Mistä tässä on pohjimmiltaan kyse

Itsensä rakastamisessa, rakastumisen vaikeudessa, hylätyksi tulemisen pelossa, halussa paeta maailmaa ja todellisuutta... ... Suuria teemoja, joihin liittyy vaikeita piilotettuja muistoja ja tunteita. Nyt olen alkanut tuntea vihaa ja kiukkua. Olen kirjoittanut ja kirjoittanut vielä lisää päiväkirjaa, koonnut yhteen muistojani siltä ajalta, kun isäni tuli uskoon ja hän laiminlöi meitä, perhettään. Tuo elämänvaihe on ollut pahimmillaan noin ikävuosieni 8-16 välillä, luullakseni. Huomaan ymmärtäneeni sen, että minä ja perhe olisimme todella tarvinneet sen isän huomion ja tunteenpalon, jonka hän uhrasi ja antoi ulkopuolisille ja tuntemattomille ihmisille. Minä olen ollut siitä hemmetin vihainen nuorena, ja nyt olen alkanut kokea vihaa siitä laiminlyönnistä. Isä vähätteli itseään, omia tarpeitaan ja käytöksellään osoitti ettei myöskään meillä ollut hänelle merkitystä siinä elämäntilanteessa. Ja paradoksaalisesti, todellisuudessa ne olivat sitten kuitenkin juuri hänen tarpeensa ja tunteensa, jotka menivät kaiken edelle, vaikka hän itseään sanallisella tasolla väheksyikin ja mitätöi. Se kuului kunnon uskovan mantraan, "ihminen ei ole mitään".

Isä suorastaan asui viikonloput muualla. Hän teki käännytystyötä kaduilla, seurakunnan illoissa, toimi vapaaehtoisena, piti kahvilaa auki, huolehti juopoista ja narkkareista. Siellä hän asui, heidän kanssaan. Päivät nukkui ja rukoili. Hän oli niin valtaisan rakastunut jeesukseen ja uskoon ja siihen käännytystehtävään, jonka hän koki velvollisuudekseen suorittaa. Se oli hänen elämäntehtävänsä, ei perheestä huolehtiminen. Siltä se tuntui minusta, ja siltä se tuntuu edelleen. Usko oli isän elämässä etusijalla, se tuli aina ennen muita. Niin meille opetettiin, että kaikki maallinen tuli jäädä sen taakse. Jeesus saattoi tulla takaisin millä hetkellä hyvänsä, joten koko ajan oli oltava rukouksessa ja valmis jumalan valtakuntaa varten. Se uskomus oli hyvin konkreettinen, minä laskin pienenä ala-asteikäisenä miten voisi ehtiä pelastaa mahdollisimman monta ihmistä, ja surin sitä että jos aika loppuu sukulaisten kohdalla. Jospa en ehdikään saada mummua tai tätejä uskomaan, he menevät helvettiin. Minä koin olevani vastuussa asiasta.

Mutta se minusta. Isää kohtaan olen tuntenut kiukkua ja raivoa. Hänessä liikkui valtava määrä tunteita ja energiaa niihin aikoihin. Hän oli täynnä elämää ja tunnetta, aivan rakastunut ja hullaantunut ja olisi tehnyt mitä tahansa tekoja tärkeimmän eteen. Se on surullista, että kaikki tuo aika, energia ja rakkaus meni näille tuntemattomille ja jeesuksen palvomiseen. Siitä olen vihainen ja surullinen. Minä olisin tarvinnut ja kaivannut isän ihailevaa katsetta, yhteistä aikaa ja yhteisiä harrastuksia. Minä olisin halunnut nähdä isän ja äidin välillä sitä samaa hyvää ja innostunutta energiaa ja lämpöä mitä isästä huokui uskoon liittyen. Minusta tuntuu, että hän ikään kuin korvasi parisuhteen tuolla seurakuntatoiminnalla; kun parisuhteessa ei ollut lämpöä vaan se oli harmaa arkinen ja pakkoliitto, hän haki tunnetta muusta.  

Isäni oli kykenevä tuntemaan syviä tunteita, mutta harmillisesti ne hyvät tunteet eivät tulleet ilmi meitä kohtaan muutoin kun sanallisella tasolla. Mitä johtopäätöksiä lapsi siitä vetää, että isä on jatkuvasti poissa, ja kotona ollessaan haluaa koko ajan vetäytyä olemaan yksin ja rukoilemaan. Ja kunnon uskovaisen tavoin, myös silloin kun ei rukoile, on silti "oltava rukouksessa". Isä oli jatkuvasti poissa, vaikka olisi ollut fyysisesti läsnä. Kotona olemisen ilosta vei sen ilonkin lopulta se, kun kuuli isän korostavan jatkuvasti uskon ja jeesuksen tärkeyttä. Usko oli jotain minkä oli aina tultava ensin. Minä, sisaret ja äiti olisimme siis aina jossain jaetuilla jälkimmäisillä sijoilla, tältähän se tuntui. 

Tällainen vanhemman poissaolo on jättänyt valtaisan jäljen itsetuntooni ja kokemuksen, että minä en koskaan ole riittävä. Minua ei tulla valitsemaan ensimmäisenä, minä en ole sen arvoinen, että minun luokseni jäätäisiin ja minulle annettaisiin arvoa. Hengellisen väkivallan luonne on myös iskostanut minuun itserankaisumekanismin, jonka vuoksi minun on ollut vaikea kyseenalaistaa tätä uskomusta, koska uskovaiset eivät saaneet olla itsekkäitä. Itselleen haluaminen ja toivominen oli syntiä, omat tarpeet kuului kieltää. Siksi tällaiset ajatukset omien tarpeiden kunnioitamisesta, huomionkaipuusta ja muusta tuntuivat vääriltä ja itsekkäiltä. Niinpä minä kielsin ne, kielsin myös vihani. Se uskomus on istunut syvässä. Minä en ole vaatinut miehiltä kunnollista ja oikeaa kohtelua, olen ottanut vastaan mitä vain. Minä en ole uskaltanut sanoa mitä olisin tarvinnut, koska tuo tuhoisa mekanismi on vaikuttanut sisälläni. Syy on löydettävissä siis hyvin kaukaa.

Nyt voin huokaista. Olen nuo tunteeni tunnistanut, ymmärtänyt ja kokenut. En liiallisella ja ahdistavalla tavalla, mutta tuntenut kuitenkin. Se toivottavasti eheyttää, kun ymmärrän mistä tunteeni ovat peräisin, ja että tulevaisuudessa ei näin tarvitse olla. 

Kyllä sinua rakastan, mutta...

Mietin aiemmin tällä viikolla miten lapsuudenperheessä harrastettiin kaksoissidosviestintää. En ole ehkä aiemmin sitä sanaa osannut käyttää, mutta sitähän se oli: vanhemmpat sanoivat rakastavansa meitä lapsia, mutta samalla antoivat ymmärtää kuinka se sama rakkaus aiheutti heille pelkoja ja ahdistusta - sekä pakon olla yhdessä ihmisen kanssa, jota ei rakastanut. Isäni kertoi suoraankin joskus halunneensa vain lähteä ja jättää kaikki. En osaa sanoa minkä ikäinen tuon kuullessani olin, mutta se ahdisti minua. Olisin toivonut vanhempien joko olleen paljastamatta ajatuksiaan toisistaan tai sitten rehellisesti eronneen kun perhe kerran niin ahdisti. Vanhempani eivät saaneet iloa toistensa kanssa olemisesta, me niin kovin rakkaat ja toivotut lapset olimme lopulta lukinneet heidän saman katon alle ja kahlinneet toisiinsa. Meidän vuoksemme piti asua yhdessä ja pyörittää arkea. Ilman meitä he olisivat varmasti eronneet. En vieläkään ymmärrä miksi he halusivat sanoa meille, että eivät rakasta toisiaan, mutta rakastavat meitä. He eivät koskaan olleet lähekkäin, eivät halanneet tai suudelleet. 

Olen surullinen ja vihainen yhtä aikaa. Pettynytkin. Kun olen kokenut sen välinpitämättömyyden ja etäisyyden mitä vanhempien välillä oli, enkä saanut heiltä huomiota ja tukea kasvaessani, tunnen olevani arvoton ja epäviehättävä. Minussa ei ole kerrassaan mitään mikä jaksaisi ylläpitää kenekään kiinnostusta paria tapaamiskertaa pitemmälle. Koen olevani tyhjä sisältä, vailla tarkoitusta ja merkitystä. Hapuilen elämässä ilman päämäärää ja suuria tavoitteita. Olisin tyytyväinen muutoin, ei mielestäni elämän tarvitse ollakaan mitään juuri arkea kummenpaa, mutta se tyhjyys ja kokemus siitä ettei ole arvokas. Ne ovat suuria ongelmia, enkä tiedä kuinka pitkän terapian tarvitsen niiden eheyttämiseen. 

Paljon kestettävää

Tällä viikolla sisäinen maailmani on liikahdellut ja järkkynytkin aika tunnepitoisesti. Ja koska olen viettänyt viime vuodet pääsääntöisesti varsin askeettista tunne-elämää, tämä tuntuu nyt kovin kummalliselta. Elämässäni ihmiset ovat olleet kohtuullisen vakaita ja turvallisia, heidän kanssaan olen voinut ennakoida elämääni. Ne ihmiset, jotka ovat potentiaalisia aiheuttamaan oireita, olen koittanut pitää loitompana. Kuten sukulaiset. Kuten ihastukset. 

Nyt olen pohdiskellut erään ihmisen kanssa syntyjä syviä. Pitkän kaavan kautta. Pohdintaa, joka ei merkitse hänelle mitään, mutta minä olen taas hetkellisesti avannut yhteyden mielen mustaan aukkoon. Mustassa aukossa on... no, mustaa. Siellä ovat vastaukset (voiko koskaan olla mitään vastauksia?) siihen miten olen tällaiseksi kasvanut, muokkautunut ja sementoitunut. Miksi matkaan eteenpäin yksin, aina vain, miksi en pyri siihen mihin niin monet muut. Miksi se tuntuu niin kamalalta. Toteuttaa ikiaikaista tarvetta olla yhteydessä toisiin ihmisiin ja perustaa perhe. 

