Minä olen

Jos juopumuksen ja/tai hulluuden rajaksi määritellään se, että päässä alkaa soida Kotiteollisuuden Minä olen niin sitten olkoon niin. En ole koskaan bändiä erityisemmin kuunnellut, mutta jostain syystä tuon biisin kertsi alkoi soida päässäni ja mietin elämääni. Yksinkertainen lause minä olen on vaikea. Ja mitenkä se siitä jatkuu että elän ja hengitän yhtä suurta jumalaa, elämänhalua... Aivan sama. Koska pointtini on, että nuo sanat tarkoittavat minulle jotain satuttavaa. Onko tämä joku nykyajan vitsaus, että kun ihmisellä on aikaa ja mahdollisuus potea tätä ensimmäisen maailman elämän merkityksettömyyttä ja tyhjyyttä, niin sitten masennutaan ja elämä on niin ankeaa. Ainakin sitä on aikaa miettiä eri tavalla kuin jos olisi 14 tuntia päivässä töissä. Ei, ei sekään ratkaisisi mitään. 

Olen huomannut, että kuuntelen musiikkia paljon enemmän silloin kun olen kosketuksissa tunteisiini. En tiedä miksi niin on, päässä alkaa soida biisejä ja sitten kuuntelen niitä päivät pitkät. Musiikki pitää tunteet pinnassa, se antaa virran jonka mukana kulkea hetki; sitten siitä poistuu taas joksikin aikaa. Minulla on todella patoutunut olo, paljon on pinnassa ja pinnan alla. Minä haluaisin pitää tästä kiinni, se on mua. Siis mua, ei minua. Mutta se lipsahtaa taas otteesta. Mutta terapian opetus ja anti oli tällä kertaa se, että minä olen ja saan olla sellainen kuin kuka minä oikeastikin olen. Ja se helpotti, se toi tunteen ainutlaatuisuudesta. Jospa pääkoppa muistaisi sen tunteen pitkään.

Olen nyt valmis nukkumaan, olen ottanut muutaman, joten jospa uni tulisi silmään pian. Ainakin jalat ovat kihelmöivät, mutta silti rennot. Katsotaan, mitä huominen tuo tullessaan.

Auh

Olen fyysisesti aika poikki ja mitä pidemmälle päivä on kulkenut sitä enemmän minua unettaa. Haluaisin vain lukea kirjaa ja nukahtaa siitä pitkille unille, mutta täytyy yrittää sinnitellä pystyssä ainakin yhdentoista hujakoille. Muutoin nukun vain parin tunnin päiväunet ja valvon aamuneljään. 

Olen henkisesti myös uupunut. Tajusin nyt miten surullinen olen. Suru tuo uupumusta ehkä sen vuoksi, että en jaksaisi surra enää, olen tehnyt sitä tarpeeksi elämässäni. Olen väsynyt itkemään, ikävöimään ja suremaan. En aina jaksaisi tunteikasta luonnettani ja temperamenttiäni. Siihen ratkaisuksi olen keksinyt tämän jonkun muka-jaksavan moodin - en tiedä miksi sitä nimittäisi, mutta olen siinä sinnittelevässä tilassa aina vaan, enkä pysähdy kuuntelemaan itseäni. Rauhallisempi meininki ja läsnäolo tekisivät varmaan ihmeitä minun psyykeelleni. 

Toisaalta elämä on rauhallista, mutta mielensopukoissa pyörii jotain mikä haluaa tulla huomatuksi. Kai se on se suru. Sen terapeutti auttai minua huomaamaan, ja vihani laantui heti muutaman asteen. Ehkä hän sittenkin on empaattinen, ehkä minun toipumisellani on sittenkin hänelle väliä. Tämä surun uudelleen keksiminen on aika kurjaa. Sydänalassa on sellainen heikko, etäinen muisto siitä miltä tuntuu surra niin kovasti että luulee (toivoo?) jo kuolevansa. Kunhan vain tuska lakkaisi. Se on aikuisen ja murrosikäisen minun surua, mutta on siinä myös pienen lapsen surua.

Muistan äkkiseltään kolme minua hyvin, hyvin voimakkaasti ravistellutta kokemusta, joissa jokaisessa menetin tavalla tai toisella minulle erittäin tärkeän henkilön. Kuolemalle, sairaudelle ja toiselle naiselle. Siitä ensimmäisestä, kuolemasta, jäi kai kytemään se suru, joka on toistunut aina uudelleen. 

Suru, sinä tunteiden herpes. Perkele. Mene pois. Mutta eihän se mene kuin ennalta määrittämättömäksi ajaksi, kunnes se viruksen lailla syöksähtää uusin voimin taas esiin. Jotenkin se on koodautunut minuun. Suru. Herpeksestä ei ole kokemusta.

Mistä saisi kiinni

Ihan paskaa on se, että fiilikseni vaihtelevat näin paljon. En ole edelleenkään mikään pirteyden ruumiillistuma ja olen vieläkin kiukkuinen terapeutille, en ole ehkä ajatellut asiaa tänään niin paljon kuin muutoin tällä viikolla. Mutta kun en saa otetta niistä tunteista mitä olen käynyt läpi, ja se tarkoittaa vähän niin kuin sitä, että niitä ei ole edes ollut ja minä tarvitsen sen tunteen, sen olotilan jotta voin käydä asioita läpi.

Noh, minä saan rauhan terapiatauon ajaksi. Olen nyt jotenkin vain vakaasti päättänyt, että terapeutti ei ymmärrä minua ja minua ärsyttää sekin kun minusta tuntuu niin kuin hän aliarvioisi minua. Se, että hän ei kerro mitä ajattelee minusta ja ongelmistani on ehkä hoidollisesti viisasta, koska järkeistän ja ulkoistan kaiken ja käytän tietoa väärin. Jos hän alkaisi analysoida kanssani asioita väärällä tavalla, kuin olisin hänen kollegansa tai yhdenvertainen, menisi hoito varmasti metsään. Mutta jostain syystä, jostain täysin mystisestä ja käsittämättömästä syystä en saa rauhaa jos/kun tiedän, että tuo toinen ihminen voi ajatella minusta mitä vain. Se voi vain esittää. Osaan itse esittää hyvin. Minä aistin nämä asiat, ja vaikkapa parisuhteissa olen aina viimeiseen saakka piinannut poikaystäviä jos olen kokenut, että heillä on joitain ajatuksia joita he eivät ole kertoneet. Niitä ajatuksia on ja saa olla kaikilla, mutta minulla joku ongelma sen suhteen.

Tulen epävarmaksi ja pelokkaaksi kun mietin toisen ihmisen päänsisäistä elämää. Se on uhka ja toisen mielenliikkeet voivat olla arvaamattomia. En tiedä miksi näin, voiko vanhemman arvaamattomuus olla ainoa (kun se kerran on niin ilmiselvä) syy? Voiko kyse olla jostain varhaisemmasta ongelmasta kuin leikki- ja kouluikäisen raivoavasta äidistä? Ehkä jo vauvavaiheessa äiti on ollut jotenkin omituinen, ehkä hänellä on ollut ikäviä ajatusia minuun liittyen, ehkä hän on käsitellyt minua huonosti. Hoitanut hyvin, mutta pitänyt huonosti. Ajatellut ikäviä asioita hoitaessaan minua. 

