perjantai 30. joulukuuta 2011

Vuosi sitten

Aloitin blogin vuosi sitten ja aika on mennyt hurjan nopeaa. Olin silloin juuri eronnut ja lopettamassa lyhytpsykoterapiaani. Tiesin, että voisin hakea Kelan tukemaan pitkään terapiaan ja se helpotti kovasti. Aloin uskoa siihen että kyllä asiat ja elämäni voivat vielä järjestyä. 

Niin ne ovat järjestyneetkin. En enää ole samalla tavalla ihmeissäni jokaisesta aamusta ja päivästä jolloin ei satu tai masenna; en ole ollut masentunut enää tänä vuonna joten voisin sanoa että minulla on se sama perustila joka päivä.(Siis sen masentuneisuuden suhteen) Ahdistusta on edelleen. Voin olla hetkittäin vittuuntunut ja paniikissakin ja kauhulla repostan sitä tänne blogiin, mutta masentunutta mielialaa ei ihan oikeasti ole niitä pieniä suvantoja lukuunottamatta.

Vuoden aikana on tapahtunut pään sisällä paljon. Ehkä tärkeimmät asiat joita olen pohtinut ja oppinut: vastuunottaminen omasta elämästä ja tekemisistä sekä onnellisuus. On mahdollista oppia reagoimaan pahaan oloon jollain tapaa rakentavasti ja hyvin. On oikeus olla onnellinen ja "tarttua hetkeen". Arjestakin on mahdollista nauttia, jopa niistä jutuista jotka tuntuvat ensin ikäviltä. Jos vain keskittyy siihen hetkeen eikä anna mielensä vaeltaa jossain muussa.

Mutta minun tarvitsee päästä pois täältä missä nyt olen. On pakko päästä takaisin omaan elämään ja tärkeisiin ihmissuhteisiin. Nyt on huono vaihe viettää aikaa lapsuudenkodissa eikä pää kestä sitä. Täällä masentuisin, näiden ihmisten seurassa masentuisin. Ahdistuisin ja sitten alkaisin taas skitsoilla sisimmässäni. Päässä olisi taas monia eri ääniä jotka kävisivät vuorokeskustelua huutamalla, haukkumalla, lyömällä, ivaamalla, satuttamalla ja syyllistämällä toisiaan. Olisin vuoronperään jokainen niistä. Sitten ei voisi enää käydä missään, ei voisi puhua kellekään. Olisi vain istuttava yksin omassa huoneessaan koska olisi pakko hiljentää ristiriitaiset tunteet, reaktiot ja äänet.

Kotiin, omaan kotiin :)

torstai 29. joulukuuta 2011

Blääh blääh

Ei kestä pää ajatella toisia ihmisiä. Mikä siinä oikein on, että tulee huono omatunto kaikesta. Niin paljon, että lopulta palaa sulake ja alan dissosioida ja ylikompensoida. Patologista surua, surua vuodesta vittu perkele toiseen. Kyllä, siitä kierteestä ei pääse irti. Aina lähtee pohja alta pois, juuri kun luuli päässeensä sinuiksi asioiden kanssa niin alkaa uusi kierros.

En enää edes jaksa yrittää selittää itsellenikään miksi olen outo. Sairas ja outo. Miksi unohdin ottaa tarvittavat mukaan, voi hyvänen aika.. Rauhoittavia olisi tarvinnut jo useamman kerran takaamaan onnen tunteen. Olen käyttänyt niitä viimeksi ehkä syyskuussa, joten ei tullut sitten varmaan mieleen pakata niitä mukaan tänne helvetin käärmeenpesään matkustamista varten. Olen ihan tolpillani, ei paniikkikohtauksia vain halu turruttaa itsensä, uinua jossain pumpulissa. En kestä tätä kahtiajakoa, välillä vihaan täällä kaikkea mutta sitten taas onkin jotain kivaa ja tunnen helvetillistä syyllisyyttä siitä miten olen ajatellut vanhemmistani ja kaikesta pahaa. Kaksi ääripäätä, en muistanut että tämä oli näin rankkaa.

Pääsen kuitenkin kohta pois, omaan elämääni ja kotiin. Pääsen paijaamaan ja paijattavaksi. Voin olla taas iloinen.

Kohta alkaa kilahdella

Päässä alkaa kohta kuulua helinää, huminaa, kuohuntaa ja jyrinää jos en pääse pois tästä vitun perheestä ja olotilasta. Joululoma on ollut siinä rajoilla että kestänkö tätä. Aikuisten oikeasti jos yrittäisin kestäisin varmasti, mutta minusta tulee ihan yhtä naurettavan lyhytpinnainen ja epäjärjestynyt ihminen kuin kaikki muutkin hullut tässä yhteenliittymässä jota perheeksi kutsutaan.

Ensinnäkin: kommunikointi tapahtuu - jos sitä tapahtuu - "jäkättämällä", vittuilemalla, tiuskimalla tai sitten syyllistävällä äänensävyllä. Tähän saakka varmasti puolet viestinnästä on ollut jollain tavalla todella negatiivista ja elämä on ollut aivan sekavaa. Vanhemmat eivät ole sekaisin oikeasti, täällä vain on läsnä se kaikki epäluottamus ja epäloogisuus, negatiivisuus ja murjottaminen joka teki lapsuukodissa asumisen traumaattiseksi.

Esimerkki vanhempien keskinäisistä väleistä: äiti lähtee käymään jossain omilla menoillaan, isä jää vahtimaan lasta, lapsi loukkaa itsensä -> isä murjottaa äidille ja pistää tämän menoilla käymisen syyksi että on tapahtunut haaveri. Eikä edes lohduta lasta vaan istuu katsomassa tv:tä kun äiti tulee takaisin ja lapsi itkee yksin huoneessa kasvot veressä.

Paniikki. Kaikista pienistäkin asioista saadaan paniikki ja kohtaus. Asioihin ei suhtauduta sillä tavoin, että kyllä tämä on hoidettavissa, ei hätää. Isän pitää alkaa pienistäkin jutuista vouhkasta ja stressata sekä tietenkin aloittaa se jo hyvissä ajoin jos vaikka pitää jotain tehdä. Minun tekisi mieleni kirkua, että älä saatana tule siihen hermostuttamaan ihmisiä ja painu vittuun siitä. Tunnistan omanneeni täsmälleen näitä hänen piirteitään muuttaessani pois kotoa lukion jälkeen: ainainen paniikki kaikkeen tekemiseen ja ulkomaailmaan liittyvää kohtaan, jatkuva epäluulo. Elämään ei voinut suhtautua sillä tavoin että katsotaan mitä tulee vastaan, vaan kaikkea piti jännittää, kavereiden saamista ja muutoinkin ihmisiin tutustumista. 

Ei ei jaksa. Sisaruksista on tullut myös ... meistä kaikista on tullut levottomia ja kykenemättömiä asettumaan aloilleen rakentamaan elämäänsä. Jokaisella on oma pakokeinonsa tästä maailmasta.

sunnuntai 25. joulukuuta 2011

Keskipäivän haltija

Olen "aina" sanonut etten halua lapsia. Silti olen aina myös arvostellut kärkkäästi vanhempia - niin omia kuin vieraitakin. Aivan liian monet huonot ihmiset tekevät lapsia, joko tyhmyyttään ja vahingossa tai muutoin vain. Tätä faktaa ei vaan saa sanoa ääneen. Koska lapsi on kyseenalaistamaton oikeus kaikille - myös kelle tahansa idiootille ja lajinsa häpäisevälle yksilölle. Lapsia vain tehdään, omaa vanhemmuutta näennäisesti pohditaan mutta ei tehdä sitä mitä olisi jo alunperinkin pitänyt tehdä: pohtia omia motiiveja haluta lapsia.

Lapsista vapaat ihmiset vanhemmat tyrmäävät sanomalla, että vain vanhemmat voivat ymmärtää näitä asioita eikä muilla ole oikeutta arvostella vanhempia. Huomatkaa ilmaus lapsista vapaa - joku käyttäköön sanaa lapseton. Minä arvostelen omia vanhempiani estoitta, siitä huolimatta että he ovat tehneet monia asioita hyvin. Mutta en voi valehdella siitä tosiasiasta että he ovat osaltaan edesauttaneet minun elämäni vaikeuksia. Osan he ovat varmasti tehneet silkkaa naiiviuttaan (kuten varmasti useimmat äidit ja isät) ja osan taas voimatta omille luonteilleen mitään. 

Miksi innostuin aiheesta joulupäivänä? Luin Julia Franckin kirjan Keskipäivän haltija. Se kertoo saksalaisesta Helenestä, joka toisen maailmansodan jälkeen jättää n.7-8 vuotiaan poikansa juna-asemalle palaamatta koskaan hakemaan tätä. Kirja kertoo Helenen tarinaa lapsuudesta aikuisuuteen saakka. Kirja kertoo ihmissuhteiden vääristyneestä dynamiikasta: miten Helenen ja hänen siskonsa Marthan äiti on mielisairas jäätyään suremaan kuolleita poikiaan, isä palvoo vain puolisoaan ja henkisen väkivallan ja yksinäisyyden seurauksena (?) Helene ja Martha ajautuvat turvautumaan toisiinsa ja heidän keskinäinen suhteensa saa myös seksuaalisia sävyjä. Kirja on minun makuuni sävyltään ummehtunut, henkilöihin ei pääse syvälle. Jollain tapaa he jäävät etäisiksi, ja huomasin joutuvani täydentämään lukemaani omassa päässäni enemmän mitä yleensä kaunokirjallisilta teoksilta toivon. Toivon tunteilla mässäilyä, niissä uimista ja sukeltelemista. Värikästä kuvailua. Mutta onko lapsen kauhu juuri tätä mistä kirjassa puhuttiin: eleetöntä, mykkää kauhua? Aikuisen silmittömän raivon alle jäämistä ja tuhoutumisen pelkoa?

Tällä hetkellä omasta elämästäni ovat kaikonneet ihmiset joille voisin asioistani uskoutua. Toisaalta ei heitä ole koko elämäni aikana ollut kuin muutama. Olen miettinyt sitä tulenko koskaan toipumaan kokonaan ehjäksi ihmiseksi niin että sekoamisen tunteet jäisivät pois. Eihän sitä toki kukaan huomaa jos poistun itsestäni, kauas jonnekin tavoittamattomiin. Se on pelottava tunne, ja kertoo siitä että jotain on vakavasti vialla. Ihmisen ei kuulu enää aikuisiällä dissosioida sillä tavoin. Nuoruudessa sitä tapahtuu ihan ei-patologisillekin yksilöille eikä tee kenestäkään sairasta. Ajattelin jo eilen että ilmoitan psykiatrille olevani sairausloman tarpeessa sillä pelkään romahtavani kasaan vielä joskus. Opiskelun vaativuus ja kasvavat paineet stressaavat eikä se tee hyvää. Toisaalta tiedän keinot millä voisin hillitä ja hallita stressiä. Ottamalla rennosti ja vähentämällä niitä tavotteita joita olen itselleni asettanut. Toisaalta Kela kyselee opintosuoritusten perään. Vituttaa.

Vielä pari vuotta sitten... ei anteeksi vaan vielä hieman kauempana menneisyydessä... ehkä kolme vuotta sitten olin varma etten tule elämään kovin paljoa yli 30-vuotiaaksi. En nähnyt itselleni tulevaisuutta, olin valmis myöntämään häviöni ja sen että minulla ei ollut voimia haluta elää. Kaksi vuotta sitten en enää tiennyt miten elää edes siinä hetkessä. On mielenkiintoista miten ihmisen muistista voi pyyhkiytyä asioita pois. Kuulen niin usein tarinoita ja tapahtumia ensimmäisiltä yliopistovuosiltani jotka ovat aivan vieraita. Muistan vain välähdyksiä sieltä täältä. En tunnista itseäni muiden kertomuksista, en tiedä kuka olen ollut. Olen elänyt suurimman osan aikaa syvässä uupumuksessa ja dissosiaatiossa, jolloin tapahtumia ei pysty painamaan mieleensä. Niitä ei voi palauttaa muistiin, ei ilman apukeinoja. Tämä blogi on osa omaa surutyötäni sen suhteen että olen menettänyt paljon asioita, ja tiedän että tässä maailmassa on myös muita - liikaa - ihmisiä jotka ovat kokeneet saman. Jos kokemuksien pukeminen sanoiksi jotain auttaa, se on hyvä. Yksinäisyys on paha helvetti, se on hylkäämistä ja jättämistä. Jos tietää jonkun kokeneen saman, se auttaa oman elämänsä kestämisessä. Jännää, en tiedä mistä se johtuu.

torstai 22. joulukuuta 2011

Joululomalle

Viimeinen terapiakerta ennen kuin joululoma alkoi: Totesin, että en ole taaskaan edennyt opinnoissani syyslukukauden aikana kuten olisin toivonut, etenen etanan vauhtia. Olen kuluttanut itseni loppuun työllä, jota tein ensimmäiset opiskeluvuodet. Ensimmäinen vuosi, 60 op ja 3-6 päivää viikossa töitä. Ei ehkä äärimmäisyyttä jollekin, mutta miksi äärimmäisyyttä pitäisi ihannoidakaan? Täysipäiväisen opiskelun ohella  tuollainen työssäkäynti on aivan liikaa. Nyt on aika hengähtää, ja terapeuttini "antoi luvan" vain olla. Masennuksen ja uupumisen jälkeen on helppo uupua uudelleen.

Elämä tuntuu tällä hetkellä hieman tyhjältä. Pienen pieniä epävakailuja ja kiinnihitsaamisia tapahtuu arjessa, ja jälleen se yksi: dissosiaatio. Tunteet turtuvat ja kaikkoavat, minä olen vain kuori. En tiedä miten voisin elää läheisessä ihmissuhteessa normaalisti. Voinko elää sellaisessa ollenkaan, en tiedä. Huolehdin aiemmin liikaa huomisesta, nyt en yhtään. Mutta miten voisi osata olla huoleton oikealla, vastuuntuntoisella tavalla?

