Kuinka suhtautua näennäisesti riittävän hyvään, joka ei kuitenkaan käytännössä riitä

Pää räjähtää ja samaan aikaan ei kuitenkaan. Tunteita ja muistoja on läsnä ja silti ei ole. Olen todella taitava olemaan irti arjesta ja tästä hetkestä, minä osaan sen. Minä haluaisin raivota ja itkeä, mutta siihen ei ole aikaa ja mahdollisuutta. Koitan vielä hetken pitää kaiken kasassa, kunnes tulee taas seinä vastaan ja romahdan. Kuten tapahtui kuusi vuotta sitten. Tuli stoppi. 

Joku minussa ei vieläkään ole varma ja vakuuttunut, että minulla ylipäänsä olisi mitä surra tai vihata. Sille osalle vaillejääminen ja laiminlyönnit ovat olleet normaaleja. Miten lapsena voi kaivata jotain mitä ei ole edes saanut, ja miten puhua tunteista ja kokemuksista, joille ei ole sanoja? Sille on ollut normaalia, että äiti on ailahtelevainen, dissosioiva, epävakaa, torjuva, omista tunteista ohjautuva, tunkeileva; isä taas on ollut poissa, ylistänyt miten usko on hänelle tärkeintä, maallinen (perhe siis) ei mitään. Todellisia tunteita on perheessäni vältelty ja torjuttu. Jokainen on niitä varmasti salassa muilta kantanut, mutta yksin.

Isäni soitti tänään, heräsin päiväunilta, ja hän pyysi anteeksi kun herätti. (Hänhän pyytelee aina kaikkea anteeksi, ainakin sellaista missä hän ei ole toiminut väärin.) Tiuskaisin takaisin, että no mistä sinä olisit voinut tietää minun nukkuvan ja olisin voinut olla vastaamatta. Sitten hän selitteli hyvin hämäräperäiseen, vihjailevaan tapaansa sisarusteni asioista ja ongelmista, joissa heitä oli taas autettu. Isälläni on todella omituinen tapa samaan aikaan olla tyytyväinen antamaansa apuun, mutta silti olla siitä jotain negatiivista mieltä. Kaksoissidosviestintää jälleen. Hän voi kertoa haluavansa auttaa lapsiaan rahallisesti, ja että antaisi suurinpiirtein kaiken omaisuutensa jos voisi, mutta sitten kun hän raha antaa huonosti toimeentuleville sisaruksilleni, siitä seuraa passiivis-aggressiivista hiljaisuutta, huokailua, merkitseviä katseita. Mikään en koskaan onnistu ja ole oikein.

Vaikka olemme onnistuneet erkaantumaan hänestä, suhteet ovat silti hämärät ja rajattomat, ainakin nuorempien sisarusteni kohdalla. Tuollainen passiivis-aggressiivinen, turvaton ja itseensä päin vetävän ihmisen kohdalla rajojen tulisi olla selkeät, mielestäni. Mutta sisarukseni menevät edelleen isän luokse kuin kotiinsa, milloin vain, jättävät lemmikkejä hänelle hoitoonsa, menevät hoitamaan hänen lemmikkejään, lainaavat (saavat) rahaa. Ehkä olen itse väärässä, ehkä onkin hyvä olla rennoissa väleissä vanhempiensa kanssa, mutta minulle tuo muistuttaa siitä miten sairaaloisen riippuvainen isä on ollut aina jostain; ensin seurakunnasta kun hän tuli uskoon, ja kun uskossa oleminen alkoi olla jo vähän vakaampaa ja kuherruskuukausi sen kanssa ohi, hänestä tuli riippuvainen perheestään. Hän elää muiden kautta, aina. Ja minä haluan paeta sitä, koska se tekee minut sairaaksi.

Terapiassa tulee olemaan todella vaikeaa käsitellä tätä ristiriitaista suhdetta isään. Hän on toisaalta todella rakas ja läheinen ja ihana, mutta samaan aikaan niin tukahduttava omine pelkoineen, että olen sisäistänyt hänen pelkonsa ja sitä kautta myös nuoruuteni ja aikuisuuteni alkutaival on ollut pilalla. Minä en ole tiennyt kuka olen ollut, ei ole ollut lupaa, olisin pettänyt isän olemalla jotain muuta kuin mitän hän odotti ja mihin hän minut kasvatti. 

Eilen ja tänään olin vapaa

Dissosiaatio on sulanut kevään aikana hiljalleen, mistä olen iloinen. Olen jossain määrin päässyt eteenpäin isäsuhteen työstämisessä: olen ymmärtänyt, että minun ei todelle ole tarve ja velvollisuus suojella häntä, ja myötäillä elämänvalinnoillani hänen toiveitaan, jotka taas kumpuavat hänen peloistaan. Ala, jota olen opiskellut, on suoraa seurausta kokemistani emotionaalisista laiminlyönneistä ja hengellisyyden nimissä tehdystä väkivallasta. Olen valinnut turvallisen ja työllistävän alan. Olen valinnut sen, koska en uskonut minusta olevan muuhun. Olen valinnut sen, koska koin velvollisuudekseni auttaa ihmisiä. Enää en ajattele ja koe samalla tavalla, ja uskallan irrottautua isästä.

Tämä on ollut tiedossani varmasti jo pitkään. Erona aiempaan on siinä, että nyt minulla on enemmän jaettua tietoisuutta eri dissosioituneiden osien välillä, ja pystyn liittämään traumakokemuksia todelliseen itseeni. Kykenen tuntemaan ja suremaan, ja muistamaan sen, kuljettamaan mukanani. Minä luotan itseeni ja selviytymiseen niin paljon, että tunnen muurien madaltuneen eri osien välillä. 

Otan myös omat tunteeni ja kokemukseni vakavammin. Pidän tunnemuistojani minulle totena. Minä olen ollut avuton ja kauhuissani vanhempieni ja muiden aikuisten hulluuden edessä, ja minä olen joutunut siinä tilassa uskomaan kaiken mitä he ovat sanoneet. Minä olen joutunut vääristelemään ja vääristymään, jotta en olisi hajonnut. Sillä on ollut valtaisa vaikutus minuun, ja minulla on kaikki oikeus nyt hoitaa itseäni ja tehdä kuntoutumiseni olosuhteet mahdollisimman hyväksi. Tutustua itseeni.

Olen onnellinen, huomasin sen eilen ja tänään. Kaikesta paskasta huolimatta olen onnellinen tässä hetkessä. Tiedän, että kun kesätyöni alkaa, energiavarastoni ovat taas lujilla, ja taantumusta voi tulla. Mutta tiedän olevani matkalal kohti parempaa, tämä on yksi elämänvaihe ennen valmistumista, ja sen jälkeen voin taas miettiä suunnitelmiani uusiksi.

Googlasin mielenkiinnosta erään henkilön, joka vaikutti hyvin voimakkaasti lapsuuteni seurakunnassa. Hän oli vankilassa istunut talous-, väkivalta- ja huumerikollinen, josta tuli jumalan armosta evankelista. Rikoksista hän ymmärtääkseni pysynyt erossa, mutta elämä vaikuttaa muuten olleen yhä edelleen repaleista ihmissuhdesotkujen ja muiden ongelmien muodossa. Mutta mitäpä sitä itseään tutkailemaan, eihän sellaiselle ole tarvetta, koska synnistähän kaikessa on kyse - ongelmia on koska ihminen on syntinen, ja synnistä pääsee kun pyytää niitä jumalalta anteeksi. Synti on samaan aikaan ihmisen sisällä ja ulkopuolella; se voi tulla ja mennä ja ihmisen pitää vain turvata jumalaan ja tehdä parannus. Ihmisessä itsessäänhän ei voi olla varsinaisesti kehitettävää ja parannettavaa koska tunteet on poissuljettu, niitä ei kuulu kuunnella koska ne ovat maallisia, saatanallisia. Ihminen on paha. Tätä samaa paskanjauhantaa löysin lehtijutusta kyseisestä evankelistasta. Jumala koettelee, ja on antanut vaikeuksia jotta hän ymmärtäisi elävänsä vain jumalan armon varassa. Niin. Tästä syystä en koskaan kykene olemaan isäni kanssa läheinen, koska hän on samanlainen hullu. Eikä se siitä muuksi muutu.

Tällaiset esimerkit auttavat minua ymmärtämään aina vain paremmin sitä, millaisen henkisen pahoinpitelyn kohteeksi olen joutunut. Tulen vihaamaan heitä loppuelämäni. 

Äitienpäivä

Tämän päivän herättämistä tunteista ja ajatuksista on kirjoitettu monissa seuraamissani blogeissa. Äitisuhteet ovat tunteita herättäviä monelle. Mitä minä tunnen äitiäni kohtaan? Useinkaan en mitään. En ajattele, en tunne. Lähetin kyllä kortin, johon kirjoitin jonkun fraasin. Äitienpäivä ei itsessään ole herättänyt minussa mitään, mutta eräs näihin päiviin yllättäen ajoittunut kuolemantapaus kylläkin. Äitini suhtautuminen ja viestintä nostattaa tunteita, ja mieleeni alkaa palailla ahdistus. Ei edelleenkään konkreettisia ja selkeitä muistoja, mutta turhautumista ja vihan tunteita. Äitini on komentelija ja tunteiden välttelijä. Hänen mielestään on turha surra asioita, joille ei voi mitään. Hänen mielestään jumalalla on suunnitelma, ja sen vuoksi ei ole tarpeen surra. 

Mitä siis tunnen äitiäni kohtaan? Syvää vihaa. Vihaa hänen vihastaan ja välinpitämättömyydestään. Vihaa hänen itsekkyydestään ja haluttomuudestaan ottaa vastaan minun tunteitani. Minä en ole saanut olla vihainen, äiti on suuttunut siitä. Hän on huutanut, menettänyt hermonsa, kiroillut, haukkunut. Se äiti on jättänyt minuun mielettömät määrät purkamatonta ja vastaanottamatonta raivoa ja painetta ja pelkoa siitä etten saa kokea negatiivisia tunteita. Silmieni edessä on kuva äidistä, joka vahingoniloisesti, sadistisesti ja ivallisesti hymyilee kun jouduin luopumaan lemmikistäni - äidin vaatimuksesta. Äitini oli monissa asioissa tyranni, mielivaltaisesti ja ennustamattomasti toimiva epävakaa hahmo. Ei turvallinen ja lämmin äiti. Jota hän silti oli kuitenkin välillä. Mikä lisää vihaani entisestään. Miksi hän ei voinut olla tasainen ja rauhallinen, miksi? Ristiriita on saanut tunteet dissosioitumaan omiin lokeroihinsa, ja normaalisti yritän pitää kaikki lokerot kaukana tietoisuudesta. 

Äitini petti luottamukseni monella tavalla. Syillä ei lopulta ole minun kannaltani väliä. Äidilläni olisi ollut mahdollisuus hankkia tietoa lapsen kehityksestä ja vanhemmuudesta, elettiin jo sen verran edistyksellistä aikaa, ja tietoa oli. Ehkä hän etsikin, en tiedä. Minua se ei kuitenkaan hyödytä. Se ei saa vihaani laantumaan, eikä mielestäni ole tarpeenkaan. Vaikka yrittäisin antaa äidille anteeksi, en pysty ohittamaan sitä millaisia kehitysvaiheita olen nuoruudessani joutunut "skippaamaan". Miten uskonto ja sen opit ovat menneet minun tarpeideni edelle. On täysin luonnotonta ja väkivaltaista erottaa lapsi tämän tunteista, ja ajatuksista ja seksuaalisuudesta, se mielipuolisuus altistaa dissosiaatiolle. Pois se kaikki minusta. 

Rakkaus lapseen ei riitä. Pitää olla myös ymmärrystä ja halua kyseenalaistaa omia näkemyksiään, ja ottaa oma lapsi tosissaan. Jos äiti tai isä ei voi välittää rakkauttaan lapselle, se on lapsen kannalta ihan turha, sillä ei ole mitään merkitystä miten paljon vanhempi sitä rakkautta oman mielensä sisällä tuntee. Sanat eivät ratkaise, tunne ja yhteys lapsen kanssa ratkaisee.

Itku pitkästä ignoorauksesta

Olen mielestäni itkenyt tavallista useammin viime kuukausien aikana tai sitten en vain muista itkujani. Yleensä itken ja herkistyn kuitenkin hormoneiden myötävaikutuksesta, kun taas nyt olen havainnut itkeväni muutoinkin. Tänään oli erikoinen itku, ja luulen että sen itki joku muu. Joku vanha turhautuminen ja raivo. Minun teki mieli lyödä ja takoa jotain, ja nyrkit vain hamusivat ilmaa. Olisi tehnyt hyvää piestä tyyny tai jotain. Tavoitin myös jotain erikoista... jotain sen turhautumisen ja vihan takana. Luulen laukaisevan tekijän olleen siinä, että katsoin itseäni jumppatunnilla peilistä, ja todella näin itseni pitkästä aikaa. Katsoin itseäni, näin kaikki ne viat kehossani joista haukun itseäni, ja tunsin etten todella ansaitse sitä sättimistä ja kritiikkiä, miten voin arvostella ja julmasti rääkätä itseäni, kehoani ja mieltäni. 

Kotona itkin pitkään ja hartaasti miten paljon itsevihaa ja vihaa muita ihmisiä kohtaan olen tuntenut. Minua ei olisi saanut jättää ja hylätä ilman vastauksia, ei kukaan. Hylkääminen ilman selityksiä on vain ja ainoastaan väärin. En ole ansainnut sitä. Minä olen arvokas, ei minua saa sivuuttaa. Mikään ei oikeuta siihen. Vaikka minä olisin mokannut, se ei poista oikeuttani saada kunnioittavaa kohtelua, kenenkään mokat eivät poista oikeutta ja tarvetta tulla kohdatuksi ja kuulluksi. Emme ole virheettömiä. Tämän olisin halunnut joillekin exilleni sanoa. 

Vihasin myös isääni ja äitiäni. Isääni erityisesti. Mikään ei oikeuttanut hänen poissaoloaan ja perheensä hylkäämistä lapsuudessani. Ymmärrän inhimillisestä näkökulmasta miksi niin tapahtui, mutta se ei ollut oikein. Isän toiminta oli pelkuruutta, turhauttavaa ja vihastuttavaa. Kuin olisin taistellut näkymätöntä vastaan, sillä niin taistelinkin. Ja olematonta, sillä jumalaa ei ollut. Se oli isän puheissa ja toiminnassa, jumalaa itseään ei ollut. Miksi isä hylkää olemattoman takia lapsensa? En tiedä. Miksi yksinäisyys, hiljainen huone ja omiin ajatuksiin (=rukoukseen) vaipuminen on moninkertaisesti tärkeämpää ja houkuttelevampaa isälle, kun tulla perheen pariin tapaamaan puolisoaan ja lapsiaan, olemaan vierekkäin ja sylikkäin ja juttelemaan päivän kulusta... tutustumaan elämänsä tärkeisiin ihmisiin? En tiedä. Asia olisi ehkä helpompi ymmärtää itsellenikin, jos uskon tilalla olisi jotain todellisempaa, kuten ihminen. Jos isällä olisi ollut toinen nainen, tai alkoholi tai jokin muu helpommin ymmärrettävä addiktion kohde, olisin ehkä voinut jo aiemmin saada kiinni siitä miten väärin hän on toiminut. Pettäminen ja päihderiippuvuus ovat negatiivisia ja tuomittavia asioita, uskominen ei kai sitä ole, koska usko on moraalisesti ja terveydellisesti terveempi elämäntapa. 

Tai sitten en olisi yhtään sen paremmassa tilanteessa. Olisin yhtä pihalla kuin nytkin.

Kun ihminen ei ole sitä miltä näyttää

Oma viimeaikainen levollisuuden tunteeni on auttanut päästämään irti myös vanhempiin ja lapsuuteen liittyvistä tunnekoukuista. En katso niin paljoa taaksepäin elämässäni, päinvastoin. Osaan tarvittaessa analysoida tunteitani ja reaktioitani hyvinkin tarkkaan, ja ymmärrän osan tulevan menneisyydestä. Oma arvottomuus ja kelpaamattomuus ovat kuitenkin niitä tunteita, joiden käsitteleminen on haastavaa, samoin vihan tunteet. Oma arvo, tarpeet ja tunteiden tärkeys ovat olleet hankalasti opittavia asioita lapsuudenperheessäni, ja näissä asioissa joudun palaamaan yhä edelleen isäni opetuksiin.

Isäni on päällisin puolin mukava, rauhallinen ja auttavainen ihminen. Hän on myös kovin kiltti. Hän oli lapsuudessani "suosikkivanhempi", koska ei suuttunut, oli pitkäpinnainen ja neuvotteli meidän lasten kanssa. (Vasta aikuisena olen ymmärtänyt, että isä neuvotteli liikaa ja antoi liikaa periksi, se oli hänen rajattomuuttaan.) Voisi luulla, että elämä sellaisen ihmisen kanssa on mutkatonta ja seesteistä. Tällaisen mielikuvan myös isä itse on halunnut luoda. Pinnan alla meillä kaikilla on kuitenkin muitakin tunteita ja myös tarpeita. Isäni kieltää ne. Hänellä ei ole muita tunteita eikä omia tarpeita. Ja tosiasiassa, juuri tällaisen epäsuoran ihmisen kanssa on vaikea elää. Isäni sanoo ajattelevansa aina muita ennen itseään. Hän sanoo ettei hän tarvitse esimerkiksi monipuolista ruokaa ja uusia vaatteita. Hän ei tarvitse siistiä kotia. Hän ei tarvitse materiaa. Hän ei tarvitse mitään. Jokin tässä hänen viestissään on saanut minut vihaiseksi niin kauan kuin muistan. Suuren turhautumisen valtaan. Mutta miksi, isähän on ollut kiltti, auttanut lapsiaan ja myös perheen ulkopuolisia, antanut omastaan, ollut epäitsekäs? Kuinka sellaiselle ihmisille voisi tai edes saisi suuttua? Jotain vikaa täytyy olla jos hyvälle ja kunnolliselle ihmiselle suuttuu...! Kesti pitkään ymmärtää, että tällä itsensävähättelypuheella isä oikeastaan tekee itsestään numeron ja erityisen. Hänen epäitsekkyytensä on tiedostamaton strategia saada huomiota. Altruisminsa kautta hän on jotain suurta, koska noudattaa ihailemiaan elämänarvoja. Itsehän hän ei tätä toki myönnä eikä tunnista. Mutta silti hän jaksaa sitä korostaa, vaikka tasapainoisella tavalla vaatimaton ihminen toteaisi vain ettei halua, ja sillä hyvä. Alitajuisesti huomionhakuinen ihminen haluaa sanallisella tasolla antaa ymmärtää olevansa vaatimaton ja epäitsekäs, mutta paradoksaalisesti kiertää puheet aina uudelleen ja uudelleen itseensä. Tällaisen ihmisen sanat ja toiminnan merkitys ovat syvästi ristiriidassa keskenään.

Isäni vastustaa asioita passiivisesti, jolloin häntä on vaikea vastuuttaa toiminnasta. Koska isä ei myönnä omaa vihaansa, hän sälyttää sen muille kannettavaksi. Näennäinen kiltteys ja omin tarpeiden kieltäminen ovat strategioita välttää vihaa muiden taholta ja estää vihan tunteiden herääminen isässä itsessään. Hänen vihaenergiansa ei tule ilmaistuksia hänessä itsessään, vaan hän välttelee sitä, mikä saa vihan tulemaan lopulta ilmi kuitenkin ihmisissä hänen ympärillään. Isä viivyttelee, murehtii, vatvoo, pitää mykkäkoulua sen sijaan että kertoisi tarpeistaan ja tunteistaan. Negatiivisiakaan tunteita hänellä ei ole, hän ei joko tunnista tai myönnä niitä.