Tulipa vain mieleen kun olen nähnyt videonauhaa miten äiti hoitaa vauvaa. Siinä hän kyllä on aurinkoinen, aidon iloisen ja hymyilevän oloinen, pirteä ja lempeä, hellä. Kaikkea mitä äiti voi olla. No kiva juttu. Ja sitten tuli mieleen miten eräs tuttavani hoiti vauvaansa: tunnollisesti ja huolella, jutteli niitä mitä vauvalle jutellaan. Mutta aika tunteettomasti. Äänessä ei ollut sitä iloa kun vauva oli iloinen, ei surua kun vauva oli surullinen, ei myötäelämistä ja aitoa peilaamista. Toisaalta, hän on aina reaktioiltaan aika... laimea. Ei mitenkään eläväinen, vilkas ja vahvasti tunteita osoittava. Ehkä hänellä oli myös synnytyksenjälkeistä masennusta, en ole varma. En tiedä miten nämä liittyvät nyt toisiinsa. Sen uskon, että on varmasti vaikea olla äiti. 

On vaikea olla edes hitusen täysjärkinen ihminen. Joku muu joka tunnistaa itsensä tästä; miten kahelilta joskus tuntuu kun ymmärtää ymmärtävänsä elämästä jotain ja elävänsä aikuisen elämää - elämässä ei oikeasti ole edes järkeä.

Järki. Tunteet. Minä huomaan... tai haluaisin tulkita sen niin, että erään ihmisen puheessa minulle on lämpöä ja välittämistä. Hieman liikaa. Toivon sitä. Toisaalta en toivo. Sen puheeksi ottaminen olisi kiusallista ja ehkä myös tuhoisaa. Liian monen elämälle. Ja minä tiedän: minä en voita tätä. Olen pelleillyt liikaa miessuhteissani ja aina kaikissa joku on saanut turpaansa, ehkä vuoronperään molemmat osapuolet. Minun pitäisi vain osata olla yksin, eikä hämmentää asioita. Minulla on ollut eräs viritelmä, joka on pysynyt hengissä mutta ei kovin eloisana silti. Tilanne ja ihminen, jota en osaa tulkita sitten yhtään. Osaan tulkita hänen käytöstään useimmiten, mutta pinnan alla on jotain mitä hän välttelee eikä kerro. Se voi olla, että asia ei edes liity minuun (ei todennäköisesti liitykään) vaan on joku hänen oma juttunsa. Tai sitten vain olen keksinyt kaiken.

Mutta kunpa osaisin lakata odottamasta tietoja hänestä. Kunpa voisin olla työpäivän ja illan vahtimatta puhelinta, sen inahdusta. Kunpa voisin nukkua yöni niin etten heräilisi muutamaa kertaa katsomaan puhelinta ja kunpa voisin aamulla nousta katsomatta puhelinta toiveikkaasti. Minä toivon sitä, että osaisin luovuttaa kun sen aika on. Mutta kun minä tarvitse pinnalla pitäjän. Joku jota varten olla.

Kirputtaa

Haluaisin jäädä mätänemään kotiin, istua (kuvainnollisesti) omassa paskassani ja vain haista pahalle. Jäi jotenkin tuonne takaraivoon kytemään ne juomismuistot aika elävinä, siis kun postasin noista lääkkeistä ja päihtymisestä. Jostain heräsi elävät tunnemuistot nousuhumalasta (en ole juonut... hmm... no varmaan  neljään kuukauteen itseäni humalaan... kunnon känni on viime syksyltä.) No, alkoipa taas houkuttaa. Kerran olen eläissäni tarttunut viinilasiin arkena ajatuksena juoda sen verran, että on kiva olla. Mutta kun siitä pienestäkin voi tulla kurja olo, niin se vaan kuulkaa menee kun elämän alamäki noin iän ja fysiikan puolesta alkaa. Tää on tässä ny, ei oo alkoholistin geenejä peritty joilla vois vetää viinaa 2 litraa päivässä seuraavat 30 vuotta eikä tunnu missään - joku ihme lottovoitto siinä tullut omalle kohdalle. Tai siis... jollain käsittämättömällä 0,00000000000000000000001 %:n todennäköisyydellä olen saanut puhtaan geeniperimän siltä osalta. Jes. Joskus mietin, että vittu olisi vain ollut paras alkoholisoitua kuten muukin suku, eihän niitä vittu selvinpäin kestä. 

No, lähtipä taas lapasesta tämä höpötys. Oloni on pahentunut edelleen, olen vihainen terapeutille ja koko perkeleen universumille siitä, että ne ovat minua vastaan. Töissä pystyn olemaan vaikka tuntuu raskaalta, onneksi enää muutama viikko ja saan pitää sen kesäloman. Joo, siis siellä saan rauhan paitsi että kovasti on kiirettä ja työt pyörii mielessä paljon. Suojaukset on aika alhaalla. Kotiin päästessä hiljaisuus on kurjaa, tekemättömyys on kurjaa, kaverittomuus on kurjaa. Kun kaikilla on jotain. Ja minä istun tyhjässä kodissani, pyöritän arkea ja mietin.

Höpötys jatkuu. Minä en halua kertoa terapeutille enää mitään. Kun menen terapia-ajalle, tuntuu jo paremmalta (feikkausta? joku moodi/osa tulee esittämään muuta kuin mitä tosiasiallisesti tunnen???) ja olo helpottaa. Mutta jotenkin olen onnistunut yhdistämään päässäni sellaiset piuhat, että jos tunnen oloni loukatuksi, ja joku saa minut tuntemaan oloni sitten sen jälkeen paremmaksi, niin se ei ole hyvä asia - koen, että minun loukkaantumisen tunteeni on sivuutettu. Todennäköisesti olen saanut jotain invalidoivaa palautetta suuttumuksesta/mielipahasta vanhemmiltani tai muilta aikuisilta. Selkeää muistikuvaa ei ole, mutta en ole halunnut luopua mielipahastani ja surustani vaan olen halunnut pitää siitä itsepäisesti kiinni. Ja sitten on ollut se ristiriita siinä kun haluaisi lopettaa kiukuttelun, mutta se tuntuu siltä kuin en olisi ollut oikeassa kiukuntunteeni kanssa. Vaikea selittää.

En ole tähän mennessä uskaltanut tehdä tulkintoja terapeutistani. Mutta jos nyt lataan tähän muutaman tunteen, mielikuva, mielleyhtymän ja ajatuksen mitä minulle on spontaanisti muodostunut hänestä joissain tilanteissa. Hän on luvannut korvata minulle käyttämättömiä kertoja; ei ole ottanut niitä puheeksi myöhemmin -> en ole puhunut asiasta, mutta laittanut sen merkille. Hän on yrittänyt saada minut puhumaan mitä ajattelen hänestä tai mitä tunteita hän herättää -> en pidä siitä tinkaamisesta, minulle tulee tunne että hän haluaisi olla minulle suuri ja tärkeä kiintymyksen kohde, enkä ole valmis tai edes halukas sellaiseen. Terapeutti on joskus kysynyt minulta onko hän joskus loukannut minua, onko jotain mistä haluaisin hänelle mainita johon vastasin että joo itse asiassa kerran nyt kun puheeksi otit, en vain muista mikä se oli (se jäi vaivaamaan kun en muistanut ja pohdin sitä ääneen pitkään) -> hän stoppaa mietintäni lakonisesti ja ehkä jopa hivenen kuivasti, että "no ei sillä ole niin väliä" (siis sillä mikä se tilanne oli.) Minä hämmennyin ja ehkä suutuinkin tuosta, koska minä olen nimenomaan sellainen ihminen, jolle tuollaisella asialla on väliä! Varsinkin, jos se jää minua vaivaamaan, että mistä olen loukkaantunut. Mutta hän vain teki stopin mietinnästä ja totesi perään, että pyytää anteeksi kun on tehnyt pahan mielen. Jes, ja heti siinä edellisessä lauseessa oli loukannut minua vielä lisää.