Kirjoittelen tänne välillä varmasti aivan mitä sattuu. Yhtenä hetkenä ajattelen yhtä, toisena toista. Pystyn siis pomppimaan eri moodeissa luontevasti. Saatan unohtaa mitä olen jostain aiheesta X ajatellut muutama viikko sitten; näen siinä vain tietyt puolet jotka ovat peräisin sen hetken tuntemuksista. Minun on välillä vaikea pitää kiinni sovitusta, enkä osaa olla kovin "suoraselkäinen". Nyt olen kyllä omasta mielestä parantanut tässä asiassa suoriutumista, pääsen sovittuina aikoina tapaamisiin, en peru juttuja viime hetkellä. Häpeän sitä millainen olen, ja kiukustun itselleni kun en saa hoidettua asioita oikeina aikoina ja sen jälkeen minulle onkin aivan sama miten asiat menevät. Hetken verran. Muistan pikku tyttönä pakkomielteeni siihen miten soittoläksyt piti osata soittaa täydellisesti. Jos tein virheen -vaikka 5 sivuisen kappaleen viimeisellä rivillä- se piti aloittaa alusta. Kyllä vain. Turhauduin muuten niin että en saanut happea. Aikuisena tämä ihmeellinen epäolennaisuuksiin takertuminen näkyy siinä että hion typeriä yksityiskohtia jotka ovat sillä hetkellä tärkeitä ja unohdan muun. Enää ei tarkkuus ja kärsivällisyys riitä alkaa sitten korjaamaan mokia vaan annan asian olla, eipä se niin tärkeää olekaan.

Joulusta en jaksa niin välittää tänä(kään) vuonna. Se tarkoittaa kyllä lomaa, löhöämistä ja syömistä. Eli sitä samaa mitä "normi" elämäni muutenkin tarjoaa minulle :) Olen jo haudannut haaveeni siitä, että isän kanssa voisi olla välitöntä ja mukavaa, koska hermostun hänen persoonaansa niin herkästi. Enkä osaa sille tehdä itse mitään. Siis reaktioilleni. Joulu menköön kuten menee, yritän peittää turhautumiseni. On kuitenkin kiva antaa lahjoja perheelle ja varmaan myös saadakin niitä itse.

Toivotan hyvää joulua sitä kaipaaville ja muille totean että yrittäkää kestää ;)

tiistai 6. joulukuuta 2011

Aika kuluu ja hirviöt mönkivät uniin

Minulle puhkeaa kohta ikäkriisi. Yritän elää ikäiseni elämää samalla kun käsittelen mielessäni elämätöntä ja ulkopuolista nuoruutta. Ahdistusta en enää siitä asiasta koe, mutta paljon surua kylläkin. Olen tajunnut että tämä on ainutkertainen elämäni, koko ajan taakse jää päiviä joita ei saa takaisin. Siinä ei olisi mitään vikaa, jos olisi päässyt alunperin sen elämän kelkkaan, mutta tässä tilanteessa. Koen tulevani jatkuvasti jälkijunassa kaiken suhteen.

Näen unia asioista, joita minun pitäisi alkaa ehkä kohta tehdä. Minun pitäisi valmistua ja vakiintua. En tiedä mitä minun elämäni sisältö tulee olemaan kun saan paperit käteeni. Opiskeluyhteisö jää taakse ja kuinka moni ystävä todella jää elämääni. En tiedä miten ihmiset selviävät elämän siirtymävaiheista - itse ainakin olen niissä hirvittävän huono. Pohdin juuri eilen sitä, että minulle ongelmat tulevat nimenomaan näissä siirtymäkohdissa eli silloin kun olen vaihtanut koulua ja/tai muuttanut. Masennus iskee kun elämän struktuurit ovat kadonneet.

Tänä vuonna olen kovasti opetellut sitä miten eletään hetkessä, ja unohdetaan energiaa vievät turhat asiat. Nyt olisi kuitenkin taas aika miettiä ehkä hieman laajemmin ja kauaskantoisemmin mitä elämältään haluaa ja tehdä päätöksiä sen suhteen. Pelkään vaan tekeväni päätöksiä joita kadun.

tiistai 29. marraskuuta 2011

Häiriö aivoissa, kehossa vai sielussa

Elämä alkaa kulkea hiljalleen normaalia, keskivertoa, yllätyksetöntä, sosiaalisesti hyväksyttyä ja muutoin norminmukaista uraansa. Enemmän arkea, velvollisuuksien hoitamista ja aherrusta kuin vammailua. Terapiassa huomaa miten paljon kuitenkin on niitä herkkiä paikkoja, jotka uhkaavat parantumista. Tai voisivat uhata, jos ajattelisin niitä. En ajattele vaikeita asioita nykyisin enää ollenkaan terapian ulkopuolella. En ajattele lapsuuteen liittyviä ikäviä asioita, tapahtumia, tunteita ja ihmisiä. Murrosiän kehityskulku ja kehitystehtävä meni kyllä poskelleen, jos uskomme Eriksonia. Pinnan alla on pelottavaa katkeruutta vanhemmille, kipua ja haikeutta siitä mitä ei saanut. Omaa elämää, persoonaa. Mutta näitäkin asioita käsittelen (sanallisesti ja muuten tietoisesti) vain terapiassa. En muistele entisiä poikaystäviä, sitä ensimmäistä en ole ajatellut vuoteen ja kolmeen kuukauteen. Muistan nimittäin tarkalleen sen hetken viime vuoden elokuussa kun istuin illalla kotona tietokoneen ääressä, ja olisin halunnut lähteä toteuttamaan suunnitelmaani jonka olin laatinut sitä varten jos olo käy ylivoimaisen huonoksi. Minun tapani tehdä itsemurha ei olisi kovin kaunis eikä edes varma tapa. Mutta onneksi muutun ahdistuksessani niin passiiviseksi että istuin kuin suolapatsas makuuhuoneessa. Odotin, että poikaystävä tulee luokseni - kuivasin kyyneleet, niistin ja aloin esittää iloista hänen saapuessaan.

Puhumme terapeutin kanssa nykyään paljon ahdasmielisen uskonnon ja yhteisön vaikutuksista minuun ja ihan yleiselläkin tasolla. En kiellä sitä etteivätkö uskonto, usko ja yhteisö voisi tarjota myös hyviä ja kehittäviäkin ulottuvuuksia ihmisen elämään. Mutta uskonto voi olla myös sairasta, lamaannuttavaa jossa yhteisön jäseniltä halutaan viedä heidän ajattelukykynsä, persoonansa kuin katkomalla raajat. Ilman niitä on vaikea liikkua mihinkään. Minä en ole päässyt omassa elämässäni mihinkään ilman suurta tuskaa ja syyllisyyden tuntua.

Nyt olen onnellinen ja hiljaisen tyytyväinen elämääni. Elämäni on tässä, minun luonani. Ei jossain kaukana tavoittamattomissa. 

tiistai 22. marraskuuta 2011

Missä on hyvä elää

Voisipa elämä tapahtua toisten ihmisten ehdoilla, heidän mielessään. Toivon joinain hetkinä voivani vapautua omasta olemassaolostani, tai ainakin karata kauas tietoisuudesta. Minun ei tarvitsisi elää, tuntea, kokea, toimia ja tehdä päätöksiä. Voisin olla pelkästään sitä miltä näyttää, minkä mielikuvan annan muille. Minun ei tarvitsisi jäädä yksin eikä kohdata sitä hetkeä kun istun yksin kotona, sulkeutuneena johonkin toiseen universumiin. Kotona kaikki pysähtyy, seinien ulkopuolinen elämä lakkaa olemasta ja vaikuttamasta. On aivan sama mitä olen, koska silloin en ole kukaan. Kukaan toinen ihminen ei ole peilinä, ei heijastamassa takaisin mitä olen.

Terapiassa minä olen ja saan olla. Ehkä voin vähitellen rakentaa käsitystä siitä kuka olen, että saan käsityksen omasta pysyvyydestäni. Ongelmahan ei ole se, etten tietäisi mistä pidän tai mitä haluaisin tehdä vaan se, että välillä minä ikään kuin lakkaan olemasta, kaikki tuntuu niin vieraalta, myös minä itse. Muut ihmiset ovat olemassa, minä en ymmärrä mistä elämässä on kyse. Kaikki tuntuu täysin turhalta ja rajattomalta. Minulle olisi aivan sama vaikka jättäisin kaiken taakseni ja lähtisin pois. Tunneside katkeaa kaikkeen, en ymmärrä miltä tärkeät tunteet tuntuvat, en ymmärrä keitä ystäväni ja rakkaani ovat. He ovat vieraita.

Toisaalta on helpottavaa jos voi suhtautua asiaan itseironisesti. Niin minä yritän tehdä. Tänään on taas tätä ja pää hajoaa, huomenna jotain muuta. Oppisinpa ottamaan vaikeudet ohimenevinä hetkinä... Ei tunnetilojen tarvitse jäädä päälle.. Kai.

maanantai 21. marraskuuta 2011

Opiskelijan elämää

Olen todella pahalla tuulella koska joudun tekemään vihaamiani opiskelutehtäviä. Tunnen niin suurta alemmuuden ja tyhmyyden tunnetta että tekisi mieli heitellä tavaroita seinään ja ikkunasta ulos. En ymmärrä sanaakaan lukemastani kirjallisuudesta, tentit häämöttävät parin viikon päässä ja samaan aikaan tajuan että enhän ole tehnyt mitään tänä syksynä... 

Voi mikä vitutus. Tekisi mieli vain ottaa lomaa ja lähteä... niin minne? Vain olemaan, mutta se kun ei ole mahdollista. Ehkä en edes halua valmistua (erittäin paikkansapitävää), koska koko pääaine ei motivoi minua enkä halua valmistua siihen ammattiin mihin tulen valmistumaan. En minä halua olla sellaisessa työssä. Se on ollut vaikea myöntää itselle... tai ei niinkään vaikeaa mutta aikaavievää. Minä olen myötäeläjä, tartun toisen tunteisiin, suren ja lohdutan mutta minä en ole auttaja sanan varsinaisessa merkityksessä. En jaksa auttaa toisia. Pienissä asioissa kyllä, myöskin pyyteettömästi mutta en tahdo tehdä sitä työkseni. Kuolisin siihen taakkaan.

Todennäköisesti alan tutkijaksi. Tai siis ai niin... enhän voi alkaa kun en ymmärrä tutkimusmenetelmistä mitään. Edelleenkään. Päässä on kaaos, joka toivottavasti helpotttaa. Ensi keväänä viimeistään. 

Ihminen voi valita elämänsä suunnan. Minä voin valita, että lopetan opiskelut, kuka tahansa voi valita samoin. Se ei todellakaan ole helppoa, ei rahallisesti eikä sosiaalisten suhteiden kannalta. Mutta missäpä menisi yksilönvapauden rajat, omassa onnellisuudessa. Pidän nykymaailman menosta: huomista ei ole, ja kun se on saavutettu, päivä kestää vain vähän aikaaa.

keskiviikko 9. marraskuuta 2011

Keskiviikkokoomailua

Pohdiskelen aina silloin tällöin, että millaisia vaiheita rajatilaihmisen elämä pitkällä aikavälillä sisältää, ja millainen häiriö pohjimmaiselta "luonteeltaan" on. Ovatko rauhalliset ja tasapainoiset jaksot osa häiriötä, ja sitten tiettyjen laukaisevien tekijöiden myötä psyyke romahtaa ja oireilu alkaa. Aivan samalla tavoin kuin alkoholisti tai syömishäiriöinen voi olla päälle päin ja käyttäytymiseltään "normaali", mutta silti sairaus voi puhjeta uudelleen. Olemmeko siis koko ajan sairaita, aina alkkiksia, syömishäiriöisä ja epävakaita vaikka oireet olisivat poissa? Ainakin alkoholistien kuulee sanovan, että huolimatta toipumisesta he pitävät itseään loppu elämänsä alkoholisteina, koska joutuvat tarkkailemaan suhdettaan alkoholiin. Ongelma tulee aina olemaan ja pysymään - tai ainakaan taistoa alkoholin kanssa ei parane unohtaa. 

En tiedä onko minulla tällä hetkellä ongelmia. Aiemmin ongelmani on ollut masennus, vaikea sellainen. Jossain vaiheessa ennen masennusta on ollut pahoja kriisejä ja "epävakaata" eloa - pään sisällä. Yritän taistella oireita vastaan: jos pelottaa ja ahdistaa mennä yliopistolle, pakotan itseni menemään. Kun haluaisin vain jäädä turtuneena paikalleen ja unohtaa arkiset rutiinit, lähden lenkille tai muuten vain haukkaamaan happea ja liikkumisen kautta tulen taas tietoisemmaksi kehosta joka sitoo minut tähän hetkeen. Ajatukseni, tunteeni ja mieleni ovat tässä hetkessä ja nautin siitä. En muista milloin olisi ollut viimeksi sellainen syksy jolloin pystyin olemaan kotona illalla ilman ahdistusta. Ahdistus on vienyt ajatukset aina toisaalle, muistoihin ja vanhoihin jo kauan sitten elettyihin tilanteisiin. 

Marsha M. Linehan on kehittänyt epävakaan persoonallisuuden hoitoon kognitiivis-behavioristista hoitomallia ja terapiaa, jotka perustuvat biososiaaliseen malliin. Epävakaus syntyy tiettyjen biologisten ominaisuuksien ja sosiaalisen ympäristön yhteisvaikutuksesta, jolloin emootioiden sääteleminen häiriintyy. Epävakaan ihmisen ajattelu ja tunteet ovat voimakkaasti kahtiajakautuneita ja äärimmäisiä. Jos biologisilta ominaisuuksiltaan (temperamentiltaan?) altis lapsi kasvaa Linehanin mukaan invalidoivassa (mitätöivässä, vähättelevässä) ympäristössä, on vaarana että hänelle kehittyy epävakaa persoonallisuus. Invalidoiva ympäristö ohittaa lapsen tunteet ja kokemukset; niitä ei vahvisteta todeksi vaan vanhemmat / muut aikuiset selittävät tunteet toisiksi. Lasta ei opeteta säätelemään tunteitaan, ja ongelmat yliyksinkertaistetaan (miten tuo yliyksinkertaistaminen vaikuttaa niin tutulta? Niin aivan, usko jeesukseen ja jumalaan koska se ratkaisee kaiken ja pelastaa - en nyt eikä ehkä koskaan tässä elämässä mutta sitten kuoleman jälkeen viimeistään olet saava palkinnon) 

On esitetty myös oletus, että häiriön perustana saattaa olla lapsen käsitys ja tuntemus hoivaajan häneen kohdistamista vihamielisistä ja tuhoisista ajatuksista (Higgit & Fonagy) Ei ole vaikea uskoa sitä, että nykyajan naisissa tätä tunnetta esiintyy, mikäli he eivät ole täysin sinut lapsensaamisen kanssa. Lapsi on loputtoman vaativa ja haluava, jotain mitä aikuinen ei saa olla. 

