Tauko terapiaan

Olen ehtinyt miettiä terapian tauottamista nyt hetken, ja se alkaa tuntua tässä tilanteessa järkevimmältä vaihtoehdolta. Vaikealta sellaiselta, mutta olosuhteet ovat nyt sen mitä ovat. Pelottaa hieman jättää terapia pariksi kuukaudeksi, paluu takaisin voisi olla sitten ensi vuoden alussa. Mutta toisaalta voin ottaa tämän ihmiskokeena ja nähdä mitä vaikutuksia tauolla on, ja voisiko siitä olla jopa jotain hyötyä. Asiaa emme ole terapeutin kanssa varsinaisesti päättäneet, mutta katson miten jaksan tehdä töitä ja käydä terapiassa ja hoitaa opiskeluja. Varmaan hyvin huonosti. 

Olen välillä ehkä kokenut, että terapiasta ei ole mitään hyötyä. Että se on vain pinnallista kuulumisten lörpöttelyä. Mutta kuinka suuri merkitys sen olemassaololla minulle kuitenkin on, sitä on vaikea kai sanoa ennen taukoa. Ehkä painun taas pinnan alle kun ei ole sitä yhtä ihmistä, joka kuuntelee ja on empaattinen. Mitä jos panikoidun enkä uskalla sitten enää koskaan jättää terapiaa? (En usko tähän, mutta kävipä mielessä.)

Olen mielessäni raivonnut taas vanhemmilleni niin monesta asiasta. Mietin miksi niin monet asiat tuottavat minulle ja muille lapsille niin paljon vaikeuksia. Omilleen muuttaminen, itsenäistyminen ja sitä kautta myös parisuhteen löytäminen ja perheen perustaminen. En tiedä mistä tämä ajatus ja tunne on viime aikoina tullut, mutta minä en ole koskaan halunnut kertoa vanhemmilleni seurustelusuhteistani, ja vaivaannun kun sellaisista asioista puhutaan. Ne eivät ole olleet normaaleja puheenaiheita meidän perheessämme. Jollain tavalla se on noloa, mutta miksi aikuisen ihmisen pitää nolostua seurustelusta ja parisuhteesta? Sen vuoksi, että ne kertovat minun kasvaneen aikuiseksi. Mutta selkeästi siinä suhteessa on joku ongelma, perverssi sellainen. En halua, että isäni ajattelee minun olevan aikuinen, nainen ja seksuaalinenkin olento vielä kaiken lisäksi. En osaa pukea sitä tunnetta sanoiksi, mutta jotenkin kai häpeän niitä asioita. Voisiko se johtua siitä, että isä pitää meitä pikkulapsina ja siltä taholta annettu rooli on pahasti ristiriidassa aikuisuuden kanssa?

En voisi kuvitella tilannetta, jossa minun pitäisi kertoa isälleni vaikkapa olevani raskaana. Raskaaksi tullaan vain seksiä harrastamalla. Kipeää. Luulen, että tuo jumiutuminen on yksi syy sille miksi minä en vain pysty kehittämään itsestäni ikäistäni aikuista, olen silti liian kiinni noissa lapsuusperheen kuvioissa. Isäni taitaa manipuloinnin, olen sen huomannut ja osannut nimetä vasta vähän aikaa. Olen aiemminkin huomannut, että hän mielistelee, ja siitä tulee epämukava ja kiukkuinen olla. Mutta hän kääntää takkia, on aina sitä mieltä mitä keskustelukumppani, ja koittaa liehitellä esittämällä empaattista ja huolehtivaa vanhempaa. Hän osaa pelata peliä, jossa hän saa syyllistämällä istutettua nuorempien sisarusteni päähän tiettyjä asioita, minkä seurauksena he alkavat itsekin uskoa jossain kohtaa haluavansa niitä asioita. Tällä seuraavalla kommentilla ja vertauksella en todellakaan halua ja tarkoita loukata ketään, koska asia on vakava, mutta kyseessä lienee etäisestä sama ilmiö millä pedofiilit perustelevat, että lapsi halusi itsekin "sitä". Lapsi haluaa miellyttää, ja yrittää selvitä jollain tapaa aikuisen sanelemassa maailmassa. Ja niin kauan kuin lapsi on riippuvainen aikuisesta, täytyy mukautua aikuisen sääntöihin ja yrittää tehdä elämästä edes vähän parempaa. Joskus se voi olla valeminän ja -todellisuuden rakentamista, uskottelua itselleen että tätä minä haluan ja tämä on kivaa. Mutta aikuinen siirtää siinä itselleen kuuluvan vastuun ja syyn lapselle selittämällä, että sinä teit aloitteen, sinä olit samaa mieltä. Täysin sairasta ja tuomittavaa. 