Tunnen kamalaa puistattavaa oloa kun lapsuuden muistot koputtavat kuvainnollisesti mieleni eteisessä. En tiedä haluavatko ne tulla varsinaisesti kylään, mutta jostain syystä ne välillä käyvät kurkistamassa ikkunoista ja koputtamassa oveen. En ole uskaltanut päästää niitä sisään, pidän ne ulkona. 

Pelkään, että parisuhde ja lapsi romahduttaisivat kaikki suojamuurit, eteisen ovi ei pitäisikään enää ja haamut muistoineen raivaisivat ja murtaisivat tien sisään. Minä en enää päättäisi siitä kuka tulee tai menee minun talossani. Sitä en halua. Minä pelkään. Pelkään järkyttävän paljon läheisyyden ja rakkauden tuomaa menettämisen pelkoa. Pelkäisin puolison inhoavan minua, katsovan parempia, kauniimpia ja haluttavampia naisia, pettävän, jättävän. Pelkäisin, että lapsesta tulisi puolisolle minua tärkeämpi. Että minä joutuisin olemaan kateellinen omalle lapselleni. Koska pelkäisin taantuvani omaan lapsuuteeni, jossa olen menettänyt vanhempien huomion ja rakkauden. Minä olen joutunut väistymään, koska nuorempi sisareni on saanut huomion itseensä. Ja vaikka en olisi kateellinen lapselleni, vaikka kykenisinkin tuntemaan iloa, pelkäisin näkeväni lapsessa itseni ja sitä kaikkea mitä en saanut. Muistot palaisivat, ja surisin itseni kuoliaaksi.

En kestä vanhemman rakkautta lapseensa. En kestä nähdä sitä, en kestä miten se huokuu vanhemman sanoista ja teoista ja olemuksesta, miten silmissä on jokin äärettömän kaunis ja liikuttunut katse kun vanhempi puhuu lapsestaan. Tiedän vanhempieni tuntevan rakkautta minua kohtaan, he kuolisivat puolestani. Tiedän sen. Nämä samat ihmiset ovat tuottaneet minulle tuskaa ja ristiriitaa. Osaltaan elämä ja sen arvaamattomat käänteet, kuolemat, sairastumiset, vanhempien omat ongelmat. Rakkauden ja kiintymyksen kääntöpuoli ovat näyttäytyneet minulle niin monta kertaa elämässäni, että minusta on tullut ylivarovainen ja kaikkea pahaa ja epäonnistumista ennakoiva. Ettei taas tarvitsisi kokea sitä miten jonkin ihmisen rakastaminen tuottaa kipua. 

Traumatisoitumiseni näkyy siinä, että puhun näistä samoista asioista kuin ne olisivat tapahtuneet toiselle ihmiselle. Saattaisin raportoida niistä ilman kosketusta itseeni. Tämä viikko on ollut siitä poikkeuksellinen, että olen hetkellisesti hereillä. Tällainen minä olen, nämä ovat osasia minusta. Minä todella olen tällainen, ja kuitenkin suren ettei kukaan minua näe. 

Pinnassa

Tyhjyys ja ahdistus, tervetuloa. Elämässä ei ole mitään mieltä, se on osaltani ohi. Olen sisältä ihan tyhjä ja toivoton.

Mikä tähän johtaa, aina uudelleen? Inhoan herkkyyttäni, inhoan sitä etten jaksa hakeutua ihmisten seuraan, toisaalta viihdyn vain harvojen ja valittujen kanssa, muut lähinnä kuormittavat minua. Jospa löytäisin ihmisiä, joiden seurassa voisin olla rennosti, oma itseni, kokea hyväksyntää ja levollisuutta. Mutta heitä on harvassa. 

Herkkyys saa aikaan sen, että mikään asia, tapahtuma, tunne tai ihmissuhde ei ole yksinkertainen. Kaikki pitää prosessoida niin perusteellisesti ja syvällisesti, että sattuu. Ehkä koitan ennakoida ja ehkäistä kipua, johon suhteet lähes väistämättä johtavat. Jollain tavalla. 

Kun ihastun, alan pelätä. Alan raivota ja suojautua. Kiintymisen ja ihastumisen tunteet eivät ole minulle normaaleja, olen pyrkinyt välttämään niitä koko elämäni. Voin tuntea niitä ainoastaan etäältä. Olen myös tuominnut itseni tuntemisesta, olen tajunnut sen vasta hiljattain. Olen ollut itselleni vihainen siitä, että tunnen. Että olen heikko kun ihastun. Ja vielä sellaisiin joita en voi saada.

Ihastumisen myötä lapsuus nousee pintaan, totta kai, koska tutut tavat tuntea, reagoida ja toimia, nousevat esiin. En osaa vieläkään muuta. Pään sisällä on valtava lauma ääniä, jotka pyrkivät kumoamaan toisensa. Lopulta en tiedä enää mikä on totta, mihin luottaa, mitä aistin ja tunnen. Lopulta olen hiljaa. Ja sillä tavalla ei voi saada mitään. Mutta pelko toimia ja tehdä on liian suuri, traumaosa ottaa vallan. Järjellä ymmärrän, mutta sisin sanoo toista. 

Ehkä olisin onnellisimmillani yksin, kesäiltana meren rannalla auringonlaskua katsellen. Silloin maailmassani ei olisi muita ihmisiä, eikä äänet vaatisi minua suorittamaan elämää. 

The end

Tää oli tässä. Olen jälleen niin surullinen ja ahdistunut. Joku ääni huutaa ja kirkuu pään sisällä että mikään ei ole korjattavissa mikään ei ole korjattavissa. Ahdistun ihmisjoukoissa. Pelkään etten osaa käyttäytyä. Pelkään mokaavani. Pelkään tietämättömyyteni ja osaamattomuuteni paljastuvan. Heti kun tulee enemmän kuin viisi-kuusi ihmistä ja joukko hajoaa pienempiin osiin, jään väliin enkä tiedä keihin kuulun. Sulkeudun sisäiseen yksinäisyyteen. Mykkyyteen.

Kun kuuntelen muita ikäisiäni, olen kateellinen. Kateellinen nuoruudesta ja yhteisöllisyyden kokemuksista. Harvalle voisin kertoa mistä taustoista tulen ja millaista vinoutunutta aivopesua olen saanut osakseni. Toisaalta voisi olla eheyttävä kokemus jakaa itsestään jotain tämmöistä koska uskon tiettyjen ihmisten kykenevän sen tasaiseen empatiaan että he kunnioittaisivat ja hyväksyisivät minut, he tukisivat. Tulisin ymmärretyksi.

Olen vihainen etten ole saanut rohkaisua mennä muiden nuorten mukana, ulkomaailma on ollut niin demonisoitu ja minä olen varmasti ollut myös herkkä stressaantumaan sosiaalisuudesta ja olen sitten jännityksen myötä luovuttanut ja ollut vaatimatta pääsyä muiden ikäisteni seuraan. 

Minulla on jäänyt tärkeä vaihe kokonaan väliin. Se on elämättä. Nyt aikuisena kun muut perustavat jo perheitä, minä vain mietin millaisen elämän haluaisin millaisista pojista tykkään kuka minä olen. Kukaan ei ole edelleenkään elämässä sitä vaihetta kanssani nyt kun olen siihen vihdoin päässyt.

Kaiken lisäksi minulla on vahva tunne siitä että en ole yksin. Pääni sisällä. Käsittämättömät syyttelevät häpäisevät ja rankaisevat äänet huutavat minulle aina kun varovaisesti haaveilen tai toivon jotain. "Miksi menit idiootti kuvittelemaan että se voisi pitää sinusta? Siis aivan absurdia, katso nyt itseäsi vitun lehmä!" 

Tässä postauksessa ei ole järkeä. Minun piti kirjoittaa siitä miten vaikeaa ihastuminen ja siitä luopuminen on. Ja miten se pirstoo. Siitä tässä viikonlopussa on ollut kysymys. Masennuksesta. Ja siitä kun ahdistuu koska ikinä en onnistu enkä kelpaa. Vaikka ei se asia niin ole, ei se ole niin mustavalkoista. Olen vain rikki. Kaipaisin kuulluksi tulemista ja saada kuunnella toista. 

Itsensä arvostamisesta

Mietin ja mietin. Vuosia, vuosikymmeniä.  Mistä tämä kaikki itseni mitätöinti ja mollaaminen on lähtenyt. Miksi en usko olevani rakastumisen ja rakkauden arvoinen, miksi "otan" ne miehet jotka eivät kiinnosta. Miksi olen päätynyt suhteisiin jotka eivät kiinnosta. Miksi pakenen ihmisiä joihin olen ihastunut,miksi heitä on ollut niin vaikea lähestyä, miksi heille on ollut niin vaikea näyttää omaa sisintään ja sanoa että tässä olen, annan kaiken itsestäni, olen sinun. Ei rakkaudessa voi olla muuta vaihtoehtoa. 

Olen ollut kärsimätön ja kiireinen saamaan kokemuksia. Kokemuksia normaaliudesta. Osallisuudesta. Minun tunteillani ei ole ollut niin väliä. Minä en ole välittänyt vaikken olekaan halunnut suhdetta. Toisen tunteet ovat riittäneet. Minä en ole voinut vaatia itselleni. En ole ollut sen arvoinen että olisin ansainnut tuntea rakkautta. Olen ottanut rakkautta, mutta en ole itse tuntenut. Vanhempanikaan eivät ole tunteneet toisiaan kohtaan, ja sellaiseen suhteeseen olen kai pyrkinyt itsekin; ei ole ollut muuta mallia. Ei ole ollut sellaista mallia missä äiti olisi rakastanut lapsensa isää myös miehenä ja puolisona.

Jostain syystä vanhempieni keskinäinen suhde on alkanut vaivata minua enenevässä määrin. Haluaisin ymmärtää miten se on vaikuttanut minuun ja toimintaan ihmissuhteissa. Kuinka päin persettä kaikki on ollut. Ja miten se on piilotettu hokemalla että kaikki on hyvin. Kaikki ei ollut hyvin.

Täysin sivuutettu tunne

Olen saanut jostain voimaa tarttua opintoihin. Joku adrenaliinivyöry iski minuun tänään ja aloitin urakan. Vaikeaksi siitä tekee heittelevät tunteet. Kun ajatus karkaa jonnekin aivan muualle. Sellaiseen mihin en voi enää itse vaikuttaa. Olotilat eivät ole kuitenkaan sietämättömiä, johtunee siitä että ymmärrän itseäni ja pystyn sanoittamaan tunteitani ja ymmärtämään ääniäni. Voin kirjoittaa ne ylös.