Luen siis parhaillaan kirjaa Kognitiivinen psykoterapia ja kiintymyssuhdeteoria, joten siis käytän tässä sekundaarilähdettä. Kirja on mielenkiintoinen. 

Pieniä ilonpilkahduksia elämässä. Mihinhän pieni kutkuttava tunne mahanpohjassa voi johtaa jos vain antaa sille luvan kasvaa?

maanantai 7. marraskuuta 2011

Onko terapeutti aina oikeassa?

Olen tämän 8 kuukautta ollut kelpo asiakas terapeutilleni. Olen täsmällinen, tunnollinen, maksan laskut enkä soittele terapeutille, en uhkaile tai tee itsariyrityksiä, käyttäydyn hillitysti. Sitä minä olen; esitän hänelle kunnollista ja helppoa jotta hänen olisi helpompi pitää minusta. Annostelen vaikeat aiheet enkä kerro kauheista tunteista ja peloista, koska en tahdo ahdistaa häntä. Nyt kun terapiaa on takana jo pitempään, olen alkanut nähdä hänessä muitakin kuin positiivisa puolia - näen jotain muuta kuin pelastajan ja auttajan ja olen alkanut pohtia millainen ihminen hän todella on. En voi sille mitään, että minulla on suuria ennakkoluuloja ja ajatuksia.

Ensinnäkin, pelkään että hän on huijari. Se ei ole mahdollista koska hän on Kelan listoilla. Mutta silti ajattelen, että ehkä joku kerta hän sairastuu tai vielä pahempaa, hän masentuu ja ahdistuu niin että joutuu luopumaan työstään.

Hän kehuu minua, se on toinen asia mistä en pidä. Varmasti hän tekee sen aidosti mutta koska olen itse kehun ja mielistelen muista ihmisiä niin hyvä palaute ei itselleni mene ihan helposti läpi. On niin helppo nähdä ihmisten heikot kohdat ja aistia mitä he haluavat kuulla, ja todella helppoa on oppia sanomaan se uskottavasti. Minulla on olo, että minun pitää miellyttää ihmisiä, huomioida heitä ja tehdä heidän olonsa mukavaksi, vähempi ei riitä tai sitten lennän pihalle.

Tänään terapeutti puhui seurustelusta. Todellakin terapiasta meni hyvän aikaa siihen, että hän "luennoi" minulle mitä parisuhteeseen tarvitaan. Hän oli kiinnostunut tunteistani entisiä poikaystäviä kohtaan, ja miksi olin heidän kanssaan. Menin ihan hämilleni ja olo muuttui sekavaksi kun hän puhui tunteista ja niiden tärkeydestä. Ei kuulemma riitä, että pitää toista osapuolta hyvänä ja mukavana, pitää olla vissiin rakastunut korviaan myöten koska muutoin suhde lopahtaa. Ahaa, no siitä on kokemusta. Mutta entä jos ihastuu vääriin ihmisiin? Siinä pelissä sydän särkyy vielä enemmän, kun kerta toisensa jälkeen haluaa ihmisen joka vetää puoleensa koska on niin ilkeä, piittaamaton, kamala, kylmä ja "narsistinen".

Terapeutin mielestä minua on ajanut suhteisiin yksinäisyys ja olen takertunut suhteeseen hylkäämisen pelosta johtuen. En pidä paikkaansa kokonaan, sillä jos pelkäisin yksinäisyyttä niin minähän olisin parisuhteessa koko ajan ja hakisin jo uuden jos poikaystävä on jättämässä. Minulle tuli huono olo, koska kiintymyksen ja rakkauden tunteet nimettiinkin yksinäisyydenpeloksi ja eroahdistukseksi. En siis osaa rakastaa, mitä ilmeisemmin. Se on kyllä totta että en sitä osaa näyttää enkä sanoa. Mutta väliäkö sillä on.

Mihin siinä päädytään jos kaikkia tunnekokemuksia aletaan ruotia, kuoritaan niitä kerros kerrokselta. Lopulta kaikkien tunteiden takaa paljastuu kuitenkin se perimmäinen motiivi: hengissä pysyminen ja jälkeläisten tuottaminen. Ihminen kehittää kiintymyksen tunteen niihin jotka palvelevat hänen selviytymistään, lukekaa psykologian perusteoksia.

torstai 3. marraskuuta 2011

Valintoja, jumalauta

Tämän päivän teemana on selkeästi ollut jälleen valinnanvapaus. Kuinka monessa asiassa sitä voi loppujen lopuksi tehdä valinnan, joka vaikuttaa myönteisesti mielenterveyteen. Viime aikoina on hetkellisesti ollut surullinen mieliala ja tutut ahdistavat ajatukset ovat tulleet kolkuttelemaan jonnekin tajunnan ja tietoisuuden rajoille. 

Mutta olen alkanut siinä sitten suhteuttaa asioita: olen oikein listannut elämäni hyvät asiat, ja olen tullut hyvälle mielelle siitä miten runsaasti niitä on. Olen ehkä vihdoinkin tajunnut sen, että ei se marttyyriasenne vie eteenpäin, se vain lisää kurjaa oloa. Voin valita: joko jään entiseen tai teen asiat toisin. On pakko yrittää, koska ilman yrittämistä ei voi juurikaan saada mitään. Voin jäädä haikailemaan menneitä, tai sitten kohdata sen tosi asian että mennyttä ei saa takaisin. Voin joko tuhlata aikani suremalla ja tuntemalla syyllisyyttä tai sitten yrittää laittaa voimavarani siihen että tulevaisuus toisi jotain hyvää tullessaan.

Vaikkakin yksinäisyys vaivaa; olen jälleen se joka vetäytyy porukasta, katselee vierestä eikä tunne kuuluvansa joukkoon. Mutta päivä kerrallaan, on syytä nauttia siitä että elämässä on asiat hyvin. Jos oman sisäisen tunnemaailmansa saa järjestykseen ja on rauhallinen olla, se ei pahasti horju näistä päivistä.

maanantai 31. lokakuuta 2011

Mistähän tuota aloittaisi...

Pää on täynnä ajatuksia. Haluaisin kirjoittaa tämän päivän terapiasta, kun olen tuota uskontoasiaa jauhanut viime aikoina ja katsoin myös eilen TV2:lta Inhimillisen tekijän, jossa käsiteltiin uskonnollisesta yhteisöstä irtautumista. 

Terapiassa päästiin siihen aiheeseen ensimmäistä kertaa ihan kunnolla. Halusin sanoa, että puhutaan tästä heti seuraavalla kerralla lisää, jooko! Haluan puhua niistä ahdistavista ajoista ääneen, ja nyt tuntuu että kestän ne. Olen sen verran vahva ja kuntoutunut, että tiedän jaksavani. Suurimman osan aikaa luotan siihen. 

Oikeastaan minua huvittaisikin puhua paljon enemmän tunteista ja muistoista kuin siitä mitä ajattelen nyt asioista. Haluaisin jakaa niitä kokemuksia, joita en ole koskaan kenellekään voinut jakaa. Vieläkö ihminen voi olla kiukkuinen, yli 10 vuoden takaisista asioista. Ainakin joskus tuntuu siltä, että ei niitä kaikkia ole käsitellyt.

Toinen asia mitä olen miettinyt on itsensä arvostaminen. Olen kyllä melkoisen mallin ja esimerkin saanut kotoa. Minulle ei ole koskaan opetettu itsestä pitämistä; sitä että itsestään voi huolehtia ja voi tuntua hyvälle. Itselleen tulee olla lempeä. Isä on ollut repimässä omasta selkänahastaan aina toisten hyväksi. Nytkin sille saa sanoa ehkä 150 kertaa, että minä en tarvitse jotain osta itsellesi tms. Hän vain tyrkyttää ja hokee, että kun hän lapsillensa niin mielellään... Voi perse että ärsyttää! Ihanasti hän ajattelee lapsiaan, ja siitä saa olla onnellinen koska kaikilla ei ole niin hyvin asiat. Mutta liiallisessa huolehtimisessa ja varjelemisessa on myös vaaransa. Minä olen nähnyt ja elänyt sen miten isä antaa ajastaan ja energiastaan kaiken muille ihmisille, olen nähnyt että häntä väsyttää ja ärsyttää mutta silti hän ei osaa sanoa ei! Sen vuoksi on inhottavaa ja raivostuttavaakin että hän uhrautuu edelleen. Hän on aina halunnut korostaa tekevänsä mitä tahansa lastensa vuoksi. Mitä jos me lapset toivoisimme - ja olisimme aina toivoneet - hänelle omaa elämää, missä voi kieltäytyä ikäviltä tuntuvista asioista? Missä ei tarvitse suostua hyväksikäytettäväksi? Isällä kun on aina ollut lähellä niitä pirullisia verenimijöitä, jotka takertuvat, tarvitsevat, pyytävät ja hän vain palvelee heitä! (En puhu meistä lapsista.) Tämä kaikki on hänelle sitä jumalan laupeudentyötä. 

Minä sabotoin aina itseeni kohdistuvat positiiviset asiat. Minä en lähtökohtaisesti ansaitse hyviä kokemuksia, tunteita ja ihmisiä. Olen yrittänyt miettiä missä pisteessä elämäni voisi olla vaikka viiden vuoden kuluttua. Ehkä olen valmistunut  - en tiedä onko se todennäköistä. Joko valmistunut tai jättänyt opinnot kesken, luopunut opiskelupaikasta. Mitä todennäköisimmin elän yksin, näin siis ajatuskuvaelmassani. Voisiko joku mies olla ja asua kanssani? Ei. Olen aina seurustellessani tai tapaillessani jotain kivaa tyyppiä vain vetäytynyt kuoreeni. Olen lohkaissut heti kiinnostuksen tunteet pois, ja jatkanut hengailua siksi että siitä varmaan on "jotain hyötyä" vielä. Minä itse en ole ollut läsnä sopimassa noista suhteista, ottamassa vastaan hellyyttä ja tunteita. Tilanteessa, jossa joku osoittaa kiinnostusta ja halua tutustua, minä alan tuntea oloni oudoksi, poissaolevaksi. Aivan kuin vetäytyisin pois kehostani ja katselisin tilannetta jostain ylhäältä käsin, ulkopuolelta. Tuossa kehoni on, siinä nuo istuvat vierekkäin, kehoni ja hän. Ai, nyt suudellaan. Se varmaan tuntuu kivalta. Hän ottaa syliin. Mitähän ihmettä se tarkoittaa? Aivan kuin minulle puhuttaisiin kieltä jota en ymmärrä. 

Tiedän miten tapaillessa ja seurustellessa pitää käyttäytyä, mitä sanoa. Olen yrittänyt uskaltaa tuntea ja kiintyä, mutta siitä seuraa vain pakokauhu. Alan ahdistua. Ei minusta voi kukaan pitää, en ole sen arvoinen että minuun tutustuttaisiin! Silti saatan itse ihastua, kaukaisesti. Ihmisiin, joita en voi saada. Heidän kanssaan asiat olisivat toisin. Mutta kun eivät olisi. Ongelmat alkavat siinä vaiheessa, kun aletaan jakaa asioita, näyttää siltä että toinen voisi ollakin mukana pidempään kuin seuraavaan aamuun. 

Jossain vaiheessa seuraa peruuttamaton grande finale, hetki jossa minä teen jotain mitä ei voi antaa anteeksi. Teen tyhjäksi toisen osapuolen välittämisenosoituksen. Toimin niin, että minä en tosiaankaan ole välittämisen arvoinen. Käyttäydyn niin, että en tosiaan ole huomionosoitusta ansainnut. Sitten kun toinen osapuoli lähtee, anelen häntä takaisin. Kunnes taas pilaan kaiken. Ehkä teen sen sen takia, että on raskasta joutua pakenemaan... väsyttää yrittää sopeutua ajatukseen että saan huomiota. Haluaisin kaiken loppuvan jotta voisin palata siihen perustilaan, virransäästötilaan jossa olen masentunut, oma huono itseni. Minun ei tarvitsisi koko ajan esittää toiselle. 

Ei, minä en usko että olisin rakkauden arvoinen. Se on aivan toisesta maailmasta. 

sunnuntai 30. lokakuuta 2011

Lottovoitto

Kukapa ei tunnistaisi itseään edes hetkellisesti näistä seuraavista kuvauksista. Sitten jos kaikki täsmää niin olet kuin lotossa voittanut. Lähteenä tälle oli todennäköisesti jonkin netistä löydetty opas, mutta en enää muista mikä.

 - Pettymyksiä ei murehdita eikä mietitä, vaan tilalle tulee nopeasti toiminta. (Minä murehdin! Minulla on vuosipäivät kaikille tapahtumille.)
- Hylätyksi tulemisen kokemukset laukaisevat usein oireiden pahenemisjaksot, vaikka ihminen ei itse yleensä sitä tiedosta. (Kyllä vain. Paitsi viimeisin ero parisuhteessa oli poikkeus. Oireet olivat pahentuneet jo ennen sitä, ja paranemiskausi alkoi eron jälkeen. )
- Vaikeus sitoutua sopimuksiin kotona, hoidossa ja työelämässä. (Very true. Itsekuria ei nimeksikään. Paitsi että asiassa on ollut havaittavissa muutoksia viimeisen kuukauden aikana.)
- Vastoinkäymisten syy on potilaan mielestä aina muissa, mutta ei hänessä itsessään. Tällöin ei tarvitse olla itsenäinen, eikä vastata itsestään, eikä samalla ottaa riskiä siitä, että jäisi yksin tai tulisi hylätyksi. (Vaikea sanoa. Pohjimmiltaan varmasti asia on näin. Suuttuneessa moodissa erityisesti. Kelläpä ei?)
- Epävakaasta persoonallisuudesta kärsivä henkilö voi provosoida ja ärsyttämällä ärsyttää muita. Hän voi pyrkiä jopa saamaan heidät menettämään malttinsa ja hylkäämään hänet. Hylätyksi tulemisen pelko saa ihmisen jatkuvasti toimimaan tavalla, jolla hän itse ajaa tilanteen siihen pisteeseen, että tulee hylätyksi. (Kyllä. Tekee kaikkea sellaista mikä epäsuorasti johtaa toisen osapuolen suuttumiseen.)
- Epävakaasta persoonallisuudesta kärsivillä on taipumus tiedostamattaan siirtää omat negatiiviset tunteet toisen kokemiksi. Tällöin lähimmäinen kokee esim. olevansa syyllinen johonkin, mihin häiriöstä kärsivä itse on tosiasiassa syyllinen. (Ennemminkin epävakaa ottaa toisen negatiiviset tunteet omikseen. Näin ainakin omalla kohdallani. Sitten niiden eteenpäin levittäminen on helppoa. Mutta totta osaltaan, kyllä sitä omia negatiivisia tunteitakin "jakaa" muille..niitä on vaikea pitää vain itsellään.)

