Eilen ja tänään olin vapaa

Dissosiaatio on sulanut kevään aikana hiljalleen, mistä olen iloinen. Olen jossain määrin päässyt eteenpäin isäsuhteen työstämisessä: olen ymmärtänyt, että minun ei todelle ole tarve ja velvollisuus suojella häntä, ja myötäillä elämänvalinnoillani hänen toiveitaan, jotka taas kumpuavat hänen peloistaan. Ala, jota olen opiskellut, on suoraa seurausta kokemistani emotionaalisista laiminlyönneistä ja hengellisyyden nimissä tehdystä väkivallasta. Olen valinnut turvallisen ja työllistävän alan. Olen valinnut sen, koska en uskonut minusta olevan muuhun. Olen valinnut sen, koska koin velvollisuudekseni auttaa ihmisiä. Enää en ajattele ja koe samalla tavalla, ja uskallan irrottautua isästä.

Tämä on ollut tiedossani varmasti jo pitkään. Erona aiempaan on siinä, että nyt minulla on enemmän jaettua tietoisuutta eri dissosioituneiden osien välillä, ja pystyn liittämään traumakokemuksia todelliseen itseeni. Kykenen tuntemaan ja suremaan, ja muistamaan sen, kuljettamaan mukanani. Minä luotan itseeni ja selviytymiseen niin paljon, että tunnen muurien madaltuneen eri osien välillä. 

Otan myös omat tunteeni ja kokemukseni vakavammin. Pidän tunnemuistojani minulle totena. Minä olen ollut avuton ja kauhuissani vanhempieni ja muiden aikuisten hulluuden edessä, ja minä olen joutunut siinä tilassa uskomaan kaiken mitä he ovat sanoneet. Minä olen joutunut vääristelemään ja vääristymään, jotta en olisi hajonnut. Sillä on ollut valtaisa vaikutus minuun, ja minulla on kaikki oikeus nyt hoitaa itseäni ja tehdä kuntoutumiseni olosuhteet mahdollisimman hyväksi. Tutustua itseeni.

Olen onnellinen, huomasin sen eilen ja tänään. Kaikesta paskasta huolimatta olen onnellinen tässä hetkessä. Tiedän, että kun kesätyöni alkaa, energiavarastoni ovat taas lujilla, ja taantumusta voi tulla. Mutta tiedän olevani matkalal kohti parempaa, tämä on yksi elämänvaihe ennen valmistumista, ja sen jälkeen voin taas miettiä suunnitelmiani uusiksi.

Googlasin mielenkiinnosta erään henkilön, joka vaikutti hyvin voimakkaasti lapsuuteni seurakunnassa. Hän oli vankilassa istunut talous-, väkivalta- ja huumerikollinen, josta tuli jumalan armosta evankelista. Rikoksista hän ymmärtääkseni pysynyt erossa, mutta elämä vaikuttaa muuten olleen yhä edelleen repaleista ihmissuhdesotkujen ja muiden ongelmien muodossa. Mutta mitäpä sitä itseään tutkailemaan, eihän sellaiselle ole tarvetta, koska synnistähän kaikessa on kyse - ongelmia on koska ihminen on syntinen, ja synnistä pääsee kun pyytää niitä jumalalta anteeksi. Synti on samaan aikaan ihmisen sisällä ja ulkopuolella; se voi tulla ja mennä ja ihmisen pitää vain turvata jumalaan ja tehdä parannus. Ihmisessä itsessäänhän ei voi olla varsinaisesti kehitettävää ja parannettavaa koska tunteet on poissuljettu, niitä ei kuulu kuunnella koska ne ovat maallisia, saatanallisia. Ihminen on paha. Tätä samaa paskanjauhantaa löysin lehtijutusta kyseisestä evankelistasta. Jumala koettelee, ja on antanut vaikeuksia jotta hän ymmärtäisi elävänsä vain jumalan armon varassa. Niin. Tästä syystä en koskaan kykene olemaan isäni kanssa läheinen, koska hän on samanlainen hullu. Eikä se siitä muuksi muutu.

Tällaiset esimerkit auttavat minua ymmärtämään aina vain paremmin sitä, millaisen henkisen pahoinpitelyn kohteeksi olen joutunut. Tulen vihaamaan heitä loppuelämäni. 

