Transferenssi

Olen viikonlopun pohtinut miksi puhuminen terapiassa on niin vaikeaa. Jaarittelen tyhjänpäiväisyyksiä ja terapeutti kuuntelee ja vastailee. Kerroin viimeksi -ensin puhuttuani jostain omasta mielestäni typerästä arkipäivän asiasta- että haluaisin varmasti mennä suoraan johonkin olennaiselta tuntuvaan seikkaan, johonkin mikä on oikeasti minulla hätänä ja tahtoisin käsitellä vaikeita kokemuksiani. Minua alkoi jollain tapaa ärsyttää, kun terapeutti vielä jatkaa näistä aiheista ja tunnit menevät siihen, että emme mene mihinkään syvälliseen. 

Sitten huomasin jotain mielenkiintoista; pidän terapeuttini kanssa yllä samaa "peliä" kuin vanhempieni, erityisesti äidin. Kaipaan syvällisyyttä, todellista yhteyttä mutta koen oloni epämukavaksi heidän kanssaan, siksi puhun paljon kaikkea paskaa ja esitän heille. Teen samaa terapeutille. Toivon kovasti, että äitini olisi joskus ollut kiinnostunut minusta, ja nyt kun hän ehkä voisi kyllä kuunnella ongelmiani, minulle tulee outo tunne. En halua mennä lähelle häntä. Fyysinen oleminen kuvaa hyvin mikä tilanne on: en halaa äitiä, jos hän halaa niin pyristelen vastaan ja livahdan pois - en salli sitä välittämisen osoittamista hänelle. En myöskään tykkää olla hänen vieressään, ylipäänsä kaikenlainen fyysinen läheisuus vanhempieni kanssa on ollut vaivaannuttavaa ja epämieluisaa niin kauan kuin muistan. Kaikki me lapset olemme henkisesti kaukana vanhemmistamme.

Samaan aikaan haluan terapeutiltani lähestymistä, että hän tekisi aloitteen asioista puhumiseen -minä en uskalla aloittaa itsestäni puhumista- mutta haluan pitää etäisyyttä. Transferenssiksi kutsutaan sitä että aiemmat ihmissuhdemallit ja -tunteet aktivoituvat terapiasuhteessa, eli heijastaa jollain tapaa kokemansa kiintymyssuhteet terapeuttiin. Pitää puhua tästä seuraavalla kerralla hänelle. Ja ehkä sanoa että hän voisi kysellä minulta lapsuuteeni liittyviä asioita, koska haluaisin puhua niistä.

Olen viime aikoina edelleen nähnyt unia ja erilaisia tunteita on noussut esiin sen myötä. Varsinkin isään liittyviä negatiivisia tunteita, vaikka olen aina aiemmin ajatellut että hän on ollut se kiva ja äiti on ollut se traumojen aiheuttaja, uhkaava ihminen. Ehkä isä on aiheuttanut kuitenkin enemmän turhautumista olemalla niin vaikea muulla tavoin. Äidin aggression on voinut nähdä ja kuulla ja siihen on voinut vastata, isän aggressiota on vain joutunut seuraamaan avuttomana vierestä; ilmapiiri on ollut kamala kun mitään vihaa ei hänen taholtaan ole muka ollut. 

Olen nukkunut viikonloppuna hirvittävän paljon. En ole saanut tehtyä mitään mitä olisin halunnut. En tiedä otanko univelkoja takaisin vain nukunko vain paetakseni tätä maailmaa. Odotan syksyä, mutta tuntuu niin epävarmalta..pelottavalta miten aika menee eteenpäin. Suren edelleen. Kaikkea.