Yksi helpotusta tuonut oivallus oli tänään se, että olen unohtanut vihan tuntemisen. Tuon yhden olennaisen ja tärkeän tunteen tuntemisen. Tai tarkemmin sanoen, unohdan sen parisuhteissa. En pysty tuntemaan, saati ilmaisemaan, turhautumista, ärsyyntymistä, kiukkua, raivoa, pettymystä. Minusta lohkoutuu se puoli kokonaan pois, ja saa olla melkoisen iso juttu että kilahdan jostain. Pyrin olemaan järkevä, rakentava ja aikuinen. Aivan kuin aikuinen ei saisi koskaan suuttua, ihan kuin suuttuminen olisi epäkypsää. On varmaan ihan normaalia suuttua? Mutta minä en uskalla. Koska se on kontrollin menettämistä, siitä voi seurata hirveitä asioita. Toinen voi jättää. Hylätä. Ymmärsin tänään, että menetän kosketuksen näitä tunteita tuntevaan puoleeni, ne lohkoutuvat pois parisuhteessa. Siedän ja jaksan ja oletan ja hyväksyn ja siten sysään omat tarpeet syrjään. Miellytän. En halua olla vaivaksi ja vaativa. Jos minusta sitten pidettäisiin. 

Kelasin parisuhdehistoriaani taaksepäin. Miellyttämistä, hiljaisuutta, myöntymistä, kieltteyttä, loputonta toisen toiminnan selittelyä ja ymmärtämistä. Ja jos nämä tunteet lohkoutuvat pois, siitä seuraa epäsuorasti ilmaistua vihaa, tuhoisaa toimintaa ja suhteen sabotoimista. Tunnen sen vihan vasta jälkikäteen, ja se on uuvuttavaa käydä läpi sitä itsekseen, kantaa omaa vihaa sekä mahdollisesti myös toisen osapuolen minulle sysäämää vihaa. Minä mietin vain mitä olen kämmännyt enkä katso yhtään sitä mistä kaikesta toisella on ollut vastuu - aika paljosta nimittäin, itsestään. Minä olen rajaton, sulaudun toiseen enkä nosta esiin tarpeitani, kuvittelen olevani kaikesta vastuussa. 

Pienin askelin ja oivalluksin eteenpäin. Onneksi terapia häämöttää ihan muutaman päivän päässä. En tiedä mistä siellä aloittaa kun olisi niin paljon asiaa. Täytyy hyödyntää koko aika. 

Ilman eväitä

Tunnen suurta avuttomuutta tällä hetkellä. Olen miettinyt tietämättäni, joku minussa on miettinyt, lapsuuskodin perintöjä. Olen aivan suuntavaistoton ja kyvytön mitä tulee parisuhteisiin. Rajaton, miellyttämisenhaluinen, hylkäämistä pelkäävä, keskustelua karttava. Menen täysin hetkittäisten moodien mukaan, enkä osaa niitä edes tunnistaa.

Jossain pohjamudissa on ne reagointitavat, jotka olen kehittänyt selvitäkseni lapsuudenkodissani. Olen aistinut ja havainnoinut miten vanhemmat kohtasivat olivat kohtaamatta toisiaan, koskettamatta toisiaan. Normiparisuhteenmalliksi minulle rakentui kai parisuhteettomuus. Ei rakkaussuhde, vaan sellainen että on välit ja tehtävänjaot ihmisen kanssa, jonka kanssa on naimisissa. Vanhemmat eivät koskaan sanoneet rakastavansa toisiaan. Joskus he sanoivat, että raamattu käskee (!) rakastaa ensin puolisoaan, sitten vasta lapsiaan, mutta että kyllä heillä se menee niin että he rakastavat enemmän meitä. Miksi sanoa lapsille ääneen jotain tuommoista? Miksi ihmeessä? En tiedä uskoivatko he todella itsekään siihen, että perheemme olisi ollut onnellinen. Että raittius, uskovaisuus, välivallattomuus ja raha olisivat taanneet onnen. Ne olivat kuoria maailmaa vastaan. Selityksiä. Meillä ei puhuttu tunteista kuten ihastumisesta (muuten kuin äiti kiusoittelemalla, nolaamalla), seurustelusta, tapailusta, seksistä, mistään. Puolisot olisivat kai tippuneet taivaasta. Romanttiset ja seksuaaliset tunteet ja suhteet olivat jotenkin poissuljettuja. Joskus vanhemmat kertoivat tarinan miten olivat tavanneet, mutta en tiedä onko heidän tarinansa ollut varsinainen rakkaustarina, ainakaan en muista heidän koskaan kertoneet että olisivat olleet rakastuneita. Sen he kertoivat, että halusivat monta lasta. Ja tulihan meitä useampi.

Minä olen tyhjä kuori, mitä tulee tapailuun. Minulle tulee tunne, että miksi yrittäisin. Miksi haluaisin ja miksi hakeutuisin suhteeseen. Ymmärrän ihastumisen ja läheisyydenhalun ja seksin. Mutta mitä sen jälkeen. Haluaisin elää sitä yhtä vaihetta, vaikka en halua koska sitten menettämisen pelko on niin suuri. Minulla on niin monen asian suhteen hapeton olo. Irrallinen olo. En näe missään mitään mieltä. 

Tiedän äitini olleen masentunut jossain kohtaa lapsuuttani, koska hän on sanonut ettei halunnut nousta sängystä aamuisin. Tähän oli syynä traagiset menetykset ja sairastumiset perheessäni, josta en halua tarkemmin avautua. Äiti oli masentunut, traumatisoitunut. 

Minä olen kokenut nuo samat tunteet ollessani masentunut, menetettyäni itselleni rakkaan ihmisen. Aamut, ne hetket, kun avaan silmät ja kohdistan katseeni johonkin... ne lyhyet - liian lyhyet - hetket jolloin en vielä muista kaiken muuttuneen peruuttamattomasti. Ja se hetki, ihan lyhyt silmänräpäys, jonka aikana ehdin tajuta jotain suurta lähestyvän mutta en edes ehdi huomata sitä ajoissa ennen kuin se iskee minuun; se on ehkä pahin. Se on juna, jonka kuulen ensin hyvin kaukaa mutta epäselvästi hahmottamatta mitä siitä seuraa ja siinä samassa se iskee minuun. Kuin painajaisissa. Ja se iskeytymisen ja muistamisen kipu on järjetön. Se tekee lopun kaikesta. Se saa suunniltaan, mutta samalla lamaantumaan. Kuin koko ajan olisi jokin uhka päällä, ja joutuisin olemaan hiljaa kuolleeksi tekeytyen. Ja se on toisaalta totta: jos liikkuu vain vähän, ei satu? Jokaiseen jäseneen ei satu ja särje, jos olet paikoillaan, voin ehkä unohtaa raajojen olemassaolon. Mutta sydän. Ja vatsa. Ja keuhkot. Ne eivät anna unohtaa. Sydän särkyy, niin sanotaan. Se särkyy. Vatsa on krampissa. Keuhkot ovat tyhjiksi puristuneet. 

Minä olen menettänyt paljon. Se on totta. Olen menettänyt vanhemmat, jotka olisivat huolehtineet minut maailmalle turvallisesti. Ihmissuhteisiin turvallisesti. Isä käytti uskontopropagandaa kaikkeen. Ihmissuhteisiinkin, välien selvittelyyn. Kaikki selviää tuonpuoleisessa, meidän täytyy vain kestää. Isä opetti ja tartutti rajattomuuttaan minuun. En ole osannut laittaa miesteni käytökselle rajoja, enkä myöskään itselleni. En uskalla lähteä avaamaan solmuja, en ottamaan puheeksi, en selvittämään. Jähmetyn. Kävin viikonloppuna päiväkirjojani läpi. Niistä paistaa täysi keinottomuus rakkausasioiden suhteen. Olen ihastunut aina tavoittamattomiin ihmisiin, jotka eivät ole olleet lopulta kiinnostuneita minusta. Jotkut ehkä aluksi. Olen sietänyt vaikka millaista käytöstä joiltain heistä, ymmärtänyt loputtomasti, antanut aikaa, selitellyt heidän puolestaan. Yhä uudelleen, puhumatta suoraan. Kysymättä. Ja aina toivonut. Käyttänyt käsittämättömän määrän aikaa asioiden vatvomiseen ja päiväkirjan kirjoittamiseen asiasta. Se on surullista. Kuin teinityttö.

Vielä viikko terapiaan. Olen kirjoittanut paljon tekstiä sitä varten. Jos ajan saisi käytettyä tehokkaasti. Mutta sitä tosiasiaa terapiakaan ei poista, että olen hyvin yksinäinen näine tunteineni ja ajatuksineni, ehkä parempaan päin menossa, uskallan puhua ystävilleni, mutta silti kovin autioilta näyttää. Ehkä olen tuomittu olemaan yksin. Ja ehkä minun ei pitäisi sälyttää vastuuta ongelmieni ratkomisesta muille ihmisille. Mutta niitä ongelmia voinee ratkoa vain terapiassa, jota taas on niin harvoin. Olen surullinen, en toimintakyvytön, mutta toimintahaluton.

Heijastus itsestä

Syvennyin pohtimaan sitä minkä vuoksi joku ihminen alkaa kiinnostaa, herättää sen puoleensavetävän tunteen. Vetää vain puoleensa kuin magneetti. Mielessä alkaa liikkua jotain, keho on kiihtynyt. Ajatuksena, jos sellainen edes yltää tietoisuuteen ja pinnalle, on että tuossa ihmisessä on jotain. Tuo ihminen saa minut tuntemaan jotain. Apua. Menen pois tolaltani, koska tunteiden vallassa on vaikea toimia.

Tunteiden vallassa tekee myös tulkintavirheitä. Omia reaktioitaan voi tulkita myös väärin. Niin moni asia voi saada kiihdyksiin: seksuaalinen vetovoima, alitajuinen pelko/tunne vaarasta, ihastus, suuttumus. Ja kun keho reagoi, siinä tapahtuu kaikenlaista, josta en tiedä enkä osaa selittää. Mutta luultavasti ihan fysiologisistakin syistä - joita en siis tosiaan tiedä tai osaa selittää, kunhan arvailen - nämä ihmiset voivat porautua ja leimautua mieleen pitkiksi ajoiksi. Ehkä loppuelämäksi. Tämä ihminen sai minut tuntemaan, kokemaan, elämään. Sellaisen ihmisen kohtaaminen voi nostaa tunteen uudelleen pintaan.