Olen ollut varmaan "aina" sitä mieltä, että uskonto on palvellut isäni tarvetta paeta normaalia elämää, sen haasteita ja tunteita. Lainaan tähän kohtaan Tommy Hellstenia, koska hän kiteyttää sairaan uskonnollisuuden luonteen hyvin, ja tavalla joka kertoo sen mistä olen itse lapsuuteni joutunut kärsimään. Hellsten kirjoittaa kirjassaan Virtahepo olohuoneessa, että uskonto on vahvuuteen sairastumista. Se pitää heikkouden loitolla ja vapauttaa ihmisen tutkimasta omaa itseään ja omaa tunne-elämäänsä. Riippuvuutta ja sairautta uskominen on silloin kun se estää omien tunteiden ja tarpeiden nousemisen tietoisuuteen ja käsittelyyn. Se sulkee pois sen mikä on inhimillistä. Realiteetit muodostavat uhkan ja niitä torjutaan jumalan ja helvetin pelolla. Uskominen ja tiukat normit antavat pienen ja tiiviin, valmiiksi pureskellun maailman, jossa on turvallista koska kaikki on hallittavissa (kaikki on jonkun kaikkitietävän ja -osaavan hallinnassa) Ihmiset ovat kuitenkin emotionaalisesti eksyksissä ja heidän inhimilliset tarpeensa ovat tyydyttymättömiä.

Isäni kanssa ei pääse koskaan keskustelemaan oikeista asioista, koska hän tuntuu puhuvan aivan omalla merkkijärjestelmällään. Hän uskoo sokeasti. Olen siitä surullinen, koska muutoin hän on ihan fiksu ja miellyttävä ihminen. Hän on ollut minulle hyvin tärkeä ja läheinen lapsuudessa, joten uskoontulo ja hylkääminen ovat olleet minulle järkytys. Olen joutunut sopeutumaan siihen, että usko tuli ennen minua ja perhettä. 

Mistä tässä on pohjimmiltaan kyse

Itsensä rakastamisessa, rakastumisen vaikeudessa, hylätyksi tulemisen pelossa, halussa paeta maailmaa ja todellisuutta... ... Suuria teemoja, joihin liittyy vaikeita piilotettuja muistoja ja tunteita. Nyt olen alkanut tuntea vihaa ja kiukkua. Olen kirjoittanut ja kirjoittanut vielä lisää päiväkirjaa, koonnut yhteen muistojani siltä ajalta, kun isäni tuli uskoon ja hän laiminlöi meitä, perhettään. Tuo elämänvaihe on ollut pahimmillaan noin ikävuosieni 8-16 välillä, luullakseni. Huomaan ymmärtäneeni sen, että minä ja perhe olisimme todella tarvinneet sen isän huomion ja tunteenpalon, jonka hän uhrasi ja antoi ulkopuolisille ja tuntemattomille ihmisille. Minä olen ollut siitä hemmetin vihainen nuorena, ja nyt olen alkanut kokea vihaa siitä laiminlyönnistä. Isä vähätteli itseään, omia tarpeitaan ja käytöksellään osoitti ettei myöskään meillä ollut hänelle merkitystä siinä elämäntilanteessa. Ja paradoksaalisesti, todellisuudessa ne olivat sitten kuitenkin juuri hänen tarpeensa ja tunteensa, jotka menivät kaiken edelle, vaikka hän itseään sanallisella tasolla väheksyikin ja mitätöi. Se kuului kunnon uskovan mantraan, "ihminen ei ole mitään".

Isä suorastaan asui viikonloput muualla. Hän teki käännytystyötä kaduilla, seurakunnan illoissa, toimi vapaaehtoisena, piti kahvilaa auki, huolehti juopoista ja narkkareista. Siellä hän asui, heidän kanssaan. Päivät nukkui ja rukoili. Hän oli niin valtaisan rakastunut jeesukseen ja uskoon ja siihen käännytystehtävään, jonka hän koki velvollisuudekseen suorittaa. Se oli hänen elämäntehtävänsä, ei perheestä huolehtiminen. Siltä se tuntui minusta, ja siltä se tuntuu edelleen. Usko oli isän elämässä etusijalla, se tuli aina ennen muita. Niin meille opetettiin, että kaikki maallinen tuli jäädä sen taakse. Jeesus saattoi tulla takaisin millä hetkellä hyvänsä, joten koko ajan oli oltava rukouksessa ja valmis jumalan valtakuntaa varten. Se uskomus oli hyvin konkreettinen, minä laskin pienenä ala-asteikäisenä miten voisi ehtiä pelastaa mahdollisimman monta ihmistä, ja surin sitä että jos aika loppuu sukulaisten kohdalla. Jospa en ehdikään saada mummua tai tätejä uskomaan, he menevät helvettiin. Minä koin olevani vastuussa asiasta.

Mutta se minusta. Isää kohtaan olen tuntenut kiukkua ja raivoa. Hänessä liikkui valtava määrä tunteita ja energiaa niihin aikoihin. Hän oli täynnä elämää ja tunnetta, aivan rakastunut ja hullaantunut ja olisi tehnyt mitä tahansa tekoja tärkeimmän eteen. Se on surullista, että kaikki tuo aika, energia ja rakkaus meni näille tuntemattomille ja jeesuksen palvomiseen. Siitä olen vihainen ja surullinen. Minä olisin tarvinnut ja kaivannut isän ihailevaa katsetta, yhteistä aikaa ja yhteisiä harrastuksia. Minä olisin halunnut nähdä isän ja äidin välillä sitä samaa hyvää ja innostunutta energiaa ja lämpöä mitä isästä huokui uskoon liittyen. Minusta tuntuu, että hän ikään kuin korvasi parisuhteen tuolla seurakuntatoiminnalla; kun parisuhteessa ei ollut lämpöä vaan se oli harmaa arkinen ja pakkoliitto, hän haki tunnetta muusta.  

Isäni oli kykenevä tuntemaan syviä tunteita, mutta harmillisesti ne hyvät tunteet eivät tulleet ilmi meitä kohtaan muutoin kun sanallisella tasolla. Mitä johtopäätöksiä lapsi siitä vetää, että isä on jatkuvasti poissa, ja kotona ollessaan haluaa koko ajan vetäytyä olemaan yksin ja rukoilemaan. Ja kunnon uskovaisen tavoin, myös silloin kun ei rukoile, on silti "oltava rukouksessa". Isä oli jatkuvasti poissa, vaikka olisi ollut fyysisesti läsnä. Kotona olemisen ilosta vei sen ilonkin lopulta se, kun kuuli isän korostavan jatkuvasti uskon ja jeesuksen tärkeyttä. Usko oli jotain minkä oli aina tultava ensin. Minä, sisaret ja äiti olisimme siis aina jossain jaetuilla jälkimmäisillä sijoilla, tältähän se tuntui. 

Tällainen vanhemman poissaolo on jättänyt valtaisan jäljen itsetuntooni ja kokemuksen, että minä en koskaan ole riittävä. Minua ei tulla valitsemaan ensimmäisenä, minä en ole sen arvoinen, että minun luokseni jäätäisiin ja minulle annettaisiin arvoa. Hengellisen väkivallan luonne on myös iskostanut minuun itserankaisumekanismin, jonka vuoksi minun on ollut vaikea kyseenalaistaa tätä uskomusta, koska uskovaiset eivät saaneet olla itsekkäitä. Itselleen haluaminen ja toivominen oli syntiä, omat tarpeet kuului kieltää. Siksi tällaiset ajatukset omien tarpeiden kunnioitamisesta, huomionkaipuusta ja muusta tuntuivat vääriltä ja itsekkäiltä. Niinpä minä kielsin ne, kielsin myös vihani. Se uskomus on istunut syvässä. Minä en ole vaatinut miehiltä kunnollista ja oikeaa kohtelua, olen ottanut vastaan mitä vain. Minä en ole uskaltanut sanoa mitä olisin tarvinnut, koska tuo tuhoisa mekanismi on vaikuttanut sisälläni. Syy on löydettävissä siis hyvin kaukaa.

Nyt voin huokaista. Olen nuo tunteeni tunnistanut, ymmärtänyt ja kokenut. En liiallisella ja ahdistavalla tavalla, mutta tuntenut kuitenkin. Se toivottavasti eheyttää, kun ymmärrän mistä tunteeni ovat peräisin, ja että tulevaisuudessa ei näin tarvitse olla. 

-

Itkettää pirusti. Itkettää kun joudun itkemään yksin itkuni. Vuosia sitten luulin löytäväni ihmisen, jonka kanssa voisin eheytyä. Näin ei ole käynyt. Olen löytänyt vain heitä, jotka ovat uusintaneet traumaani siitä miten tulen hylätyksi juuri niinä hetkinä ja niissä asioissa, joissa tarvitsisin tukea. Tiedän etten voi olettaa että kaikkien sanojeni ja tekojeni taakse nähtäisiin vielä aikuisena, tai siis että muut ymmärtäisivät loputtomasti minua. Olen vastuussa teoistani. Silti olen toivonut, että joku olisi kysynyt että miksi teet näin, haluan tietää ja ymmärtää jos vain voin. 

Kyseessä lienee täysin erilaiset ihmiskäsitykset ja näkemykset ihmisten toiminnasta. Suoraviivaiset ja -anteeksi vain- pinnalliset ihmiset eivät uhraa ajatuksiaan sille mistä olemme rakentuneet, eivät ymmärrä miten vuosia kestänyt aivopesu ja henkinen laiminlyönti herkkään lapseen vaikuttavat. Heidän mielestään pitäisi vain alkaa ajatella toisella tavalla, lopettaa menneisyydessä möyriminen ja muuttua. He eivät ymmärrä mitä on traumatisoitua, miten traumatisoituneella ihmisellä menneisyys herää eloon ja kaikki paha tuntuu tapahtuvan tässä ja nyt. Siihen ei voi suhtautua järkevästi ellei saa tarpeeksi apua ja tukea ymmärtääkseen itseään, suhteuttaakseen asioita. Ymmärrän näkemyksen siitä, että urautuneita ajattelukaavoja on hyvä kyseenalaistaa ja muuttaa, uskon sen(kin) voimaan. Silti ne traumat ovat olemassa, eikä ajattelun uudelleenohjelmointi auta kaikkeen. Ja juuri silloin kun toistaa omaa traumaansa, ja siinä sivussa vahingoittaa tai loukkaa toista, tarvitsisi paradoksaalisesti eniten tukea ja ymmärrystä. Nämä ihmiset eivät ole ymmärtäneet mistä asissa on pohjimmiltaan kyse. He loukkaavat yhä uudelleen sanomalla etten ole tärkeä, ettei minulla ole merkitystä. Olen merkityksetön, ilmaa. Minä olen yhtä kuin tekoni.

