Olen tullut siihen lopputulokseen, että en taida olla rehellinen oikein kenellekään, edes itselleni. Olen oppinut sitä terapian aikana jonkin verran, ja onhan se johtanut ainakin joihinkin näkyviinkin muutoksiin elämässä. Mutta silti on vaikea myöntää, että itsessä on oikeasti epämiellyttäviä puolia, jopa vihattavia. Kyse ei ole pelkästään hävettävistä ja tyhmistä asioista, vaan siitä että haluaisin törkeästi ajaa omaa etuani miettimättä muita. Tästä hyvä esimerkki on eräs ystävyyssuhde, jonka haluaisin vain katkaista itseni kannalta, sillä se tuottaa vain paskaa oloa. Miten katkaistaan ystävyys, jota ei halua tai jonka kokee liian monimutkaisena itselleen?
Minä inhoan ja vihaan itseäni koska vihaan tätä ihmistä. Ystävääni, toveria. Joudun vihaamaan häntä, että en tunne liikaa myötätuntoa. Joko tai. Olen ihan sekaisin, ja vielä enemmän menin sekaisin kun tapasin lääkärin joku aika sitten. Siellä puhun yhtä, terapiassa toista. Kotona ajattelen kolmatta. En tiedä mitä oikeasti olen mieltä tämän hetkisestä elämäntilanteestani, se on alkanut taas huolestuttaa minua.
Haluaisin muutosta elämääni, mutta en tiedä miten teen sen. Elän tavallista, kohtalaisen tyydyttävää arkea ja saan siitä nautintoa, mutta olo on muuten tyhjä. Toivottavasti en ala haaveilla vauvoista tai mitään. Haluaisin löytää tai kehittää itseeni halun elää itse. En niin, että haen syitä ulkopuolelta. Oikeastaan taidan olla sellainen, mutta ongelmani on tunteiden vaihtelevuus. Täytyykö minun hyväksyä se, että tunteeni ja ajatukseni vaihtelevat päivästä toiseen enkä saa niiden välille jatkumoa ja jatkuvuuden tunnetta? Minä koen useimmiten olevani minä, mutta niitä minä-tiloja on useampia. Tänään en välttämättä muista olleeni eilen toisenlainen, tai muistan mutta en kykene eläytymään siihen.
Sen olen kuitenkin oppinut, että tunnereaktiot menevät ohi. Muistan nyt aivan muutaman kuukauden ajalta ainakin kolme tai neljä tilannetta joissa tunsin valtavaa pettymystä, surua, kiukkua ja huolta - mutta ne menivät kaikki ohi, viimeistään muutamassa päivässä. Edelleen joudun työstämään joitain niistä, mutta pystyn elämään asioiden kanssa.
Toisaalta tämä tunteiden ohimenevyys saa minut epäilemään myös kykyäni tuntea mitään pitkään. Ahdistaa ajatus siitä, että vaikka ihastuisin - miettisin koko ajan vain sitä, että no sehän menee ohi joten turha tuhlata aikaa tähän outoon tunnemyrskyyn. Pettymys on sitten suuri, kun tipahtaa korkealta.
En tiedä. Alankohan taas hiljalleen masentua, menettää otetta kaikkeen. Muut ihmiset auttavat minua pysymään pinnalla, sillä olen todella sosiaalinen ihminen ja kaipaan joitain läheisiä ihmisiä ympärilleni. Ehkä juuri tuo sosiaalisuus ja muiden "kautta" eläminen on pitänyt minut hengissä ja käynnissä masentuneena. On ollut jotain mikä tuottaa sen pakon elää, mutta samalla tuottaa paljon kipua kun pitää pitää kulisseja yllä.
Valehtelen jälleen. En ole kirjoittanut mitään siitä mistä haluaisin ja sydän sanoisi. Mutta minusta tuntuu, että se ei kuulu blogiin. Se kuuluu ehkä henkilökohtaisen päiväkirjan sivuille, ehkä tietyn ihmisen korville. On eräs ihminen, johon olen kiintynyt, jota ihailen ja kaipaan. Joku jolta voin odottaa ymmärrystä, mutta en rakkautta. Vituttaa lievästi.
Tällainen viikonloppu, nälkä kurnii ja minä olen harmaa kuin pölyrätti ja täysin voimaton. Tätäkö on elämä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti