Transferenssi

Olen viikonlopun pohtinut miksi puhuminen terapiassa on niin vaikeaa. Jaarittelen tyhjänpäiväisyyksiä ja terapeutti kuuntelee ja vastailee. Kerroin viimeksi -ensin puhuttuani jostain omasta mielestäni typerästä arkipäivän asiasta- että haluaisin varmasti mennä suoraan johonkin olennaiselta tuntuvaan seikkaan, johonkin mikä on oikeasti minulla hätänä ja tahtoisin käsitellä vaikeita kokemuksiani. Minua alkoi jollain tapaa ärsyttää, kun terapeutti vielä jatkaa näistä aiheista ja tunnit menevät siihen, että emme mene mihinkään syvälliseen. 

Sitten huomasin jotain mielenkiintoista; pidän terapeuttini kanssa yllä samaa "peliä" kuin vanhempieni, erityisesti äidin. Kaipaan syvällisyyttä, todellista yhteyttä mutta koen oloni epämukavaksi heidän kanssaan, siksi puhun paljon kaikkea paskaa ja esitän heille. Teen samaa terapeutille. Toivon kovasti, että äitini olisi joskus ollut kiinnostunut minusta, ja nyt kun hän ehkä voisi kyllä kuunnella ongelmiani, minulle tulee outo tunne. En halua mennä lähelle häntä. Fyysinen oleminen kuvaa hyvin mikä tilanne on: en halaa äitiä, jos hän halaa niin pyristelen vastaan ja livahdan pois - en salli sitä välittämisen osoittamista hänelle. En myöskään tykkää olla hänen vieressään, ylipäänsä kaikenlainen fyysinen läheisuus vanhempieni kanssa on ollut vaivaannuttavaa ja epämieluisaa niin kauan kuin muistan. Kaikki me lapset olemme henkisesti kaukana vanhemmistamme.

Samaan aikaan haluan terapeutiltani lähestymistä, että hän tekisi aloitteen asioista puhumiseen -minä en uskalla aloittaa itsestäni puhumista- mutta haluan pitää etäisyyttä. Transferenssiksi kutsutaan sitä että aiemmat ihmissuhdemallit ja -tunteet aktivoituvat terapiasuhteessa, eli heijastaa jollain tapaa kokemansa kiintymyssuhteet terapeuttiin. Pitää puhua tästä seuraavalla kerralla hänelle. Ja ehkä sanoa että hän voisi kysellä minulta lapsuuteeni liittyviä asioita, koska haluaisin puhua niistä.

Olen viime aikoina edelleen nähnyt unia ja erilaisia tunteita on noussut esiin sen myötä. Varsinkin isään liittyviä negatiivisia tunteita, vaikka olen aina aiemmin ajatellut että hän on ollut se kiva ja äiti on ollut se traumojen aiheuttaja, uhkaava ihminen. Ehkä isä on aiheuttanut kuitenkin enemmän turhautumista olemalla niin vaikea muulla tavoin. Äidin aggression on voinut nähdä ja kuulla ja siihen on voinut vastata, isän aggressiota on vain joutunut seuraamaan avuttomana vierestä; ilmapiiri on ollut kamala kun mitään vihaa ei hänen taholtaan ole muka ollut. 

Olen nukkunut viikonloppuna hirvittävän paljon. En ole saanut tehtyä mitään mitä olisin halunnut. En tiedä otanko univelkoja takaisin vain nukunko vain paetakseni tätä maailmaa. Odotan syksyä, mutta tuntuu niin epävarmalta..pelottavalta miten aika menee eteenpäin. Suren edelleen. Kaikkea.

Kohtuus

En selkeästikään ole kohtuun ihminen missään mielessä. Psykoterapia tuntuu junnaavan paikallaan, ja kerran on käynyt jo mielessä lopettaminen. Ajatukseni poikkoilevat miten sattuu. Tunteet eivät enää niinkään, mutta en voi estää kummallisia ajatuksiani soljumasta edes takaisin aivoissani. Aivan kuin ne voisivat vääntää näkemäni maailman aivan vääränlaiseen perspektiiviin; alan yhtäkkiä nähdä ja kuulla asioita tyystin eri tavalla. 

Nyt on hamstraus- ja ahmintapäivä. Se tarkoittaa sitä että haluaisin kaikkea paljon. On kyse sitten unesta, herkuista, alkoholista tai rauhoittavista. Haaveilen voivani turruttaa itseni tunnottomaksi. Jotkut päivät ovat sitä.

