Kiusa se on pienikin kiusa

Nyt sanon sopimukseni irti. Tällä viikolla on palanut päre ihan totaalisesti työhön ja asiakkaisiin. En kestä, en jaksa, en pysty enkä varsinkaan halua. Jäikö jotain epäselväksi? Mitään et tältä luukulta saa, et rahaa etkä palveluja. Kyllä, ja tämä meininki pysyy tasan niin kauan kun aasit huutaa, haistattelee, uhkailee, vaatii, neuvoo, edellyttää, vittuilee, kiristää ja perseilee mulle. 

Oli hyvä terapiakerta. Ei vain ehditty pureutua syvemmälle tähän mun burn outiin, innostuin aiheesta vasta viimeisen 10 minuutin aikana ja taisi mennä hieman yliajallekin. Nyt olen ihan kanki perseessä fiiliksellä ja puren vain hampaita tiukasti yhteen, mikä taas johtaa myös niskan ja hartioiden jännittämiseen ja kipeytymiseen. Ei tule olemaan nannaa huominen työpäivä.

Harmittaa edelleen niin paljon, että ei ole kuin kerta viikossa tuota hommaa. Nyt jos koskaan tarvitsisin niitä aikoja. Alkaa tuntua taas siltä miltä tuntui joskus neljä vuotta sitten, ja niihin tunteisiin ois hyvä päästä syvemmälle etten traumatisoituisi lisää tunnekuohuista.

Olen joskus lapsuudessa traumatisoitunut eräistä perhetapauksista sekä kodin ilmapiiristä johtuen, ja olen tullut vain hylätyksi ja jätetyksi tunteiden armoille. Pystyn vain vaivoin säätelemään ikäviä tunteita, ahdistusta, pelkoa ja yksinjäämisestä aiheutuvaa tuskaa. Ottaisin nappia nassuun mikäli ei olisi jo näin myöhä; olisin ihan totaalisen tööt aamulla klo 6.45 jos nyt ottaisin rauhoittavia.

Olen niitä parina iltana nyt ottanut eri fiiliksiin, ja olen silti ollut omituinen... tai olo on ollut omituinen seuraavina päivinä. Aivan kuin olisi sumuinen ja tahmea olo. Ei tunnu oikeen miltään... mutta silti tietää että tuntuu pahalta.

Flip flip

Sanopa nyt sitten miten päivä meni. Flippaillessa, tai sitä suunnitellen. Onkin ollut jo tasaista pitemmpän aikaa. Turhan pitkään, ilmeisesti. Nyt on korkea aina ottaa korkojen kanssa takaisin kaikki mitä on tässä menneinä kuukausina menettänyt.

Johtuuko siitä, että elämääni on taas salakavalasti puskenut joitain uskontohörhöjä. Koitan pitää ohjat käsissäni, mutta jokin tosi syvällä majaileva piirre pyrkii esiin. Se on sitä yksinäisyyttä, eksyksissäoloa.

Tämä ei ole sairasta. Tämä on tervettä. Nyt tunnen terveellä tavalla epäterveitä tunteita. Tai eivät tunteet ole epäterveitä, ne ovat epäjohdonmukaisia tai vielä ehkä pikemminkin kertovat epäjohdonmukaisesta tilanteesta. Niitä kun pääsis tutkimaan terapeutin kanssa, mutta taitaa olla aika vaikeeta. Terapiaa on vain kerta viikkoon ja itse terapeuttikin vastustaa... Mutta sehän on vain normaalia, transferenssiä.

Mutta jollain hassulla tapaa olen tyytyväinen, onnellinen. En ole ihan tyhjästä keksinyt sitä, että olen vahva. Minä olen, oikeasti. Silloin kun kukaan ei tule sekoittamaan minua asiattomuuksilla, mitä toki tapahtuu tämän tästä. Olen kai järkähtämätön silti; asiat tulee hoitaa näin. Tämä on oikein.

Joskus oikean ymmärtäminen vie aikaa. Se tekee kipeää. Nyt ymmärrän monia ihmisiä paljon paremmin. On pelottavaa miten voi tuntea niin monia erilaisia tunteita yhtä aikaa; voi olla kaipuuta, pelkoa, helpotusta, luopumisen tuskaa, odotusta, jännitystä.

Tunteet ovat outoja.