Sen kun osaisi siinä tilanteessa analysoida. Mitä on meneillään. Tai no edes jossain vaiheessa. Itse huomaan monien ihastumisen palvelleen jotain tarkoitusta. Ehkä viimeisin voi osoittautua jonkinlaiseksi poluksi omaan sisimpään. Ehkä hänessä veti puoleensa samankaltaisuus joissain osa-alueissa, jokin vaillejääminen. Kohtaamattomuus. Kun käsittelisin sen itsessäni, lakkaisi tuo ihminenkin todennäköisesti kiehtomasta. Ehkä. Tai sitten jokin häivähdys hänestä tulisi yhä uudelleen aina kohdatessa. Koska ei sitäkään voi poissulkea, etteikö ihminen itse olisi koskettanut ja merkinnyt jotain. Ei kaikki ole välttämättä traumaa. Osaltaan ehkä.

Kyllä, nyt kun mietin niin paljon siinä menettämässäni ihmisessä oli jotain minua. Ei päälle näkyvää, mutta aavistus jostain meitä yhdistävästä. Olisin halunnut hamuta ne lapsuuden laiminlyönnit näkyviin, jotenkin esiin, käydä niitä vastaan. Koska itsestä niitä on vaikea kaivaa, joten toisessa on helpompaa käsitellä ongelmia. Alan parantaa, en koe enää omia tunteita, vaan keskityn toisen olemiseen. Koitan olla terapeutti, tai en terapeuttikaan vaan ratkaista toisen ongelmia. Sehän ei ole terapeutin tehtävä, ainoastaan auttaa nostamaan kipeitä asioita "tapetille" ja tukea niiden käsittelyssä. Minä aistin ihmisten heikot kohdat, mielistelen ja koitan tukea. Toisaalta osoittaa heikkouksia. Sekavaa. 

Päivä oli ahdistava. Semisti. Se tuttu tunne yksinäisyydestä kaihertaa, mutta onneksi iltaa kohti muuttui paremmaksi. Näin ystäviä, ja sain kokemuksen että minusta ollaan kiinnostuneita jatkossakin. Odotan terapiaa. Vielä pari päivää. Nyt annan itselleni luvan odottaa, ja sanoa sen. Voin omalla toiminnallani edesauttaa terapiasuhteen elävöitymistä, muuttumista vuorovaikutteisemmaksi. Omalla aktiivisuudella, puhumalla. Sanomalla, että tätä haluan, tätä toivon, tätä ajattelen. Sen, mikä minulle on niin vaikeaa. On jotenkin käsittämätöntä ja uutta, että minä voin sanoa jotain mitä tarvitsen. Olen ehkä helpommin sanonut mitä haluan... se on mielestäni eri asia kuin tarvita. Tarvitsemiseen liittyy itsestä huolehtiminen, se on jotain muuta kuin mitä halu. Halu voi olla hetkessä ohi menevä, täysin irrelevantti, jopa haitallinen. Haluan vetää kännit, haluan valvoa pitkään, haluan panna nyt heti enkä jutella ja tutustua, haluan syödä karkkia, haluan lähteä mieluummin ulos kuin lukea tenttiin. Se mitä tarvitsen voi olla jotain aivan muuta. Ja jotta voisi pitää omista todellisista tarpeista huolta, täytyisi olla sisäistettynä sellainen aikuinen, joka ottaa vastuuta ja kantaa näiden ratkaisevien valinnan hetkien yli. Se joka sanoo, että älä nyt revi niitä housuja jalasta välittömästi ja vaan nussi päivästä toiseen kun pitäisi oikeasti rakentaa yhteyttä, olla aito. Jep. Sellaista sanoisi aikuinen, joka toisaalta ymmärtää tarpeen miellyttää ja toteuttaa niin totuttuja strategioita, mutta sanoo silti että niistä huolimatta nyt tehdään näin. Minun itseni hyväksi. Sanoi se toinen ääni mitä tahansa.

Vielä hetken harrastan eskapismia. En jaksa täyttää velvollisuuksia. Aikuinen sanoo näin, aikuisen ääni. Toivu rauhassa, älä pakota itseäsi puolikuntoisena. Odota terapia, mieti sitten. Minulla tämän tasapainoilu oikean ymmärtämisen ja toisaalta loisivan oikeuttamisen välillä on hankalaa. Olen oppinut taidon isältä, joka oli valmis petaamaan tulevaisuuden täydellisesti meille lapsille. Hän ei pitänyt sovitusta kiinni, laski rimaa ja rikkoi sääntöjä. Antoi periksi. Niin minäkin teen nyt, jos vain mahdollista niin luistan velvollisuuksista. Aikuisen kasvattaminen sisälleen on haastavaa. Ei hirveästi kiinnostaisi sellainen kasvatustehtävä, vaikka olen jo jotain saanut aikaan.

Nukkumaan meneminen ei huvittaisi. Toisaalta, uni suo unohduksen. En onneksi kärsi piinaavista painajaisista kuten jos aiemmin. Nyt. Pitää mennä.

Elämä ei palkitse

Elän kyllä jossain ihan harhaisessa mikä-mikä- maassa aivan outojen luonnonlakien keskellä. Olen jollain tapaa kuvitellut kai aina, että saan vielä joskus hyvityksen kaikesta kokemastani. Että saan elämäni rakkauden, kaiken täydellisesti ajoitettuna ja tarjoiltuna ilman vastoinkäymisiä. Siihen se kiteytyy. Mutta eihän elämä näin mene. Se ei laita muistiin kärsimyksiä ja tuskia sen vuoksi, että joskus se hyvitys olisi ylitsevuotava. Olen katkeroitunut, vihainen ja surullinen niin monesta asiasta. Nyt olen vielä myös lohduton, koska olen havahtunut tähän omaan harhaani, ja ymmärrän ettei elämä välttämättä anna minulle yhtään mitään siitä, mitä haaveilen tai tarvitsen. Kukaan ei voi taata yhtään mitään. Olen langennut samaan palkitsemisen harhaan kuin vanhempani: heille hyvitys tarkoitti iänkaikkista elämää kuoleman jälkeen, mutta minä olen soveltanut samaa uskoa omalla tavallani haikailemalla kaiken hyvittävää rakkautta. 

Ei tule tapahtumaan. Vaikka rakkaus ja rakastuminen olisi millaista, ei se koskaan korjaa kaikkea. Eheyttää varmasti voi, mutta en voi odottaa sen tulevan pelastamaan minut. Haluaisin uskoa, että osa tästä on minun käsissäni. Voin vaikuttaa siihen mitä minulle tapahtuu, mitä kokemuksia koen. Mutta juuri nyt en jaksaisi uskoa ja toivoa, luoda katsetta tulevaan. 

Olen edelleen lähes panikoivassa mielentilassa, siinä rajalla, ikävästi. Illat menee itkeskellessä. Terapeutti on etäinen, tai niin koen. Haluaisin viedä paniikin vastaanotolle, mutta en tiedä osaanko. Se tekisi hyvää varmasti. Uskaltaisinko viimein avautua, vaikka tämä terapiasuhde niin ristiriitainen onkin. Olen miettinyt pitkään, että pitääkö minun jälleen pakottaa itseni tekemään ja tuntemaan jollain tavalla, esittää että haluan avautua vaikka en halua. Juuri sellaista itsepetosta ja kuoren rakentamista, missä olen niin taitava.

Ja ihan perseelleenhän se meni

Olen totaalisen nollapisteessä. Mikä on ihan paskaa, mutta pääni sisällä koen niin. Kaikki on menetetty, kaikki on myöhäistä. En saa takaisin elämätöntä nuoruutta, hiekka valuu tiimalasissa. Ja minun luonteellanihan se on anteeksiantamatonta. Kuinka minä en voi saada uutta mahdollisuutta, pyyhkiä kaikkea entistä pois koska minä vain haluan ja minun kuuluu saada se.

Kriiseilen vahvasti tällä hetkellä parisuhteen puutetta. Se puhkeaa kukintoon aina tasaisin väliajoin, vaikka en siitä pahemmin huutele. Eräiden tiettyjen laukaisevien tekijöiden jälkeen turvauduin, tai koetin turvautua, terapeuttiin terapiakertojen välissä. Ehken viestittänyt, tai en viestittänyt, tarvettani lohdutukseen ja tukeen selkeästi, ja petyin toteavaan ja neutraaliin vastaukseen. Aha, näillä mennään. 

Miten jaksan vielä töissä, meinasin saada paniikkikohtauksen tänään iltapäivällä. Kirjoitin joitain päätöksiä, tulostin, kopioin, laadin hakemuksia, kopioin, täytin kirjekuoria, kirjoitin osoitteita. Ja elin sekunti kerrallaan. Kun saan tämän tehtyä ja tämän kestettyä on taas parempi. Eikä kipu lakannut. 

Tässä päivässä tiivistyi yhtäkkiä kaikki ahdistuksen aiheet. Kuten tavallista, hetkellisesti. Terapiassa en muista enää, saati tunne.

Parisuhteettomuus

Marisin siitä, ettei minua mukamas jaksa kiinnostaa tuo psyykepuolen vatvominen. Haluan vatvoa silti, vaikka kyllästyttääkin. Eräs minulle aiemmin jollain tapaa (monen mutkan kautta, henkisesti) merkityksellinen ihminen meni naimisiin, en tiedä miksi se kiinnostaisi tai ei kiinnostaisi, mutta iso merkitys sillä tuntuu olevan. Suren, että sillä ihmisellä on ollut "normaali" perhe eikä minulla ole. Se ja sen sisarukset ovat löytäneet kumppanit ja menneet naimisiin. En tiedä missä hänen vanhempansa ovat onnistuneet ja meidän eivät. Kun meillähän piti olla turvallista ja kaikki hyvin. Miksi kuitenkaan meistä lapsista kukaan ei osaa muodostaa oikeita parisuhteita? 