Terapeuttini puhuu aina parisuhteesta kiintymyssuhteen "näyttämönä". Pieni lapsi muodostaa kiintymyssuhteen hoivaajaansa (joka on suurimmalla osalla äiti), kuin myös rinnakkaisia kiintymyssuhteita. Lapsuudessa muotoutuneet kiintymyssuhteet hoivaajiin ja suhteiden dynamiikka tulee esille aikuisuuden parisuhteissa; parisuhde on  seuraava kiintymyssuhde ihmiselle vanhempien jälkeen. Tutkailtaa itseänne ihmiset. Se millä tavalla käyttäytyy ja tuntee seurustelukumppaninsa kanssa, kertoo jotain siitä mitä kiintymys on ollut vanhempiin.

Kiintymyksestä voisi puhua ties kuinka pitkään. Kirjahyllyssäni odottaa yksi opus, joka käsittelee joitain psyykkisia häiriöitä kiintymyssuhteiden näkökulmasta. Olen lukenut sen pari kertaa mutta ulkomuistista en tietenkään nyt mitään järkevää muista. Ehkä ensi viikolla ehdin sitä lukeakin taas.

torstai 27. lokakuuta 2011

Surullinen tarina

Uskontojen uhrien tuki ry:n sivuilta löytyy tietoa uskonnollisten yhteisöjen kaltoinkohtelemille ihmisille. Haluisin kuulla muidenkin henkisesti pahoinpidellyiksi joutuneiden ihmisten elämätarinoita, mutta en ole löytänyt siihen sopivaa foorumia. Seuraavasta linkistä löytyy kertomus helluntaiherätyksen piiriissä kasvamisesta. 


Ei varmasti ole tavaton ja harvinainen tämä nuoren naisen kokemus karismaattisessa yhteisössä kasvamisesta. Ahdistavuus. Pystyn samastumaan erityisesti tähän: 

"Ymmärsin että minun kohdallani usko oli ollut turvallisuudentunteen hakemista, sen tunteen mikä minun olisi pitänyt lapsena saada vanhemmiltani. Seurakunta antoi ne rajat, joita vanhempani eivät minulle osanneet aikanaan laittaa. Pelkäsin ottaa vastuun omasta elämästäni, joten annoin sen jumalan käsiin. Jumala päätti kenen kanssa seurustelen, kenen sanomisiin luotan, kuka minä olen ja mitä opiskelen, mistä pidän ja mistä en. Tuntui kuin olisin ollut vain kuori vailla sisältöä, vailla persoonallisuutta."

Niin. Ajattelin itse samalla tavalla, että elämä on ylhäältä käsin määrätty, minä en voi vaikuttaa mihinkään. Siis sikäli jos aion olla kunnon uskovainen. Kaiken piti olla yhteydessä jumalaan ja uskoon. En ymmärtänyt mitä aikuiset tarkoittivat sillä, että "pitää olla koko ajan rukouksessa". Ilmeisesti kaikista ylimmän tason saavuttaneet ja parhaimmat uskovaiset osasivat olla koko ajan jossain mediaatiotilassa jossa vain rukoiltiin ja puhuttiin herralle. 

En koskaan halunnut kuulua mihinkään nuorisoporukkaan seurakunnassa. En pitänyt pelkästään toimintaa tylsänä, vaan pidin ihmisiäkin nimenomaan persoonattomina, valjuina, onttoina, käsittämättöminä ja tyhminä. Tai oikeastaan monissa asioissa he saattoivatkin olla fiksuja (pärjätä koulussa, jos nyt haluaa sitä pitää "fiksuuden mittarina") mutta kun tultiin tälle elämän osa-alueelle nimeltä uskonto niin he löivät laput silmille kaiken suhteen. Elämä oli ennalta määrätty, piti mennä naimisiin ja elää kilttiä elämää. Sitten olisi vain puhua pulistu 20-vuotiaina ikätovereiden kanssa pannunalusista ja saunan pesemisestä. Imetetty lapsia välillä. Vaiettu seurakunnassa. Ja sängyssä. Ei sopinut minulle. Pidin uskovaisia poikia myös ikävystyttävinä. Ehkä halusin mitata jo tuolloin omaa arvoani ja pistää poikaystävät valitsemaan: tee kanssani syntiä jos todella pidät minusta. 

Periaatteessa siitä porukasta jota vierestä seurasin olisi ollut aivan sama kenet valitsee. Kaikki olisivat varmasti olleet "hyviä aviomiehiä". En nähnyt vain heissä mitään särmää. Pidin nuoria myös huumorintajuttomina, paitsi jos jumalaan liittyvää hymistelyä kutsutaan jossain huumoriksi. Eli sellaista pikkuvanhaa, tekosievää hupsuttelua, jolle oli soveliasta hieman kikatella. 

Minä vittu pakahdun. Omasta seurakunnasta eroaminen jo täysi-ikäisenä oli kova paikka, vaikka en ollut vuosiin osallistunut toimintaan. Olin hukassa, kuten tuon kertomuksen tyttö, en tiennyt maailmasta mitään, mikä on paikkani siinä. Kuvittelin että ehkä usko toisi ratkaisun, jospa voisin mennä takaisin. Poikaystävä oli jättänyt, ja ajattelin että se kaikki kauheus oli kosto synnistä. Nyt olen sitä mieltä, että teen syntiä mielelläni. Haluan että tunnen jotain. 

keskiviikko 26. lokakuuta 2011

Kirjallisuuskatsaus osa I

Ei tästä tule kirjallisuuskatsausta. Kunhan haluan sanoa, että on eräs kirja joka saa minulta ison plussan. Olenkin sen jo maininnut, eli Youngin, Kloskon ja Weishaarin (2003) Skeematerapia. Tähän kirjaan liittyy - outoa kyllä - muisto yli vuoden takaa. Oli kesä, minulla vapaapäivä ja olin saanut raahattua itseni kaupunginkirjastoon. Löysin kirjan, josta ajattelin että tätähän voisi jaksaa lukea. Aurinko paistoi, oli "letkeä" kesäilma ja minä istuin puiston penkille tämä kirja kädessäni. Minulla ei ollut kiire mihinkään, silloinen poikaystävä oli töissä, oli sellainen tunne että voin vain olla. Mikään ei ahdista, ei ole mitään syytä ahdistua kun istun tyhjässä puistossa, luen kappaleen sieltä ja toisen täältä. Voin välillä katsella ihmisiä, rapsutella tuttuja koiria. Voin olla. Läsnä itsessäni, tässä tilanteessa. Silloin aivoissa alkoi raksuttaa... Voisiko tällaista tyyneyttä ja rauhaa opetella? Voisiko omia vääristyneitä tunnekokemuksia muuttaa vähitellen? Aloin kirjan opastamana pohtia sitä, että mikä minua estää tuntemasta levollisuutta ja läsnäoloa useammin? Miksi tuon kaltaisia päivä on niin harvassa, mikä estää menemästä vain olemaan ja lukemaan. Miksi pitää antaa pahojen ajatusten kiertää kun voisi miettiä elämän iloisia, onnellisia ja tyydyttäviä puolia? Pitääkö aina ajatella kyynisesti niin että pian ajatukset ovatkin itseään toteuttavia ennustuksia (kuten tuntuu että juuri sen poikaystävän kanssa kävi näin). 

Skeema on kuin malli maailmasta, jonka kautta ihminen selittää kokemansa itselleen. Ihminen ei ole tietokoneen tavoin dataa käsittelevä olio, vaan ajatuksia, huomiota, tulkintoja ja reaktioita ohjaa yksilölliset asiat. Skeemat. Lapsuudessa muotoutuu jokaiselle jollain tapaa uniikki malli elämästä, perusolettamukset miten asiat menevät tai eivät mene.
Skeema on laaja, läpitunkeva teema tai toimintamalli, näin sen määrittelevät Young ja toverit. Se muodostuu muistoista, emootioista, kognitioista ja kehollisista tuntemuksista, ja koskee itseä ja suhdetta muihin. Skeemat kehittyvät lapsuudessa tai nuoruudessa ja ovat aktiivisia myös aikuisuudessa. Maladaptiivinen skeema on huomattavassa määrin haitallinen. Nimenomaan näitä maladaptiivisia skeemoja käsitellään kirjassa, eli niitä jotka aiheuttavat ihmisille ongelmia.

Haitalliset skeemat (eli uskomukset, odotukset, mallit) alkavat muodostua, kun lapsen emotionaalisiin tarpeisiin ei vastata. Lapsi tarvitsee turvallisia kiintymyssuhteita (pysyvyys, hoiva, hyväksyntä, suoja), autonomiaa ja omaa identiteettiä, vapautta ilmaista tarpeitaan ja tunteita, leikkiä, rajoja sekä itsehillintää. "Lapselle lapsuusperheen dynamiikka on koko maailman dynamiikka". Tai oikeastaan ei lapsi kykene edes pohtimaan sitä, että jossain on toisin, sen kyseenalaistamisen aika tulee myöhemmin. Varhaisimmat maladaptiiviset skeemat ovat vahvimpia, eli mitä aiemmin lapsen tarpeisiin ei ole vastattu, sen  vahvemmin vaillejääminen on jättänyt jälkensä.

Young & Klosko & Weishaar ovat listanneet 5 eri skeema-aluetta, ja miksipä en niitä luettelisi nyt tässä:

  1. Irrallisuus ja hylkääminen
  2. Heikentynyt autonomia ja alisuoriutuminen
  3. Heikentyneet rajat
  4. Muut- suuntautuneisuus
  5. Ylivarovaisuus/estyneisyys


Hylkäämiseen liittyy odotus ja tunne siitä, että omia turvan, hoivan ja hyväksytyksi tulemisen tarpeita ei kohdata ennustettavalla tavalla. Lapsuudessa vanhemmat ovat voineet käyttäytyä epäjohdonmukaisesti tai epävakaasti. Lapselle tulee olettamus, että häntä haavoitetaan tavalla tai toisella, muihin ihmisiin ei voi luottaa. Hän ei koe olevansa rakkauden arvoinen, vaan saattaa hävetä itseään.

Heikentynyt autonomia on taas opittua avuttomuutta, riippuvuutta; ihminen kokee ettei kykene hoitamaan asioitaan, ottamaan vastuuta. Hän voi olla kietoutunut vanhempiinsa tai muihin lähimmäisiin, eikä pysty olemaan yksin.

Heikentyneet rajat voivat olla joko yksilön itsensä suuntaan tai sitten toisten ihmisten suuntaan. Ihminen voi joko oikeuttaa omat tekonsa, kokea olevansa ylempiarvoinen ja voivansa tehdä niin kuin haluaa. Hän voi korostaa omaa erityisyyttään muihin verrattuna. Rajattomuus voi olla myös puutteellista itsekontrollia; ei pysty sietämään turhautumista ja odotusta. Ihminen ei voi sitoutua mihinkään pitkäjännitteiseen, koska kaipaa tyydytyksen ja palkinnon nyt.

Muut- suuntautuneet ihmiset keskittyvät liiaksi toisiin, unohtaen itsensä. Omat tarpeet tukahdutetaan, niitä ei tunnisteta tai ei tunnusteta. Ihminen alistuu mihin tahansa, tai uhrautuu muiden vuoksi. Myös muiden ihmisten hyväksynnän ja tunnustuksen hakeminen liiallisuudessa on haitallista.

Ylivarovaisuus on pessimististä maailmanlopun odottelua. "Kaikki mikä voi mennä pieleen, menee pieleen." Ihminen voi olla myös ylikriittinen itseään kohtaan, vaatia liikoja ja rankaista itseään.

Skeeman ajatus on siinä, että se rakentuu kokemuksista. Lapsen konkreettisista kokemuksista. Ihmiset, jotka sanovat että vauvaa vain hoidetaan, ovat väärässä. Vauvan kanssa pitää olla vuorovaikutuksessa, sitä pitää rakastaa. Eikä kiintymyssuhteen toinen osapuoli saa ajatella, että "pitää" koska se välittyy myös vauvalle. Joskaan ei sanoina ja käsitteinä. Pieni vauva alkaa hahmottaa omaa kehoaan ja muodostaa suhdetta (minä- ja kehokäsitystä) sen mukaan miten häntä pidellään. Piteleekö hoitaja vauvaa hellästi, katsooko silmiin, juttelee ja hymyilee. Tutkimukset osoittavat, että vauva masentuu jos hoito suoritetaan mekaanisesti, hoivaaja kääntää katseensa pois, ei puhu. Vauva oppii myös kääntämään katseensa, ei opi nauramaan.