Minussa on edelleen haavoja siitä miten vanhempani ovat minut hylänneet. Kehityksellisiä traumoja, sanoisi kai joku. Minä olen ollut yksin. Olen ollut rikki siitä miten isä valitsi mieluummin seurakunnan ennen perhettä. Hän tuli palavasti uskoon (slangia käyttääkseni) ja kulki evankelioimassa ja tekemässä vapaaehtoistyötä oman perheensä hyvinvoinnin kustannuksella. Isäni hävisi, tuttu ja turvallinen isä hävisi. Hän katosi jonnekin uskopilveen. Hän ei ollut minua varten juuri kun olin teini-iän kynnyksellä, kun olisin tarvinnut vanhempien läsnäoloa, isän kiinnostusta minun kasvuuni. Minä jouduin kasvamaan ja kasvattamaan itseni yksin. Perheen puitteet pysyivät pystyssä, vanhempien puitteet ja sisäiset elämät pysyivät pystyssä, minä luhistuin. 

Olen vihainen vanhemmilleni, siitä huolimatta että he "tekivät parhaansa". Se ei riittänyt, koska heillä ei ollut kykyjä parhaaseen. Heidän parhaansa ei ollut parasta tai edes hyvää minulle. Tuntuu vaikealta, että joudun vanhemmoimaan itse itseäni tässä iässä kun muut ovat jo pitkällä oman perheen perustamistouhussa. Minä en ehkä ole koskaan. Enkä nyt haluaisikaan lapsia, en olisi valmis. En vaikka rakastuisin, en silti tekisi sitä. Minä olen liian rikki. Piilotan sen maailmalta, piilotan sen liian hyvin. Valeminäni hoitaa hommat, on läsnä muille. Todellinen minäni on liian herkkä ja rikki, siksi se on haudattu mahdollisimman syvälle. 

niin paljon

Vihaa. Minussa on täytynyt olla niin paljon vihaa. Ja muistankin sen. Passiivis-aggressiivisen ja kaiken kieltävän vanhempien lapset tuntevat ihan varmasti vihaa. Tuntevat sitä kaikkien muidenkin puolesta. Tuntee sen oman vihansa poisheijastavan vanhemman vihat.

Mutta se oli kiellettyä se. Vanhemmat eivät ottaneet minua tosissaan. Paiskasivat aina pois, vähättelivät. Viha kohdistui äitiin, joka torjui. Julmasti omasta ylemmyydestään nauttien. Tämä kaksinapainen asetelma kääntyi niin. Viha ja raivo kohdennettiin temperamentiltaan erilaiseen äitiin. Isä oli niin kiltti ja hyvis, ettei sille temppuiltu. Tätä asiaa olen vatvonut sata kertaa. 

Nyt tunnen isää kohtaan vihaa senkin edestä. Ei kiinnosta koko ihminen. Se vielä jotenkin menisi, josa hän ymmärtäisi oman ajattelunsa virhekohdat, mutta sitä ei tule tapahtumaan. Hänellä on oma sokea ja pimeä totuutensa, joka menee aina lapsien edelle. Vaikka meidän piti olla hänelle tärkeintä ja rakkainta maailmassa.

Syy-yhteys havaittu.

Olen pitänyt kummallisena sitä, että kiukustun ja turhaudun herkästi asioihin joita en ymmärrä. Hyvin harvaan asiaan suhtaudun vilpittömän uteliaasti ja ratkaisukeskeisellä strategialla. Tulen lähinnä vihaiseksi, kun huomaan ymmärtäneeni väärin tai unohtaneeni jotain. Taaskaan en keksi parempaa syntipukkia kuin omat vanhemmat ja kasvatus. Meille ei juuri ole elämä ihmeitä esitelty eikä näytetty rakentavia tapoja kohdata uusia asioita ja ihmisiä tai ratkaista ongelmia. Ongelmat on minimoitu olemalla vain saman henkisten uskovaisten kanssa, ja eriävän mielipiteen omanneet on yhteisesti karkotettu tai ovat jopa osanneet itse häipyä vähän terveempiin maisemiin. Kaikki on jätetty herran haltuun. 

Minulle on ainakin jäänyt sellainen lapsenomainen kiukku sisimpääni, ja nyt sitten aikuisena joudun sitä kestämään ja käsittelemään. Ymmärrän sen, että ihmisiä kiukuttaa, mutta sitä en ole ymmärtänyt että aina ei tarvitse kiukustua jos vain osaisi kuunnella itseään ja pohtia mitä itsessä tapahtuu. Mutta tällaisten asioiden äärelle ei meidän perheessä pahemmin pysähdytty, koska eihän ihminen saa itseään ajatella vaan ajatusten piti olla herrassa ja rukouksessa. 

Nyt minä raivoan sitä, että minut on jätetty yksin. Minulla ei ole koskaan ollut ketään kuka selittäisi mitä tapahtuu, ja se pieni lapsi minussa kiljuu jopa kesken työpäivän ilmoille sitä vihaa ja katkeruutta että se on jätetty yksin selviämään ja selvittelemään asioita. Sitten mokailen, kun tässä moodissa en osaa toimia ja selvittää asioita, vaan tarvitsisin jonkun joka kertoo kaiken a:sta ö:hön miten toimia. 

Minä niin haluaisin puhua näistä asioistani terapiassa, näistä ajatuksistani ja löydöistäni joita olen tehnyt, mutta en kuitenkaan halua. Siis, haluaisin puhua jollekin, mutta en omalle terapeutille. Mielestäni hän on tehnyt muutamia kertoja samoja asioita kuin vanhempani, ohittanut minut ja vähätellyt jotain enkä pääse siitä tunteesta yli.

Kommunikaatiovaikeudet, vaikeaa.

Saahan sitä unelmoida

Televisiosta tulee jonkinlainen naisten emansipaatioelokuva. Väkivaltaisessa liitossa vuosia ollut nainen tulee miehelleen raskaaksi, ei uskalla jättää miestä mutta ei halua lastakaan. Itse asiassa nainen ei näe itseään äitinä ollenkaan, hän "kunnioittaa lasta", mutta ei halua olla äiti. Kunnes vauva syntyy ja naisen mieli muuttuu ja hän saa vauvaansa katsoessa rohkeutta ilmoittaa miehelleen, että suhde on ohi. Vauva on nyt hänen elämänsä rakkaus.

Noinko se käy? Nainen rakastaa piirakoiden leipomista (joka onkin leffan läpi "se" juttu), ja leipoo niitä keittiössään kanniskellen pientä tyttöä sylissään. Molemmilla on kauniit keltaiset mekot. Just. Näinhän se menee.

Minäkin haluan söpön pikku taaperon, jonka kanssa pitää samanlaisia keltaisia mekkoja. Tulipa vaan sellainen olo. Niin, tai siis, oikeastaan joku siinä idyllisessä kuvassa viehättää, mutta minun on helvetin vaikea kuvitella tuollaista omasta perspektiivistäni. Näen kaiken ulkopuolisen silmin. Enpä kai osaisi nauttia sellaisesta perhe-elämästä..

Edelleenkään en siis osaa oikein katsoa asioita ihan vain omasta näkökulmasta. Tämä ei ole ainoa esimerkki asiasta. Oikeastaan tämä ei ole ensinkään validi esimerkki yhtään mistään, koska voihan se olla etten sitten pohjimmiltaan haluakaan perheenlisäystä. Tuo vain on joku kulttuurin uskottelema juttu, josta tuntee huonommuutta ja pelkoa. Pelkoa siitä, että jää jostain tosi mahtavasta paitsi kun ei hanki lapsia. 

Että tämmöistä. Terapeutti ehdotti, että terapia voidaan laittaa myös tauolle, jos en pysty siihen nyt panostamaan. Jää nähtäväksi tuo.

Ja meinasin tänään pimahtaa isälleni. Mielestäni olisi kohtuullista, että hän ei suoltaisi sitä perkeleen jeesussopaa minulle. Uskokoon miten haluaa, tehköön mitä haluaa, mutta minulle sitä ei tarvitse kertoa. Nyt hän halusi sanoa, että oli juuri rukoillut minulle onnistumista eräässä työasiassa ja kun sitten asia järjestyi hyvällä tavalla, niin se oli sitten sitä johdatusta ja piti vielä päästä sanomaan miten hän koko ajan luotti siihen että taivaan isä tietää mikä on parhaaksi ja järjestää asiat. Joo, vittu ei. Tällä ei ole mitään tekemistä minkään typerän rukouksen kanssa. Hänen itsesuggestointihetkensä eivät millään voineet laittaa liikkeelle sellaisia tapahtumasarjoja ja energiaa, joka olisi mahdollistanut minulle työt. Mutta tämä ei mene jakeluun isälleni. Jos hän vuoden jokaisena päivänä rukoilee samoja asioita niin totta kai sitä joskus natsaa tapahtumat. Mutta kun tämähän on niin tuttua tuolta vitun hihhulipiireistä; tehdään niin laveita ja yleismaailmallisia ja kaikkeen sopivia rukous "tilauksia", jotka sitten hienoisessa joukkohurmoksessa tulkitaan ihan yhtä laveasti. Se on aina vaan, että miten halua asiat itselleen selittää.

Olen miettinyt, että voinko kieltää häntä toivottamasta minulle "siunausta" ja kertomasta, että hän rukoilee puolestani tai "muistaa rukouksin". Se on mielestäni uskonnon ja hänen maailmankatsomuksensa tyrkyttämistä, tai minun tilaani tunkeutumista. Jollakin tapaa. Hän ei taatusti pitäisi siitä, jos minä alkaisin harjoittaa jotain uskontoa (siis liikaa hänen normeistaan poikkeavaa, kristitty pitää olla) ja toivottaa sen mukaisia toivotuksia. Ehkä alan toivottaa hänelle jonkun hindujumalan suojelusta, suoltaisin sitä joka keskustelun päätteeksi. Aina oikein paatoksella toteaisin, että kyllä minä hengessä tiesin että näin tulee käymään ja että näin ****** (tämä jumala) on tarkoittanut tapahtuvaksi. Kauankohan jatkaisi sitä omaa hölötystään. Ainakin hän pahastuisi siitä ikihyvikseen, koska kristinusko nyt vain on totuus. 