Koska vanhemmat eivät antaneet mitään kunnollista parisuhteen mallia. Heidän välillään oli jotain kummaa ja silti samaan aikaan ei ollut mitään. Kuin kuollutta. He hyljeksivät toisiaan kiinnittämättä siihen huomioita. Olen kasvanut siihen, että parisuhde on ennemmin hiljaisen tuskallista, jotain mihin kuitenkin tehdään lapsia, hiljaa kuristuen siihen umpisolmuun jota kukaan ei kuitenkaan muka näe. 

Isäni on suhtautunut parisuhteisiin ja lapsiin omituisesti niin kauan kuin jaksan muistaa. Hän saattoi jutella minulle oikeastaan mitä sattuu ymmärtämättä että olin lapsi ja etten pystynyt käsittelemään sellaisia asioita. Hän saattoi sanoa 10-vuotiaalle minulle ettei lapsia kannata tehdä (koska heistä tulee niin paljon huolta ja murhetta). Hän jutteli minulle kuin olisin ollut paljon vanhempi ja kypsempi kuin mitä todella olin. Ehkä aikuisena voisi keskustella vanhempiensa kanssa näiden kokemuksista isänä ja äitinä, mutta silloin kun lapsen kehitys on vielä pahasti kesken, ei heitä voi käyttää omien traumojen hoitajina. Isällä oli kai tarve puhua, mutta hän teki sen väärälle ihmiselle. En ollut varsinaisesti isän uskottu, mutta liian varhaiskypsänä minua pidettiin. Aina määriteltiin järkeväksi ja kypsäksi ja ajattelevaksi ja harkitsevaksi. Toisaalta myös hankalaksi ja kiukuttelevaksi.

Olipa miten vain, olipa tapahtunut mennyt miten tahansa, niin jäljet ovat jääneet. Siitä että isä hyljeksi äitiä, kantoi sisimmässään naisvihaa, ei kohdannut omia pelkojaan ja vihaansa. Isän viestit olivat ristiriitaisia, nyt kai sen tajuan; toisaalta hän sanoilla kertoi rakastavansa ja pitävänsä lapsia tärkeimpänä, toisaalta hän laittoi omat työnsä meidän edellemme vuosikausia ja halveksi äitiämme ja antoi ymmärtää että perhe tuottaa tuskaa. Mahdollisesti hänen jalo tarkoituksensa oli koittaa korostaa kärsimyksillään meidän tärkeyttämme hänelle. Kummallinen ihminen.

Tuntuupa omituiselta

Tämä viikko on hujahtanut aivan  k ä s i t t ä m ä t ö n t ä  vauhtia, niin hullua että huomenna on jo perjantai. Haluan kapinoida muutenkin ajan kulumista vastaan, joten tämä on myrkkyä sielulle. Vauhdikas arki takaa sen, että ei ehdi (ei jaksa) kuunnella itseä, voi vaan mennä tohottaa pää punaisena ja kotona istua tietokonepöydän ääressä illat. 

Ei, kylläpäs minä ehdin ajatella, tuntea ja miettiä. Olen tämän viikon miettinyt pariakin suurta juttua. Miehiä ja kiloja. Mietin miksi en laihdu, miksi "unohdan" olevani lihava ja "dieettini" tyssäävät? Ehkä siksi, että vielä kropassani on kiva olla. Ei ole kipuja ja särkyjä, mutta niitä on varmasti odotettavissa tulevina vuosina nivelissä ynnä muissa. Mutta kyllä nämä kilot suojelevatkin. Olen tullut siihen lopputulokseen, yhdenlaiseen sellaiseen, että läskinä pysyminen on minun kohdallani suojautumista. Jos saisin laihdutettua, se olisi pelottava muistutus ja merkki siitä, että minähän voi vaikuttaa elämääni ja olla vastuussa asioista. Ehkä alkaisin sitten ajatella, että olisin vastuussa myös "sen oikean" löytämisestäkin? Ehkä myös pelkään, että laihempana saisin huomiota (olen laihana myös tykännyt pukeutua ja laittautua kivasti), ja se tuntuu kammottavalta ajatukselta nyt kun on alkanut purkaa omia suojamuureja. En tiedä miten osaisin käsitellä huomiota, en ole sitä osannut aiemminkaan tehdä...

Mistä pääsen siihen faktan kaltaiseen, että valitsen aina ne ikävät ja kylmät miehet. Silloin kun valitsen toisin, en halua heitä. Vaikka he kaikin puolin ihania olisivatkin. Olen ymmärtänyt nyt, että heissä ei todellakaan ole mitään vikaa, vaan vika on oikeasti minussa. Minun tunteissani ja kiintymystyylissäni. Minä vingun ja hingun niihin suhteisiin jossa dynamiikka on mieheen päin kallellaan, minä saan olla se joka todistelen ja vakuutan kuinka ihanaa ja hyvää ja rakastavaa elämä. Silloin tuntuu, että olen elossa. Nämä miehet eivät harmi vain halua uskoa sitä. Ja jos uskoisivat, en olisi heidän kanssaan. Pohjimmiltani en usko olevani rakastamisen arvoinen, siksi en ole voinut jäädä ns. hyviin suhteisiin, joissa minäkin saan jotain. Tai olisin voinut saada. 

Miten löytää tiensä sellaiseen tasapainoon, että voisin olla todella tasa-arvoinen kumppani? En tiedä. Mutta jotain itsetunnon tynkää on tullut rakennettua terapiassa ja ihanien poikaystävien avulla. Kunhan vain itse uskon, että olen ainakin joiltain osin rakastettava ja ihana. Ei kukaan ole täydellinen. 

Tauko terapiaan

Olen ehtinyt miettiä terapian tauottamista nyt hetken, ja se alkaa tuntua tässä tilanteessa järkevimmältä vaihtoehdolta. Vaikealta sellaiselta, mutta olosuhteet ovat nyt sen mitä ovat. Pelottaa hieman jättää terapia pariksi kuukaudeksi, paluu takaisin voisi olla sitten ensi vuoden alussa. Mutta toisaalta voin ottaa tämän ihmiskokeena ja nähdä mitä vaikutuksia tauolla on, ja voisiko siitä olla jopa jotain hyötyä. Asiaa emme ole terapeutin kanssa varsinaisesti päättäneet, mutta katson miten jaksan tehdä töitä ja käydä terapiassa ja hoitaa opiskeluja. Varmaan hyvin huonosti. 

Olen välillä ehkä kokenut, että terapiasta ei ole mitään hyötyä. Että se on vain pinnallista kuulumisten lörpöttelyä. Mutta kuinka suuri merkitys sen olemassaololla minulle kuitenkin on, sitä on vaikea kai sanoa ennen taukoa. Ehkä painun taas pinnan alle kun ei ole sitä yhtä ihmistä, joka kuuntelee ja on empaattinen. Mitä jos panikoidun enkä uskalla sitten enää koskaan jättää terapiaa? (En usko tähän, mutta kävipä mielessä.)

Olen mielessäni raivonnut taas vanhemmilleni niin monesta asiasta. Mietin miksi niin monet asiat tuottavat minulle ja muille lapsille niin paljon vaikeuksia. Omilleen muuttaminen, itsenäistyminen ja sitä kautta myös parisuhteen löytäminen ja perheen perustaminen. En tiedä mistä tämä ajatus ja tunne on viime aikoina tullut, mutta minä en ole koskaan halunnut kertoa vanhemmilleni seurustelusuhteistani, ja vaivaannun kun sellaisista asioista puhutaan. Ne eivät ole olleet normaaleja puheenaiheita meidän perheessämme. Jollain tavalla se on noloa, mutta miksi aikuisen ihmisen pitää nolostua seurustelusta ja parisuhteesta? Sen vuoksi, että ne kertovat minun kasvaneen aikuiseksi. Mutta selkeästi siinä suhteessa on joku ongelma, perverssi sellainen. En halua, että isäni ajattelee minun olevan aikuinen, nainen ja seksuaalinenkin olento vielä kaiken lisäksi. En osaa pukea sitä tunnetta sanoiksi, mutta jotenkin kai häpeän niitä asioita. Voisiko se johtua siitä, että isä pitää meitä pikkulapsina ja siltä taholta annettu rooli on pahasti ristiriidassa aikuisuuden kanssa?

En voisi kuvitella tilannetta, jossa minun pitäisi kertoa isälleni vaikkapa olevani raskaana. Raskaaksi tullaan vain seksiä harrastamalla. Kipeää. Luulen, että tuo jumiutuminen on yksi syy sille miksi minä en vain pysty kehittämään itsestäni ikäistäni aikuista, olen silti liian kiinni noissa lapsuusperheen kuvioissa. Isäni taitaa manipuloinnin, olen sen huomannut ja osannut nimetä vasta vähän aikaa. Olen aiemminkin huomannut, että hän mielistelee, ja siitä tulee epämukava ja kiukkuinen olla. Mutta hän kääntää takkia, on aina sitä mieltä mitä keskustelukumppani, ja koittaa liehitellä esittämällä empaattista ja huolehtivaa vanhempaa. Hän osaa pelata peliä, jossa hän saa syyllistämällä istutettua nuorempien sisarusteni päähän tiettyjä asioita, minkä seurauksena he alkavat itsekin uskoa jossain kohtaa haluavansa niitä asioita. Tällä seuraavalla kommentilla ja vertauksella en todellakaan halua ja tarkoita loukata ketään, koska asia on vakava, mutta kyseessä lienee etäisestä sama ilmiö millä pedofiilit perustelevat, että lapsi halusi itsekin "sitä". Lapsi haluaa miellyttää, ja yrittää selvitä jollain tapaa aikuisen sanelemassa maailmassa. Ja niin kauan kuin lapsi on riippuvainen aikuisesta, täytyy mukautua aikuisen sääntöihin ja yrittää tehdä elämästä edes vähän parempaa. Joskus se voi olla valeminän ja -todellisuuden rakentamista, uskottelua itselleen että tätä minä haluan ja tämä on kivaa. Mutta aikuinen siirtää siinä itselleen kuuluvan vastuun ja syyn lapselle selittämällä, että sinä teit aloitteen, sinä olit samaa mieltä. Täysin sairasta ja tuomittavaa. 