Ja tämä ystävyys joka minua vaivaa. Voi hemmetti. Minä en jaksaisi sitä ihmistä. Kaikki hänessä ärsyttää ja väsyttää ja vituttaa minua tällä hetkellä. Koitan olla mahdollisimman vähän tekemisissä hänen kanssaan. Hän vain tulee vyörymällä minun elämääni koska pyöritään samoissa kaveripiireissä ja hän on ottanut nyt elämäntehtäväkseen tehdä minusta hyvän ystävän ja tukeutua minuun asiassa kuin asiassa. Ja mielestäni hän tekee sen vielä jotenkin alitajuisesti manipuloiden. Se on uuvuttavaa. Hän on ihan jees ihminen, mutta aivan erilainen kuin minä. Tai minä olen aivan erilainen kuin hän, hän olkoon sellainen haahuilija kuin haluaa, ei tarvitse minun vuokseni muuttua, kiitos ei. Hän saa olla sellainen kuin on, mutta minä en jaksa sellaista ihmistä elämääni viemään energiaani ja elinvoimaani. Elinvoima, no sitä ei paljoa ole.

Sitten nämä helteet ovat pistäneet ihan pilpuran pipariksi syömiset. Ei ole nälkä, yhtäkkiä onkin nälkä, en syö tietoisena syömisestä vaan hotkin ruoat naamaan. Lounas max 15 min ja siihen mahtuu pääruoka, joku pieni mutusteltava lisäksi ja jälkiruoka. Nytkin huomasin, että en ole syönyt iltapalaa ja piti mennä jääkaapille penkomaan jämiä jostain ruoasta. Huomisesta otan kellon käteen ja syön säännöllisesti - etsin sen oikean rytmin itselle ja pidän siitä kiinni. Mutta kun päivätkin vaihtelevat. Ei voi aina tietää kuinka kiireinen päivä on töissä, miten ehtii syömään (toki se on minun duunissani paljon organisoinnistakin kiinni) mutta olennaista on ehkä se, että en tiedä paljon kulutan päivän aikana energiaa. Paljonko juoksen ympäriinsä ja puhun ja seilaan soheltamassa juttuja. Siihen menee yllättävästi aikaa ja askeleita ja ajatustyötä. Sitten huomaan, että energiavarastot on ihan tyhjiä ja pitäisi tankata, mutta en ehdi.

Kaoottisuus. Se on paras sana kuvaamaan minun elämääni viimeisten viikkojen aikana. En ole ehtinyt rauhoittumaan, lepäämään, olemaan läsnä. Sitä rauhaa ja läsnäoloa hetkessä minä kaipaan. Seesteisyyttä. En tiedä miten saan sen takaisin. Jokin kalvaa sisintä. Onko se terapia-asia, en tiedä. Jää nähtäväksi helpottaako olo kun tauko alkaa. Yhden asian tiedän. Syksystä tulee kiva kun pääsee taas vapaalle, tai siis opiskelemaan. Voi vetää lonkkaa ja tehdä mitä kursseja haluaa. Saan aikaa parhaiden kavereideni kanssa. Miinus tämä yksi, jos saan hänet jotenkin vierotettua itsestäni. En vielä tiedä miten. 

Ajatusten virtaa,  var så goda. Ja pahoittelut pitkä puuduttava postaus.

Taantuminen

Olen alkanut mennä huonoon kuntoon. Mielialani alkaa olla surullinen, lohduton, harmaa ja masentunut. Juhannuksen aika oikeastaan enteili sitä, olin sisimmässäni tosi iloton ja lukossa. Minulla on olo, etten voi vaikuttaa itse elämääni ja mitä sille tapahtuu.

Pahinta on, että en pysty puhumaan kenellekään. Olen menettämässä sen vähäisenkin luottamuksen mitä minulla terapeuttiini on ollut. Koen, että hän ei puolusta minua aidosti kun kerron kokemuksistani vaan ottaa kommenttini uhkailuna ja sanoo sen. Luulin, että asioiden puheeksiottaminen auttaisi, mutta ei se ole enää auttanut. Olen alkanut vajota, en pidä terapiaa enää minua kannattelevana tekijänä ja mietin kuumeisesti, että mikä auttaisi minua. En haluaisi lopettaa tai vaihtaa, mutta jotenkin nyt on niin pinnalla tuo terapeutin puolueellisuus ja epäempaattisuus minua kohtaan, että en tiedä mitä tehdä. 

Totuus on kai se, että en ole koko terapian aikana uskaltanut kiintyä terapeuttiin. Olen ollut kiltti kliininen potilas, joka ei näytä tarvitsevuuttaan ja takertuvuuttaan, olen torjunut ne tuosta suhteesta. Terapeutti kai on olettanut, että minäkin kiinnyn siinä missä muutkin ja on ollut (oman tulkintani mukaan) loukkaantunut, kun olen osoittanut että hän ei merkitse minulle henkilönä juuri mitään. Minulle olisi kai sama kuka siinä istuu. Minä en pysty luottamaan, ja nyt se on nähty että ei kannatakaan  - terapeutti ei ole kestänyt sitä, että minä en luota. Minä en pääse yli, en ole parissa vuodessa päässyt yli, siitä tunteesta, että minun on pärjättävä yksin kuitenkin, lopulta. Minun tarpeeni tulla huomioiduksi on niin valtava, että en voi päästää sitä valloilleen terapiassa. Olen miettinyt, että olenko niin pahasti vinoutunut, että en vaan pysty luottamaan ja kiintymään. Jokin on vaurioutunut niin pahasti.

Tällä hetkellä vallitseva olotila on ankea. En voi puhua kenellekään tästä asiasta, sillä kukaan ei tiedä terapia-asioistani. Olen todella yksin ja sitten se pahin; hylätty. Myös ystäväni ovat hylänneet minut, ja parikin tärkeää ihmistä (joihin olen kyllä kiintynyt) eivät vastaa kiintymykseeni miten tarvitsisin. Tämä on jotenkin tuttu tunne; olen toisaalta yksinäisyyttä ja itsenäisyyttä tarvitseva, mutta elämäni merkityst löytyy ihmissuhteista, alan menettää otetta elämään jos minulle tärkeät ihmiset "jättävät". En pysy pinnalla yksin, siis jos koen tulleeni hylätyksi vaikka tosiasiallisesti minulla olisikin ihmisiä elämässäni. Mutta tietyt ihmissuhteet määrittävät sen olenko olemassa vai en.

Ehkä tuohon kannattaisi terapiassa tarttua. Jos pystyn. Olisikohan terapiaa vielä nämä kaksi viikkoa, en ole varma enkä jaksa tarkistaa. Nyt vain on niin vahvasti tunne, että en voi mennä terapiaankaan jossa saisin olla sellainen kuin olen, sielläkään en saa ymmärrystä ja hyväksyntää. Terapeutti ei ymmärrä, että minun traumani on juuri tämä kiintymys ja yksin jättäminen, hän toistaa sen tavallaan nyt kun ei ymmärrä reaktioitani vaan hieman suutahtaa niistä.

Oooooooh...... Ja kun pitäisi töissä käydä. Nyt niitä pillereitä. Minä olen sitten kai potentiaalisesti sellainen huomionhakuinen persoonallisuus ja pershäiriöinen, joka lähtee kiertelemään päivystäviä lääkäreitä ja psykologeja, kertoo pinnallisesti samat tarinat kaikille ja kaipaa empatiaa, mutta kun pitäisi alkaa niitä ongelmia hoitaa syvällisesti, karkaan paikalta. Tiedänhän minä, olenhan töissä nähnyt ihmisiä, jotka eivät sitoudu mihinkään hoitoon koska kokevat etteivät saa apua ja keskeyttävät hoidot hakeutuakseen seuraavaan paikkaan. No, minä olen kyllä sitoutunut hoitoon parin kolmen neljänkin eri ihmisen kanssa, joten eipä tuolla epäilyllä ole todellisuus pohjaa. En kierrä päivystyksissä ja hoitopaikoissa, mutta olen kai sielultani sellainen. 

Mutta... minä kerään itseni. Teen jotain sellaista, että koen olevani itse elämäni ruorissa eikä kukaan muu.