Hengitä

Mind you own business tekisi mieli tokaista tuttaville, jotka tunkevat pitkää nenäänsä meikäläisen asioihin. Tai muiden perheenjäsenien. Paitsi että en nyt katsoisi, että meillä enää mitään perhettä onkaan. Mutta kuitenkin. Koitan pitää itseni kasassa ja tolkuttaa samaa myös itselleni, ehkä vetäydyn pois tästä paskasta ja annan niiden vain pyöriä keskenään. Viittaan siis "perheeseeni". Jos minun on vaikea tulla toimeen heidän kanssaan, niin ehkä lopetan huolehtivan siskon esittämistä ja olen vain etäinen sisko ja tytär. Ei minun ole pakko, kukaan ei pakota olemaan tekemisissä. Uskon vilpittömästi, että minä olen se joka on eniten yrittänyt puhua aikuismaisesti ja järkevästi asioista, selittää miksi olisi hyvä toimia toisin. Minua ei kuunnella, kuka mistäkin syystä. Minä taas suutun siinä kohtaa kun toiset eivät ymmärrä (tässäkin tilanteessa kuka mistäkin syystä) ja se heidän reaktionsa puheeseeni on suuttuminen, vähättely, nauraminen, kyllästyminen. Minä suutun tästä minun ja minun sanomiseni mitätöimisestä. Joten ehkä tässä on jo tarpeeksi aineksia sille, että vetäydyn koko kuviosta.

Minä tulen toimeen yhden ihmisen kanssa kerrallaan, minulla voi olla hyvä keskustelu sisaren kanssa tai äidin kanssa. Mutta kun paikalla on useampi ihminen, siitä tulee kaaosta. Kaikki provosoivat ja provosoituvat keskenään, he eivät kykene näkemään ja reflektoimaan mitä niissä tilanteissa tapahtuu. Nyt tajuan sen niin selvästi, että minun ei tarvitse olla tämän yksikön perheterapeutti. Ei vain tarvitse. Minä voin antaa aikuisten kantaa oman vastuunsa, olla oma itseni ja reagoida kuten haluan. Minä en saa sellaista perhettä tehtyä millaisen olisin halunnut. Ensinnäkin, se on myöhäistä, auttamattomasti. Toiseksi, minä en olisi pystynyt siihen silloin lapsuudessakaan. Kolmanneksi (ja se tärkein) se ei olisi/ole minun vastuullani. 

Paskiaiset.

Niin ne näkökulmat muuttuvat

Jos vain mahdollista, olen tällä hetkellä vielä tyrmistyneempi isäni käytöksestä, kuin koskaan aiemmin. Tämä johtunee siitä, että minä en vain ole ollut tietoinen siitä mitä tapahtuu minun selkäni takana. Nyt näyttää siltä, että koska minä olen uskaltanut ottaa isään riittävästi ja riittävän vakavissani välimatkaa, kaatuu kaikki paska nuorempien sisarusten niskaan. Olen erittäin järkyttynyt kuultuani millaisia puheita isäni heille suoltaa ja miten törkeästi hän heihin takertuu ja heitä manipuloi. Olen raivoissani, mutta silti en tunne mitään. Odotan jo nyt ennalta suurella vastenmielisyydellä sitä milloin minun on pakko hänet seuraavan kerran tavata, luultavasti olen pakotettu siihen viimeistään jouluna. 

En ole aiemmin ymmärtänyt kuinka paha ihminen hän osaa olla. Saako niin sanoa, voinko sanoa häntä pahaksi? Hän ei ole tehnyt mitään "varsinaista" pahaa, eihän hän tee koskaan. Hän vain takertuu meihin lapsiin, syyllistää itsenäistymisestä ja omista menoista, pelottelee kaikesta mihin liittyy se mahdollisuus, että me loittonisimme hänestä - hän myös syyllistää meitä omasta yksinäisyydestään, haukkuu muita ihmisiä (esimerkiksi äitini puolen sukua) ja manipuloi meitä olemalla marttyyri. Hän käyttää loukkaavaa kieltä meille tärkeistä ihmisistä, jopa sellaisia ilmauksia joista minä ainakin maallikkona ryntäisin jo vaatimaan kunninaloukkaussyytettä, hän on myös järjestänyt kaikenlaisia lähes farssinomaisia tapaamisia viranomaisten kanssa ja vetänyt äitini siihen mukaan.

Olen alkanut pohtia tosissani sitä vaihtoehtoa, että isän mukavan kuoren alle kätkeytyy todella vinksahtanut ihminen, ehkä jopa persoonallisuushäiriöinen sellainen. En osaa tai en halua tuntea myötätuntoa häntä kohtaan tässä asiassa, koska mielestäni niin ei tarvitse tehdä. Hänen tulisi ymmärtää, että hän ei voi loukata meitä lapsia. Siitä ei neuvotella, siitä ei anneta hänelle sympatiapisteitä sanomalla, että "Siitä päätellen mitä sä sanot niin sulla on varmasti tosi paha olla, mä ymmärrän." Hän on riistänyt meiltä meidän sisimpämme, elämämme. Nyt meidän elämämme on tätä, ainaista syyllisyyttä siitä että miksi emme ole isää varten. Ei hän konkreettista apua kaipaa, sitä hän jaksaa aina mainostaa. Hän mitätöi ja vähättelee itseään, ikinä hän ei tarvitsisi mitään, koskaan ei tarvitsisi häntä muistaa käyttöesineillä tai rahalla. 

Hän voi olla oikeassa. Mitäpä hän sellaisilla tekisi, mitäpä ne hänelle merkitsisivät kun hän haluaa jotain muuta. Jotain paljon suuremaa, nimittäin meidät lapset iäti vierelleen ja pitämään häntä turvassa ikäviltä tunteilta. En tiedä miten saisin irrotettua nuoremmat sisareni hänen hallinnastaan (eihän se ole minun tehtäväni), miten voisin heille näyttää että voitte päättää itse elämästänne, niin kuin minä. En minä vapaa ole, sillä asiat kantautuvat mukana enkä osaa kantaa vastuuta omasta elämästäni vieläkään, vaan tässähän minä parhaillaan syyttelen muita. Siis kuten tekee isäni, jota syytän kaikesta. Kuinka näppärää ja osuvaa.

Minulle on nyt valjennut eri tavalla se, miten tällainen kypsymätön vanhempi vaikuttaa lapsen elämään. Asiaan mitenkään sen syvemmälle menemättä, näen paljon keskenkasvuisuutta itsessäni ja sisaruksissani. Kaikkien meidän psyykisissä ja sosiaalisissa taidoissa ja resursseissa on puutteita, olemme joukko kakaroita, joiden olisi kuulunut ratkoa näitä ongelmia kymmen vuotta sitten, ei enää nyt. Nyt "pitäisi" olla jo uudet ongelmat, kuten parisuhde- ja perheenperustamisongelmat. Me emme ole päässeet siihen vaiheeseen, minä olen yrittänyt, mutta joku katto tulee vastaan. Sisareni ovat henkisesti kiinnittyneet isään,  isä vahtii heitä viekkaasti, vetoamalla siihen kipeään kohtaan heissä; kun hän niin välittää lapsistaan ja haluaa vain hyvää ja kun hän itse on niin yksinäinen. 

Paras ratkaisu saataisiin meidän lapsien kannalta, jos vain me kaikki voisimme asua kaukana hänestä ja säännöstellä puheluita noin kerta viikkoon. Ei montaa puhelua päivässä täysi-ikäisille lapsille, ja kun he ovat käymässä niin syyllistetä lähdöstä että joko sinä nyt jo lähdet? Mutta pienemmät eivät uskalla, heille on tolkutettu niin pitkään maailman kauheutta ja vaaroja, että se manipulointi on tuottanut tulosta. On helpompaa alistua isän tapoihin ja tarpeisiin. 

Jollain tavalla isä meistä välittää. Mutta hän asettaa itsensä silti aina etusijalle, jollakin tapaa hänen tunteensa ja tarpeensa ovat tärkeimmät. Puheissaan hän luo kuvaa siitä, että asia olisi juuri päinvastoin, mikään ei voisi hänelle sen tärkeämpää olla kuin me lapset, mutta sekin puhe lähtee hänen tarpeistaan. 

Olen kyllästynyt, äärettömän vihainen, ärtynyt ja pahoillani. Minä en ehkä pysty enää pidättelemään sanomisiani hänet nähdessäni. Ehkä strategiani on kertoa hänelle, että minä käyn hänen luonaan enää kylässä, en tule asumaan sinne päivätolkulla. Voin käydä kahvit juomassa ja häntä tervehtimässä, mutta muutoin on turha kuvitella että liittyisin hänen tukijoukkoihinsa. Luultavasti totean, että tämä on minun tapani ymmärtää kyläily vanhempien luona, ja mitä luultavimmin se on myös aika normaalia. Kaukana asuvat lapset eivät laukkaa monta kertaa vuodessa toisella puolella maata vanhempien kuulumisia kyselemässä. Luultavasti luennoin hänelle myös vanhempien kehitystehtävistä ja siitä miten hänen kuuluisi hankkia elämäänsä nyt muuta sisältöä, ja jos hän ei siihen itse kykene niin se on hänen oma ongelmansa. 

Tämä kaikki purkautui vain lyhyen, noin 20 minuutin puhelun perusteella. Mutta se oli riittävän painavaa materiaalia jotta voin tehdä omia johtopäätöksiäni isästä ja siitä millainen meidän suhteemme tulee jatkossa olemaan.

Sä oot silkkii...

Mua niin itkettää kuunnella Jukka Pojan biisiä - tällä hetkellä se on hitusen liikaa kun ei ole ketään lähellä pitämässä hyvänä. Kuuntelen tuota kaunista ja hellää laulua ja voin vain toivoa, että jokin noin ihana tunne sattuisi vielä joskus omallekin kohdalle.

Olen tehnyt tässä hiljan nimittäin tiliä suhteistani. En ole ollut yhdessäkään "loppuelämän suhteessa" koskaan, en ole mihinkään seurusteluun tai suhteeseen lähtenyt sillä tunteella ja ajatuksella, että tämä se on. En ole ollut niin varma tunteistani, ja kamala myöntää, mutta aina niitä tunteita ei ole ollutkaan. On ollut ehkä joku outo kiinnostus ja loput olen huijannut. Enemmän itseäni kuin toista. Tunnistan tässäkin omaa vääristynyttä tunnemaailmaani, jossa koitan hakea lohdutusta ja täytettä elämään vaikka sydän sanoo vastaan. Asiahan olisi aika monimutkainen, joten en jaksa sitä nyt ruotia eikä tämä olekaan oikea foorumi sille. 