Ole mikä olet

Nyt voisin itse alkaa olla joku muu kuin sairas ihminen. Valitettavasti sitä löytää sitten sen sairausidentiteetin alta niitä oikeita persoonallisuusongelmia, jotka ovat minun osaltani johtaneet kaiken masennusahdistuspaskan syntymiseen. Ympäristötekijät ja sattumukset ovat olleet muissa rooleissa, joten kaiken näiden vuorovaikutuksessa on syntynyt tavat ja kaavat tuntea, havainnoida ja käyttäytyä. 

Nyt sen vasta huomaa. Kun uskaltaa reagoida niin kuin reagoi ilman pelkotiloja. Pelkotilat ovat tulleet siitä, että pelkää ihmisten hylkäävän kun luonnostaan käyttäytyy jollan tavalla. Sitä luonnollista tapaa on muutettava, mikä johtaa omakuvan vääristymiseen. Olen hankala ihminen, tiedän sen. Tunteet ovat nopeita ja harkitsemattomia. Vai voiko tunteita harkita jotenkin? Ei kai. Mutta reaktioita voi. Äkkipikainen ihminen joutuu hidasta ihmistä enemmän tekemään töitä että voi "pilkkoa" oman reaktioketjunsa osiin ja miettiä mikä aiheutti mitäkin ja miksi reagoi mitenkin. Joskus parissa sekunnissakin ehtii tapahtua paljon. Jotain peruuttamatonta.

Olen alkanut riidellä. En ymmärrä miksi. En muista milloin olisin riidellyt tällä tavoin. Olemalla vittumainen, kohtuuton, arvaamaton. Aiemmin yritin ymmärtää ja miellyttää, tosin jossain vaiheessa paloi pinna. Nyt se palaa herkemmin. 

Minä olen kai pahansisuinen ja raivokas, mukavuudenhaluinen ja itsekäs. Tiedän se, koska muistan olleeni jo lapsena sellainen. Toisaalta tiedän siihen syynkin.

Onneksi tätä pääsee selvittämään terapiassa. Vituttaa vain, että nyt kun sitä tarvitsisi niin en voi käydä kuin kerran viikossa. Kun kaikki ajat ovat varattuja. Ja terapeutti siirtää aina juuri minun aikojani, koska hänellä on koulutuksia niinä päivinä (viikonlopun jälkeen tai juuri ennen viikonloppua). Sitten hän sanoo, että "kyllä ne kerrat jäävät säästöön myöhempään käyttöön". No niin varmasti, mutta mitähän hyötyä niistä minulle mahtaa olla jos ei ole tilaisuutta käyttää niitä? Mistä ne vapaat ajat tulevaisuudessa revitään, jos haluaisin käydä kolme kertaa viikossa että ehdin kolmeen vuoteen kaikki 200 käyntiä saada? Ja minä tarvitsen ne, minulle on kyllä käytännössä myönnetty jo kaikki ne käynnit, vaikka sitä terapiaa aina vuodeksi haetaankin.

Tämän päivän kotitehtävä

Kannoin työpäivän ja terapian jälkeen ruokakasseja kotia kohti. Päätin kaupan liukuportaissa, että tämän illan missio on miettiä, mitä elämältäni haluan. Tiedän sen jo oikeastaan, mutta en ole vielä valmis liikkumaan sitä kohti.

Haluan vapauden. Ihanan, kivuliaan ja yksinäiseltä tuntuvan vapauden. Tästä huomaan, että alan valmistautua syksyyn. Syksyllä saa vetäytyä omaan rauhaansa, nauttia pimenevistä illoista. Olla rauhassa. Sosiaalinen ja menevä kesä on takana. 

Kai minä haluan kaihota, muistella, ikävöidä. Mikään tässä nykyhetkessä ei pysty olemaan tyydyttävä vaan haluan aina jotain mitä minulla ei sillä hetkellä ole. Yleensä se on vapaus. Henkinen sitoutumattomuus ja tilaisuus tehdä mitä vain.

Näin olisin sanonut muutama vuosi sitten. En enää. Nyt olen vain ja ainoastaan tyytyväinen. Elämä on hyvä tällaisenaan, tässä ja nyt.

Minä kaihoan vain entistä minää, joka ei tule takaisin. Silti sitä kaipaa hieman, olihan se läsnä niin kauan.