En vastaa nyt isän puheluihin. Se on ainoa tapa säästää hermoja. Koska hän tuputtaa sitä omaa paskamaista maailmaansa myös puhelimen välityksellä. Täytyy keksiä keinot laittaa hänelle rajoja. Se voisi alkaa sillä, että osoitan olevani aikuinen ja päätän elämästäni eli käytännössä siis sanoisin suoraan mitä ajattelen vaikka hänen siunailustaan ynnä muusta paskasta. Kerron hänelle toivovani, että hän lopettaa sen koska se on vastoin omia arvojani ja halventaa minun omaa käsitystäni ja arvojani maailmasta. En minäkään toivota minkään hänen uskoaan vastaan olevan jumalan siunasta hänelle, kuten jo aiemmin totesin. Mutta tiedänhän minä mistä tuo kaikki tulee. Ainakin luulen tietäväni. Hän on niin hukassa oikeassa maailmassa, eikä koe sellaista positiivista kontrollin ja vaikuttamisen tunnetta tai mahdollisuutta elämäänsä. On helpompaa kun kaikki on vain "herran hallussa". "Taivaan isä" on ainoa auktoriteetti, jota hän sietää. Passiivis-aggressiivisena persoonana hän vastustaa kaikkea ylhäältä tulevaa, halveksii ja vähättelee. Mutta kun jumala on sellainen muokattavissa oleva tyyppi, siitä ei ole pelkoa että joutuis konkreettisesti kaksintaisteluun hänen kanssaan. On paljon helpompaa kun elämän ylin auktoriteetti on näkymätön, kuulumaton ja.... olematon. 

Isäni hermostuu kun sanon jotain tuosta toivotelusta ja siunaamisesta. Mitä todennäköisemmin hän pakenee niihin omiin maailmoihinsa entistä tiukemmin ja rukoilee aina vain enemmän. Se on hänen tapansa käsitellä ahdistusta. Mutta tosiasia on se, minkä hänellekin voisi kertoa ja soisi hänen sen myös ymmärtävän, että hänen todistelunsa miten hän rukoilee joka päivä meidän puolestamme ja ajattelee meitä, ei lämmitä ketään meistä lapsista yhtään. Voisi ehdottaa, että jospa hän käyttäisi sen energian jotenkin tarkoituksenmukaisemmin. Mitä hyötyä hänen rukoilustaan on meille tai kellekään? Konkreettisilla teoilla tätä maailmaa pyöritetään, loppujen lopuksi? Hän olisi voinut olla enemmän läsnä kun olimme pieniä, nyt sitä ei voi rukoilemalla korvata. Ikävä fakta.

Että perushyvä maanantai ollut tänään, kun tällaisia mietin.

Sä oot silkkii...

Mua niin itkettää kuunnella Jukka Pojan biisiä - tällä hetkellä se on hitusen liikaa kun ei ole ketään lähellä pitämässä hyvänä. Kuuntelen tuota kaunista ja hellää laulua ja voin vain toivoa, että jokin noin ihana tunne sattuisi vielä joskus omallekin kohdalle.

Olen tehnyt tässä hiljan nimittäin tiliä suhteistani. En ole ollut yhdessäkään "loppuelämän suhteessa" koskaan, en ole mihinkään seurusteluun tai suhteeseen lähtenyt sillä tunteella ja ajatuksella, että tämä se on. En ole ollut niin varma tunteistani, ja kamala myöntää, mutta aina niitä tunteita ei ole ollutkaan. On ollut ehkä joku outo kiinnostus ja loput olen huijannut. Enemmän itseäni kuin toista. Tunnistan tässäkin omaa vääristynyttä tunnemaailmaani, jossa koitan hakea lohdutusta ja täytettä elämään vaikka sydän sanoo vastaan. Asiahan olisi aika monimutkainen, joten en jaksa sitä nyt ruotia eikä tämä olekaan oikea foorumi sille. 

Millehän tämä sitten olisi oikea foorumi? Ehkä valittaa ja hakea vertaistukea niistä joilla on myös epäkypsiä ja häiriintyneitä vanhempia? Olen miettinyt myös vanhempiani viime aikoina - yllätys yllätys.  En oikein tiedä mitä ilmaisua voisin luontevasti käyttää vaikkapa isästäni, joka ei todellakaan taida olla sieltä terveimmästä päästä ihmisiä. Mutta ei hän sairaskaan ole, varsinaisesti. Hän ei ole myöskään häiriintynyt sillä tavalla kuin olen itse tottunut ajattelemaan ja näkemään. Mutta kipeä hän on, se on selvää. Hän suoriutuu näennäisesti elämässä, jonka on itsensä näköiseksi rakentanut. Siinä on rajoitteita minun nähdäkseni, mutta niiden absoluuttisuus on tietenkin kyseenalaista. Hän on varmasti keskiverto iäkäs pienen maalaiskaupungin mies, joka suhtautuu kankeasti ja ennakkoluuloisesti kaikkeen "erikoiseen" olipa kyse ihmisistä, kulttuurista (musiikista, ruoasta, vaatteista) ja antaa sen kyllä kuulua. Hän on ihminen, joka ei todellakaan ymmärrä elämän monimuotoisuutta ja kulttuurisidonnaisuutta kovin pitkälle. Jos ymmärtäisi, se helpottaisi asioita paljon. Mutta häneltä puuttuu kyky asettua toisten ihmisten asemaan, elleivät ne ihmiset ole hänen kaltaisiaan. Hän ymmärtää vain itseään ja samoja arvoja noudattavia.

Isälläni on selkeitä ongelmia itsensä ja tunteidensa kanssa, mutta en tiedä mitä sanaa siitäkään voisi kovin yksinkertaisesti käyttää. Viha on hänelle vaikeasti käsiteltävä tunne. Sen kanssa hän on vaikeuksissa useimmiten. Muutoin hän on leppoisa ja huumorintajuinen. Mutta muiden näkökulman ymmärtäminen ja vihan käsitteleminen ovat vaikeita. Vihaisena hänen on erityisen haastavaa nähdä tilanteita muiden kannalta. Itse koen rasittavaksi ne strategiat, joita hän suuttuessaan käyttää muita vastaan. Hän joko heittäytyy marttyyriksi ja valittaa, että kaikki on aina hänen vikansa ja hänet aina hylätään tai sitten hän vaikenee. Kuin muuri. Vahva, järkähtämätön, umpinainen muuri. Hän napsauttaa suunsa kiinni, nostaa hartiat korviin, on niin kuin ei olisikaan mutta mulkoilee ympärilleen. Sitten hän vain tekee sellaisia erikoisia ilmeitä, mutristaa suutaan ja pistää silmät kiinni kulmakarvojaan nostellen. Se on hänen tapansa viestittää vihaa. Siihen ei pääse käsiksi. 

Olen tajunnut tämän asian vakavuuden ja laajuden vasta hiljattain. Olen aina ennen... tai siis vielä joitain vuosia sitten... pitänyt isää sinä "kivempana" vanhempana, joka oli kiltti ja rauhallinen. Hän ei huutanut ja raivonnut ja käyttäytynyt ailahtelevasti. Hän oli tasaisempi ja turvallisempi kuin äiti. Äitille ei tehnyt mieli puhua, isälle saattoi helpommin niin tehdä. Mutta tuolloin asiat ovatkin olleet erilailla. Me lapset olemme olleet pieniä, isällä ei ole ollut syytä suuttua. Meillä oli tällainen hyvä-paha- akseli jossa äiti oli paha ja isä hyvä ja isä myös antoi paljon helpommin periksi meille, mikä taas lisäsi hänen "suosiotaan" jälkikasvunsa keskuudessa. Totta kai hän antoi periksi, koska sai lisäpisteitä ja hän välttyi sillä tavoin meidän kiukultamme ja omalta mielipahaltaan (ja ehkä vihaltaankin). Vihansa hän kohdensi äitiin. Ja äiti, joka on avoimesti tunteita näyttävä, herkästi suuttuva ja "temperamenttinen", myös näytti sen. Äidistä pursui esiin meidän perheemme epätasapaino ja ikävät asiat. Hänessä kanavoitui ongelmat. Samalla tavalla kuin minä olen ollut meidän perheen ja suvun "vaikea, hankala, kiukutteleva, hemmoteltu ja itsekäs" lapsi, äiti on ollut myös tavallaan väärin ymmärretty oirehtija. Häntä on vain ollut helppo syyttää, koska hän on näyttänyt tunteensa. Äiti on ollut paha koska se huutaa, isä on ollut kiltti koska se antaa periksi. Vaikka oikeasti äidin huuto isälle olisikin johtunut siitä, että he ovat isän kanssa yhdessä sopineet vaikkapa, että lapsille ei anneta nyt periksi ja joo vedetään yhtä käyttä - sitten isä onkin luistanut sopimuksesta ja alkanut sooloilla ja kalastella sympatiapisteitä lapsilta tekemällä mitä me ikinä olemme keksineetkään pyytää.

Mutta lapsen maailmassa asiat ovat paljon yksinkertaisempia. Nyt ne eivät enää ole. En ole alkanut pitää äitiäni minään enkelinä, hänessä todella on omat huonot puolensa, mutta olen oppinut tulemaan niiden kanssa toimeen. Sanoisin niin, että äiti tasapainottaa isämme puutteita oikeissa kohdissa. Äiti on avoin ja positiivinen ja kannustava. Isä taas rauhallinen ja harkitseva ja suht' vakaa. Molemmissa vain on niitä puolia, jotka ovat vaikuttaneet minun epävakauteeni ja oletattavasti myös näihin omiin toivottomiin parisuhdekuvioihin. 

Terapia alkaa parin viikon kuluttua. Kovin paljon se ei ole käynyt mielessä nyt tauolla. Saas nähdä miten jaksan jatkaa viimeistä vuotta. Välillä olen ollut kiukkuinen terapeutille, se voi olla suuri ongelma. Tai suuri siunaus. En vielä tiedä.

Mistä saisi kiinni

Ihan paskaa on se, että fiilikseni vaihtelevat näin paljon. En ole edelleenkään mikään pirteyden ruumiillistuma ja olen vieläkin kiukkuinen terapeutille, en ole ehkä ajatellut asiaa tänään niin paljon kuin muutoin tällä viikolla. Mutta kun en saa otetta niistä tunteista mitä olen käynyt läpi, ja se tarkoittaa vähän niin kuin sitä, että niitä ei ole edes ollut ja minä tarvitsen sen tunteen, sen olotilan jotta voin käydä asioita läpi.