Hämmentäviä muistoja

Pakko kirjoittaa ylös tämä ettei se vain unohdu. Jostain piilosta puski esiin toinen väkivaltainen tunnemuisto lapsuudesta. En tiedä miksi se tuli nyt esiin, ehkä siksi että olen pitkästä aikaa oikeasti itkenyt (lähestulkoon koko illan) ja koitin hetkellisesti lukea jotain skeematerapiaan liittyvää kirjallisuutta. Plus että jälleen eräs ihmissuhde on kai tiensä päässä, mikä vituttaa ja suututtaa ja tuo ikäviä muistoja mieleen.

Kuitenkin, hetkellisesti mieleen tuli kuvia siitä miten a) minä hakkaan jotakuta b) joku hakkaa minua c) minä katson vieressä jonkun muun pieksentää. Eli hyvin sekava ja äkkiä vaihteleva välähdys - en osaa sanoa, että mikä näistä pitää paikkansa vai pitääkö mikään. Itse asissa, luulin aiemman tukistusepisodin olleen äitini tekosia, mutta en ole enää varma siitäkään. Isä on joskus lyönyt minua (vain koska näytin hänelle hampaat ovatko ne puhtaat, ja hän luuli minun irvistelevän ja pläts tuli avari naamaan... hyvin hyvin epätyypillistä isälleni, ja siksi epäilenkin onko muisto totta...) Muistan myös tukistuksia ja risulla/vyöllä lyömistä, vaikka aiemmin en olekaan muistanut. Muistan tunteen niistä tilanteista kun minua "kasvatettiin" lyömällä, mutta en osaa pukea sanoiksi sitä mitä tapahtui minulle - mihin se vaikutti, mitä tunteita tunsin vanhempia kohtaan sen jälkeen... 

Minulla vain on sellainen olo, että jotain väkivaltaista ja aggressiivista on tapahtunut minulle, en vain tiedä olenko ollut tekijä vai kohde. Kai lapset aina painivat ja kiusaavat toisiaan? Muistot ovat ajalta ennen vanhempien uskoontuloa, luultavasti. Onko isäni ollut paha ja halunnut tehdä parannuksen siitä? Kodin ilmapiiri onkin ollut pelkoa siitä mitä vanhemmat tekevät jos ei tottele?

Olen aivan umpikujassa. Tiedän, että selviän elossa mutta säilynkö elävänä - tuntevana ja muutenkin toimivana. Oksettaa kamalasti. Haluaisin olla hetken rauhassa kaikista vaateista ja velvollisuuksista. Ehkä asiat alkavat selventyä kun pääsen terapiaan ja menen lääkärille. Täytyy laatia joku suunnitelma. Mutta toivoin, että tämä pommi räjähtäisi nyt ja voisin viimeinkin vain käydä kaiken paskan läpi.

Syyllisyys hoitamattomista asioista

Viime yö ja tämä päivä ovat olleet hieman erilaisia noin fiiliksiensä puolesta. Valvoin viime yönä paljon, välillä kävin ehkä unessa kunnes aamusta nukuin parisen tuntia putkeen. Mulla alkoi pulpahdella mieleen kaikkia asioita, joita en ole hoitanut tai olen hoitanut huonosti ja alkoi vituttaa, surettaa ja hajottaa se ajattelu. Miten raha-asiat ovat perseellään, vaikka olen niitä koittanut hoitaa ja aina ne silti menee solmuun... Pitäisi maksaa opintotukia takaisin 15 %:n korolla kun en niitä ajoissa palauttanut enkä nyt tietenkään saa niitä enää takaisin käyttööni kun menevät perinnän kautta. Hienoa, ei lohduta että aika moni muukin joutuu niin tekemään. Sama on kai ensi vuonna, vaikka muka seurasinkin tulorajojani. En sitten tarpeeksi tiiviisti ja joka kuukausi vaikka pitäisi. Vittu että olen tyhmä ja idiootti!!! 