Me aikuiset voimme herkästi sanoa vahingollisia asioita lapsille koska ajattelemme asiat järjellä ja aikuisten näkökulmasta. Rohkaisemme (liian) pieniä lapsia kovettamaan itsensä jos sisarukset kiusaavat tai jotain ikävää tapahtuu, "Ei pienistä kannata itkeä!". Totta, totta kai sanomme näin koska me aikuiset osaamme jo säädellä tunteitamme, voimme suhteuttaa asioita ja tietää keinoja joilla vaikuttaa omaan mielialaan, lohduttaa itseä. Kun lapselle toistetaan näitä asioita hänen lapsuutensa, hänestä voi tulla tunteidensa tukahduttaja. Ei saa näyttää jos suututtaa, se pitää niellä yksikseen hiljaa ettei ole vaivaksi. Mutta ei se vihaa poista. Lapselle tulee käsitys, että viha on paha asia. Ei saa vihastua, ja hän oppii pelkäämään sitä että sattuisikin joskus olemaan kiukkuinen. Tämä taas johtaa vihan ja muiden pelättyjen tunteiden välttämiseen eri tavoin. Vihan tunne joko eristetään, sitä ei havaita, mutta se voi oireilla jopa fyysisesti! Kiukku voi leimahtaa odottamattomasti tilanteessa jossa ei ole enää psyykkistä energiaa pidellä sitä aloillaan, piilossa. Ihminen voi kanavoida alkuperäisen vihansa (usein vanhempia ja näiden aiheuttamaa turhautumaa kohtaan) muihin asioihin, kuten vaikkapa johonkin ihmisryhmään. Näin ollen hän voi pitää kuvan omista ihannevanhemmistaan ja -lapsuudestaan ehjänä, mutta pääsee purkamaan niistä aiheutuneen vihan toiseen kohteeseen. On myös mahdollista, että tukahdutettu viha johtaa mustavalkoiseen ajatteluun, jossa sen kohteena olevat ihmiset ovat joko täysin hyviä tai pahoja.

Pitänee nyt poistua näyttämöltä vaikka pääsin juuri alkuun. Toisella kertaa jatkan aiheesta.


maanantai 24. lokakuuta 2011

Kohta

Tieto lisää tuskaa. Ei aluksi, mutta jossain vaiheessa. Minulle tuskaa aiheuttaa se, että tiedän nyt miten olen kadottanut monta vuotta yksinäisyyteen ja suruun. Ulkoisella ei ole silloin paljoa väliä, jos on sisältä ihan hajalla. Yritän kysellä itseltäni miksi masennuin ja miksi edelleen hajoilen? Miksi olin masentunut yläasteella sekä sitten taas kun pääsin muuttamaan omaan kotiin, elämään omaa elämää? Ehkä jos oikein laskeskelen, niin luulisin täyttäneeni masennuksen diagnostiset kriteerit siitä lähtien kun muutin pois vanhempien luota, eli monta monta vuotta. Ja niin.. on hyvä huomata ja ymmärtää, että masennus ei aina näy ulkopuolisille. Äitinikin on kärsinyt masennuksesta, mutta kukaan ei sitä huomannut. 

En tiedä olenko sitten todella älykäs vai muuten vain taitava, kun huijaan terapeuttianikin. Hänen pitäisi olla koulutettu ja kokenut ammattilainen. Kuitenkin tuntuu, että hän ei saa kiinni siitä mikä ongelmani on. Toisaalta kyse on varmasti siitäkin, että ei hän tunne minua vielä niin hyvin. Olen kehittänyt niin vakuuttavat tavat esittää normaalia ja piilottaa sen mitä tunnen. Vihaa en pysty kyllä hyvin kontrolloimaan.

Ehkä minun on vain paras olla yksin ja hiljaa. Se on oma kokemuksni itsestäni, elämästäni, joten miksi en muuttaisi myös ulkoisen vastaamaan sisäistä. Nautin ihmisten seurasta, rakastan läheisiäni niin että sattuu, olen valtavan huolissani heistä, haluan pitää kiinni. Erot ovat kauheita, kun joutuu lähtemään jonkun ihmisen luota. Koskaan ei voi olla varma jos se on vaikka viimeinen kerta kun näkee hänet. En osaa pitää kurissa näitä mielikuvia; rakastamiseni on synkkää ja ajattelen milloin rakkaani kuolevat, milloin jotain pahaa tapahtuu. Jossain vaiheessa pelot telkesivät minut henkiseen vankilaan, jossa vain itkin ja itkin että minulle kaikki rakas otetaan pois. Ehkä myös lapsuuttani ja nuoruuttani voisin kuvata niin, että muistan siitä vain äärettömän pahan olon, ahdistuksen. Kuin olisi koko ajan seissyt veitsenterällä, ja kohta  jotain pahaa tapahtuu. 

Saan terapiakäynnistä hetkellisesti aina voimaa jaksaa. Tänään on tuntunut hyvältä, aivan kuin olisin saanut luvan vain olla ja tehdä minulle hyviä asioita. Ei terapeuttini sitä ymmärrä, että minulle itsestä huolta pitäminen - tai itselleen hyvän salliminen - on syntiä, itsekästä. Niin kuin se varmasti onkin. Siinä mielessä, että jo pelkästään se että voin miettiä tällaista on etuoikeus. Länsimaisen hyvinvointiyhteiskunnan läskeiksi syöttämät ja paijaamat keskinkertaisuudet hakevat kokemuksia ja maailmankuvan avartamista toisaalta, rakentavat omaa pientä ameban paskan kokoista elämäänsä. Ja silti se on heille "kaikki" tai "kaikkeus". Minulla ei ole sitä "kaikkea", näen maailman jostain muusta kuin omasta perspektiivistäni. Olen jossain "yläpuolella", näen itseni kuin myös muut ihmiset. 

Älykäs ihminen masentuu, koska tajuaa että missään ei ole mitään järkeä. 

Ai niin, ja tuo eilen postaamani laulu. Naiselle kirjoitettu, mutta käytän sitä häikäilemättä hyväkseni omissa mielikuvissani. En ole sitä koskaan kuullut enkä haluakaan, koska minulla on siihen oma melodiani. Se on omistettu ensimmäisen poikaystäväni jälkeensä jättämälle muistolle ja tyhjälle ololle. Nyt ei enää koske eikä särje, seitsemän vuoden jälkeen. Mutta pitäähän sitä haikeutta olla, koska jotain se suhde teki peruuttamattomasti. Ehkä pisti vielä perusteellisemmin hajalle ja hulluksi. Onneksi vuosien varrella on tullut elämään sisältöä ja uusia asioita. ja nyt tunnen lämpöä ja ymmärrystä sitä ihmistä kohtaan joka olin silloin. Se joka jäi ja unohtui häneltä, elämäni tärkeimmältä tuntuvalta ihmiseltä. Täytyy tunnustaa, että olin harhainen, kovasti ainakin halusin. Ei vain jaksa herätä aamuun yksin, vierellä ei ketään, kun tietää että jossain se ihminen herää samaan aikaan kainalossaan se toinen, jonka kanssa törkeästi petti minut. En ikinä anna anteeksi, mikä on ironista koska ei hän sitä pyytäisikään anteeksi. Hän unohti helposti, tietämättä että minä kärsin vuosia siitä kaikesta.

Teen rauhan itseni kanssa. Tällä erää.

sunnuntai 23. lokakuuta 2011

"Minä toivoisin niin"

"Minä toivoisin niin
että näkisin sinut vielä
aivan yllättäin,
jossain kaukana täältä
jonkun hotellin aulassa
haikean kauniina
hiukan kaikkea vailla.


Minä koskettaisin vakavin sormin
tuntisin kuinka yhä sydämessä särjet.
Minä väittäisin voineeni hyvin nää vuodet
ja kaipaisin niin
ja kaipaisin niin
vaikka olisitkin siinä
minä luoksesi kaipaisin kuitenkin.


Minä toivoisin niin
että näkisin sinut vielä
jonkun kaupungin kesässä
luona ja poissa
hentona auringon tummassa loimussa
ilta vain hämärää vailla.


Ja minä koskettaisin vakavin sormin
tuntisin kuinka yhä sydämessä särjet.
Minä väittäisin voineeni hyvin nää vuodet
ja kaipaisin niin
ja kaipaisin niin
vaikka olisitkin siinä
minä luoksesi kaipaisin 
kaipaisin niin
ja kaipaisin niin.


Vaikka olisitkin siinä
minä luoksesi kaipaisin kuitenkin,
kaipaisin niin."


san. Edu Kettunen
säv. Petri Laaksonen

tiistai 18. lokakuuta 2011

Humbert Humbert

Vladimir Nabokovin Lolita oli minun varhaisteinivuosinani monen lukemisesta pitävän tytön "rankkaa kamaa"- listalla. Vaikka kukaan ei kirjan teemoja varsinaisesti ymmärtänytkään, mutta pääasia oli että vanha mies halusi panna meidän ikäistä lasta. Itse muistan lukeneeni tuolloin myös muutamia pedofiliaa, zoofiliaa, insestiä ja raiskaajia käsitteleviä teoksia. En tiedä miksi kirjastossa annettiin lainata sellaisia kirjoja kuin Raiskaaja (Salkosalo) tai Pedot (Kilpi).

Mieleni on ollut kieroutunut ehkäpä jo tuolloin. Elämässä ei voinut olla keveyttä ja iloa. Maailma oli totaalisen paha, ja jos jotain hyvää oli - se oli vain näennäistä ja johti lopulta tuhoon. Koko ajan oli syytä epäillä omien mietteiden takana olevia yllykkeitä, ja puhdistauduttava synneistä. Sekin oli synti, jos tunsi olevansa vapaa synneistä, koska se kääntyi niin helposti ylpeyteen. Olin tuolloin kait jotain 10-vuotias.

En osaa oikein päättää olisiko tämä kohta vuoden pystyssä mutta kallellaan ollut blogini valituskanava ja vai voisiko se olla kenties jotain älykkäämpää, tieteellisen kirjoittamisen kriteerit täyttävää pohdiskelua järkevistä aiheista. Tästä on tullut itselleni vain lähinnä tapa kirjoitella iltamyöhällä sen hetken ajatuksia ja tuntemuksia, enkä jaksa rasittaa aivojani. Aivoni rasittuvat terapiassa. Ehkä blogin sisältöön voisi lisätä enemmän psykoterapiasta kertomista yleisellä tasolla, jos jaksaisin lukea siihen liittyvää kirjallisuutta.

Odottamattomia asioita tapahtuu. Kuten tänään. Ymmärsin ensimmäistä kertaa ihan oikeasti, että minä en ole vastuussa vanhemmistani ja heidän olotiloistaan. Minulla on oma elämä. Kuten on ollut jo pitkään, mutta en vain ole ymmärtänyt ottaa siitä iloa irti. En ole riippuvainen heistä taloudellisesti tai henkisesti, mutta heidän kanssa elämisestä muistiin porautuneet tunteet ovat hallinneet elämääni. Ne ovat olleet niin intensiivisiä, että minulla ei ole ollut mahdollisuutta jatkaa oman persoonan kehittämistä yksin. Vanhemmat eivät ole tukeneet yksilöllisyyttä ja kehittyvää minuutta. Kaikki on haluttu sulloa siihen ahtaaseen, uskonnon sanelemaan muottiin. Minä olen huora, jos harkitsenkin seksiä ennen avioliittoa. Ei, ei huora vaan säälittävä, heikko ja uskonsa hylännyt langennut ihminen. Rukoillaan hänet terveeksi. Jotta hän ottaisi jumalan takaisin sydämeensä.

Mielestäni koko uskontotouhu kuvasti vanhempieni omaa heikkoutta. En luota heihin vieläkään, että he tukisivat ja ohjaisivat. Pitäisi luottaa vain itseensä.

sunnuntai 16. lokakuuta 2011

Aikuisten maailma

Olen nyt sitten alistunut siihen tilanteeseen, että joudun pysähtymään elämässäni tämän terapian ja opiskelujen ajaksi, jotta saisin apua. Tällä kertaa vain olen itse päättänyt asiasta enkä antanut pahan olon lamauttaa jolloin asiat eivät ole olleet omassa hallinnassani. En halua, että paha olo määrittää olemiseni ja elämiseni ja kaikki asiat tapahtuvat kaoottisesti. Voin itse valita, että nyt keskityn siihen että saan apua ja otan sitä vastaan. Vaikka koko ajan on olo, että pitäisi juosta kymmeniin eri suuntiin, ei vain tiedä minne lähteä. Kun on niitäkin päiviä, jolloin mietin vain jättäväni kaiken. Kenellekään ilmoittamatta vain lähtisin lopuilla rahoillani tulevaisuudesta välittämättä. En ole kosketuksissa enkä kytköksissä mihinkään, välillä tuntuu että menetän tunneyhteyden läheisiini enkä pysty eläytymään heidän kokemaansa, koska itsellä on niin paha olla. 

Tänään olin saada paniikkikohtauksen junassa. Liikaa ihmisiä, erilaisuutta. Liikaa persoonia, jotka elävät omaa elämäänsä. Minä en ymmärrä miten ihmiset toimivat sosiaalisissa tilanteissa, miksi he tutustuvat toisiinsa. Minun mielestäni koko maailma on kuin pieni Truman Show; tässä versiossa tosin kaikki ihmiset ovat pikku-Trumaneja, eivätkä ymmärrä olevansa huijattuja ja että he vain esittävät osaansa jossain valmiiksi lavastetussa elämässä. Kun tänne synnytään, pitää vain täyttää roolinsa. 

Niin, paniikkikohtaus. En tiedä pitäisikö sitä kutsua lamaantumiskohtaukseksi, jossa koko minuus romahtaa kasaan. Minä palaan johonkin olemattomuuden tilaan, mutta silti tiedän kehoni olevan olemassa, olen vain jättänyt sen. Pohdin pitäisikö minun kuolla. Sillä hetkellä en pysty palauttamaan mieleeni ketään ihmistä joka pitäisi minusta, tai tilannetta jossa joku olisi ollut hyvillään siitä että on minun kanssani. 

Vihaan välillä aikuisten maailmaa. Olen joutunut siihen jo pienenä tyttönä, kun aikuisten salaisuudet ovat kantautuneet minulle saakka, olen tuntenut vastuuta aikuisten hyvinvoinnista, iloisuudesta ja tyytyväisyydestä. Minä muserrun, jos he musertuvat. Minusta on imetty kaikki voimat, ja olen jäänyt yksin. Nyt - ehkä osana tätä terapiaprosessia - olen tuntenut halua palata takaisin pienen lapsen maailmaan, jossa joku suojelisi minua. Tiedän, että se joku on se aikuinen minä, jolla on älyä, tietoa ja itsevarmuutta. Mutta joskus tahtoisin vain että elämässä olisi ihminen joka lohduttaa kun ei itse jaksa lohduttaa ja kantaa itseään.

