Katselin viikko sitten Maarit Tastulan ohjelmaa Seitsemäs taivas. Vieraana 8.5. jaksossa oli sosiaalipsykologi, psykoterapeutti Katriina Järvinen, joka kertoi omasta lapsuudestaan uskovaisessa perheessä. Ohjelma oli uusinta, ja Järvinen on esiintynyt aiemmin mm. Punainen lanka- keskusteluohjelmassa samasta aiheesta.
Tässäpä pari lainausta hänen kertomastaan.
"--- kyllähän siinä --- samanlainen poissaolevuus vanhemmilla oli, että oli sitä rukoilua ja kielillä puhumista ja sellasta aika pelottavaa."
"Mulla oli täysin vääränlaiset ajatukset tytöksi, että mä koko ajan kyseenalaistin kaikkea, mä yritin --- itse vaimentaa niitä kysymyksiä, ja mulle aina sanottiin että sielunvihollinen kuiskii niitä sun korvaan, ja mä ihmettelin että jos kerran jumala on luonut mulle tällaset aivot niin miksi niistä sitten syntyy niitä ajatuksia."
Aikuisen poissaolevuus on lapselle ahdistavaa ja tuhoisaa, on se sitten minkä aiheuttamaa tahansa. Omissa maailmoissaan ja hurmoksessaan elelevät aikuiset ovat outoja ja pelottavia, emotionaalisesti poissaolevia. Myös terapeuttini sanoi tuosta hurmoksesta ja fanaattisuudesta, että se tuottaa lapselle samanlaisen ennalta-arvaamattomuuden tunteen kuin vanhemman humalakin.
Samalla tavalla itsekin ihmettelin ja yritin lapsena / nuorena kyseenalaistaa tiettyjä "totuuksia" ja vastauksia, jotka sain vanhemmilta ja muilta seurakunnan aikuisilta. Monet uskoivat raamattuun ja jumalaan niin sokeasti, että niitä ei saanut edes ajatuksissaan hieman epäillä, koska - kuten Järvinenkin toteaa - sitä pidettiin heti "sielunvihollisen" aikaansaannoksena. Oma ihmettely ja päättely tuomittiin jostain paholaisesta peräisin olevaksi, mikä tarkoittaa lapselle yhtä kuin että hänessä on paha, jos ei pysty torjumaan noita ajatuksia. Niistä piti päästä eroon, koska epäilyksen siemenestä saattoi joutua muiden syntien viemäksi.
Minä ainakin törmäsin meidän seurakunnassamme ja yhteisössämme varsinaisiin kehäpäätelmiin, ja monet entisistä tutuistani soveltavat varmaan vieläkin niitä elämänohjeenaan. Seurakuntalaiset uskoivat kaiken mitä raamatussa lukee koska se on jumalan ilmoitus ihmisille ja siten siis totta. Eli siis totuus on totuus koska se on totuus. Voi hyvänen aika.
Katselen tässä samalla Suomen ja Ruotsin kahinointia MM-kaukalossa. Ja Suomi tasoitti 7 sekuntia ennen toisen erän loppua :) Olen oikeastaan maannut koko päivän sohvalla pientä juoksupyrähdystä lukuuunottamatta. Siivouksesta jätin loppusilauksen huomiselle, jos vain jaksan tehdä sen kolmen neuvottelun jälkeen kotiuduttuani.
Olen lueskellut viime vuoden päiväkirjaani; olin jo unohtanut kirjoittaneeni sitä, koska lopetin sen joskus viime syksynä. Olen heinäkuussa lomaillessani kirjoittanut, että ei ole tunteita minkään suhteen, en saa hyvänolon tunnetta enää mistään. Olen kirjoittanut jopa sellaista, että minulle tulee mieleen ajatus itseni tappamisesta, kun en kestä muistojani - kuolen joka kerta kun muistan jotain pahaa menneisyydestä, ja aivan kuin sisimmässä romahtaisi jotain.
Noista itsemurha-ajatuksista aina jaksetaan kysyä, terapeutit ja lääkärit, mikä on hyvä. Minulle tulee niistä sellainen tunne, että pettäisin lähimmäiseni jos tekisin itselleni jotain. En voisi tehdä sitä, koska luultavasti perheeni ei toipuisi siitä ikinä. Ja myös se tosiasia, että mikäli en pääsisi hengestäni, joutuisin tilittämään perheelle kaiken, enkä haluaisi näyttää sitä puolta itsessäni. Että olen masentunut, haavoittuvainen ja välillä hajalla.
Mutta ehkäpä tämä synkistely on syytä päättää tähän, ja seurata Suomen maailmanmestaruusjuhlia, jotka ansaittiin aika komeilla lukemilla :)
Minä ainakin törmäsin meidän seurakunnassamme ja yhteisössämme varsinaisiin kehäpäätelmiin, ja monet entisistä tutuistani soveltavat varmaan vieläkin niitä elämänohjeenaan. Seurakuntalaiset uskoivat kaiken mitä raamatussa lukee koska se on jumalan ilmoitus ihmisille ja siten siis totta. Eli siis totuus on totuus koska se on totuus. Voi hyvänen aika.
Katselen tässä samalla Suomen ja Ruotsin kahinointia MM-kaukalossa. Ja Suomi tasoitti 7 sekuntia ennen toisen erän loppua :) Olen oikeastaan maannut koko päivän sohvalla pientä juoksupyrähdystä lukuuunottamatta. Siivouksesta jätin loppusilauksen huomiselle, jos vain jaksan tehdä sen kolmen neuvottelun jälkeen kotiuduttuani.
Olen lueskellut viime vuoden päiväkirjaani; olin jo unohtanut kirjoittaneeni sitä, koska lopetin sen joskus viime syksynä. Olen heinäkuussa lomaillessani kirjoittanut, että ei ole tunteita minkään suhteen, en saa hyvänolon tunnetta enää mistään. Olen kirjoittanut jopa sellaista, että minulle tulee mieleen ajatus itseni tappamisesta, kun en kestä muistojani - kuolen joka kerta kun muistan jotain pahaa menneisyydestä, ja aivan kuin sisimmässä romahtaisi jotain.
Noista itsemurha-ajatuksista aina jaksetaan kysyä, terapeutit ja lääkärit, mikä on hyvä. Minulle tulee niistä sellainen tunne, että pettäisin lähimmäiseni jos tekisin itselleni jotain. En voisi tehdä sitä, koska luultavasti perheeni ei toipuisi siitä ikinä. Ja myös se tosiasia, että mikäli en pääsisi hengestäni, joutuisin tilittämään perheelle kaiken, enkä haluaisi näyttää sitä puolta itsessäni. Että olen masentunut, haavoittuvainen ja välillä hajalla.
Mutta ehkäpä tämä synkistely on syytä päättää tähän, ja seurata Suomen maailmanmestaruusjuhlia, jotka ansaittiin aika komeilla lukemilla :)