Millehän tämä sitten olisi oikea foorumi? Ehkä valittaa ja hakea vertaistukea niistä joilla on myös epäkypsiä ja häiriintyneitä vanhempia? Olen miettinyt myös vanhempiani viime aikoina - yllätys yllätys.  En oikein tiedä mitä ilmaisua voisin luontevasti käyttää vaikkapa isästäni, joka ei todellakaan taida olla sieltä terveimmästä päästä ihmisiä. Mutta ei hän sairaskaan ole, varsinaisesti. Hän ei ole myöskään häiriintynyt sillä tavalla kuin olen itse tottunut ajattelemaan ja näkemään. Mutta kipeä hän on, se on selvää. Hän suoriutuu näennäisesti elämässä, jonka on itsensä näköiseksi rakentanut. Siinä on rajoitteita minun nähdäkseni, mutta niiden absoluuttisuus on tietenkin kyseenalaista. Hän on varmasti keskiverto iäkäs pienen maalaiskaupungin mies, joka suhtautuu kankeasti ja ennakkoluuloisesti kaikkeen "erikoiseen" olipa kyse ihmisistä, kulttuurista (musiikista, ruoasta, vaatteista) ja antaa sen kyllä kuulua. Hän on ihminen, joka ei todellakaan ymmärrä elämän monimuotoisuutta ja kulttuurisidonnaisuutta kovin pitkälle. Jos ymmärtäisi, se helpottaisi asioita paljon. Mutta häneltä puuttuu kyky asettua toisten ihmisten asemaan, elleivät ne ihmiset ole hänen kaltaisiaan. Hän ymmärtää vain itseään ja samoja arvoja noudattavia.

Isälläni on selkeitä ongelmia itsensä ja tunteidensa kanssa, mutta en tiedä mitä sanaa siitäkään voisi kovin yksinkertaisesti käyttää. Viha on hänelle vaikeasti käsiteltävä tunne. Sen kanssa hän on vaikeuksissa useimmiten. Muutoin hän on leppoisa ja huumorintajuinen. Mutta muiden näkökulman ymmärtäminen ja vihan käsitteleminen ovat vaikeita. Vihaisena hänen on erityisen haastavaa nähdä tilanteita muiden kannalta. Itse koen rasittavaksi ne strategiat, joita hän suuttuessaan käyttää muita vastaan. Hän joko heittäytyy marttyyriksi ja valittaa, että kaikki on aina hänen vikansa ja hänet aina hylätään tai sitten hän vaikenee. Kuin muuri. Vahva, järkähtämätön, umpinainen muuri. Hän napsauttaa suunsa kiinni, nostaa hartiat korviin, on niin kuin ei olisikaan mutta mulkoilee ympärilleen. Sitten hän vain tekee sellaisia erikoisia ilmeitä, mutristaa suutaan ja pistää silmät kiinni kulmakarvojaan nostellen. Se on hänen tapansa viestittää vihaa. Siihen ei pääse käsiksi. 

Olen tajunnut tämän asian vakavuuden ja laajuden vasta hiljattain. Olen aina ennen... tai siis vielä joitain vuosia sitten... pitänyt isää sinä "kivempana" vanhempana, joka oli kiltti ja rauhallinen. Hän ei huutanut ja raivonnut ja käyttäytynyt ailahtelevasti. Hän oli tasaisempi ja turvallisempi kuin äiti. Äitille ei tehnyt mieli puhua, isälle saattoi helpommin niin tehdä. Mutta tuolloin asiat ovatkin olleet erilailla. Me lapset olemme olleet pieniä, isällä ei ole ollut syytä suuttua. Meillä oli tällainen hyvä-paha- akseli jossa äiti oli paha ja isä hyvä ja isä myös antoi paljon helpommin periksi meille, mikä taas lisäsi hänen "suosiotaan" jälkikasvunsa keskuudessa. Totta kai hän antoi periksi, koska sai lisäpisteitä ja hän välttyi sillä tavoin meidän kiukultamme ja omalta mielipahaltaan (ja ehkä vihaltaankin). Vihansa hän kohdensi äitiin. Ja äiti, joka on avoimesti tunteita näyttävä, herkästi suuttuva ja "temperamenttinen", myös näytti sen. Äidistä pursui esiin meidän perheemme epätasapaino ja ikävät asiat. Hänessä kanavoitui ongelmat. Samalla tavalla kuin minä olen ollut meidän perheen ja suvun "vaikea, hankala, kiukutteleva, hemmoteltu ja itsekäs" lapsi, äiti on ollut myös tavallaan väärin ymmärretty oirehtija. Häntä on vain ollut helppo syyttää, koska hän on näyttänyt tunteensa. Äiti on ollut paha koska se huutaa, isä on ollut kiltti koska se antaa periksi. Vaikka oikeasti äidin huuto isälle olisikin johtunut siitä, että he ovat isän kanssa yhdessä sopineet vaikkapa, että lapsille ei anneta nyt periksi ja joo vedetään yhtä käyttä - sitten isä onkin luistanut sopimuksesta ja alkanut sooloilla ja kalastella sympatiapisteitä lapsilta tekemällä mitä me ikinä olemme keksineetkään pyytää.

Mutta lapsen maailmassa asiat ovat paljon yksinkertaisempia. Nyt ne eivät enää ole. En ole alkanut pitää äitiäni minään enkelinä, hänessä todella on omat huonot puolensa, mutta olen oppinut tulemaan niiden kanssa toimeen. Sanoisin niin, että äiti tasapainottaa isämme puutteita oikeissa kohdissa. Äiti on avoin ja positiivinen ja kannustava. Isä taas rauhallinen ja harkitseva ja suht' vakaa. Molemmissa vain on niitä puolia, jotka ovat vaikuttaneet minun epävakauteeni ja oletattavasti myös näihin omiin toivottomiin parisuhdekuvioihin. 

Terapia alkaa parin viikon kuluttua. Kovin paljon se ei ole käynyt mielessä nyt tauolla. Saas nähdä miten jaksan jatkaa viimeistä vuotta. Välillä olen ollut kiukkuinen terapeutille, se voi olla suuri ongelma. Tai suuri siunaus. En vielä tiedä.

Luulen, että...

Olen alkanut hieman pohtia, että ehkäpä toisella vanhemmallani on myös jotain persoonallisuushäiriön tyyppistä ongelmaa. Hän ei kykene ottamaan minkäänlaista palautetta vastaan, käyttäytyy vuosikymmenestä toiseen hyvin kaavamaisesti ja jotenkin oudosti. Se ei tule arkielämässä esille jos kaikki menee tasaisesti, mutta tietyt tilanteet aiheuttavat välittömän konfliktin. 

Ajattelin siis isääni. Hänellä on varmaan joku passiivis-aggressiivisuus vallalla luonteessaan, mikä aiheuttaa taas hyvin paljon avointa vihaa meissä läheisissä. En ihmettele, että äitini on voinut huonosti ja masentunut sellaisen ihmisen kanssa eläessä. Aivan sama mitä teet, mitä sanot, mitä yrität johtaa aina vastarintaan, niskoitteluun, torjuntaan, mökötykseen. Ja tämä kaikki epäsuorasti totta kai, kun hän ei suostu sanomaan mitään. Verbaalinen ja avoin konfliktin osoittaminen on mahdotonta isälleni, hän vain menee siihen tilaan, tunnistan sen heti hänen katseestaan ja elehdinnästään, että nyt on taas joku saatanan ongelma. Mutta sitähän hän ei myönnä.

Passiivis-aggressiiviseen käytökseen liittyy kai jatkuva säälin hakeminen ja sympatiapisteiden kerääminen ympäristöstä. No sitä hän tekee, ei kyllä koskaan ota oikeaa vastuuta mistään, mutta välillä sitten taas heittäytyy marttyyrimäisesti aivan pelikentän toiseen laitaan ja korostuneesti valittaa miten hän on niin paljon virheitä tehnyt ja epäonnistunut ja voi voi miten huono vanhempi hän on ollut. Mitäpä siihen sanoisi. Tekisi mieli sanoa, että tuo on huonoa vanhemmuutta, toimia omaehtoisesti ja olla itse se määrittäjä sille. Hän ei kuuntele meitä lapsia, ei ota meidän näkemyksiämme vastaan.

Hän ei kykene näkemään ja reflektoimaan asioita ulkopuolelta. Ei omaa sellaista aikuista ja tervettä asennetta sen suhteen. Jotenkin tekee pahaa kuulla miten epäkypsästi hän käyttäytyy. Hän jotenkin sokaistuu joistain asioista. Se tekee pahaa, koska muistan miten hän on ollut aina sellainen. Häneen ei tietyissä asioissa vedonnut mikään. Hän hylkäsi minut täysin, koska ei osannut asettua minun asemaani vaikka olin lapsi. En olisi tarvinnut konkreettisesti niitä asioita, mitä ehkä halusin, olisin vain tarvinnut ymmärrystä. On kamalaa, kun oma vanhempi kylmettyy ja nostaa omat suojamuurinsa niin korkeaksi, että niiden yli ei voi nähdä eikä kuulla mitään. Muistan miten epätoivoisesti yritin käyttää kaikki keinoni vedotakseni häneen, mutta tuloksetta. Isälläni on periaatteita, joita hän ei riko millään - ei vaikka se olisi oman lapsen toive. Kyse on saattanut olla ihan pienestä asiasta, voiko hän tulla jonnekin juhlien päättäjäisiin katsomaan minua, mutta EI. Hän ei osallistu tapahtumiin, joissa on ihmisiä, ne ovat ihan turhia ja ajantuhlausta. Ei tunnu kivalle, että oma isä ajattelee vain itseään tuollaisissa asioissa, järkähtämättömästi. Ja minä olen yrittänyt perustella asiaa, että kun onhan se minun juhlani, minä olen saanut aikaiseksi jotain mitä kannattaa juhlia, muidenkin vanhemmat ovat siellä. Niin ei.

Surullista.