Haluaisin vain revetä kappaleiksi, menettää hermoni ja olla hankala ihminen. Mutta siitä ei olisi paluuta. Häpeäisin purkaustani niin paljon. En pysty näyttämään ihmisille sisälläni olevaa vihaa ja kipua. En tahdo että elämäni on järjestyksessä, koska se ei ole täydellisen järjestyksessä. Voisin vain antaa periksi.

Toisaalta aion alkaa terapian nyt kunnolla. Haluan joitain vastauksia terapeutiltani, ja ehkä uskallan kysyä niitä jo tulevana kertana. Haluaisin toisaalta kiinnittyä tunnetasolla häneen, koska hän vaikuttaa ihanan empaattiselta ihmiseltä. Sellaiselta jollaisin olisin tarvinnut tukemaan minua aiemminkin. Miksi minulla ei ole voinut olla kuuntelevia vanhempia, joilla on myötätuntoa? Joskus tuntuu että tarvitsemani huolenpito ja hellyys on pohjatonta.

Voi vittu tämä on sekavaa. En ole tottunut tällaiseen oloon jossa periaatteessa asiat ovat ok. Ei masenna tai ahdista, stressaa kyllä. En menetä todellisuuden tajuani, en nyt dissosioi tai tule hulluksi. Pystyn hengittämään, en kylläkään itkemään. Pystyn pitkästä aikaa katsomaan ihmisiä kaupungilla liikkuessani. Se on jo paljon. Se että olen kiinnostunut muista kertoo että uskallan havainnoida mitä en ole tehnyt vuosiin. Se kertonee myös siitä, että häpeän tunne on hieman väistynyt. En vain osaa olla tällaisessa tilassa, haluaisin palata siihen tunnottomaan taantumuksen olotilaan jossa olen paikallani ja ajatukset pyörivät samaa kehää. Asiat oli helppoja koska ei ollut vaihtoehtoja. 

Tiedätkö hetken nimeltä hullun kaipuu

Niin kysytään Ultra Bran vanhassa kappaleessa Kuiskaus. Tulen aina hyvälle tuulelle kun kuulen tai muistan kappaleen. Ihmisten tulisi pitää tiukemmin kiinni iloisista ja mielihyvää tuottavista asioista. Ja miettiä ehkä myös sitä mitä hyvää voisi tehdä toisten eteen. Usein tulee kuitenkin mietittyä sitä  auttaisiko muita ihmisiä vain itsekkäistä syistä: sen vuoksi että saa siitä itse hyvänolon tunteen. 

Olen edelleen kipeänä, ja olo on outo. Olen stressaantunut syksyyni liittyvistä muutoksista, mutta löysinpä pitkästä aikaa itseäni hervottomasti hauskuuttavaa huumoria. Katsoin brittilaista Benidorm- sarjaa, ja viimeisin jakso sai minut repeilemään ihan hysteerisesti sille menolle. Sarjassa on ihana homopariskunta, ja nyt toinen heistä keksi että voisivat adoptoida lapsen. Toinen vastaa, että tuossa lausessa on vain yksi vika: sanat. Sitten jatkaa, että adoptiojonossa olisivat edellämme vain Amy Winehouse ja Vlad Seivästäjä. Totaalinen cokikset väärään kurkkuun efekti (R.I.P Amy). Myös sähköajokilla liikkuva mummeli otti ekstaasipillereitä ripulilääkkeenä ja järjesti hienon show'n lomalaisten hotellibaarissa. En tiedä ketää muuta joka nauraisi tällaiselle ihmeelliselle, mauttomalle huumorille. 

Ihana viikonloppu, tervetuloa löhöily ja Benidorm- maratooni :)
***********

Tiedätkö hetken nimeltä hullun kaipuu
Katsot aurinkoon sokaistumatta
Pääsi lepää vasten tuulta
joka puhuu pienistä pojista
ja tytöistä maailman katolla
jonne kiipesit itsekin ilman lupaa

Oletko pelännyt liikaa pimeää
niitä hetkiä jolloin kirjoitit
nimesi jokaiseen ikkunaan
Jos valo vielä sattuisi palamaan
kaikkina niinä aamuina
kun heräsit liian aikaisin hämärään

Mitä kertoisit aamukasteelle
joka aina kertyy lehdille
jotka laulavat varjojen takaa
saaden lapsesi hymyilemään
muistaisit elämäsi hetket
saaden tunteesi palaamaan	

San. Erno Pakkala

***************

Ilta ilman ystävää

Olisin kaivannut ystäväni seuraa tänään. Soitin hänelle eilen kun oli hieman paha mieli, mutta hänellä oli omia juttujaan kuten oli tänäänkin. Näimme hetken aikaa enkä minä kertonut ikävästä olostani. 