Väline vai itsetarkoitus

Olen aloittanut nyt työn (vaikka piti lomailla), ja siellä joudun olemaan jollain tapaa välillä lääkkeiden kanssa tekemisissä. Ainakin kuulen niistä paljon, vaikka en juuri mitään ymmärräkään. Huomasinkin miettiväni näitä lääkeasioita taas omalla kohdallani kun näen muiden ihmisten lääkkeidenkäyttöä, joka on melkoisen kyseenalaista.

Siihen nähden, mihin uskon rauhoittavien olevan tarkoitettu, otan itse niitä hyvin herkästi ja heppoisin perustein. Itse asiassa, otan niitä usein tyhjään oloon, en pelkästään ahdistukseen tai paniikkiin tai nukahtamiseen. Niistä tulee mukavalta tuntuva usvainen olo, ja se on kivempaa kuin tyhjyys, jossa ei ole mitään. Olen sen aiemminkin todennut, että toleranssi ei ole mitenkään merkittävästi kasvanut parinkaan vuoden käytön jälkeen, olen ollut niin varovainen etten ole nyhtänyt lääkäriltä vahempia satseja ja käyttö ei ole jatkuvasti jokapäiväistä. Välillä on näitä taukoja, joskus on ollut kuukausia samalla 30 tbl:n purkilla. Sitten on aikoja, milloin on niin paska olla, että haluankin ottaa enempi kerralla.

Eli... mistä tässä omassa käytössä on kysymys? Helpottaa oikeaa ahdistusta vai paeta ikävää oloa, eli voisiko sitä sanoa ehkä jopa haluksi päihtyä jollain tapaa? Olisin mielelläni sellaisessa pienessä vaikutuksessa, se tekee hermoilleni hyvää kun tahdon reagoida aika voimakkaasti eri ärsykkeisiin. Ongelma ei ole määrä, se on ajatukseni. Tiedostan, että haaveilen välillä siitä hetkestä kun saan sen rauhan ja rentouden tunteen - oikeastaan odotan sitä. Koska olen hysteerinen ja kyyninen ihminen, ajattelen että tottakai juuri minä alan käyttää huomaamattani enemmän ja enemmän pillereitä, kunnes ne oikeasti ovat ongelma. Ei olisi harvinaista se, että käyttö alkaa ihan normaalista tilanteesta, jossa rauhoittavia on määrätty oikeaan ongelmaan. En osaa ennustaa olisinko minä niitä ihmisiä, jotka lipuvat hiljalleen rajan toiselle puolelle.

Ihan ensimmäistä kertaa, kun todella kai tarvitsin lääkkeitä, oloni oli aivan kamala. Mietin, että rauhoittava auttaisi tähän oloon, ja minun olisi ollut mahdollista napata kenenkään huomaamatta toisen ihmisen lääkkeitä ensiavuksi ja sitten hakeutua lääkäriin, mutta en uskaltanut koska pelkäsin kiinni jäämistä (töissä) - joten menin kiltisti sitten suoraan lekurille ja sain pillerit kotiin. Tuolloin minulla ei ollut keinoja ratkaista ongelmaa - haaveilin vain helpotuksen tunteesta ja mietin tosiaan jopa pillerin nappaamista salaa. 

Olen pähkäillyt asiaa monelta kantilta, ja tullut siihen lopputulokseen, että välillä olen niin turtuneessa tilassa (voisin olla turtuneemmassakin, mutta...) että haluan jotain mikä saa pois siitä. Olen mielihyvähakuinen, eikä tapanani ole ollut kauaa katsella ja kestää ikäviä asioita ja olotiloja - mieluummin haluan sen pehmoisen raukeuden tunteen. Alkoholi on ihan kiva siihen, ja nykyään osaan pitää sen aisoissa enkä vedä övereitä. Osaan pitää määrät sellaisina, että ne palvelevat sitä rentoutumista eikä suinkaan tiedottomuutta. Voisin elää pienessä humalassa koko elämäni. Pidän lievästi päihtyneestä olotilasta.

Minä haluaisin saada enemmän lääkkeitä, mutta en tiedä mitä lääkäri sanoo asiasta. Minä en ole väärinkäyttäjä enkä alennu siihen, että lähtisin hakemaan eri lääkäreiltä nappeja. Mutta minä haaveilen siitä, lääkkeet ovat paljon ajatuksissani koska ne ovat reitti mukavampaan olotilaan. Tämä on sama ajatuskulku mitä olen kokenut muutaman muunkin asian kanssa, niistä esimerkkeinä nukkuminen ja seksi. Pointti on ollut pakeneminen todellisuudesta - kun olen voinut huonosti olen halunnut vain nukkua, nukkua nukkua... sitten kun on ollut seksiä saatavilla enemmän olen halunnut vain sitä ja paljon. Ajatukset ovat pyörineet päivän ajan niiden aihepiirien ympärillä, ja nyt ne pyörivät lääkkeiden.

Kaikki tämä on pystynyt hallinnassa, kai minussa jokin "järkevä" osa kontrolloi asioita, koska kulissit ovat minulle liian tärkeitä. Näistä osista tulikin mieleen, että ehkä postaan joku kerta hieman selontekoa niistä. Jollain tapaa hahmotan persoonassani erilaisia puolia, joita olen alkanut nimetä - ehkä mielialojeni, tavoitteiden ja suunnitelmien ja kaiken sekalaisuus selittyy sillä että eri puolet ovat eri mieltä eri tilanteissa. En ole pystynyt tekemään elämälläni mitään, koska en uskalla liikkua mihinkään enkä tehdä juuri päätöksiäkään kun kaikki on niin sekavaa - asioihin on vaikea sitoutua.

Ken tietää. En välitä. Nyt ahdistaa työt ihan pirusti. Siellä on päällä vuoronperään kiltti suorittaja tyttö tai häpeävä pelkuri. Rasittavaa. Minä voisin olla aikuinen ja tasapainoinen ammattilainen, joka osaa ottaa työn työnä, mutta kun minä olen ihan keinoton työssäni. Minä en muista opinnoista mitään mitä voisin hyödyntää töissä, koska olen unohtanut kaiken - dissosioinut lukiessani tenttikirjat ja kahlatessani kurssit ja seminaarit läpi. En pysty palauttamaan mitään mieleen. Näin olen asian itselleni selittänyt. Koska jos se olisi ollut pelkkää masennusta, en ehkä olisi saanut niin hemmetin hyviä arvosanoja, minä otin jonkun osan käyttöön joka vaan puursi läpi ne tentit ja sai hyviä numeroita, mutta unohti sitten kaiken.

Toisaalta minä tykkään käydä töissä. Se on tapani pitää itseni käynnissä ja leikkiä normaalia. Minä todella esitän roolia töissä - saan tolkutettua itselleni, että minä olen olemassa kun nämä ihmiset reagoivat minuun ja tekemisiini, tarvitsevat apuani, kyselevät perääni. Mutta jumalauta se työ on raskasta. Tunnetasolla viime aikoina liian raskasta. Mutta minä esitän, mihin menee energiaa. Loukkaannun pienistä, ja jään vatvomaan asioita. En koe osaavani työtäni tarpeeksi hyvin.

Nyt minussa on herännyt joitain tunteita ihmisiä kohtaan, kun aiemmin ne olivat kai kuitenkin ammatillisia. Nyt ne menevät ihon alle, se on pelottavaa. En tiedä voinko tehdä tällaista ihmisläheistä työtä ennen kuin käyn terapiaa eteenpäin... pitää ehkä löytää jonkun muun alan töitä. Ehkä en voi palata alalle koskaan, kuka tietää.

Näillä ajatuksilla viikkoon.