Tällaisissa tilanteissa tulee kamala raivo itseä kohtaan, tekisi mieli hakea syyllinen muualta. Mielellään vanhemmista. Heitä olen tottunut syyttämään asioista. Minullahan on tämä pohjaton tunne siitä, että minua kohdellaan epäoikeudenmukaisesti enkä saa mitä tarvitsen. Olen varmaan aina ollut hirveän kateellinen sisaruksilleni ja olen ollut aina omimassa heiltä kaiken - usein olen siinä heitä vanhempana onnistunutkin. Taustalla on inhottava tunne siitä, että minua ei ymmärretä ja minä en saa mitään, minä joudun vain luopumaan. Tämä kai on aiheutunut siitä, että olen joutunut olemaan "itsenäinen" ja "omatoiminen" liian varhain, pienempi sisarukseni on saanut kaiken huomion ja hoidon. Eli minut on pakolla itsenäistytetty joskus kaksi vuotiaana - sisarus vei vanhemmat minulta. Sitten isä on yrittänyt jossain kohtaa paikkailla huonoa omatuntoaan antamalla periksi asioissa ja ollut sellainen "curling-vanhempi", mikä ei ole helpottanut asiaa..

Sitten kun tullaan aikuisena tällaisiin tilanteisiin missä minun pitäisi kantaa vastuuta omasta elämästä, olen joskus vaikeuksissa. Minua vain kiukuttaa ne kaikki aikuisen elämän vaatimukset, ja tekisi mieli kirkua että tämä ei ole oikein että minua vaaditaan elämään näin - miksi pitää olla rajoituksia ja vaateita! En ymmärrä.

Noh, sitten kun pääsin tästä hetkeksi yli, niin tuli joku outo mielikuva äidistä. Ensimmäinen muistikuva jossa hän on käynyt fyysisesti käsiksi minuun. Toki kyseessä on ollut "vain normaali kasvatustoimenpide" eli tukistaminen. Äiti on saanut raivarin, aivan yllättäen ilman ennakkovaroituksia tarrannut raivoissaan hiuksiin kiinni - hän on ravistellut ihan tosissaan hetken aikaa ja sitten olen paiskautunut maahan itkemään. En tiedä, pitääkö tuo kuinka tarkasti paikkansa, joku osa minusta uskoo että niin on voinut käydä, mutta tuntuu että ei niin tapahtunut minulle. Siksi, sen tunteen puuttumisen vuoksi, epäilen mielikuvan todenperäisyyttä.

Minä voin selittää sen järjellä, että pienelle lapselle on traumaattista jos vanhemman toimintaa ei voi ennustaa ja hän käy käsiksi hiuskarvaankin. Meillä tuo tukistaminen on ollut voimakeino kasvatuksessa, samoin kuin piiskaaminen. Piiskaamista tosin on käytetty aika harvoin, en muista kuin yhden tilanteen selkeästi. Se ei ollut niin paha varmaan kuin tuo hiuksista repiminen. Se ei ollut pieni tukistus, vaan koko ruumista ravistavaa ja raastavaa repimistä. En tiedä minkä ikäinen olen ollut. Se ei tunnu tapahtuneen minulle. 

Tiedänhän minä, että äitini on aina ollut "temperamenttin" kuumakalle, joka suuttuu sekunneissa. Se varsinainen raivo todella puhkeaa ihan silmänräpäyksessä, lyö yhtäkkiä silmille kuin salama. Kireyttä on aistittavissa jo ennalta, ja olenhan sen tiennyt mihin tilanne johtaa kun olen jatkanut vain jankuttamista asioista. Mutta kun äidillä ei ole ollut pinnaa selittää asioita pitkälle, validoida tunteita. 

Tänään sitten olin aamulla hieman pökerryksissä kun olin yön miettinyt näitä asioita, ja sitten alkoi vituttaa kun en jaksanut mennä yhdelle kurssille ja tuntui että luennoitsija syyllisti minua siitä. Miksi selittelen poisjääntejäni; miksi en vain sano että en pääse, onko korvaavia tehtäviä. Vittuako se niille kuuluu miten opintoni suoritan. Ei tuo opetuksen laatu laitoksellamme ole edes niin hyvää, että viitsisi hirveästi edes käydä kursseilla. Onneksi nyt loppuu kurssit, saa tehdä vain kirjatenttejä.

No, pitää tässä miettiä vaikkapa kauppaanlähtöä. Ostaisi kilon suklaata ja makaisi sohvalla loppuviikon.