Uusi viikko alkaa kohta. Minä pelkään terapiassa tunteiden näyttämistä, en halua että elämäni repeää kappaleiksi lopullisesti kun annan tunteiden tulla. 

keskiviikko 12. lokakuuta 2011

Opiskelu olisi niin kivaa

Nukahtamisen kanssa on ollut vaikeuksia viime aikoina. Valvon myöhään, kuten nytkin kello käy jo kolmea aamuyöllä. Käytän lääkkeitä enää vain nukahtamista helpottamaan, ahdistukseen ei ole tarvinnut ottaa niitä pitkään aikaan. Toki voi olla että olen joutunutkin ottamaan, mutta en vain muista sitä. Joissain asioissa on minulla on ihmeellinen tapa unohtaa ne.

Nyt kun lääke vaikuttaa niin on ihanan lokoista pistää nukkumaan, ei tarvitse taistella asian kanssa ja turhautua. Olo on rento. 

Voi kunpa osaisin tehdä päätöksiä elämässäni ja sitoutua niihin. Sitä tässä pohdin. Kiukuttaa ja itkettää miten olen asiani hoitanut niin huonosti... Haluaisin elää ja opiskella iloisin mielin, koska sitä tahtoisin tehdä. Oppia uutta ja sivistyä hieman. En tiedä mitä sillä tiedolla tekisin ja tekisikö se minusta jotenkin parempaa ja hyödyllisempää ihmistä tähän maailmaan.

lauantai 8. lokakuuta 2011

Ahmi tai näänny

Tuntuupa hyvältä kerrankin elämässään syödä hyvin. Syöminen jos mikä on näyttänyt sen miten äkkiä voi heilahtaa tunnetilasta toiseen, kun ei salli itsensä syödä - koska se lihottaa! - mutta sitten kohta onkin aivan vitun sama sille vaikka olisikin läski possu ulkoisestikin koska tuntee päänsä sisällä sellainen olevansa. Eli siis vastenmielinen kaikin puolin. Ikinä koskaan milloinkaan en ollut tyytyväinen kroppaani silloin kun olin normaalipainoinen, hoikka ja pieni ihminen. Tunsin itseni valtavaksi läskiksi vaikka en sitä tosiaan ollut - todisteena valokuvat jotka eivät kuitenkaan vakuuttaneet minua silloin. Elin jatkuvassa ahmimis-näännytys- kierteessä, jossa vuoron perään joko paastosin tai sitten vedin herkkuja. Paasto kuvasti sitä että olen päättäväinen ja aloitan terveen elämän, maha tyhjänä oli hyvä ja reipas olo. Sitten jokin tuli väliin: piti palkita itsensä herkuilla tai sitten vain masentui niin kovin että etsi hyvänolon tunnetta "herkuista". Ja minä en osaa lopettaa ajoissa mitään vaan menen sitten täysillä ja vien sen äärimmäisyyteen. Ruoka ja syöminen pyöritti elämää, koska ajatukset olivat sitä tasoa, että "kun laihdun 10 kg niin olen kaunis ja onnellinen". Jos olisin laihtunut 10 kg olisin ollut vain luuta ja nahkaa. En hahmottanut kehoani yhtään oikein, jossain vaiheessa kun paino nousi 2 kg niin ajattelin että nyt pitää laihtua 18 kg. ???? Ei siis mitään kykyä hahmottaa miltä olisin näyttänyt niin laihana, mutta ehkä se korreloi jotenkin sitten sen kanssa miten valtavaksi itsensä tunsi. Ja oliko lopulta se paino- ja ulkonäköasia siinä edes se keskeisin? Ehkä olennaisinta oli vain se oma huonommuuden tunne ja kuvitteli sen johtuvan ulkoisista asioista. Se että en kelvannut kenellekään ja olin yksin (pääni sisällä). Syöminen on kidutustapa, ainakin minulle kun en pysty itseäni muutoin vahingoittamaan viiltelemällä tms. Syöminen turruttaa, viiltäminen sattuu. Siksi pidättäydyn kaikenlaisista kiihdyttäviä nautintoaineista, kiitos vain, ja turvaudun rauhoittaviin pillereihin.

Ja  nyt, luonnollisestikin kun on kärsinyt kolmen vuoden masennusjaksosta, paino on kiikutellut ihan komeissa lukemissa. Tavallaan se on suojamuuri, ja joskus tuntuu että ei haluaisi siitä eroon. Kilot raivostuttavat, mutta antavat myös rauhan ja turvan. Silloin kun jaksoi käydä baareissa ja olla nätti, ei tuntunut kivalta saada miesten huomiota bilevetimissään. Itse en koskaan erityisemmin ole siitä nauttinut, vaikka kehuttiin ja haluttiin. Pääsääntöisesti niin. Kyllähän sitä on käyttiskamaa hetken, mutta jotenkin se vain jäi kaihertamaan vaikka asennoituikin niin että tämä oli tässä nyt. On sieltä baarista toki ihania "helmiäkin" joskus pokattu.

Ehkä olen oppinut armahtamaan itseäni vähän, hyväksymään sen mitä en voi koskaan muuttaa; en saa kauniita sääriä tai kivoja pikku tissejä koska nämä mitkä ovat nyt vain sattuivat olemaan tässä mallissa vakiona. Niitä ei voi muokata. Sama tulee myös naamatauluun. Kiloihin voi toki vaikuttaa, mutta onko sekään oikein että vihaa itseään koska on lihonut? Ajattelen: siihen on syynsä että niin on tapahtunut. Keho on yhtä mielen kanssa.

Ruokaremontissa on olennaisinta ollut ymmärtää, että syö todelliseen nälkäänsä ja säännöllisesti. Koska silloin jäävät ylimääräiset ja tarpeettomat herkut pois. On ihana tunne vain makoilla täydellä vatsalla ja ottaa pikku päiväunet, kun tietää että jaksaa sitten lähteä lenkille hikoilemaan. Eikä niin että maha on täynnä liivatekarkkeja, ja sitten on päänsärky ja kipeä ja kohta nälkä ja kaikki on huonosti.

Kyllä se paino alkaa pikku hiljaa normalisoitua, mutta laihduttamista itsessään en halua enää ottaa tavoitteeksi koska sitten siitä tulee vain taistelu kiloja ja kaloreita vastaan. Hyvä olo ja liikunnasta nauttiminen ovat itseisarvoja.

Oikeasti olen ollut koko tämän kirjoittamisen ajan aivan kiukkuinen itselleni että en tee opiskelujuttuja. Ajatukset ovat sen suhteen ihan pysähdyksissä. Tekisi mieli lähteä jonnekin, kuten vaikka lenkille, mutta koska olen jo yhden tehnyt tälle päivälle, en ennen iltaa mene uudelleen. Vituttaa vain kun ei jaksaisi kirjoittaa turhasta aiheesta esseetä. Haluaisin tehdä kirjatenttejä, joiden pariin kohta onneksi pääsenkin. Kunhan tuo paska on kasattu pois alta. 

torstai 6. lokakuuta 2011

Eikä

Nyt on paniikki. Ensimmäistä kertaa tuntuu siltä että ystävä jättää... En ymmärrä miksi hän ei ole ottanut yhteyttä vaikka on selkeästi lukenut lähettämäni viestin, nytkään hän ei vastaa tekstiviestiin. Koko viikko on kaikkea muuta vaikka sovittiin, että nähdään. Olen ollut hänelle kiltti, mutta hän voi aina löytää kiltimmän. Ja hauskemman. Ja älykkäämmän. En ymmärrä miksi olen hänelle muka tärkeä ja paras ystävä... Maailmassa on paljon parempia ihmisiä. 

Minä en ole korvaamaton kenellekään, mutta kaikki itselleni tärkeät ihmiset ovat korvaamattomia minulle. Jokainen merkitsee omalla tavallaan minulle "koko maailmaa". Nekin, jotka ovat jo historiaa. Kun menettää jonkun ihmisen, ei saa koskaan takaisin juuri häntä vaikka voisi saada samat piirteet moninkertaisina jossain toisessa. Tästä esimerkkinä vaikka se, että olen pitänyt entiseen "poikaystävään" yhteyttä useiden vuosien ajan, enkä aio hänestä luopua koska hän on tärkeä ja ainutlaatuinen. Väliltämme on jo aikoja sitten jäänyt pois kaikki "sellainen", puhummekin suoraan asioista ja joskus on tuntunut että hänen kanssaan on ollut helpompi puhua ja saada miesnäkökulmaa asioihin kun ei ole ymmärtänyt omaa poikaystävää. Seksistäkin voi puhua ilman että se tarkoittaa mitään kummallisempaa. Jokaisella on kuitenkin persoonallinen näkökulmansa asioihin, ja jos on jonkun hienon ja vaikuttavan ihmisen löytänyt (heitä ei ihan liiaksi asti ole) niin suhteesta kannattaa pitää kiinni!

Oho, puhelin piippasi :)

Monta minää

Dissociative identity disorder. DID eli dissosiatiivinen identiteettihäiriö. Maallikolle tuttu sivupersoonahäiriönä - jossa siis ihmisellä on monta persoonaa - ja jota saatetaan pitää jollain tapaa "hassuna". Oikeasti taustalla on hyvin vaikea-asteinen traumatisoituminen. Ihminen on jakautunut (tai on luonut) itselleen myös eri "päiväpersoonat". Haluan nyt käyttää päiväpersoonaa kuvaamaan ns. näennäisesti normaalia persoonan osaa joka ei sisällä traumamuistoja. 

Epävakaa persoonallisuushäiriö on saman tyyppinen, mutta on säilyttänyt yhden eheän ja terveen päiväpersoonan, näennäisesti normaalin persoonan. Persoonasta on kuitenkin lohkoutunut pois tietoisuudesta emotionaalinen persoonan osa, joka sisältää traumamuistot. Voidakseen elää normaalia elämää traumatisoitumisesta huolimatta, persoona "lohkoutuu" ja näennäisesti normaali persoonanosa yrittää olla vallalla, se voi olla jopa tietämätön tapahtuneista traumoista. Epävakaalla emotionaalinen osa jakautuu useampaan eri "lohkoon", joista jokainen sisältää hieman eri aineksia, ja epävakaa ja ailahteleva käytös johtuu juuri siitä että nämä eri persoonan osat aktivoituvat vuorotellen ja niiden integraatio on heikko. Yhtenä hetkenä ihan tyytyväinen ja normaali (näennäistä "normaaliutta"), kunnes jokin ärsyke laukaisee esiin traumapersoonan. Ärsyke voi olla vaikka se, että ystävä peruu tapaamisen mikä aktivoi hylätyksitulemisen pelon. Itselläni ainakin vuorottelevat turvaton ja vihainen puoli. Turvattomana yrittää käyttää erilaisia keinoja vedotakseen toiseen osapuoleen ettei tämä hylkäisi, ja jos se ei tuota tulosta, suutun ihan helvetisti. Eihän näin nyt kavereiden kohdalla käy (paitsi jos ollaan oikein tiiviisti yhdessä, kuten asutaan matkalla samassa huoneessa tms. niin johan alkaa nähdä "niitä" piirteitä ystävissäänkin). Parisuhteet, koska ne ovat intiimejä ja läheisiä, niissä toistaa elämänsä kiintymyssuhteet ja traumat, koska "joutuu" luottamaan toiseen ja on hyvin paljas. Vaikka haluankin olla turta ja kova että ei sattuisi, seuraan silti toisen osapuolen ilmeitä ja liikkeitä ja kuudes aistini usein sanoo jos jotain on vialla. Luen ihmistä, mikä on aika yllättävää. Terapeutti sanoisi, että olen tottunut jo lapsena tekemään sitä enkä välttämättä tiedosta viestienlukemista, mutta olen kehittynyt siinä niin hyväksi että pystyn tuntemaan ja aistimaan pienetkin vihjeet mikä vaikuttaa sitten kuin olisi oikeasti "kuudes aisti" :)

Miten tämä sitten eroaa normaalin ihmisen normaalista tunteiden vaihteluista? Ehkäpä intensiteetiltään ja siltä että nämä "tilat" ovat totaalisia, niissä ei pysty näkemään muuta. Jaa-a, muistanpa ihan ehkä muutaman kerran kun on jankuttanut jostain asiasta poikaystävälle. Minä haluan haluan haluan haluan, ja koska en saa haluamaani se tarkoittaa että et välitä minusta yhtään yhtään yhtään yhtään ja olet hylännyt minut. Saan aina kaikki mieheni suuttumaan ja torjumaan minut, kuten isäkin teki minulle aiemmin. Minulta vietiin kaikki (oikeastikin vanhempani joutuivat jättämään minut erään tapahtuman vuoksi niin että sen saanut heiltä huolenpitoa. Tapahtuma oli traumaattinen) Ainoat jotka pysyivät olivat eläimet, niiden kanssa ei tarvinut kokea ahdistavaksi muodostunutta ihmisten välistä inhimillistä yhteyttä vaan niiden läsnäollessa saattoi itkeä, oman rikkinäisyyden saattoi antaa tulla esiin ja pintaan. Sama rikkinäisyys on tullut toki pintaan aikuisenakin parisuhteissa, vaillejääminen ja jopa lapsenomainen tarvitseminen jossa ei pysty itse antamaan paljoakaan toiselle. 

Tämä kaikki on nyt ihan ulkomuistista omin sanoin selostettu ja "oksennettu", lähteinä ovat erilaiset traumaa käsittelevät opukset. Myöhemmin ihan virallista ja oikeaa tietoa kunhan jaksaa :)

keskiviikko 5. lokakuuta 2011

Kiukuttaa

Miksi pitää olla niin herkkä toisten ihmisten kommenteille? Omasta mielestäni olen ihan ok tuulella, mutta sitten vain jotenkin hommat karkaavat käsistä ja lopputuloksena on yksi ärtynyt, loukkaantunut ja hankala pikku-Piipula. Onko nyt asia siis niin, että en tunnista omia mielialojani ja tunteitani ennalta kunnolla vai ovatko ne vain todella niin reaktiivisia? 

Sitä paitsi minulla tekee pahaa, mutta ruokaa pitäisi syödä. Toisekseen päässä on outo olo, kuin siellä olisi jotain ylimääräistä aiempaan verrattuna. (Anna niiden olla aivot jooko???) 

