Intuitiolla mennään

Aivan kauhean sumuinen ajanjakso on takana, tai oikeastaan yhä edelleen meneillään. Tänään mietin kuinka suuri merkitys onkaan omalla sisäisellä tunteella siitä mikä on oikein. Minulla on lähipiirissä itseeni määräävässä asemassa oleva ihminen, johon en ole pystynyt luottamaan koko yhteisen taipaleemme aikana. Tunsin jonkun epäilyttävän aistimuksen heti ensimmäisistä tapaamisista lähtien, eikä tuo tunne ole väistynyt. Ja vähitellen olen kuullut muilta ihmisiltä samaa. En pysty luottamaan siihen, että tämä ihminen on vakaa ja turvallinen. Hän on liian mielistelevä ja pienessä määrin vallanhaluinen. Hänellä on tarve esitellä asiantuntemustaan ja sen vuoksi ylittää rajoja ja päteä. Ja sitten tositilanteen tullen vetäytyä ja olla kuin ei olisikaan. 

Ja silti kuitenkin, mitä minä teen? Kerron hänelle ummet ja lammet asioistani ja heitä läppää. Havahduin tähän asiaan yhtäkkiä, ja ymmärsin että minulla on tarve olla myötämielinen epäilyttäville ja ahdistaville ihmisille. Tästä edespäin aion välttää kyseisen ihmisen seuraa ja suojella itseäni. 

Asiat eivät mene pois vaikka niitä ei ajattele

On tapahtunut jokin sisäistys. Olen sisäistänyt sen, kuinka hyvin osaan sulkea asiat pois tietoisuudestani, ja kuvitella niiden hävinneen. Kuinka aidosti ja vahvasti osaankin uskoa tarvittaessa epätosiin asioihin ja ohittaa omat tunteeni. Mutta se on tainnut olla ainoa selviytymismekanismini lapsuudessa. Ei ollut vanhempia joille purkaa tärkeitä asioita, ei ollut kavereita. Oli vain eläimet ja fantasiat, jähmettyminen. Olen ollut jähmettynyt todella pitkään, ja nyt kai alan sulaa, mutta kyse on vielä ulkoimmista kerroksista. Tuntuu että kun selviän yhdestä niin tulee toinen suru tilalle. Laahaan jäljessä. Kuin kurkottelisin syvässä rantavedessä kohti kuivaa maata, mutta vesi kiertyy pyörteeksi painaman vielä syvälle.

Ehkä vain olisi armollisempaa hyväksyä, että tulen kipuilemaan tiettyjä asioita aika pitkään, ehkä loppuelämäni. Ainakin ne jäävät arpina muistuttamaan, elleivät avohaavoiksi. En osaa kirjoittaa mitä tunnen - olen oivaltanut järjellä niin paljon, ja kirjoittanut siitä, mutta tunne on eri asia. Ehkä olen halunnut saada jonkinlaisen yhtenäisen tarinan johon turvautua, ja olen sellaisen luonutkin toistamalla tiettyjä muistoja ja kokemuksia ja hetkittäin tunteitakin.

Nyt alkaa ulkoistamisen ja tarinoinnin tarve vähentyä.

Kuulumisia

Jollain tavalla on parempi olla, mutta edelleen jotain ontuvaa elämässäni ja minussa on. Olen mielestäni hieman ehjääntynyt siinä mielessä, että olen alkanut haaveilla ja päästä kosketuksiin omien halujeni kanssa. Tunteet karkaavat edelleen todella helposti. Ne suuret ongelmat: jätetyksitulemisen pelko ja itsetunto-ongelmat ovat edelleen syvällä ja tiukassa. Niiden pintaannousemista koitan välttää, ja se kapeuttaa elämääni monella tärkeällä osa-alueella.

Elämä on tasaista puuroa suruineen ja pienine iloineen, mutta en koe olevani vielä onnellinen. Enkä tiedä tuleekokaan minusta, ellen uskalla tavoitella hyvää ihmissuhdetta ja saa sellaista. Olen luullakseni nyt sen tärkeimmän ja pelottavimman asian äärellä, mutta minusta tuntuu ettei ole vielä oikea aika hypätä siihen, vaan tarvitsen vielä terapiaa ja vakauttamista. Minun tarvitsee kasvattaa aikuiseksi sitä osaa, joka pelkää tätä kaikkea niin paljon. 

Kaksi aivan eri asiaa

Kaksi vuotta sitten koin kamalan järkytyksen, josta selviäminen kesti pitkään. En ole selvinnyt siitä ehkä vieläkään. Piti tavata ihminen, jonka koin vieneen minulta... no, kaiken. Tärkeän ihmisen, onnen, tulevaisuuden. Minuun se sattui, ja olin aivan sekaisin tunteista. Yritin vakuuttaa itselleni etten ollut, että järki sanoo ettei tämä ihminen tehnyt minulle mitään pahaa, eikä tehnyt sekään, jonka menetin. Elämä vain menee niin. Hoin itselleni ettei minulla ollut hätää, olen aikuinen ja selviän. Puhuin tunteeni pois. 

Tänään olen kai viisaampi. On eri asia kieltää itseltään tunteet ja uskotella ettei ole hätää, jos todellisuudessa on suuri hätä ja pelko ja ahdistus, kuin sanoa että tämä on niin suuri asia että menen sekaisin, ja ajan kanssa korjaan itseäni sen jäljiltä. 

Olen yrittänyt ihan liikaa ohittaa tunteitani, puhua niille järkeä. En ole ollut hyvä kuuntelemaan niiden viestejä. Kamalat, demonisoidut tunteet. Ne haluavat, joidenkin mielestä, vain pahaa. 

Nyt tuntuu tosi pahalta. Nimittäin se, että lasta kaltoinkohdellaan noin julmasti.