Noh, minä saan rauhan terapiatauon ajaksi. Olen nyt jotenkin vain vakaasti päättänyt, että terapeutti ei ymmärrä minua ja minua ärsyttää sekin kun minusta tuntuu niin kuin hän aliarvioisi minua. Se, että hän ei kerro mitä ajattelee minusta ja ongelmistani on ehkä hoidollisesti viisasta, koska järkeistän ja ulkoistan kaiken ja käytän tietoa väärin. Jos hän alkaisi analysoida kanssani asioita väärällä tavalla, kuin olisin hänen kollegansa tai yhdenvertainen, menisi hoito varmasti metsään. Mutta jostain syystä, jostain täysin mystisestä ja käsittämättömästä syystä en saa rauhaa jos/kun tiedän, että tuo toinen ihminen voi ajatella minusta mitä vain. Se voi vain esittää. Osaan itse esittää hyvin. Minä aistin nämä asiat, ja vaikkapa parisuhteissa olen aina viimeiseen saakka piinannut poikaystäviä jos olen kokenut, että heillä on joitain ajatuksia joita he eivät ole kertoneet. Niitä ajatuksia on ja saa olla kaikilla, mutta minulla joku ongelma sen suhteen.

Tulen epävarmaksi ja pelokkaaksi kun mietin toisen ihmisen päänsisäistä elämää. Se on uhka ja toisen mielenliikkeet voivat olla arvaamattomia. En tiedä miksi näin, voiko vanhemman arvaamattomuus olla ainoa (kun se kerran on niin ilmiselvä) syy? Voiko kyse olla jostain varhaisemmasta ongelmasta kuin leikki- ja kouluikäisen raivoavasta äidistä? Ehkä jo vauvavaiheessa äiti on ollut jotenkin omituinen, ehkä hänellä on ollut ikäviä ajatusia minuun liittyen, ehkä hän on käsitellyt minua huonosti. Hoitanut hyvin, mutta pitänyt huonosti. Ajatellut ikäviä asioita hoitaessaan minua. 

Tulipa vain mieleen kun olen nähnyt videonauhaa miten äiti hoitaa vauvaa. Siinä hän kyllä on aurinkoinen, aidon iloisen ja hymyilevän oloinen, pirteä ja lempeä, hellä. Kaikkea mitä äiti voi olla. No kiva juttu. Ja sitten tuli mieleen miten eräs tuttavani hoiti vauvaansa: tunnollisesti ja huolella, jutteli niitä mitä vauvalle jutellaan. Mutta aika tunteettomasti. Äänessä ei ollut sitä iloa kun vauva oli iloinen, ei surua kun vauva oli surullinen, ei myötäelämistä ja aitoa peilaamista. Toisaalta, hän on aina reaktioiltaan aika... laimea. Ei mitenkään eläväinen, vilkas ja vahvasti tunteita osoittava. Ehkä hänellä oli myös synnytyksenjälkeistä masennusta, en ole varma. En tiedä miten nämä liittyvät nyt toisiinsa. Sen uskon, että on varmasti vaikea olla äiti. 

On vaikea olla edes hitusen täysjärkinen ihminen. Joku muu joka tunnistaa itsensä tästä; miten kahelilta joskus tuntuu kun ymmärtää ymmärtävänsä elämästä jotain ja elävänsä aikuisen elämää - elämässä ei oikeasti ole edes järkeä.

Järki. Tunteet. Minä huomaan... tai haluaisin tulkita sen niin, että erään ihmisen puheessa minulle on lämpöä ja välittämistä. Hieman liikaa. Toivon sitä. Toisaalta en toivo. Sen puheeksi ottaminen olisi kiusallista ja ehkä myös tuhoisaa. Liian monen elämälle. Ja minä tiedän: minä en voita tätä. Olen pelleillyt liikaa miessuhteissani ja aina kaikissa joku on saanut turpaansa, ehkä vuoronperään molemmat osapuolet. Minun pitäisi vain osata olla yksin, eikä hämmentää asioita. Minulla on ollut eräs viritelmä, joka on pysynyt hengissä mutta ei kovin eloisana silti. Tilanne ja ihminen, jota en osaa tulkita sitten yhtään. Osaan tulkita hänen käytöstään useimmiten, mutta pinnan alla on jotain mitä hän välttelee eikä kerro. Se voi olla, että asia ei edes liity minuun (ei todennäköisesti liitykään) vaan on joku hänen oma juttunsa. Tai sitten vain olen keksinyt kaiken.

Mutta kunpa osaisin lakata odottamasta tietoja hänestä. Kunpa voisin olla työpäivän ja illan vahtimatta puhelinta, sen inahdusta. Kunpa voisin nukkua yöni niin etten heräilisi muutamaa kertaa katsomaan puhelinta ja kunpa voisin aamulla nousta katsomatta puhelinta toiveikkaasti. Minä toivon sitä, että osaisin luovuttaa kun sen aika on. Mutta kun minä tarvitse pinnalla pitäjän. Joku jota varten olla.

Opiskelukin sujuu jo

Viimeistelen vielä paria rästissä olevaa opiskelutehtävää, muuten olen vapaa velvollisuuksista tältä keväältä. Nyt on jo hieman optimistisempi fiilis, ja on pitkästä aikaa kivaa kirjoittaa koulujuttuja. Patoan itselleni yleensä aina se kilometrin korkuisen esteen sille aloittamiselle, ja siksi tehtävät tuppaavat valmistumaan vasta viimeisillä hetkillä. 

Opiskeluunkin pitäisi kehittää joku rutiini (kuten syömiseenkin), mutta kaikkina päivinä se rutiinin ylläpitäminen ei onnistu. En vieläkään pysty hahmottamaan ja jäljittämään sitä, miksi välillä erilaiset häiritsevät tunnetilat ryöpsähtävät ja ahdistava ajatuskehä on valmis. Usein päässä tykyttää kamala häpeän tunne, enkä pysty keskittymään mihinään. Tulee lamaannus. Sellaisina päivinä haluaisin vain maata peiton alla tai surffailla koneella. Mitään ajatustyötä en pysty tekemään, koska hävettävät muistot ovat vallanneet mielen.

Tuossa pari tuntia sitten meinasin taas pyörähtää käyntiin joku ajatusten vuoristorata, mutta onneksi se jotenkin laantui ennen kuin ahdistuskohtaus voimistui. Kiva, että kerrankin näin päin. Mietin toki terapiassa taas entistä poikaystävää, ja mietin seurusteluamme ja vauvojen nimiä, joita hänelle ehdottelin - vaikka kyse oli leikkimielisestä heittelystä, testailin silläkin varmaan itseäni että voisinko olla vakavassa suhteessa ja haluta niitä lapsia. Kuten todettua, itsetuntoni ei ole niin hyvä eikä omakuva kovin selkeä - en vain jotenkin osaa olla olemassa, joten ei sellaisesta ihmisestä ole äidiksi. En osaisi olla niin hyvän ihmisen kanssa kuin ex oli. Ehkä suojasin itseäni vetäytymällä pois kiintymyksen ja rakkauden tunteista, en halunnut altistaa itseäni sille mille en koe olevani valmis. Haluan mieluummin rypeä huonossa itsetunnossa ja itsesäälissä.

Viimeiset vuodet ovat menneet niin nopeasti. Tänään en haikea olo, syystäkin. 

Nyt minä lähden

Olen pyörinyt tämän viikon kummallisissa tunnetiloissa. Välillä tunteet ovat olleet intensiivisiä ja voimakkaita, välillä taas latteampia ja huomaamattomia. Joka tapauksessa, nykyhetki on herättänyt taas menneisyyden "eloon", ja olen pohtinut mitä on jäänyt kesken ja elämättä. Nyt ymmärrän oikeasti, että ulkopuolisuuden ja häpeän tunne ovat olleet merkittäviä tunteita elämässäni ja estäneet osan normaalia kehitystä.

Muistin erään vanhan tuttuni, jonka kanssa kävin samaa lukiota, ja joka itse asiassa asuu nytkin samalla paikkakunnalla kanssani. Googletin hänet, ja tämän henkilön kautta muistiini alkoi virrata lukioaikaisia muistoja; ihmisiä ja tunteita. Minä olen dissosioinut käytännössä koko lukion ajan itseni pois sosiaalisista tilanteista, ainakin alkuajan kun en vielä tuntenut kaikkia uusia ihmisiä. Minä kestin sen esittämällä jotain roolia, ja pelkäsin aivan hirveästi vanhempia oppilaita ja tilanteita, joissa joutuisin nöyryytetyksi. Minä en kelvannut mihinkään, olin todella epävarma itsestäni. Häpesin itseäni paljon enkä osannut lukioaikana luoda ihmissuhteita. Minä olin masentunut, sulkeuduin huoneeseeni nukkumaan ja sitten... koulussa etäännyin itsestäni, tunteeni olivat jotenkin jäässä ja tarkkailin tilanteita jotenkin etäältä. Tai ehkä paremminkin en tunnistanut enää itseäni, kehoni oli vieras, samoin ääneni ja kaikki tapahtumat olivat epätodellisen tuntuisia. Oikeastaan moni asia oli jo yläasteella samalla tavalla, mutta ehkä lievempänä. Silloin minua koulukiusattiin.

Eli keskeiset kokemukset kouluajasta yläasteiässä ja sen jälkeen keskittyivät häpeään, itseinhoon ja jonkinasteiseen dissosiaatioon. Koska en pystynyt pakenemaan konkreettisesti, poistumaan koulusta ja tilanteista, pakenin pääni sisällä. Ja tätä olen soveltanut myöhemmissäkin elämänvaiheissa. En ole läsnä, oma itse ja tilanne ovat epätodellisia.

Myös kodin ilmapiiri on ollut minua mietityttävä asia. Olen tullut siihen lopputulokseen ihan myös järjellä ajatellen, että meillä on asiat olleet huonosti. Minä tiedän sen siitä, että olen täysin hukassa sen suhteen mitä haluan elämältäni ja parisuhteilta. Minä voin kiinnostua vain sellaisista ihmisistä, jotka ovat saavuttamattomia. Minä haaveilen onnellisesta parisuhteesta ja ehkä perheestäkin, mutta silti niiden toteuttaminen tuntuu jotenkin kaukaiselta ja vastenmieliseltä. Aina jos teenkin aloitteen siihen suuntaan, että olen jonkun kanssa vakavasti, niin alan heti jotenkin dissosioimaan. Elän etäällä omasta elämästäni.