Miten uskallan jatkaa terapiaa

Olen pyrkinyt käsittelemään yleisesti vihaa sekä terapeuttia kohtaan kokemaani vihaa, mutta järjellisesti. Hoen itselleni, että viha on hyväksyttävä, normaali ja ihan ok tunne, ei siitä seuraa mitään pahaa. Minä saan olla vihainen. Olen vihainen, koska koen että terapeutti ei ymmärrä minua, ei puolusta minua eikä tee mitään minun eteeni. Hymistelee vain.

Nyt ymmärrän, että se ei ole vihaa tässä hetkessä. Se on vihaa jossain muussa tilanteessa, kauan aikaa sitten. Minä olen ollut vihainen vanhemmilleni kaikista niistä hylkäämisistä joita olen kokenut. Mutta minun vihaani ei ole otettu vastaan, olen ollut paha kun olen kehdannut tuntea sellaista tunnetta. Se tunne on pitänyt piilottaa. Jos en olisi piilottanut, minut olisi voitu hylätä uudestaan. Tätä vanhempani ovat toistaneet yhä uudelleen, vihan tunteitani he eivät ole kyenneet ottamaan vastaan.

Minulla on hirveä, siis suorastaan kammottava läheisyydenkaipuu. Haluan jonkun viereen helliteltäväksi. Olen potenut sitä jo useamman viikon, vaikka yleensä minulla ei mitään kaipuuta lähekkäin olemiseen ole. Ehkä olen torjunut sen, koska on vaikea kestää sitä kun tietää, että läheisyyttä ei ole saatavilla kuin randomeilta, joita ei jaksa eikä ole järkeä lähteä baarista hakemaan. 

En tiedä mitä tehdä. Päässä on niin monta eri ääntä, ja suunnitelmani vaihtuvat. En tiedä miten toimia. Ei minulla kyllä ole kauheasti vaihtoehtoja. Päädyn illalla pilleripurkille. 

Epäimartelevat huomiot

Nyt olen kasvokkain niiden puolieni kanssa, joita haluaisin paeta. Mieluusti rakentaisin itsestäni (mieli)kuvaa järkevänä, rauhallisena, kypsänä, tasapainoisena ja hyvänä ihmisenä. Siihen kuvaan eivät mahdu kateus, ilkeys, mustasukkaisuus, viha, katkeruus, pahansuopaisuus ja epärehellisyys. Mutta minä olen kaikkea noita. Yllätän itseni ajattelemasta vihaisia ja pahantahtoisia ajatuksia muista ihmisistä, haluaisin heidän tuhoutuvan.

En kai ole oppinut tulemaan toimeen pahan puoleni kanssa, en ole oppinut suhtautumaan siihen oikein ja hyväksymään sitä. Se on minulle edelleen sama kuin pikkulapsen pohjaton itsekkyys ja häikäilemätön oman edun ajaminen. Mutta kai joku vaillejäänyt puoli muistuttaa itsestään, se haluaa sysätä muut ihmiset syrjään ja saada itse hyvää.

Olen myös hieman hämilläni opiskeluiden suhteen. En oikein tiedä haluaisinko jatkaa niitä, vai pitäisinkö huolettoman välivuoden töitä tehden ja matkustellen. Jotenkin on motivaatio ja into pois koko touhusta. Toisaalta sitten menettäisin ystävieni vertaistuen kun palaisin opintojen pariin, suurin osa olisi varmasti jo valmistunut. En ole oikein oppinut vetämään rajoja opiskelujen suhteen, ne painavat jatkuvasti takaraivossa ja ajattelen, että minun pitäisi edetä kovaa kyytiä. No ei oikein huvita, ei jaksa kiinnostaa. Asiassa riittää miettimistä.

Joulukalenteri

Tänään pienessä alakulossa, toimettomuudessa ja merkityksettömyyden tunteessa riutuessani pohdin taas montako luukkua tähän minun päähäni on. Terapia on aukaissut monia lukkoja ja luonut varmuutta ja rauhallisuutta, mutta joskus tuntuu että sekin on pintaa. Sekin on vain yksi luukku ja moodi, mutta minä en ole. Minä olen oppinut esittämään terapeuttiani, en uskalla olla itse läsnä. 

Onko sitä oikeaa ja todellista minää edes olemassa? Onko minulla vain kymmeniä eri moodeja, jotka vaihtuvat eikä minulle jää käteen mitään? Kuin joulukalenterin luukkuja avaisi ja sulkisi. Minä voin olla eri päivinä eri mieltä ja haluan toimia eri tavalla, se on rasittavaa. En jaksaisi sitä vaihtelua. Moodien vaihtuminen kuluttaa energiaa, ja mielestäni saa aikaan sellaisen ankeuden ja harmauden, välinpitämättömyyden suorastaan. Kun osani kerran vaihtelevat, enkä tiedä mikä on minua ja mikä vain kuorta, niin aivan sama. En jaksa innostua ja panostaa kun huomenna tilanne voi olla jo toinen. Viimeistään ylihuomenna.

Kaikki hyvä valuu tyhjiin. Terapiassa pitäisi oppia jotain itsestään. Minusta tuntuu, että en ole vieläkään oppinut minusta, minua ei ole kosketettu tässä prosessissa. Kun luen päiväkirja- tai blogimerkintöjä taaksepäin, näen että joissain kohdissa on jotain tapahtunut, mutta en pysty nyt tavoittamaan niitä. Aivan kuin niitä ei olisi koskaan ollut, mitään edistystä ei olisi tapahtunutkaan. Minä pidän kuoreni tiiviinä ja vahvana, sellainen turruttaja iskee aina väliin kun koen jotain. Se estää tuntemasta liikaa ja liian kauan.

Minä odotan pelastajaa ulkopuolelta. Jotain mikä muuttaisi elämäni. Sellaista ei taida tulla ellen ole itse valmis. Ja nyt on sellainen olo, että minuudelta putoaa aina pohja, en tiedä miksi. Aina kun kiinnityn johonkin tai tapahtuu jotain hätkäyttävää (hyvällä tai huonolla tavalla) olen hukassa. En uskalla liikkua eteen enkä taakse. Minä kadotan itseni. Ja sitä tunnetta on vaikea kuvailla terapiassakaan. 

Yritän alkaa pitää jotain päiväkirjaa olotiloistani, jos vaikka huomaisin selkeämmin mikä olotila vallitsee milloinkin. Toivon, että minua helpottaisi se jos pystyn nimeämään tunteita ja olotiloja, saamaan niistä kokoavamman kuvan. En tiedä, en ole kai sitä koskaan kokeillut. 

Oma rehellisyys

Olen tullut siihen lopputulokseen, että en taida olla rehellinen oikein kenellekään, edes itselleni. Olen oppinut sitä terapian aikana jonkin verran, ja onhan se johtanut ainakin joihinkin näkyviinkin muutoksiin elämässä. Mutta silti on vaikea myöntää, että itsessä on oikeasti epämiellyttäviä puolia, jopa vihattavia. Kyse ei ole pelkästään hävettävistä ja tyhmistä asioista, vaan siitä että haluaisin törkeästi ajaa omaa etuani miettimättä muita. Tästä hyvä esimerkki on eräs ystävyyssuhde, jonka haluaisin vain katkaista itseni kannalta, sillä se tuottaa vain paskaa oloa. Miten katkaistaan ystävyys, jota ei halua tai jonka kokee liian monimutkaisena itselleen?

Minä inhoan ja vihaan itseäni koska vihaan tätä ihmistä. Ystävääni, toveria. Joudun vihaamaan häntä, että en tunne liikaa myötätuntoa. Joko tai. Olen ihan sekaisin, ja vielä enemmän menin sekaisin kun tapasin lääkärin joku aika sitten. Siellä puhun yhtä, terapiassa toista. Kotona ajattelen kolmatta. En tiedä mitä oikeasti olen mieltä tämän hetkisestä elämäntilanteestani, se on alkanut taas huolestuttaa minua.