Olen huomannut, että yksin ollessani lillun jossain avaruudessa ilman tuntumaa juuri mihinkään. Minua ei ole olemassa kun olen yksin. Ajatukseni ja tekemiseni tuntuvat jotenkin irtonaisilta. Ehkä siksi olen niin paljon paennut tuota tyhjää oloa nukkumiseen ja eri tavoilla dissosioimiseen. Kun olen sanonut menettäneeni monta vuotta elämästäni, se tarkoittaa että en tosiaan ole tehnyt muuta kuin ollut. Epävakaus voidaan nähdän tietynlaisena traumatisoitumisena, jolloin ihmisen tunteidensäätely ei ole normaalia vaan tunteet tuntuvat hyvin vahvasti ja tähän liittyykin myös epävakaan ihmisen tunnekuohut kun mitään ei voi kokea kuin täysillä. Siitä seuraa huono olo, ja ongelmaa voidaan yrittää ratkaista ylikompensoimisella ja välttämällä tilanteita joissa tunteet aktivoituvat. En ole pystynyt liikkumaan missään, en poistumaan kotoa koska ulkomaailmassa joutuu kohtaamaan ihmisiä. Myös kokemukset jäävät usein pyörimään mieleen niin että niistä ei pääse eroon. Jossain vaiheessa istuin koulupäivien jälkeen arviolta varmaan 3 tuntia illasta sohvalla miettimässä asioita että ajantaju katosi. Näin jatkui kuukausia ja kuukausia, että dissosioin itseni pois tästä hetkestä ja kadotin sen ajan jonnekin. 

Perjantai

Tällä hetkellä vähän tylsistyneet ja tyhjät fiilikset. Terapia oli hieman pettymys minulle, kun tuntui että terapeutti ei ollutkaan sellainen kuin olisin halunnut. Olisin halunnut, että hän olisi ollut iloisempi ja puhkunut intoa loman jäljiltä. Huomaan yrittäväni hauskuuttaa häntä ja puhun sellaista minkä oletan kuulostavan fiksulta. Varmasti siitä johtuen käsitellyt aiheet ovat sellaisia, jotka eivät todella kosketa minua, vaan puhun paljon töistä ja asiakkaista ja sitten jossain vaiheessa tuntia tulee tyhjä olo eikä haluaisi sanoa enää mitään. 

Mennessäni terapiaan pää tyhjenee ajatuksista. Ei ole mitään mitä sanoisi, sitten vain alkaa keksiä jotain tyhjänpäiväistä. 

Nyt olen kipeänä, mikä aiheuttaa ärtymystä kun ei viitsi tehdä mitään jottei olo pahenisi. Luultavasti osaksi stressiä tämä flunssa, osa syy kylmissä aamuissa ja huolettomassa pukeutumisessa. Pitää alkaa kohta valmistautua kylmiin ilmoihin, koska yöt kylmenee. Aion ottaa elokuun illoista kaiken kivan irti, eli istun kotona kynttilän valossa juomassa teeta/kaakaota ja katson hyviä elokuvia. That's my plan. 

Näen kohta erään ihmisen, johon olen ollut toivottoman ihastunut aikoinaan. Välillämme on jotain kipinää ja kemiaa, mutta mitään ei voi tapahtua. Pelkään, että hän näkee taas minusta läpi, saa minut sulamaan. Hän sai minut sulamaan sisimmässäni kun ensimmäisen kerran edes kunnolla puhuimme toisillemme, noin 20 minuutin bussimatkan ajan. Jotkut ihmiset on varmasti tavannut "entisessä elämässä". Monet asiat ovat saaneet minut tuntemaan, että olen kokenut tämän joskus ennenkin, jotkut ihmiset ja tapahtumat herättävät niin tuttuja tunteita. En muista missä ja milloin niin on tapahtunut, ja se ahdistaa. 