Olen elänyt itse etäällä perheestäni. Emme ole tehneet arjessa juuri mitään yhdessä. Minä olen elänyt omassa huoneessani. Minä en tiedä mitä rakastava parisuhde on. Itken ikävääni eksäni perään, jota rakastin. No, rakastan. Mutta tunteet ovat enemmän kaverillisia. Mutta jälleen olen siinä tilanteessa, että etäällä ollessa haluaisin olla yhteydessä, tai jotain. Mutta kun olen lähellä, en tunne sitä tunnetta. Enkä enää tiedä missä on vika, tunteissani vai menneisyydessäni enkä pysty tuntemaan mitä oikeasti tuntisin. Sabotoinko omat tunteeni jottei minun tarvitse kiintyä läheisesti, eikä muuttaa yhteen ja perustaa perhettä? En koe ansaitsevani niitä, minä en ole tasavertainen ihminen ja kumppani kenellekään. Kukaan ei voi haluta olla minun kanssani, ja jos haluaa niin se ei vain tunne minua.

Tällaisia ajatuksia ja tunteita on jälleen ollut mielenpäällä. Erityisesti tuosta vanhempien suhteesta olen löytänyt paljon märehtimisen aihetta viime viikkoina. En osaa täsmällisemmin selittää asiaa, mutta jollain tapaa heidän välinsä ja kodin ilmapiiri ovat vaikuttaneet voimakkaasti minun kehitykseeni ja tulkintaani itsestä, suhteista ja perheestä. Minulla ei ole uskoa perheeseen, minulle tärkeät ihmiset saattavat menettää yhtäkkiä merkityksensä ja koen itseni vieraaksi. Minä olen kai ollut riippakivi, ehkäpä olen syntyny väärään aikaan, liian myöhään mutta silti liian... väärään aikaan. Ehkäpä vanhempani olisivat olleet eroamassa, ja olisivatkin halunneet erota, mutta kun minä satuin pullahtamaan maailmaan.

Ymmärrän nyt oikeasti, että minulla on käsittelemättömiä asioita koko elämäni varrelta. Olen jämähtänyt vaiheeseen, jossa tarvitsisin jonkun joka kannattelee etäältä minua sen sijaan että voisin siirtyä läheiseen ja aikuiseen suhteeseen. Tämä on... sekasotkua.

Pitää raapustaa asioita ylös ennen seuraavaa terapiaa. Koska olen tottunut selittelemään asiat parhainpäin ja unohtamaan ne sitten, voi olla että menetän nämä oivallukset heti seuraavassa hetkessä... Tuntuu, että pari vuotta terapiaa on mennyt vain johonkin mitä en edes tavoita. Mutta nyt on pakko lähteä tutkimaan noita asioita menneisyydessä, koska ne vaikuttavat niin voimakkaasti. Joku matka sinne on pakko tehdä.

Ei, en ole valmis

Talsin tuossa joku hetki sitten kotiin. Katsoin isoa, tyhjää asuntoa niin hiljaisena. En tiedä kumpi hiljaisuus oli kamalampaa, oman kodin vain pään sisäinen. Mietin, mitä tekisin parisuhteella. Nyt ajatus ahdistaa, minun pitäisi taas jakautua olemaan useampi. On vaikea selittää edes itselleen, miksi en pysty suhteeseen. Ehkä en vain ole koskaan rakastunut tarpeeksi? Ehkä en ole rakastanut tarpeeksi? Minulla on vain liikaa eri ääniä pään sisällä, jotka argumentoivat toisiaan vastaan. Vie itse aina pohjan kaikelta, sabotoimalla omat tunteet ja suhteet. 

Minä en jaksaisi suhteen arkea nyt. Pelkäisin koko ajan, että milloin alkaa tuntua siltä kuin vanhemmista. Milloin alan haluta pois - en pysty vakuuttumaan siitä, että joskus on ihan normaalia olla kyllästynyt ja onnetonkin ja turhautunut. Jotenkin olen kauhuissani ja oloni on merkityksetön, kun mietin vanhempieni keskinäistä suhdetta ja lapsuudenkodin ilmapiiriä. Minulle se merkitsee loppua, minun itseni loppua ja tuhoa.

Mietiskelin, että onkohan vanhemmillani ollut pahoja ongelmia jo minun lapsuusaikanani. Jotain sellaista minkä olen sisäistänyt koskemaan itseäni. Pelkään, että olisin puolisona (ja erityisesti vanhempana) kyllästynyt ja todellisuuspakoinen. Pelkään sitä, että alkaisin pelätä ja menisin paniikkiin kaikesta. 

Koskan pohdin tällaisia asioita, en todennäköisesti ole valmis mihinkään suureen juttuun. Koska vaikka sekoaisin jostain hormonimyrskystä, menisi se kuitenkin ohi ja omat ongelmat olisivat edelleen olemassa - kummalliset, vääristyneet skeemat ja käsittelemättömät tunteet ja traumat. Ne harvemmin hoituvat ihastuspiikillä pysyvästi. 

Yritän nyt tasata unirytmiän unilääkkeellä. Koitan myös pitää säännöllisyydestä ja rutiineista kiinni, toivon sen tuovan turvallisuuden tunnetta kun tähän saakka ne ovat tuoneet turhautuneisuutta ja kiukkua. Mitä jos kehoni alkaisikin pitää aikatauluista, ja oppisin tulkitsemaan sen viestejä. Välillä olen hukassa itseni kanssa, olo on kuin vauvalla ettei tiedä eikä osaa itse sanoa mikä vaivaa ja miten tyynnyttää itsensä. Olipa kyse sitten emotionaalisista tai fyysisistä jutuista. 

Mutta, nyt viikonloppua viettämään!

Kiukkua kiukusta

Olin tänään jälleen tilanteessa, jossa tunsin monia negatiivisia tunteita. Yritin tsempata, mutta silti koin olevani huono ja paha. Yritin esittää iloista ja pärjäävää. Sitten ärsyynnyin yhtäkkiä eräästä kommentista ja siitäkin tuli huono omatunto. Tai ehkä se oli vain muistutus taas omasta äkkipikaisuudesta ja siitä, etten kestä nöyryytystä, aliarviointia ja vähättelyä yhtään. (En osaa sanoa oliko juttu tarkoitettu sellaiseksi.) Oikeasti niitä ei tarvitsekaan kestää, mutta en ole aina varma omien tulkintojeni paikkansapitävyydestä. Psykiatrin kommentista jäi tunne kuin hän olisi ajatellut, että vastahan sinulle pari kuukautta sitten kirjoitin bentsoreseptin, miksi nyt taas. Siksi, että haluan. En tarvitse mutta olen mukavuudenhaluinen.

Mietin seurustelu- ja exäasioita tosiaan eilen. Huomaan olevani perustavanlaatuisesti ulalla seurustelusuhteista ja joku kamaluus pari- ja perhesuhteisiin liittyy. Joku mörkö siellä tunteissa piilee, mutta en tiedä vielä mikä. Todennäköisesti joku lapsuudenperheen ilmapiiriin liittyvä. En osaa kuvitella itseäni parisuhteeseen, en elämään arkea. Oikeasti nämä asiat ovat toteutuneet ja joskus ihan kohtalaisella menestyksellä - pystyn olemaan normaali välillä. Mutta jossain kohtaa menee usko siihen touhuun, alan pelätä hylkäämistä ja kaiken menevän päin helvettiä. Jonkun on pakko kusta siinä hommassa. Ehkä olen traumatisoitunut niin paljon siitä, että vanhemmat ovat vuoronperään halunneet lähteä lätkimään suhteestaan. Sanoinkin joskus terapeutille, että mikä on voinut olla niin kamalaa, että on halunnut vain ottaa ja lähteä omien lapsiensa luota. Ei varmaankaan me lapset, vaan vanhempien keskinäinen suhde. Meitä he ovat rakastaneet ja olemme olleet kuulemma helppoja lapsia (vilkkaita, mutta kilttejä ja helppoja). Joten oma tulkintani tosiaan on se, että he eivät ole saaneet toisiltaan voimaa, tukea, läheisyyttä ja rakkautta vaan jotain päinvastaista - jos on joskus kokenut vastenmielisen ja vailla tunteita olevan parisuhteen, niin tietää millaista on joutua olemaan toisen kanssa samassa tilassa. Riitoja tulee ja on kamalaa.

Minä olen alkanut riidellä yleensä niissä tilanteissa kun pinnan alla (jossain tiedostamattomassa, sanojen tavoittamattomissa) on ollut kasaantuneita, käsittelemättömiä möykkyjä. Jotain mitä ei uskalla edes ajatella, vaikka se saattaakin jossain tajunnan porteilla ehkä käydä, aavistuksena. Silloin alkaa vahvistua se kierre, että en haluakaan sopia -ei ole pakottavaa tarvetta saada toista ymmärtämään miksi näin ja ihanaa saada taas se yhteys toiseen ja harrastaa sovintoseksiä. Seksistä alkaa tulla velvollisuus.

En jaksa uskoa, että rakkaus kestää. Se on ensimmäinen ajatukseni. Sitten taas uskon siihen, että jos sen eteen tekee töitä, niin se on mahdollista. Ihan huoltoa se ei varmaankaan kestä. Mitä tehdä sillon kun ei jaksaisi uskoa parisuhteeseen ja rakkauteen? Pitääkö pakottaa itsensä siitä yli, kestämään hetki niin tuntuu jo paremmalta. Terapian myötä olen alkanut huomata kuin monimutkaista ja vaativaa ihmissuhteisen vaaliminen ja hoitaminen oikeasti on, ja mitkä kaikki asiat siihen vaikuttaa. Mutta eipä niihen ole ainakaan minun kasvuympäristössäni hirveästi tietoisesti panostettu, asioiden on katsottu hoituvan "omalla painollaan" kuten ne on "aina ennenkin hoituneet." Eli lastenkasvatus ja avioliitto. Kyllä vanhempani eron jälkeen ymmärsivät, että olisi ehkä kannattanut satsata yhteiseen aikaan.

Nyt alkaa väsyttää, pitää pohtia rakkautta joskus toiste. Minulla vain on ikävä turvassa olemista, välittämistä ja sitä että joku on minua varten. Vielä en kai pysty vastavuoroiseen rakkauteen, muuta kuin "kevyemmällä", kaverillisella tasolla. Ikävä kyllä.