Haluaisin muutosta elämääni, mutta en tiedä miten teen sen. Elän tavallista, kohtalaisen tyydyttävää arkea ja saan siitä nautintoa, mutta olo on muuten tyhjä. Toivottavasti en ala haaveilla vauvoista tai mitään. Haluaisin löytää tai kehittää itseeni halun elää itse. En niin, että haen syitä ulkopuolelta. Oikeastaan taidan olla sellainen, mutta ongelmani on tunteiden vaihtelevuus. Täytyykö minun hyväksyä se, että tunteeni ja ajatukseni vaihtelevat päivästä toiseen enkä saa niiden välille jatkumoa ja jatkuvuuden tunnetta? Minä koen useimmiten olevani minä, mutta niitä minä-tiloja on useampia. Tänään en välttämättä muista olleeni eilen toisenlainen, tai muistan mutta en kykene eläytymään siihen.

Sen olen kuitenkin oppinut, että tunnereaktiot menevät ohi. Muistan nyt aivan muutaman kuukauden ajalta ainakin kolme tai neljä tilannetta joissa tunsin valtavaa pettymystä, surua, kiukkua ja huolta - mutta ne menivät kaikki ohi, viimeistään muutamassa päivässä. Edelleen joudun työstämään joitain niistä, mutta pystyn elämään asioiden kanssa.

Toisaalta tämä tunteiden ohimenevyys saa minut epäilemään myös kykyäni tuntea mitään pitkään. Ahdistaa ajatus siitä, että vaikka ihastuisin - miettisin koko ajan vain sitä, että no sehän menee ohi joten turha tuhlata aikaa tähän outoon tunnemyrskyyn. Pettymys on sitten suuri, kun tipahtaa korkealta. 

En tiedä. Alankohan taas hiljalleen masentua, menettää otetta kaikkeen. Muut ihmiset auttavat minua pysymään pinnalla, sillä olen todella sosiaalinen ihminen ja kaipaan joitain läheisiä ihmisiä ympärilleni. Ehkä juuri tuo sosiaalisuus ja muiden "kautta" eläminen on pitänyt minut hengissä ja käynnissä masentuneena. On ollut jotain mikä tuottaa sen pakon elää, mutta samalla tuottaa paljon kipua kun pitää pitää kulisseja yllä.

Valehtelen jälleen. En ole kirjoittanut mitään siitä mistä haluaisin ja sydän sanoisi. Mutta minusta tuntuu, että se ei kuulu blogiin. Se kuuluu ehkä henkilökohtaisen päiväkirjan sivuille, ehkä tietyn ihmisen korville. On eräs ihminen, johon olen kiintynyt, jota ihailen ja kaipaan. Joku jolta voin odottaa ymmärrystä, mutta en rakkautta. Vituttaa lievästi.

Tällainen viikonloppu, nälkä kurnii ja minä olen harmaa kuin pölyrätti ja täysin voimaton. Tätäkö on elämä.

Pieni muistutus

Nimittäin siitä, että minkä taakseen jättää sen edestään löytää. Tai jotain sinne sellaista. Eli oikeastaan suoraan sanottuna sen miltä haluaisin terapiassa välttyä onkin se olennainen asia minussa. Sen sijaan, että yritän löytää syitä ulkopuolelta, ihmisistä ja tapahtumista ja niistä tulevista pahasta olosta, minun tulisikin miettiä miksi ne saavat aikaan sellaisia reaktioita. Miksi minä reagoin näin? Miksi haluan lähteä sitä pahaa oloa pakoon? No tottakai siksi, että en halua tuntea pahaa oloa, mutta se vain seuraisi minua minne menenkin.

Muita ihmisiä voin päästä pakoon, itseäni en.

Tänään ymmärsin ainakin yhden asian. Koitan miellyttää liikaa. Laitan painoarvoa muiden käsitykselle itsestäni - töissäkin olen tehnyt töitä vain antaakseni itsestäni hyvän kuvan työkavereille. Heidän sanomisensa ja käsityksensä merkkaavat enemmän kuin itse työ. Kummallista. Jospa ensi kerran otan töissä ihan eri asenteen; keskityn tekemiseen enkä kärpänen katossa- vinkkeliin. Olisikohan jo korkea aika alkaa harjoittaa ammattia ja ammatillisuutta. 

Järki ja sydän

Luin jostain lehdestä lainatun hajatelman, että stressaantuminen syntyisi siitä kun järki sanoo asiaan kyllä mutta sydän ei. Ok. Itse olen todennut asian toimivan myös toiseen suuntaan. Olen stressaantunut asiasta, jossa järkeni huutaa, että ei ei ei vittu ei. Mutta. Sydän sanoo jotain muuta.

Sydän kertoo tunteista, ja siitä että haluaisin seurata niitä. Haluaisin vain elää tässä hetkessä välittämättä tekojeni seurauksista. Haluaisin vain kerrankin... olla välittämättä. Mutta ainahan minä välitän, edes jotenkin. Joku osa minussa haluaa laittaa kaiken pirstaleiksi ja saada aikaan hallinnan tunteen - omien tunteiden seuraaminen johtaisi todennäköisesti päinvastaisesti kaiken kaaottisuuteen, mutta ainakin tuntisin olevani toimija. Minä pystyn tekemään jotain, minä pystyn valitsemaan ja minä pystyn tekemään asioita, joista seuraa jotain. Olen siis merkityksellinen, en vain passiivinen heittopussi.

On vaikea olla omassa elämässä se ihminen, joka voi vaikuttaa elämänkulun suuntaan. Luulen usein, että minulla ei ole vaihtoehtoja, mutta se on vain harhaa. Kaavaa, rutiinia. Todellisuudessa minä voin valita hyvin monista vaihtoehdoista. Minulla on onni opiskella alaa, jolla työllistyminen on kohtalaista. Voin valita opintojen ja työn väliltä, voin valita missä kaupungissa asun. Voin valita mitä ostan ja miten kulutan. Ihmissuhteita en voi kokonaan valita, en sitä kuka välittää minusta ja kuka ei. En voi sille mitään, jos joku tärkeä ihminen valitsee toisen. Ei minua. Se tuntuu pahalle. 

Tätä oloa on vain kestettävä. Onneksi saan olla vapailla nauttimassa, enkä stressaa töistä. Aion lukea.

Puhuminen

Olen oivaltanut puhumisen tärkeyden. Nyt tässä moodissa, huomenna se on toinen. Nyt minusta vain tuntuu, että on ihanaa kun saa ihmisiin yhteyden. On ihanaa kun tunnekuohut rauhouttuvat vaikka joku paska perusvire jäisikin kytemään jonnekin.

Nyt elämä virtaa taas jotenkin liian laveasti ja nopeasti, kaipaisin vain pientä sivupuroa mitä seurata. Hitaasti, hartaudella, keskittyen. Päivät menevät liian nopeaa, tapaamiset menevät liian nopeaa, elämä menee. Haluaisin kokea pientä pysähtyneisyyttä, viipyilyä päivissä ja hetkissä. Kuten lapsena. Sitä kaipaan.

Kaipaan rakkautta. Että minä rakastaisin itse itseäni. Nyt yksin kapseloitumaan pikkupesään peiton alle.

Yksin

Onpa aika perseestä tämä tunne. En ole pitkään aikan tuntenut itseäni näin yksinäiseksi ja oloani kaoottiseksi. Olen vain maannut päivän ja yrittänyt lukea. Mutta ei tässä päässä pysy mikään. Jostain syystä tunnen itseni täysin hylätyksi ja yksinäiseksi. 