Kunpa voisi rakastua. Oikeasti. En vain ole tarpeeksi kellekään, en ulkonäköni enkä älyni puolesta. Erittäin ihanaa.

Terapiatauko alkaa olla ohi

Niin huomennahan minun terapiani vasta jatkuu, laskin väärin. Olen jo miettinyt mitä aion siellä puhua, mutta luultavasti tulee taas joku kielenkangistuminen kun istun sohvalle. Aika paljon menee energiaa jännittämiseen, olen nimittäin kyhjöttänyt joka ikinen kerta syvällä sohvannurkassa, mutta vasta kolmen kuukauden jälkeen huomasin isot sohvatyynyt vieressäni. "Ai ootko hankkinut uudet tyynyt tänne??" "Juu ei, ne on olleet siinä. Ihan koko ajan." Never seen... Ja minä jos kuka kiinnitän huomiota sisustukseen. 

Pieni vihantunnne velloo jossain mielessäni, en oikein tiedä kenelle tai mille on vihainen. On vaan aika räjähdysaltis olo. Vaikka tosi asiassa menetän hermoni -omasta mielestä- aika harvoin, ja kunnolla räjähdän tuskin koskaan. Se johtuu siitä, että asun yksin enkä vietä aikaa tiiviisti kenenkään kanssa. 

Hiukan harmittaa se, että diagnoosini tietävät ystävät eivät ole ottaneet kantaa niihin. Kaipaisin hieman keskustelua aiheesta, että mitä he ovat mieltä ja miten näkevät minut. Toisaalta he varmaan yrittävät viestittää, että pitävät minusta kuitenkin ja ettei diagnoosit ystävyyteen vaikuta. Olen sama ihminen kuin ennenkin. Paitsi että olen hieman erilainen kuin mitä näytän. 

Nyt jonkin aikaa minulle on tunkenut ikäviä mielikuvia tietoisuuteen. Useat ovat aika vastenmielisiä ja hämmentäviä. En osaa sanoa voivatko ne olla todellisia muistoja. Niihin liittyy jollain epäsuoralla tavalla aistimus vanhempien itsetuhoisuudesta, muista suhteista ja väkivallasta. Asioita joita ei olisi pitänyt olla. Myös jollain tapaa seksuaalisesti latautuneita mielikuvia on palautunut mieleeni, sellaisia joissa olen vielä lapsi. Otin asian puheeksi viimeisellä terapiakerralla ennen taukoa, oletettavasti nyt jatkamme siitä. 

Epäilen kestääkö pääni käydä läpi asioita joita palautuu mieleeni. Jos menen huonoon kuntoon, otan ainakin sairauslomaa. Pari kolme vuotta sitten en kyennyt käymään luennoilla, hakemaan kirjoja kirjastosta, laittamaan ruokaa, pesemään pyykkiä, siivoamaan. No enpä juuri mitään muuta kuin nukkumaan, katselemaan telkkua, olemaan tietokoneella, itkemään. Siis aivot olivat niin voimakkaassa depressiossa, että normaali ajatuksenkulkukin oli jotenkin häiriintynyt. En pystynyt tekemään asioita pitkälti siitä syystä, että pelkästään niiden ajatteleminen ja suunnittelu oli liian raskasta. Miettikää kuinka paljon asioita kuitenkin pitää tehdä jos aikoo suorittaa kirjatentin. Pitää katsoa opinto-opas, päättää kirjat, ilmoittautua, etsiä ja varata ja lainata kirjat, sitten lukea, mennä tenttiin. Pieniä ja (osa) helppojakin asioita, mutta siinä on monta suunnittelua vaativaa juttua ja toiminnanohjauksen on toimittava. Jos ajatus katkeilee minuutin välein, ei pysty opiskelemaan. Olin niin masentunut, että en osannut ajatella että opintotuki pitäisi lopettaa ja hakea sairauslomaa. 

Mutta joskus.. pääsen vielä voitolle masennuksesta, siitä että se tulee aina uudelleen ja uudelleen. Olen ollut 10 vuotta koko ajan jollain tapaa masentunut ja ahdistunut ja kriisissä. Olen halunnut kuolla, lakata vaan hengittämästä. Vaikea kuvailla. Ja syy? Ei tietoa.

Että tällainen case

Joissain lähteissä ole törmännyt sellaiseen väitteeseen, että tunne-elämältään epävakaat olisivat kykenemättömiä empatiaan, muilla ihmisillä olisi heille vain välinearvoa ja ihmissuhteissa hyötynäkökulma. Nämä samat piirteethän kuvaavat narsismiakin. 