Ehkä se kiukuttaa, että rakas ystäväni ei ole reagoinut yhteydenottooni. Toivon hänestä jotain elonmerkkiä, mutta ehkäpä minun pitäisi itse vielä tavoitella häntä eikä leikkiä että telepatia on todellista ja loukkaantua sitten kun hän ei soita.

Alkoi pelottaa kun lopetin lääkkeet ihan seinään tuossa kuukausi (?) takaperin, mielialalääke jäi kerrasta pois koska unohdin sen pitkäksi aikaa. Tähän saakka on mennyt hienosti, mutta kun eilen puhuttiin psykiatrin kanssa siitä niin alkoi tuntua että jos masennus hiipii takaisin... Siinä tapauksessa aion näivettyä vain kotiin, sänkyyn. En jaksa enää samaa. Pitänee alkaa popsia pilleriä varmuuden vuoksi.

maanantai 3. lokakuuta 2011

Kirjalöytö "Vainottu mieli"

Joskus näinkin päin ettei jokin käsiini haluamani opus ole lainassa. Kuljeskeltuani pitkin poikin lähikirjastossani löysin kauan kaipaamani "helmen", teoksen nimeltä Vainottu mieli - Rakenteellinen dissosiaatio ja kroonisen traumatisoitumisen hoitaminen. Sen ovat kirjoittaneet Onno van der Hart (guru?), Ellert Nijenhuis sekä  Kathy Steele. 

Olen välillä ollut hyvin kiinnostunut traumoihin liittyvästä psykologiasta / psykiatriasta sekä teoriasta, mutta sitten taas jossain vaiheessa ollut melko välinpitämätön aiheen suhteen. Se riippuu paljolti siitä mikä teoria milloinkin on "in" minulle, ja minkä koen kuvaava ja selittävän parhaiten omia oireitani. Joskus aiemmin olen käsitellyt skeematerapeuttista näkökulmaa, ja se on edelleen itselleni "oikealta" ja läheisimmältä tuntuva selitys "kaikelle". Mutta - käynhän traumaterapiassa, joten luonteeni vaatimuksen mukaisesti haluan olla perillä siitä mihin pääni pistän. Haluan olla perillä asiasta, ennakoida, valmistautua, ymmärtää ja selittää myös itse. 

Jahka pääsen alkuun kirjassa, poimin sieltä mielenkiintoisimmat pointit myös blogiin kera omien tulkintojeni. Tiedän jo ennalta, että tekstissä on paljon itselleni tuttua ja osaamaani asiaa, koska olen ko. tutkijoiden artikkeleita lukenut netistä.

Terapia meni tänään hyvin, jos niin voi sanoa. Ensimmäistä kertaa puhuin kunnolla ja käytin ajan todella hyödykseni. Tähän saakka olemme "vääntäneet" puhumattomuuteni kanssa, tai oikeammin sen asian suhteen, että en pysty puhumaan itsestäni- en tiedä mistä aloittaa ja hymistelen vain ja terapeutti ei saa mistään otetta. Minulle kynnys on siinä, että on pidän itsestä puhumista vieraalle ihmiselle törkeänä ja se on kerta kaikkiaan tahditonta puhua minä minä minä. Tänään vain oksensin asiat pihalle ja se helpotti. Iskimme heti "kultasuoneen" eli eroahdistukseeni. (Minua naurattaa koko terapeutin käyttämä termi, koska minulle se tuo mieleen vain eroahdistuksesta kärsivän koiran joka kiljuu, kuolaa ja pissii alleen eli sekoaa yksin jäädessään :D ) Noh, minulla on nyt sama diagnoosi kuin koiralla. 

Ensimmäistä kertaa myös liikutuin lähes kyyneliin terapiani aikana. Hetken aika oli jo lähellä, että kyyneleet eivät alkaneet valua, mutta tuli vain niin herkkä olo kun kerroin terapeutille miten minusta tuntuu että minä olen alkanut olla olemassa; tunnen tunteita (iloa ennen kaikkea). Kerroin siitä, että sydämeni ei tunnu enää raskaalta ja ilo teeskennelyltä. Huomasin tänä aamuna nauraneeni ääneen ensimmäistä kertaa yksin ollessani ... varmaan useampaan vuoteen. Se oli ensimmäinen merkki siitä, että minussa itsessäni on joku "sisäinen maailma", pystyn nauttimaan omasta kieroutuneesta huumorintajustani yksinkin. On vaikea selittää miksi tuo aamuinen tuokio on niin merkittävä, mutta se on.

Huomenna sitten käynti sosiaalisesti taidottoman psykiatrin luona. Pari viimeistä kertaa olen oikeastaan vaan tuijottanut hänen armottoman tyylittömiä nilkkasukkiaan ja puhunut automaattina. Pääsen taas suunnittelemaan lomamatkaa, ja tuntuu etten jaksaisi odottaa sitä! Myös muulla "harrastusrintamalla" on kehitteillä juttuja. Aion todella nauttia nyt kun voin. 

lauantai 1. lokakuuta 2011

Muisteloita

Olen joskus pohtinut masennuksen ja epävakauden keskinäisiä yhteyksiä, ja omalla kohdallani olen sitä mieltä että masennus on ollut seurausta "rajatilailustani". Päänsisäiset ongelmat ovat olleet niin vahvoja, että lopulta vuosien mittaan on ollut "pakko" vaipua masennukseen ja toimintakyvyttömyyteen koska niitä alkuperäisiä ongelmia ei ole osannut ratkaista.

Lapsuudesta olenkin jo kertonut. Kun ei saanut olla oma itsensä, vanhemmat olivat pelottavia ja etäisiä. Raivokohtauksia, mököttämistä, hylkäämistä. Mutta välillä sitten taas lämmintä ja rakastavaa. Itsestä ja todellisuudesta etääntyminen sekä tunteiden eristys alkoivat alle 10- vuotiaana kun mentiin mukaan herätysliiketoimintaan. Siellä pelkäsin ja halusin pois; kaikki aikuiset olivat sekaisin ja tunteita oli liikaa!

Osasin eristää omat tunteet tosi hyvin ja olo oli varsin epätodellinen suurimman osan aikaa. Peruskouluiässä jo tunsin olevani kaukana kaikista ihmisistä. Myös kiusatuksi tuleminen vaikutti itsetuntoon kun ei päässyt pakoon sitä.

Näistä aineksista leivottiin sitten koko aikuisuuteeni vaikuttanut soppa. Huono itsetunto, hylätyksi tulemisen pelko, häpeä itsestä. Millä tavoin se voi näkyä? Ei välttämättä ulkopuoliselle, mutta kun asioita tarkastelee lähemmin niin ihan arkielämäkin voi olla vaikeaa minulle.

Ihmisten kanssa oleminen on vaikeaa, koska pelkään heidän ajattelevan minusta pahaa, pitävän minua tyhmänä ja laiskana. Tulkitsen muiden sanallisen ja ei-sanallisen viestinnän negatiivisesti. Muistan ikävät kokemukset liiankin hyvin ja pitkään. Ne jäävät vaivaamaan mieltä, mistä seuraa oikea oravanpyörä. Koen olevani muidenkin läsnäollessa jossain kuplan sisällä; henkisesti täysin yksin. Haluan vain pois, kotiin missä ei tarvitse pinnistellä ja näytellä normaalia. Välillä sosiaalisten tilanteiden kammo on ollut niin vahva, että olen pysytellyt kotona niin kauan kuin vain ruokavarannot ovat antaneet myöten. Kotoa poistuminen on ollut kamalaa, koska ei halua näyttäytyä edes lähiruokakaupassa. (Syy: ei ole tarpeeksi hyvä ihminen menemään edes sinne.)

Olen opiskellut ja saanut kehuja siitä kun arvosanat ovat olleet hyviä. Niistä ei kuitenkaan näe sitä kuinka paljon itkua, painajaisia, kauhua ja ahdistusta niiden saavuttamisen taustalla on ollut. Kouluun meneminen on pelottanut, ihmisten näkeminen on pelottanut. Myös omien ystävien, koska heidän seurassaan joutuu skarppaamaan niin kovasti etteivät he näe surullisuutta ja alakuloa. Esittämisestä väsyy, ja kotona ei jaksa muuta kuin nukkua. Minulle kulissin säilyttäminen on ollut niin tärkeää, että en ole vain voinut antaa periksi ja kertoa ihmisille että minulla on ongelmia.

Tyhjyys ja viha. Niistä ovat pienet epävakaat tytöt tehty. Vihaa ei saa ilmaista, jos tulee vahingossa vihaiseksi siitä seuraa suunnaton tyhjyys. Minä en ole ollut olemassa, niin sanoisin. Voi helvetin vittu tätä vyyhtiä. Olen nyt mielestäni tasapainossa kun tarkastellaan asiaa laajemmin, pieniä hetkittäisiä "kohtauksia" saattaa tulla välillä mutta pystyn silti näkemään ne kokonaisuuden osana. Tiedän että paha olo menee pois, ja myöskin luotan siihen. Haluan kokea tunteeni vaikka ne olisivatkin "järjettömiä". Haluan nauraa vaikka se tekisi minusta toisten silmissä idiootin. Haluan itkeä jos näen kuolleen oravan tai nälkäisen kissan. MINÄ VAIN HALUAN. Ja minä aion. Olkoon syyt omituisille tunteilleni mitä vain, mielestäni ne on tunnettava. Nähtiinhän mitä siitä seuraa kun yrittää ne kieltää. 

perjantai 30. syyskuuta 2011

Pelasta maailma

Olen antanut itselleni ihan vain tällaisen homemade-diagnoosin kuin burn out. Arvelen kärsineeni sen ensimmäisitä oireista jo myöhäisestä teini-iästä lähtien. Olen jo penskasta ollut hyvin sensitiivinen toisten ihmisten tunnetiloille ja aistinut herkästi missä mennään vaikka asioita ei ole sanotukaan ääneen. Otan muiden tunteet itseeni, ja mukautan oman olotilani ja tunteeni samalle taajuudelle heidän kanssaan. En välttämättä kanna toisten murheita, mutta imen negatiiviset tunteet itseeni ja yhtäkkiä kaottisuus on päässäni vaikka oma tunteeni olisi ollut aivan toisenlainen. Ehkä se on jonkinlaista rajattomuutta itsen ja toisen välillä? Esimerkki: ystävä itkee jonkun läheisen kuolemaa, lohdutan kunnes minut valtaa sama musertava suru kuin joku olisi kuollut myös minulta -> tarvitsen kohta itse lohduttajaa. Tämä ei kuitenkaan ole sitä, että olisin enää surullinen toisen puolesta ja sillä tapaa kantaisin huolta hänestä, vaan olen itse ihan hajalla. Jotain surullista ja menetettyä ja kadotettua on omassa menneisyydessäni, ja pyrin auttamaan itseäni auttamalla toisia. Saan tilaisuuden käydä läpi yhä uudelleen vaikeita tunteita kun hankin vaikeuksissa olevia ihmisiä ympärilleni. 

Ehkä hiljalleen alan nähdä eron siinä mikä on rehellista empatiaa ja mikä sympatiaa. "Burn out" on tullut siitä, että isä on omalla esimerkillään kannustanut auttamaan muita ihmisiä omasta hyvinvoinnista ja rajoista välittämättä. Jollain tavalla tuntuu, että uskonyhteisössä ihmiset halusivat käännyttää toisia ajattelemaan ja tuntemaan samalla tavalla jotta voisivat säilyttää mielessään oman elämänsä mielekkyyden. Ympärille pitää hakea paljon samanmielisiä koska oma tunne, usko tai persoona ei ole tarpeeksi vahva kestämään kritiikkiä ja kyseenalaistamista. 

Burn out. Väsymystä tunteisiin, ihmisiin. Olen ollut niin hukassa itseltäni. Kun on pitänyt kantaa huolta toisista, pelastaa koko maailma, kaikki on ollut minun varassani. Näin ei tietenkään ole koskaan sanottu tai vihjailtu. Mutta minun on pitänyt kieltää itseltäni kaikki: tunteet, kokemukset ja unelmat koska minulla ei ole ollut oikeutta niihin ennen kuin olen auttanut muita. Ja autettavien määrä ei tässä maailmassa lopu. Vihasin jossain vaiheessa kaikkea "hyvää elämää", mistään ei olisi saanut saada itselleen mitään ja auttaminenkin oli turhaa jos siitä sai tyydytystä koska silloinhan senkin ainoa motiivi olisi ollut itsekkyys! (Hyvin mustavalkoinen ajattelutapa siis jo teininä)

Ehkä tulen käymään terapiassa jonkin asteista taistelua siitä onko minulla oikeus kenties jopa omaan elämään, missä menevät auttamisen ja uhrautumisen rajat. Koska kyllähän se niin on, että voisin monesta asiasta lupua muiden hyväksi -ihan siis materiasta- ja käyttää varani muuhun kuin itseeni. Mutta missä määrin? 

Olen yhtäaikaisesti sekä iloinen että pahoinvoiva sen vuoksi että minä todella olen olemassa. Fyysisesti olen sitä tietenkin, en epäile missään vaiheessa kadonneeni mihinkään, mutta psyykkisesti olemassaolo on raskasta. En tahtoisi millään kestää sitä, että minä olen, koska se tarkoittaa että minulla on oma tahto ja voin haluta asioita, voin tehdä niitä. Olen kuin jättänyt lopun murrosiästäni elämättä (tai sitten varhaislapsuuden separaatiovaiheesta) kun opettelen olemaan yksilö. 