Arki pysyy kasassa, mutta kun tulee tiettyjä tapahtumia, jotka laukaisevat tutut ahdistavat ajatuskuviot, olen aika voimaton. Vittuuntunut ja voimaton. Inhoan sitä miten isäni taas ujuttaa lonkeroitaan meidän lapsien elämään ja hänen kietoutunut tapansa vaikeuttaa meidän normaalia itsenäistymistämme. Ja se ei tapahdu näkyvästi ja suorasti autoritaarisella asenteella, vaan manipulatiivisesti ja peitellen. Hän on manipuloiva siinä mielessä, että hän vaikuttaa itse niin tarvitsevalta ja hauraalta, että tunnemme syyllisyyttä siitä kun emme tee jotain tai teemme jotain väärin. Hän antaa epäsuorasti ja passiivisesti sen kuvan, että on paha jos me rakennamme omaa elämäämme - tai paremminkin jos nuoremmat sisareni rakentavat. Minun suhteen peli on menetetty jo aikaa sitten, olen ollut sattuneesta syystä paljon itsenäisempi ja pystyvämpi kuin he, johon isällä ei ole ollut sanomista. No alussa kun muutin pois heidän luotaan, alistuin toki tähän epäsuoraan hallintaan ja isän sitouttamiseen, mutta sittemmin olen osoittanut itsevarmuuteni hänelle sanallisestikin suoraan. Minua hän ei saa sinne takaisin, minä en aio hänen tilannettaan selvitellä. Oikeastaan hän ei varmaan tarvitse mitään konkreettisesti, paitsi nähdä meitä silloin tällöin, mutta hän ei vain osaa tulla toimeen sen faktan kanssa, että lapset kasvavat ja itsenäistyvät; heidän ei ole tarkoitus jäädä asumaan saman katon alle hänen kanssaan. Se on epänormaalia, useimmiten. Ja vaikka asuisikin lähekkäin ja samassa talossa, täytyy oma identiteetti ja rajat olla kunnossa. Hänellä ei ole, eikä hän anna siihen mahdollisuutta lapsilleenkaan. Siis niille muille lapsille, jotka ovat häntä lähempänä. 

Hän ilmaisee omat tarpeensa ja toiveensa passiivis-aggressiivisesti niin, että niihin on vaikea tarttua. Hän ei vastaa juuri mitään, kun kysyn että niin mitä tuo huokailu ja tuhahtelu tai kommentti "no... niin.. no miten sen nyt ottaa..." mahtavat tarkoittaa. Kerrassaan raivostuttavaa. Mutta kuten terapeutti totesi, tuollaiselle ihmiselle on vaikea olla suoraan vihainen, koska hän ei ole itse avoimesti vihainen tai pettynyt. Hän ei pysty ilmaisemaan sitä suoraan.

Nyt olen jotenkin poissa tolaltani, koska huomasin sisaruksieni toimivan ja heitä kohdeltavan täsmälleen samalla tavalla kuin minua joskus. Ja samastuin heihin; siihen avuttomuuteen ja siihen miten heistä sellaisia avuttomia tehdään. Hyvä on, on ihan ok olla avuton ja tietämätön nuorena, sitä oppii sitä mukaa mitä elämä tuo eteen. Mutta jollain tapaa minun on vaikea hyväksyä omaa avuttomuuttani ja tietämättömyyttäni. Olen yksin, en saa mistää tukea.

Jostain syystä tämä avuttomuus on meidän perheessä se keskeinen elementti. Isä on avuton ja heikko - häntä pitää kannatella. En tiedä mistä se tulee, kai aistin hänessä jotain haurautta ja olen huolissani hänestä. Äiti on avuton tai ainakin joissain asioissa heittäytyy sellaiseksi. Pienet sisaret pidetään siinä roolissa, ei meille ole opetettu mitään niin että osaisimme hoitaa asiamme. He ovat jollin tapaa sidottuja vanhempiin, erityisesti isään ja hänen kotiinsa - elämä keskittyy hyvin paljon sinne. Mielestäni heidän elämäntilanteesa ja -tapansa eivät vaikuta ikäistensä mukaiselta ja kypsältä. Eipä toisaalta omanikaan. Kukaan meistä neljästä ei pysty elämään ns. normaalia elämää perheen perustamisineen ja parisuhteineen. No ovatko ne jotain onnellisuuden ja onnistumisen mittareita? Eivät ole. Mittarina on se, että saako lapsi kasvaa sellaiseksi kuin mitä hän kokee todella itse haluavansa ja kannustetaanko häntä siihen. Vasta sitten kun tuntee todella itsensä ja luonteensa voi tehdä kypsiä päätöksiä siitä miten elämänsä elää. Sen sijaan, että suunta olisi oman elämän elämistä kohti; oma koti, oma työ, omat kaverit, harrastukset ja elämäntapa, suunta onkin edelleen lapsuudenkoti minne pitää päästä viikonloppuisin ainakin ja kuluttaa aika siellä. Itse en ymmärrä tätä enkä hyväksy siitä johtuen että meille muu maailma on maalattu niin pikimustaksi että haluttomuus kokeilla omia siipiä perustuu siihen - ei omaan vapaaehtoiseen valintaan. 

No tässä sitä taas mennään. Hirveä valitus ja avautuminen. Olen vain tunnekuohuissani ja koen, että elämältä pettää pohja. Koen myös repivää ikävää erästä ihmistä kohtaan, ja kaipuu hänen luokseen on kova. Siksi koen olevani niin hylätty, ja tämä sama kuvio toistuu aina vain. En tiedä miten siitä pääsee irti, miten lakkaisin toistamasta samoja kaavoja. Minulla on paha ongelma läheisyyden ja sitoutumisen kanssa, ja vuodet vain pahentavat sitä.  Katsotaan miten viikko lähtee käyntin näiden ajatusten ja tunteiden kanssa. 

Tunteet tulee ja tunteet menee

Mielenkiintoista, en muista mitään tuon edellisen postauksen kirjoittamisesta. Vähän hämärää. Nyt on ihan jees fiilis, en tiedä mitä tässä sanoisi. Suunnitelmissa on lähteä lomailemaan nyt hetkeksi, töitäkin olisi kyllä kiva tehdä, mutta lomaa tarvii. Eipä minulla ole muuta mielessä. Aion siivota tänään ja huomenna, sitten - vapaus :)

Haluaisin kirjoittaa, mutta en voi

Alan olla "tillintallin" rahoittavasta lääkkeestä, ja vointi on ihana kun en jaksa keskittyä paskamaisiin asioihin. Huomenna on tai olisi tiukka terapiapäivä, koska joudun varmaan nyt ensimmäistä kertaa päästämään läpi persoonani negatiiviset puolet: sen syyllistävän, helposti loukkaantunvat, kiukuttelevan, mustasukkaisen, äkkipikaisen, pitkävihaisen, aggressiivisen ja ties mitä. Jos vain voisin purkaa tunteet, mutta kun en voi. Mieluummin esitän ja näytän pintaa, kun sen oikeasti osaa. Terapeutti menee siihen lankaan. 

Olen suuttunut terapeutilleni nyt ehkä turhaan. Huomenna kuulen hänen versionsa kaupungilla kiertävästä tarinasta. En tiedä mitä tehdä, koska se koskee minua. Olen nyt hekumoinut ajatuksella, että jos terapeutti on pettänyt luottamukseni (siis ei tosiasiallisesti mutta tunnetasolla) minä lähden lätkimään. Vaihdan terapeuttia, en ole osannut kiintyä tuohon ihmiseen ja pitää häntä tärkeänä. Kaipaan muutosta elämääni, vaikka se olisikin ongelmien pakenemista. Lähtökohdat uudelle terapiasuhteelle olisivat nyt erilaiset kuin pari vuotta sitten, jolloin olin vielä lapsi. 

Ehkä muutos olisi nyt hyväksi, todella. Se ei tule siitä, että asiat eivät olisi ok ja sujuisi, mutta itse totean, että tässäkin suhteessa en halua olla. Minä koen koe tuohn ihmisen olevan mua varten. Vaikka se kiva ja luotettava onkin.