En ole perehtynyt niin syvällisesti persoonallisuushäiriökirjallisuuteen, että olisin muodostanut kantani. Olen lueskellut pääasiassa "potilaiden" omia kertomuksia sieltä täältä lehdistä, kirjoista ja netistä erityisesti. En tiedä kuuluuko kyseinen empatiakyvyttömyys tähän häiriöön, ihmiset ovat ainakin itse sitä mieltä että ei kuulu. Mutta toisia ihmisiä manipuloimaan epävakaa on varmastikin tottunut, jotta saisi tyydytettyä tarpeensa. Niiden tarpeiden oikeellisuudesta voikin sitten keskustella erikseen. Itse olen analysoinut, että jos ihminen jää lapsuuden perheessä itse vaille ymmärrystä ja empatiaa, vanhemmat ovat vääristelleet tunnemaailmaa ja käyttäytyneet itse omituisesti, jonka seurauksena lapsi joutuu "taistelemaan" pärjätäkseen. Lapsen tulee oppia ne keinot ja strategiat, joilla hän varmistaa selvitäkseen kodin ilmapiirissä, joka on usein jollain tapaa vaikea ja jopa häiriintynyt. Nuo selviämisstrategiat eivät välttämättä ole aikuisuudessa enää asianmukaisia.

Erään oppaan mukaan mielihyväperiaate toimii ainoana motivaation lähteenä [epävakaalle ihmiselle]: tästä seuraa välittömän tyydytyksen etsiminen ja heikko kyky sietää odottamista tai turhautumista. Heillä ilmenee myös toisiin ihmisiin vaikuttamaan pyrkivää käytöstä.

"Käytöksellä ei ole vaihtoehtoja: autossa on vain yksi vaihde päällä, eikä sitä voi vaihtaa, levy jää junnaamaan samaa uraa ja jankutus on loputonta."

"Menneisyys ei elä: ikään kuin elämän historialla ei olisi (näennäisesti) mitään merkitystä, kaikki toteutuu tässä ja nyt, tunteiden myrskyssä, muuta ei mietitä."

Itse ajattelen niin, että häiriön vakavavuusaste vaihtelee - luonnollisestikin - ja skeematerapiassa esitetty näkemys moodeista (minä-tiloista) osuu jotenkin yhteen oman käsitykseni kanssa, tai ehkä löysin siitä selityksen joka kuvaa omaa kokemustani ongelmien kanssa elämisestä. Epävakaalla on traumatisoitumisen tasosta riippuen myös ns. normaali minä, joka kykenee toimimaan kuten muutkin. Sitten on nämä toiset minä- tilat: hylätty, vihainen, rankaiseva ja suojautuja. Jos arvioin nyt omalla kohdallani tuollaisia juuttumistilanteita, jotka siis selkeästi ovat osa muuta kuin tervettä minääni, niin ne liittyvät olosuhteisiin ja ihmisiin, jotka saavat minut pelkäämään hylkäämistä ja vaille jäämistä sekä tuntemaan itseni naurettavaksi ja tyhmäksi. Niissä tilanteissa esiintyy tätä hylätyn minän säälittävää ja vetoavaa käytöstä, joka vuorottelee vihaisen minän kanssa. Tämä on varmaan sitä "manipuloimista" kun käytös muuttuu toisen osapuolen reaktioiden mukaan; ajattelen (alitajuisesti tosin) että millä saisin tuon toisen suostumaan minulle edullisiin myönnytyksiin. 