En vastaa nyt isän puheluihin. Se on ainoa tapa säästää hermoja. Koska hän tuputtaa sitä omaa paskamaista maailmaansa myös puhelimen välityksellä. Täytyy keksiä keinot laittaa hänelle rajoja. Se voisi alkaa sillä, että osoitan olevani aikuinen ja päätän elämästäni eli käytännössä siis sanoisin suoraan mitä ajattelen vaikka hänen siunailustaan ynnä muusta paskasta. Kerron hänelle toivovani, että hän lopettaa sen koska se on vastoin omia arvojani ja halventaa minun omaa käsitystäni ja arvojani maailmasta. En minäkään toivota minkään hänen uskoaan vastaan olevan jumalan siunasta hänelle, kuten jo aiemmin totesin. Mutta tiedänhän minä mistä tuo kaikki tulee. Ainakin luulen tietäväni. Hän on niin hukassa oikeassa maailmassa, eikä koe sellaista positiivista kontrollin ja vaikuttamisen tunnetta tai mahdollisuutta elämäänsä. On helpompaa kun kaikki on vain "herran hallussa". "Taivaan isä" on ainoa auktoriteetti, jota hän sietää. Passiivis-aggressiivisena persoonana hän vastustaa kaikkea ylhäältä tulevaa, halveksii ja vähättelee. Mutta kun jumala on sellainen muokattavissa oleva tyyppi, siitä ei ole pelkoa että joutuis konkreettisesti kaksintaisteluun hänen kanssaan. On paljon helpompaa kun elämän ylin auktoriteetti on näkymätön, kuulumaton ja.... olematon. 

Isäni hermostuu kun sanon jotain tuosta toivotelusta ja siunaamisesta. Mitä todennäköisemmin hän pakenee niihin omiin maailmoihinsa entistä tiukemmin ja rukoilee aina vain enemmän. Se on hänen tapansa käsitellä ahdistusta. Mutta tosiasia on se, minkä hänellekin voisi kertoa ja soisi hänen sen myös ymmärtävän, että hänen todistelunsa miten hän rukoilee joka päivä meidän puolestamme ja ajattelee meitä, ei lämmitä ketään meistä lapsista yhtään. Voisi ehdottaa, että jospa hän käyttäisi sen energian jotenkin tarkoituksenmukaisemmin. Mitä hyötyä hänen rukoilustaan on meille tai kellekään? Konkreettisilla teoilla tätä maailmaa pyöritetään, loppujen lopuksi? Hän olisi voinut olla enemmän läsnä kun olimme pieniä, nyt sitä ei voi rukoilemalla korvata. Ikävä fakta.

Että perushyvä maanantai ollut tänään, kun tällaisia mietin.

Paljon muutoksia

Olen saanut hetkeksi töitä, jippii, joskaan työ ei jaksaisi sisältönsä puolesta juuri nyt hirveästi inspiroida. Pelkään vastuuta. Mutta pakko pakertaa nyt tuo pätkä läpi, ja ansaita rahaa. Mikään muu ei siinä houkuttele. 

Mutta, valitettavasti, tilanne on se, että en saanut sovittua lyhennettyä työaikaa, kuten aiemmin, enkä taida selviytyä terapiaan mitenkään näiden muutaman kuukauden aikana. Eli, terapiaan tulee tauko, ellei terapeutti keksi jostain virka-ajan ulkopuolista aikaa minulle. En ole varma onko tämä ok Kelan puolesta, se siitä vielä puuttuisi etten saa pitää edes taukoa menettämättä käyntejä. Noh, asiaa täytyy pähkäillä eri päin. Ehkä terapiatauko tekisi hyvää, mutta silti se pelottaa kun olen käynyt sitä jo yli pari vuotta. En muista aikaa ennen jonkinlaista ammattiapua.

Mieli on nyt koteloitunut jotenkin, kun en tiedä miten tulen loppuvuodesta selviämään. Olen ärsyyntynyt ja ahdistunut isäni touhuista ja manipulaatiosta sisaruksiini liittyen, mikä nostaa kai jotain muistoja lähelle pintaa. Aika menee taas liian nopeasti, mikä vituttaa. En tiedä missä vietän aikani, pääni sisällä kai.

Joten, huomenna uuteen työviikkoon. Voi ku kivaa kivaa kivaa!