Kirputtaa

Haluaisin jäädä mätänemään kotiin, istua (kuvainnollisesti) omassa paskassani ja vain haista pahalle. Jäi jotenkin tuonne takaraivoon kytemään ne juomismuistot aika elävinä, siis kun postasin noista lääkkeistä ja päihtymisestä. Jostain heräsi elävät tunnemuistot nousuhumalasta (en ole juonut... hmm... no varmaan  neljään kuukauteen itseäni humalaan... kunnon känni on viime syksyltä.) No, alkoipa taas houkuttaa. Kerran olen eläissäni tarttunut viinilasiin arkena ajatuksena juoda sen verran, että on kiva olla. Mutta kun siitä pienestäkin voi tulla kurja olo, niin se vaan kuulkaa menee kun elämän alamäki noin iän ja fysiikan puolesta alkaa. Tää on tässä ny, ei oo alkoholistin geenejä peritty joilla vois vetää viinaa 2 litraa päivässä seuraavat 30 vuotta eikä tunnu missään - joku ihme lottovoitto siinä tullut omalle kohdalle. Tai siis... jollain käsittämättömällä 0,00000000000000000000001 %:n todennäköisyydellä olen saanut puhtaan geeniperimän siltä osalta. Jes. Joskus mietin, että vittu olisi vain ollut paras alkoholisoitua kuten muukin suku, eihän niitä vittu selvinpäin kestä. 

No, lähtipä taas lapasesta tämä höpötys. Oloni on pahentunut edelleen, olen vihainen terapeutille ja koko perkeleen universumille siitä, että ne ovat minua vastaan. Töissä pystyn olemaan vaikka tuntuu raskaalta, onneksi enää muutama viikko ja saan pitää sen kesäloman. Joo, siis siellä saan rauhan paitsi että kovasti on kiirettä ja työt pyörii mielessä paljon. Suojaukset on aika alhaalla. Kotiin päästessä hiljaisuus on kurjaa, tekemättömyys on kurjaa, kaverittomuus on kurjaa. Kun kaikilla on jotain. Ja minä istun tyhjässä kodissani, pyöritän arkea ja mietin.

Höpötys jatkuu. Minä en halua kertoa terapeutille enää mitään. Kun menen terapia-ajalle, tuntuu jo paremmalta (feikkausta? joku moodi/osa tulee esittämään muuta kuin mitä tosiasiallisesti tunnen???) ja olo helpottaa. Mutta jotenkin olen onnistunut yhdistämään päässäni sellaiset piuhat, että jos tunnen oloni loukatuksi, ja joku saa minut tuntemaan oloni sitten sen jälkeen paremmaksi, niin se ei ole hyvä asia - koen, että minun loukkaantumisen tunteeni on sivuutettu. Todennäköisesti olen saanut jotain invalidoivaa palautetta suuttumuksesta/mielipahasta vanhemmiltani tai muilta aikuisilta. Selkeää muistikuvaa ei ole, mutta en ole halunnut luopua mielipahastani ja surustani vaan olen halunnut pitää siitä itsepäisesti kiinni. Ja sitten on ollut se ristiriita siinä kun haluaisi lopettaa kiukuttelun, mutta se tuntuu siltä kuin en olisi ollut oikeassa kiukuntunteeni kanssa. Vaikea selittää.

En ole tähän mennessä uskaltanut tehdä tulkintoja terapeutistani. Mutta jos nyt lataan tähän muutaman tunteen, mielikuva, mielleyhtymän ja ajatuksen mitä minulle on spontaanisti muodostunut hänestä joissain tilanteissa. Hän on luvannut korvata minulle käyttämättömiä kertoja; ei ole ottanut niitä puheeksi myöhemmin -> en ole puhunut asiasta, mutta laittanut sen merkille. Hän on yrittänyt saada minut puhumaan mitä ajattelen hänestä tai mitä tunteita hän herättää -> en pidä siitä tinkaamisesta, minulle tulee tunne että hän haluaisi olla minulle suuri ja tärkeä kiintymyksen kohde, enkä ole valmis tai edes halukas sellaiseen. Terapeutti on joskus kysynyt minulta onko hän joskus loukannut minua, onko jotain mistä haluaisin hänelle mainita johon vastasin että joo itse asiassa kerran nyt kun puheeksi otit, en vain muista mikä se oli (se jäi vaivaamaan kun en muistanut ja pohdin sitä ääneen pitkään) -> hän stoppaa mietintäni lakonisesti ja ehkä jopa hivenen kuivasti, että "no ei sillä ole niin väliä" (siis sillä mikä se tilanne oli.) Minä hämmennyin ja ehkä suutuinkin tuosta, koska minä olen nimenomaan sellainen ihminen, jolle tuollaisella asialla on väliä! Varsinkin, jos se jää minua vaivaamaan, että mistä olen loukkaantunut. Mutta hän vain teki stopin mietinnästä ja totesi perään, että pyytää anteeksi kun on tehnyt pahan mielen. Jes, ja heti siinä edellisessä lauseessa oli loukannut minua vielä lisää.

Ja tämä ystävyys joka minua vaivaa. Voi hemmetti. Minä en jaksaisi sitä ihmistä. Kaikki hänessä ärsyttää ja väsyttää ja vituttaa minua tällä hetkellä. Koitan olla mahdollisimman vähän tekemisissä hänen kanssaan. Hän vain tulee vyörymällä minun elämääni koska pyöritään samoissa kaveripiireissä ja hän on ottanut nyt elämäntehtäväkseen tehdä minusta hyvän ystävän ja tukeutua minuun asiassa kuin asiassa. Ja mielestäni hän tekee sen vielä jotenkin alitajuisesti manipuloiden. Se on uuvuttavaa. Hän on ihan jees ihminen, mutta aivan erilainen kuin minä. Tai minä olen aivan erilainen kuin hän, hän olkoon sellainen haahuilija kuin haluaa, ei tarvitse minun vuokseni muuttua, kiitos ei. Hän saa olla sellainen kuin on, mutta minä en jaksa sellaista ihmistä elämääni viemään energiaani ja elinvoimaani. Elinvoima, no sitä ei paljoa ole.

Sitten nämä helteet ovat pistäneet ihan pilpuran pipariksi syömiset. Ei ole nälkä, yhtäkkiä onkin nälkä, en syö tietoisena syömisestä vaan hotkin ruoat naamaan. Lounas max 15 min ja siihen mahtuu pääruoka, joku pieni mutusteltava lisäksi ja jälkiruoka. Nytkin huomasin, että en ole syönyt iltapalaa ja piti mennä jääkaapille penkomaan jämiä jostain ruoasta. Huomisesta otan kellon käteen ja syön säännöllisesti - etsin sen oikean rytmin itselle ja pidän siitä kiinni. Mutta kun päivätkin vaihtelevat. Ei voi aina tietää kuinka kiireinen päivä on töissä, miten ehtii syömään (toki se on minun duunissani paljon organisoinnistakin kiinni) mutta olennaista on ehkä se, että en tiedä paljon kulutan päivän aikana energiaa. Paljonko juoksen ympäriinsä ja puhun ja seilaan soheltamassa juttuja. Siihen menee yllättävästi aikaa ja askeleita ja ajatustyötä. Sitten huomaan, että energiavarastot on ihan tyhjiä ja pitäisi tankata, mutta en ehdi.

Kaoottisuus. Se on paras sana kuvaamaan minun elämääni viimeisten viikkojen aikana. En ole ehtinyt rauhoittumaan, lepäämään, olemaan läsnä. Sitä rauhaa ja läsnäoloa hetkessä minä kaipaan. Seesteisyyttä. En tiedä miten saan sen takaisin. Jokin kalvaa sisintä. Onko se terapia-asia, en tiedä. Jää nähtäväksi helpottaako olo kun tauko alkaa. Yhden asian tiedän. Syksystä tulee kiva kun pääsee taas vapaalle, tai siis opiskelemaan. Voi vetää lonkkaa ja tehdä mitä kursseja haluaa. Saan aikaa parhaiden kavereideni kanssa. Miinus tämä yksi, jos saan hänet jotenkin vierotettua itsestäni. En vielä tiedä miten. 

Ajatusten virtaa,  var så goda. Ja pahoittelut pitkä puuduttava postaus.

Miten uskallan jatkaa terapiaa

Olen pyrkinyt käsittelemään yleisesti vihaa sekä terapeuttia kohtaan kokemaani vihaa, mutta järjellisesti. Hoen itselleni, että viha on hyväksyttävä, normaali ja ihan ok tunne, ei siitä seuraa mitään pahaa. Minä saan olla vihainen. Olen vihainen, koska koen että terapeutti ei ymmärrä minua, ei puolusta minua eikä tee mitään minun eteeni. Hymistelee vain.

Nyt ymmärrän, että se ei ole vihaa tässä hetkessä. Se on vihaa jossain muussa tilanteessa, kauan aikaa sitten. Minä olen ollut vihainen vanhemmilleni kaikista niistä hylkäämisistä joita olen kokenut. Mutta minun vihaani ei ole otettu vastaan, olen ollut paha kun olen kehdannut tuntea sellaista tunnetta. Se tunne on pitänyt piilottaa. Jos en olisi piilottanut, minut olisi voitu hylätä uudestaan. Tätä vanhempani ovat toistaneet yhä uudelleen, vihan tunteitani he eivät ole kyenneet ottamaan vastaan.

Minulla on hirveä, siis suorastaan kammottava läheisyydenkaipuu. Haluan jonkun viereen helliteltäväksi. Olen potenut sitä jo useamman viikon, vaikka yleensä minulla ei mitään kaipuuta lähekkäin olemiseen ole. Ehkä olen torjunut sen, koska on vaikea kestää sitä kun tietää, että läheisyyttä ei ole saatavilla kuin randomeilta, joita ei jaksa eikä ole järkeä lähteä baarista hakemaan. 

En tiedä mitä tehdä. Päässä on niin monta eri ääntä, ja suunnitelmani vaihtuvat. En tiedä miten toimia. Ei minulla kyllä ole kauheasti vaihtoehtoja. Päädyn illalla pilleripurkille. 