Menneisyys ei elä on varmastikin kuvaava ilmaus sille mistä kirjoitin muutama päivä sitten. Eilisellä ei ole paljoakaan merkitystä, se ei tunnu tässä hetkessä. Välillä se tuntuu liikaa, kun suojaukset pettävät ja paniikki iskee. Siinä on mielestäni kyseessä myös tietty trauma, eli muistot palaavat mieleen elävinä ja kroppa reagoi sillä hetkellä kuten se on reagoinut aiemmin itse trauman aiheuttaneessa tilanteessa. Saatan saada "hepulin" joskus pienestä asiasta, jonkin tärkeän ihmisen eleistä ja sanavalinnoista. Se mikä muistuttaa aiemmista "hylkäämisistä" saa kehon stressitilaan, sydän hakkaa, vapisuttaa, itkettää, on levoton olo. Sanotaanko sitä, että sympaattinen hermosto aktivoituu, ja olen huomannut että se on usein kaikki tai ei mitään- periaatteella. Koko oireisto lyö päälle jo siitä, että sydän kylmenee. Esimerkkinä siitä miten olen päässyt näistä jo hieman työstämään on se kun ex- poikaystävä kertoi jotain jutuista mitä hänellä oli ollut uusien naisten kanssa: jo pelkästään se, että hän aloitti puhumaan, "en tiedä onko tää nyt järkevää kertoa..." (jne.) sai aikaan sen että jähmetyin hetkeksi, tuntui kuinka kaikkia kehonosia kylmäsi ja hengitys salpautui hetkeksi. Yleensä ennen tästä olisi seurannut paniikki, mutta nyt osasin rauhoittua hetken kuluttua, koska ajattelin että asia ei ole minua uhkaava ja minun elämääni kuuluva. Olen ihan tyytyväinen.

Olin ajatellut kirjoittaa ihan muista ajatuksista, tunteista ja johtopäätöksistä, mutta nyt tämä johti tähän. Alunperin piti kirjoittaa siitä, kun ei pysty luottamaan omiin tunteisiin ja elämässä on vaikea suunnistaa eteenpäin ilman tunteiden ohjausta. Kyse on siitä, että ei luota ja usko itseensä, muiden on helppo huijata ja vääristellä minunkin sisäisiä olotiloja. Se on linkitettynä varmaan siihen identiteetin tunteen puutteeseen, mutta asia on hirveän monimutkainen. 

Terapia jatkuu ylihuomenna, joten en ehkä enää purkaudu blogiin tällä tavalla. 

Eksyntää

Mitenpä voisi epävakaan ihmisen tunteita ja elämän problematiikkaa kuvata; olo on kuin harhailisi yksin pimeässä tuntemattomassa metsässä, josta kuuluu pelottavia ääniä joka suunnalta. Tunteet ja vaistot ovat kuin rikkinäinen kompassi, joka osoittelee minne sattuu; kun on hetkeksi muka saanut suunnan jostain ja lähtee luottavaisesti siihen turvautuen etenemään, nuoli alkaa pyöriä vain ympyrää ja väittää päinvastaista kuin aiemmin. Ja vielä se, että siitä mihin haluaisi päästä ei ole tietoakaan, joten kulku on päämäärätöntä poukkoilua. 

Oman pään sisäinen maailma voi olla pelottava ja ahdistava. Uskon, että omalla päätöksellä paranemisesta on merkitystä, nimittäin sillä että pystyykö aktiivisesti opettelemaan uusia tapoja ajatella, kyseenalaistaa ja tehdä asioita elämässään. Erilaiset pettymykset ja paineet, stressi ovat opettavaisia ainakin itselleni siinä mielessä, että pystyn harjoittamaan omia "henkisiä kykyjäni". Omat harjoitukseni pakkoajatusten ja ajatuskierteiden katkaisemiseksi ovat aika yksinkertaisia; kun alkaa ahdistaa, laitan pitkäkseni ja sanon itselleni että nyt minä lopetan tämän asian ajattelemisen, saatan tehdä jonkun mielikuvaharjoituksenkin jossa kirjaimellisesti hautaan asian jonnekin. Sitten pyrin tunnostelemaan kehon tuntemuksia, keskityn rauhalliseen hengitykseen ja rentoutan jäsenet pikku hiljaa. Tunne on autuaallinen ja usein johtaa nukahtamiseen.

Tunteiden kanssa onkin toinen tilanne; niistä en pääse helposti eroon. Pahimmillaan paniikki ja itkuisuus voivat kestää tunteja, niin kauan että nukahdan fyysiseltä väsymykseltäni. Olen jo aiemmin todennut, että aivoni tarvitsevat varmaan bentsojen kaltaisia rauhoittavia ainesosia koska sitten tunnen olevani normaali. En tiedä miksi olen usein - ehkä jopa 80 % ajasta - apaattinen, hermostunut, lyhytpinnainen, herkistynyt. 

Olen pohdiskellut omiin tunteisiin luottamisen vaikeutta. Myös identiteetin haurautta. Hylkäämisen pelkoa. Niistä sitten kunhan saan ajatukset kunnolla kasaan, mutta nyt jätän ne vielä "tekeytymään".