Jollain tasolla ongelmani aiheutuvat eriytymis-lähentymisvaiheen aikaisista tapahtumista. Terapeuttini pohtii aina miten lapsuuteni näkyy tässä hetkessä, aikuisuudessa. Erityisesti läheiset ja intiimit suhteet tuovat esiin kiintymyssuhteen laadun sekä lapsuudessa muotoutuneet skeemat. Välillä olo on ollut kuin kiikkulaudalla keinuessa mistä erityisesti poikaystävät ovat saaneet kärsiä. Eniten kyllä minä itse vuosien varrella, sillä oma epävakaisuuteni näkyy... tai ilmenee lähinnä sisäänpäin oireiluna eli ei toisiin ihmisiin ja ympäristöön purkamalla. Vaikeudet ovat omissa tunteissani ja ajatuksissani, mutta en näytä niitä ulospäin. Siksi monen on niin helvetin vaikea uskoa että minulla on joskus ollut ihan oikeasti vaikeaa. Ja minulle se on taas niin helvetin suututtavaa että kokemani aliarvioidaan ja sitä vähätellään tai ollaan uskomatta. Kiikuttelu kiikkulaudalla on siis sitä, että yhtenä hetkenä saatan haluta olla jonkun ihmisen kanssa, toisena hetkenä en. Haluan läheisyyttä ja lämpöä, toisena hetkenä en. Vaikka en haluaisi vaan toivoisin voivani pysyä kaukana niin silti en osaa sanoa asiasta. Pelkään, että sanomalla ei en saa enää toista tilaisuutta olla pidetty ja haluttu. Minut hylätään ja minut jätetään. Lopulta käyttäydyn kuin mieltä vailla, alan inhota itseäni ja toista ja haluan lakata tuntemasta kaikkia tunteita vuoronperään. Sitten en anna anteeksi itselleni tekemiäni tyhmyyksiä. 

Terapian tukemana pystyn ja uskallan jo asettua näihin ahdistaviin tunteisiin, pysyä niissä hetken ja tarkastella niitä. Aiemmin olen saanut paniikki- ja ahdistuskohtauksia niistä. Opettelen sietämään taas tunteita. Tällä hetkellä mietin mielessäni mitä tunteita minussa herättää se, että toinen ihminen menee eteenpäin ja itse vasta pohdin mihin suuntaan lähtisin. Suhteiden päättyessä olen aina jäänyt rakastamaan toista osapuolta. Ehkä siksi että tiedän tämän ihmisen lähtevän lopullisesti ja pois saavuttamattomiin -tunteen tasolla- ja se on helpottavaa. En pysty olemaan kiintynyt läheisessä suhteessa, koska läheisyys satuttaa ja kiintymyksen kohde saattaa "tappaa" minut. Lakkaan olemasta jos hän lakkaa välittämästä.

Ja tätäkään ongelmaa ei olisi ilman psykodynaamista psykoterapiaa. Eihän?

maanantai 26. syyskuuta 2011

-- ---

Olen epävakaan persoonallisuuden perikuva. Elämä on vuoristorata-ajelu. Onneksi mieli ehtii muuttua ennen kuin tartun mihinkään mikä voisi viedä viimeiselle matkalle. Kuinka vaikeaa onkin kohdistaa avointa aggressiota itseensä. 

Kenenkään ei pidä ajatella, että oma olemassaolo pitäisi ansaita. Kiitollisuudenvelka? Hetkittäin ajattelen, että minä saan jopa olla oma itseni. Ei sitä tarvitse hävetä. Häpeä johtaa vihaan ja katkeruuteen, ailahtelevuuteen. Ei epävakaa ole itsessään tasapainoton ja että hän saisi rauhassa olla rasittavan ailahteleva; itsehäpeä jonka muut ihmiset ovat saaneet aikaan johtaa mielen järkkymiseen. Jokin tahtoo pistää vastaan ja sanoa, että olen rakkauden arvoinen. Mutta häpeän tunne sanoo muuta. 

Yöllisiä mietteitä, kun pitäisi nousta aamulla luennolle. Ei kokonaisia lauseita. Ei ajatuksia. Tunteita on ollut viime päivinä paljonkin. Se on tavallaan ihanaa. Uskallan tuntea edes jotain. Voin antaa surun ja vihankin tulla, koska haluan oppia käsittelemään niitä. Tiedän käyttäytyväni välillä epäreilusti läheisiäni kohtaan. Toivon, että he kestäisivät.

lauantai 27. elokuuta 2011

Transferenssi

Olen viikonlopun pohtinut miksi puhuminen terapiassa on niin vaikeaa. Jaarittelen tyhjänpäiväisyyksiä ja terapeutti kuuntelee ja vastailee. Kerroin viimeksi -ensin puhuttuani jostain omasta mielestäni typerästä arkipäivän asiasta- että haluaisin varmasti mennä suoraan johonkin olennaiselta tuntuvaan seikkaan, johonkin mikä on oikeasti minulla hätänä ja tahtoisin käsitellä vaikeita kokemuksiani. Minua alkoi jollain tapaa ärsyttää, kun terapeutti vielä jatkaa näistä aiheista ja tunnit menevät siihen, että emme mene mihinkään syvälliseen. 

Sitten huomasin jotain mielenkiintoista; pidän terapeuttini kanssa yllä samaa "peliä" kuin vanhempieni, erityisesti äidin. Kaipaan syvällisyyttä, todellista yhteyttä mutta koen oloni epämukavaksi heidän kanssaan, siksi puhun paljon kaikkea paskaa ja esitän heille. Teen samaa terapeutille. Toivon kovasti, että äitini olisi joskus ollut kiinnostunut minusta, ja nyt kun hän ehkä voisi kyllä kuunnella ongelmiani, minulle tulee outo tunne. En halua mennä lähelle häntä. Fyysinen oleminen kuvaa hyvin mikä tilanne on: en halaa äitiä, jos hän halaa niin pyristelen vastaan ja livahdan pois - en salli sitä välittämisen osoittamista hänelle. En myöskään tykkää olla hänen vieressään, ylipäänsä kaikenlainen fyysinen läheisuus vanhempieni kanssa on ollut vaivaannuttavaa ja epämieluisaa niin kauan kuin muistan. Kaikki me lapset olemme henkisesti kaukana vanhemmistamme.

Samaan aikaan haluan terapeutiltani lähestymistä, että hän tekisi aloitteen asioista puhumiseen -minä en uskalla aloittaa itsestäni puhumista- mutta haluan pitää etäisyyttä. Transferenssiksi kutsutaan sitä että aiemmat ihmissuhdemallit ja -tunteet aktivoituvat terapiasuhteessa, eli heijastaa jollain tapaa kokemansa kiintymyssuhteet terapeuttiin. Pitää puhua tästä seuraavalla kerralla hänelle. Ja ehkä sanoa että hän voisi kysellä minulta lapsuuteeni liittyviä asioita, koska haluaisin puhua niistä.

Olen viime aikoina edelleen nähnyt unia ja erilaisia tunteita on noussut esiin sen myötä. Varsinkin isään liittyviä negatiivisia tunteita, vaikka olen aina aiemmin ajatellut että hän on ollut se kiva ja äiti on ollut se traumojen aiheuttaja, uhkaava ihminen. Ehkä isä on aiheuttanut kuitenkin enemmän turhautumista olemalla niin vaikea muulla tavoin. Äidin aggression on voinut nähdä ja kuulla ja siihen on voinut vastata, isän aggressiota on vain joutunut seuraamaan avuttomana vierestä; ilmapiiri on ollut kamala kun mitään vihaa ei hänen taholtaan ole muka ollut. 

Olen nukkunut viikonloppuna hirvittävän paljon. En ole saanut tehtyä mitään mitä olisin halunnut. En tiedä otanko univelkoja takaisin vain nukunko vain paetakseni tätä maailmaa. Odotan syksyä, mutta tuntuu niin epävarmalta..pelottavalta miten aika menee eteenpäin. Suren edelleen. Kaikkea.

maanantai 22. elokuuta 2011

Kohtuus

En selkeästikään ole kohtuun ihminen missään mielessä. Psykoterapia tuntuu junnaavan paikallaan, ja kerran on käynyt jo mielessä lopettaminen. Ajatukseni poikkoilevat miten sattuu. Tunteet eivät enää niinkään, mutta en voi estää kummallisia ajatuksiani soljumasta edes takaisin aivoissani. Aivan kuin ne voisivat vääntää näkemäni maailman aivan vääränlaiseen perspektiiviin; alan yhtäkkiä nähdä ja kuulla asioita tyystin eri tavalla. 

Nyt on hamstraus- ja ahmintapäivä. Se tarkoittaa sitä että haluaisin kaikkea paljon. On kyse sitten unesta, herkuista, alkoholista tai rauhoittavista. Haaveilen voivani turruttaa itseni tunnottomaksi. Jotkut päivät ovat sitä.

Haluaisin vain revetä kappaleiksi, menettää hermoni ja olla hankala ihminen. Mutta siitä ei olisi paluuta. Häpeäisin purkaustani niin paljon. En pysty näyttämään ihmisille sisälläni olevaa vihaa ja kipua. En tahdo että elämäni on järjestyksessä, koska se ei ole täydellisen järjestyksessä. Voisin vain antaa periksi.

Toisaalta aion alkaa terapian nyt kunnolla. Haluan joitain vastauksia terapeutiltani, ja ehkä uskallan kysyä niitä jo tulevana kertana. Haluaisin toisaalta kiinnittyä tunnetasolla häneen, koska hän vaikuttaa ihanan empaattiselta ihmiseltä. Sellaiselta jollaisin olisin tarvinnut tukemaan minua aiemminkin. Miksi minulla ei ole voinut olla kuuntelevia vanhempia, joilla on myötätuntoa? Joskus tuntuu että tarvitsemani huolenpito ja hellyys on pohjatonta.

Voi vittu tämä on sekavaa. En ole tottunut tällaiseen oloon jossa periaatteessa asiat ovat ok. Ei masenna tai ahdista, stressaa kyllä. En menetä todellisuuden tajuani, en nyt dissosioi tai tule hulluksi. Pystyn hengittämään, en kylläkään itkemään. Pystyn pitkästä aikaa katsomaan ihmisiä kaupungilla liikkuessani. Se on jo paljon. Se että olen kiinnostunut muista kertoo että uskallan havainnoida mitä en ole tehnyt vuosiin. Se kertonee myös siitä, että häpeän tunne on hieman väistynyt. En vain osaa olla tällaisessa tilassa, haluaisin palata siihen tunnottomaan taantumuksen olotilaan jossa olen paikallani ja ajatukset pyörivät samaa kehää. Asiat oli helppoja koska ei ollut vaihtoehtoja. 

torstai 11. elokuuta 2011

Tiedätkö hetken nimeltä hullun kaipuu

Niin kysytään Ultra Bran vanhassa kappaleessa Kuiskaus. Tulen aina hyvälle tuulelle kun kuulen tai muistan kappaleen. Ihmisten tulisi pitää tiukemmin kiinni iloisista ja mielihyvää tuottavista asioista. Ja miettiä ehkä myös sitä mitä hyvää voisi tehdä toisten eteen. Usein tulee kuitenkin mietittyä sitä  auttaisiko muita ihmisiä vain itsekkäistä syistä: sen vuoksi että saa siitä itse hyvänolon tunteen. 

Olen edelleen kipeänä, ja olo on outo. Olen stressaantunut syksyyni liittyvistä muutoksista, mutta löysinpä pitkästä aikaa itseäni hervottomasti hauskuuttavaa huumoria. Katsoin brittilaista Benidorm- sarjaa, ja viimeisin jakso sai minut repeilemään ihan hysteerisesti sille menolle. Sarjassa on ihana homopariskunta, ja nyt toinen heistä keksi että voisivat adoptoida lapsen. Toinen vastaa, että tuossa lausessa on vain yksi vika: sanat. Sitten jatkaa, että adoptiojonossa olisivat edellämme vain Amy Winehouse ja Vlad Seivästäjä. Totaalinen cokikset väärään kurkkuun efekti (R.I.P Amy). Myös sähköajokilla liikkuva mummeli otti ekstaasipillereitä ripulilääkkeenä ja järjesti hienon show'n lomalaisten hotellibaarissa. En tiedä ketää muuta joka nauraisi tällaiselle ihmeelliselle, mauttomalle huumorille. 

Ihana viikonloppu, tervetuloa löhöily ja Benidorm- maratooni :)
***********


Tiedätkö hetken nimeltä hullun kaipuu
Katsot aurinkoon sokaistumatta
Pääsi lepää vasten tuulta
joka puhuu pienistä pojista
ja tytöistä maailman katolla
jonne kiipesit itsekin ilman lupaa

Oletko pelännyt liikaa pimeää
niitä hetkiä jolloin kirjoitit
nimesi jokaiseen ikkunaan
Jos valo vielä sattuisi palamaan
kaikkina niinä aamuina
kun heräsit liian aikaisin hämärään

Mitä kertoisit aamukasteelle
joka aina kertyy lehdille
jotka laulavat varjojen takaa
saaden lapsesi hymyilemään
muistaisit elämäsi hetket
saaden tunteesi palaamaan	

San. Erno Pakkala

***************

sunnuntai 7. elokuuta 2011

Ilta ilman ystävää

Olisin kaivannut ystäväni seuraa tänään. Soitin hänelle eilen kun oli hieman paha mieli, mutta hänellä oli omia juttujaan kuten oli tänäänkin. Näimme hetken aikaa enkä minä kertonut ikävästä olostani. 

Olen huomannut, että yksin ollessani lillun jossain avaruudessa ilman tuntumaa juuri mihinkään. Minua ei ole olemassa kun olen yksin. Ajatukseni ja tekemiseni tuntuvat jotenkin irtonaisilta. Ehkä siksi olen niin paljon paennut tuota tyhjää oloa nukkumiseen ja eri tavoilla dissosioimiseen. Kun olen sanonut menettäneeni monta vuotta elämästäni, se tarkoittaa että en tosiaan ole tehnyt muuta kuin ollut. Epävakaus voidaan nähdän tietynlaisena traumatisoitumisena, jolloin ihmisen tunteidensäätely ei ole normaalia vaan tunteet tuntuvat hyvin vahvasti ja tähän liittyykin myös epävakaan ihmisen tunnekuohut kun mitään ei voi kokea kuin täysillä. Siitä seuraa huono olo, ja ongelmaa voidaan yrittää ratkaista ylikompensoimisella ja välttämällä tilanteita joissa tunteet aktivoituvat. En ole pystynyt liikkumaan missään, en poistumaan kotoa koska ulkomaailmassa joutuu kohtaamaan ihmisiä. Myös kokemukset jäävät usein pyörimään mieleen niin että niistä ei pääse eroon. Jossain vaiheessa istuin koulupäivien jälkeen arviolta varmaan 3 tuntia illasta sohvalla miettimässä asioita että ajantaju katosi. Näin jatkui kuukausia ja kuukausia, että dissosioin itseni pois tästä hetkestä ja kadotin sen ajan jonnekin.