Tarkoitus on jatkaa ensi keväänä terapiaa omakustanteisesti, vammaistuen saaminen ei ole ollenkaan varmaa. Mutta haluan jatkaa terapiaa, koska tämä muutama vuosi on ollut vasta lämmitteltyä ja suojausten laskemista. Minä olen syväjäässä, eikä pari vuotta kivan ja emptaattisen terapeutin vastanotolla muuta mitään. Nyt alan olla vasta tuttu hänen kanssaan. Ja haluan kokeilla enemmän skeematerapiaan suuntautuvaa työskentelyä, koska se on ollut koko ajan enemmän minun sydäntäni läheää kuin perinteinen psykodynaaminen. 

Pakko mennä nyt nukkumaan, minua odottaa huomenna ihana päivä jos ei oteta poikkeuksellista terapiaa lukuun. Sitten löhöilyviikonloppu tiedossa :)

Vittu

Ei, en kirjoita otsikkoon liittyen. Kirjoitan vain siitä miten olen vihainen, pettynyt, ärtynyt, vittuuntunut, kateellinen, mustasukkainen ja kaikkea mahdollista. Minulla on ongelma terapeuttini kanssa, ja haluan vaihtaa toiseen. Koen, että olisi aika siirtyä eteenpäin vaikka nyt terapeutti on alkanut ehdotella EMDR:n kokeilemista. No, kokeilleen. Mutta haluan silti vaihtaa ihmistä, sillä koska kaikki ei lähtenyt niin täydellisesti alussa liikkeelle, en jaksa panostaa enää.

Epävakaus tulee esiin taas. Eri moodit. Hätä ehkä suurimpana. Jostain syystä koen, että minut jätetään yksin, hylätään. Mutta ehkä teen lopullisen analyysin kunhan saan puhuttua terapeutin kanssa. 

Valvon nyt vaikka väsyttäisi kai. Diapam tai Opamox tai mikä se nyt olikaan ei auta, joskus tekisi mieli vetää niitä kourallinen. Olen huomannut viime aikoina fantasioivani turruttavista asioista. Ylensyömisestä ja rauhoittavien "yli"annostuksesta. Mutta en koskaan sitä tee. Haaveilen löhöämisestä kotona turtumisen ja leijumisen ja onnellisuuden sekoittuneessa mielentilassa/fiiliksessä. Olisin varmasti potentiaalinen aineidenkäyttäjä, mutta vielä toistaiseksi en ole sortunut sellaiseen. Mutta ehkä kehitän vuosien saatossa pahan bentsoriippuvuuden - en fyysistä koska määrät ovat pieniä, mutta henkisen riippuvuuden. Ja voivathan määrätkin kasvaa pikkuhiljaa, sillä nyt on jo kiusa ylittää annostusohje. Joku pitkänlinjan lääkeharrastaja varmasti nauraa minun bentsomäärilleni, niin monet vetävät niitä moninkertaisesti, mutta minä pelkään riippuvuutta. Että en osaisi käsitellä enää tunteitani tämänkään vertaa vaan otan avuksi aina pillerin. Itse asiassa teen niin kyllä nytkin, mutta määrä on pieni. Mutta ehkä lievää toleranssin kasvua on ollut havaittavissa. 

Nyt on piinalliset viikot ennen kuin pääsen taas terapiaan ja NYT jos koskaan on sen aika, että puhun. Minun on vain pakko puhua, ja onneksi on tämä syy: haluan että etenen terapiassa ja haluan ehkä jotain muuta. 

Note to self

Älä tuoksuttele exän partavesiä, dödöjä, hiustuotteita, pesu-/huuhteluaineita tai muitakaan sille kuuluvia hajusteita. Tee mitä tahansa epätoivoinen teko että vältyt siltä. 

Koska nyt tajuntaani porautuu fakta, että olen sen ihmisen kanssa ollut, lähes vuosi sitten olin hänen kanssaan. En ehkä täydellisen onnellisena, vaan kurjan menneisyyden repimänä, mutta minä olin. Ja tämä jos mikä on traumaattista minulle: ihminen vain häviää. Minun ihmiseni häviää. Joku jonka kuuluisi olla vierellä, koska hän on tärkeä. Aikuinen minä ymmärtää tämän, se ymmärtää vallan mainiosti, että parisuhteet toimivat näin. Jos ei voi olla yhdessä, pitää olla erossa. Kaikesta kurjuudesta huolimatta, ja joku päivä siitä voi päästä yli.

Joku päivä. Mutta joku osa minusta vierastaa ajatusta siitä ihmisestä. Samaan aikaan se on tuttua ja silti niin kaukaista. Ei jaksa.

Erikoisia tunteita pinnassa

Olen viipyillyt omissa maailmoissani muutaman viikon, ja sen kyllä huomaa. En ole ehtinyt antaa ulkopuoliselle ja todelliselle maailmalle paljoa huomiota kun olen ollut niin sisäänpäinkääntynyt. Olen huomannut viime aikoina pari tärkeää asiaa. 

Yksi: olen alkanut hetkittäin pitää itsestäni. En häpeä itseäni koko aikaa, vaan olen uskaltanut sujahtaa kesämekkoihin ja paitoihin ja kulkea kaupungilla hyvillä mielin. Minulla on ollut hyvä olla omassa kehossani. Olen todennut, että olen pyöreä ja pikkuisen pullukka, mutta se on vain tämänhetkinen ulkomuotoni - samaan aikaan se olen minä mutta se ei ole kuitenkaan koko minä. Eli toisin sanoen tällä hetkellä muotoni ovat nämä, mutta se ei arvota minua. Minulla ei ole pahaa syömishäiriötä ja huonoa oloa enää kuin hetkittäin, joten kaiken järjen mukaan painon ei pitäisi nousta. Siitä voin lähteä pikku hiljaa sitä tiputtamaan terveempien ruokailutapojen kautta. Tie on pitkä, olen sen huomannut. Ja minun on vaikea muuttaa ruokailutottumuksiani ja jollain tapaa minun on vaikea edes ajatella olevani hoikka. Läski on suojamuuri, pienenä ihmisenä koen hukkuvani muiden joukkoon kun olen laiha ja... pieni. Laihuus on minulle yhtä kuin mitättömyys. 

Toinen: olen ollut surullinen kun minusta ei välitetä. Tai se taho, jonka toivon välittävän ei välitä. Sitten se taho, jonka olisin muutama vuosi sitten halunnut välittävän, välittääkin nyt. OMG. Minä hakkaan päätäni kiviseinään, mutta minun täytyy. Sitten voin aloittaa taas alusta.

Huomaan tuntevani myös syyllisyyttä. Se liittyy hyvien tunteiden kokemiseen, elämästä nauttimiseen. Se tunne on tullut nyt selvempänä esiin, kun olen liikkunut pois kotoa. Kotona voin olla huomaamaton, sulkeutunut. Välttelen ulkomaailmaa. Ulkomaailmassa mietin, että näin minä vain nautiskelen vapaapäivästä, auringosta, kirjasta, jäätelöstä ja rennosta fiiliksestä. Ei minulla olisi oikeutta siihen. Minun pitäisi tehdä jotain muuta. Mutta minähän teen. Koko ajan vähäosaisten hyväksi työtäni. Minulla on oikeus elää omaa elämääni, ei ole minun harteillani vastuu maailmanrauhasta ja maailmantuskasta. Miksi ei? Siksi että tiedän että minulla ei ole kutsumusta ja resursseja tehdä mitään mullistavaa, en vain pystyisi.

Siksi "tyydyn" arkisempaan aherrukseen. Olen kärsinyt tarpeeksi henkisesti ja psyykkisesti minuuteni mitätöinnistä, joten nyt se saa riittää.