Oma rehellisyys

Olen tullut siihen lopputulokseen, että en taida olla rehellinen oikein kenellekään, edes itselleni. Olen oppinut sitä terapian aikana jonkin verran, ja onhan se johtanut ainakin joihinkin näkyviinkin muutoksiin elämässä. Mutta silti on vaikea myöntää, että itsessä on oikeasti epämiellyttäviä puolia, jopa vihattavia. Kyse ei ole pelkästään hävettävistä ja tyhmistä asioista, vaan siitä että haluaisin törkeästi ajaa omaa etuani miettimättä muita. Tästä hyvä esimerkki on eräs ystävyyssuhde, jonka haluaisin vain katkaista itseni kannalta, sillä se tuottaa vain paskaa oloa. Miten katkaistaan ystävyys, jota ei halua tai jonka kokee liian monimutkaisena itselleen?

Minä inhoan ja vihaan itseäni koska vihaan tätä ihmistä. Ystävääni, toveria. Joudun vihaamaan häntä, että en tunne liikaa myötätuntoa. Joko tai. Olen ihan sekaisin, ja vielä enemmän menin sekaisin kun tapasin lääkärin joku aika sitten. Siellä puhun yhtä, terapiassa toista. Kotona ajattelen kolmatta. En tiedä mitä oikeasti olen mieltä tämän hetkisestä elämäntilanteestani, se on alkanut taas huolestuttaa minua.

Haluaisin muutosta elämääni, mutta en tiedä miten teen sen. Elän tavallista, kohtalaisen tyydyttävää arkea ja saan siitä nautintoa, mutta olo on muuten tyhjä. Toivottavasti en ala haaveilla vauvoista tai mitään. Haluaisin löytää tai kehittää itseeni halun elää itse. En niin, että haen syitä ulkopuolelta. Oikeastaan taidan olla sellainen, mutta ongelmani on tunteiden vaihtelevuus. Täytyykö minun hyväksyä se, että tunteeni ja ajatukseni vaihtelevat päivästä toiseen enkä saa niiden välille jatkumoa ja jatkuvuuden tunnetta? Minä koen useimmiten olevani minä, mutta niitä minä-tiloja on useampia. Tänään en välttämättä muista olleeni eilen toisenlainen, tai muistan mutta en kykene eläytymään siihen.

Sen olen kuitenkin oppinut, että tunnereaktiot menevät ohi. Muistan nyt aivan muutaman kuukauden ajalta ainakin kolme tai neljä tilannetta joissa tunsin valtavaa pettymystä, surua, kiukkua ja huolta - mutta ne menivät kaikki ohi, viimeistään muutamassa päivässä. Edelleen joudun työstämään joitain niistä, mutta pystyn elämään asioiden kanssa.

Toisaalta tämä tunteiden ohimenevyys saa minut epäilemään myös kykyäni tuntea mitään pitkään. Ahdistaa ajatus siitä, että vaikka ihastuisin - miettisin koko ajan vain sitä, että no sehän menee ohi joten turha tuhlata aikaa tähän outoon tunnemyrskyyn. Pettymys on sitten suuri, kun tipahtaa korkealta. 

En tiedä. Alankohan taas hiljalleen masentua, menettää otetta kaikkeen. Muut ihmiset auttavat minua pysymään pinnalla, sillä olen todella sosiaalinen ihminen ja kaipaan joitain läheisiä ihmisiä ympärilleni. Ehkä juuri tuo sosiaalisuus ja muiden "kautta" eläminen on pitänyt minut hengissä ja käynnissä masentuneena. On ollut jotain mikä tuottaa sen pakon elää, mutta samalla tuottaa paljon kipua kun pitää pitää kulisseja yllä.

Valehtelen jälleen. En ole kirjoittanut mitään siitä mistä haluaisin ja sydän sanoisi. Mutta minusta tuntuu, että se ei kuulu blogiin. Se kuuluu ehkä henkilökohtaisen päiväkirjan sivuille, ehkä tietyn ihmisen korville. On eräs ihminen, johon olen kiintynyt, jota ihailen ja kaipaan. Joku jolta voin odottaa ymmärrystä, mutta en rakkautta. Vituttaa lievästi.

Tällainen viikonloppu, nälkä kurnii ja minä olen harmaa kuin pölyrätti ja täysin voimaton. Tätäkö on elämä.

Aurinko paistaa muttei tähän risukasaan

Tämän hetken tuntemukseni ovat vitutus ja ärsytys. Monet asiat vaivaavat ja painavat mieltä tuottaen stressiä. Terapeutti ei oikein ymmärrä reaktioitani ja lähtee hakemaan selitystä väärästä suunnasta, siis minun mielestäni. Olen itse tietoinen pitkästä aikaa tästä äkkinäisestä ja mustavalkoisesta reagointitavastani, mutta en saa yksin siitä otetta. Minulla vain naksahtaa joku viha-moodi päälle, joka pitää sisällään tietenkin vihamielisyyttä, muiden syyttelyä ja vähättelyä. Se on selkeä defenssi, jonka luulen tulevan esiin tilanteissa, joissa avuton lapsi-minä muistuttaa olemassaolostaan. Olenhan joutunut esittämään vahvaa, vastuuntuntoista ja pärjäävää niin pienestä, joten kontrolloin avuttomuutta ja heikoutta kohdistamalla siihen suuttumusta ja vihaa, jopa ympäristössäni. Muiden ihmisten heikkous saa minut suuttumaan, ja huudan sille omalle heikolle minälleni, että saatanan nössö ei tässä ole ennenkään pillitetty. Olen sisäistänyt siis vanhempien asenteen osaksi persoonaani ja pystyn nyt itse "säätelemään" itseäni eli pitämään avuttomuuden tunteen poissa itsestäni. 

Yritän välttää tilanteita, joissa saisin raivareita ja ahdistuskohtauksia. Siksi joudun vetäytymään pois ihmiskontakteista ja niistä mahdollisista konflikteista, joita niissä saattaa tulla. Olen välillä todella mustavalkoinen ihminen, välillä pehmittelen ja mielistelen liikaa, jotta umpikujaan ei ajauduttaisi. Tätä terapeuttini ei ole ehkä ymmärtänyt. Vieläkään tämä problematiikka ei ole ratkennut.

Terapeuttini kehotti epäsuorasti haistattamaan paskat opinnoille jos ne eivät motivoi. Ei nyt ehkä ihan näillä sanoilla eikä tällä merkityksellä, mutta hän totesi, että voi olla ihan realismia, etten saa opinnoistani irti sitä mitä haluaisin - silloin ehkä kannattaa mennä siitä mistä aita on matalin, kerätä vain opintopisteet ja valmistua. Tietoa voi hankkia muualtakin. 

No juuri niin. Nyt kun tässä on vielä se ongelma, etten tiedä haluanko tehdä näitä hommia. Olen aina välillä sitä mieltä, että kyllä tahdon, mutta nyt yhä enenevässä määrin kallistun sille kannalle etten oikeasti halua. Olen hakeutunut alalle aikoinaan vääristä syistä - omista parantumisentarpeista lähtien, halusin ratkaista jonkun konfliktin sisälläni. Nyt ne alkavat pikkuisen aueta, ja olen huomannut että aiemmin minut on pakotettu ajattelemaan, että ansaitsen oman olemassaoloni vain olemalla avuksi ja hyödyksi muille ihmisille. Väsyin siihen, ja ongelmat kasaantuivat. Nyt olen niin väsynyt taas tähän, että haluaisin vain pitää breikkiä kaikesta. Liikaa vaatimuksia.

Kyllä tästä taas yli mennään, ja nytkin jo hieman helpottaa. Vitutukset ovat ohimeneviä, mutta silti olen vakavissani miettinyt, että mikä ammatti ja työ olisi minulle paras. Toisaalta tunnen edelleen kovaa maailmantuskaa, ja mieti sitä että eikö ihmisten olisi tarkoitus auttaa toisia - tee muille mitä toivoisit itsellesi tehtävän. Alan vain olla niin sekaisin kaikesta tästä yliopistohässäkästä, minun historiallani ei tee hyvää jatkuva kyseenalaistaminen ja asioiden pohtiminen liian suuressa mittakaavassa. En kykene ymmärtämään ja sulattamaan asioita, koska tämä pelasta maailma- syndrooma on ollut niin läsnä lapsuudenkodissa. Herätystä on rukoiltu koko maailmalle ja koko ajan on puhuttu siitä miten paljon on tehtävää, että mahdollisimman moni ennätettäisiin pelastaa jumalan valtakuntaan ennen tempausta. Great deal. Nyt en tiedä mihin vetää rajat - aina voisi tehdä ja jaksaa enemmän. Lopetanko työt tälle päivälle? No mutta tuossa olisi vielä yksi perhe, jolle tehdä sitä ja tätä, tuossa vielä muutama odottaisi soittoa. 

Laitan oven kiinni, sulkeudun pois maailmasa. Omalla kotisohvalla ei ole muita, ei ketään vaatimassa mitään. Olen muuten hyvin iloinen omasta kodistani. Tämä ei ole ehkä ihannekotini, mutta nykyisin olen tohkeissani aina vuokranmaksupäivänä - kotini on jokaisen euron arvoinen! Täällä on hiljaista, rauhallista, saan olla missä ja miten haluan - minun ei tarvitse olla ahdistunut omassa kodissani. Käytän nyt samoja argumentteja mitä omat vanhempani käyttivät aikoinaan, mutta sillä erolla, että nyt kodissani on todella turvallista olla. Olen onnellinen, että olen päässyt vanhemmistani eroon. Vihdoinkin saan olla minä omassa kodissani. Puolustin myös oikeutta omaan elämääni, kun isä soitteli ja kysyi menenkö pääsiäiseksi synnyinkaupunkiini. Sanoin, että en ole tulossa, vastahan siellä olin ja haluan olla omassa kodissani lomalla. Hän oli ihmeissään, koska hänellä on oletus että menen lomilla käymään siellä, koska muulloin en juuri kerkeä. Ehkä ensi kerralla sanon, että ai miksi minun pitäisi käyttää lyhyet lomani siellä reissaamiseen? Tulisi hän tänne koska on juuri päässyt eläkkeelle! Hänellähän ei ole muuta kuin aikaa. 

Nyt olen valmis sulkeutumaan tältä päivältä. Ehkä vain muutamaksi tunniksi tai sitten pariksi päiväksi, nyt olisi taas kiireitä opintojen suhteen. Ahdistaa.