Saahan sitä unelmoida

Televisiosta tulee jonkinlainen naisten emansipaatioelokuva. Väkivaltaisessa liitossa vuosia ollut nainen tulee miehelleen raskaaksi, ei uskalla jättää miestä mutta ei halua lastakaan. Itse asiassa nainen ei näe itseään äitinä ollenkaan, hän "kunnioittaa lasta", mutta ei halua olla äiti. Kunnes vauva syntyy ja naisen mieli muuttuu ja hän saa vauvaansa katsoessa rohkeutta ilmoittaa miehelleen, että suhde on ohi. Vauva on nyt hänen elämänsä rakkaus.

Noinko se käy? Nainen rakastaa piirakoiden leipomista (joka onkin leffan läpi "se" juttu), ja leipoo niitä keittiössään kanniskellen pientä tyttöä sylissään. Molemmilla on kauniit keltaiset mekot. Just. Näinhän se menee.

Minäkin haluan söpön pikku taaperon, jonka kanssa pitää samanlaisia keltaisia mekkoja. Tulipa vaan sellainen olo. Niin, tai siis, oikeastaan joku siinä idyllisessä kuvassa viehättää, mutta minun on helvetin vaikea kuvitella tuollaista omasta perspektiivistäni. Näen kaiken ulkopuolisen silmin. Enpä kai osaisi nauttia sellaisesta perhe-elämästä..

Edelleenkään en siis osaa oikein katsoa asioita ihan vain omasta näkökulmasta. Tämä ei ole ainoa esimerkki asiasta. Oikeastaan tämä ei ole ensinkään validi esimerkki yhtään mistään, koska voihan se olla etten sitten pohjimmiltaan haluakaan perheenlisäystä. Tuo vain on joku kulttuurin uskottelema juttu, josta tuntee huonommuutta ja pelkoa. Pelkoa siitä, että jää jostain tosi mahtavasta paitsi kun ei hanki lapsia. 

Että tämmöistä. Terapeutti ehdotti, että terapia voidaan laittaa myös tauolle, jos en pysty siihen nyt panostamaan. Jää nähtäväksi tuo.

Ja meinasin tänään pimahtaa isälleni. Mielestäni olisi kohtuullista, että hän ei suoltaisi sitä perkeleen jeesussopaa minulle. Uskokoon miten haluaa, tehköön mitä haluaa, mutta minulle sitä ei tarvitse kertoa. Nyt hän halusi sanoa, että oli juuri rukoillut minulle onnistumista eräässä työasiassa ja kun sitten asia järjestyi hyvällä tavalla, niin se oli sitten sitä johdatusta ja piti vielä päästä sanomaan miten hän koko ajan luotti siihen että taivaan isä tietää mikä on parhaaksi ja järjestää asiat. Joo, vittu ei. Tällä ei ole mitään tekemistä minkään typerän rukouksen kanssa. Hänen itsesuggestointihetkensä eivät millään voineet laittaa liikkeelle sellaisia tapahtumasarjoja ja energiaa, joka olisi mahdollistanut minulle työt. Mutta tämä ei mene jakeluun isälleni. Jos hän vuoden jokaisena päivänä rukoilee samoja asioita niin totta kai sitä joskus natsaa tapahtumat. Mutta kun tämähän on niin tuttua tuolta vitun hihhulipiireistä; tehdään niin laveita ja yleismaailmallisia ja kaikkeen sopivia rukous "tilauksia", jotka sitten hienoisessa joukkohurmoksessa tulkitaan ihan yhtä laveasti. Se on aina vaan, että miten halua asiat itselleen selittää.

Olen miettinyt, että voinko kieltää häntä toivottamasta minulle "siunausta" ja kertomasta, että hän rukoilee puolestani tai "muistaa rukouksin". Se on mielestäni uskonnon ja hänen maailmankatsomuksensa tyrkyttämistä, tai minun tilaani tunkeutumista. Jollakin tapaa. Hän ei taatusti pitäisi siitä, jos minä alkaisin harjoittaa jotain uskontoa (siis liikaa hänen normeistaan poikkeavaa, kristitty pitää olla) ja toivottaa sen mukaisia toivotuksia. Ehkä alan toivottaa hänelle jonkun hindujumalan suojelusta, suoltaisin sitä joka keskustelun päätteeksi. Aina oikein paatoksella toteaisin, että kyllä minä hengessä tiesin että näin tulee käymään ja että näin ****** (tämä jumala) on tarkoittanut tapahtuvaksi. Kauankohan jatkaisi sitä omaa hölötystään. Ainakin hän pahastuisi siitä ikihyvikseen, koska kristinusko nyt vain on totuus. 

Syksy ja ruska ja harmaus

Aika menee kyllä hirveää kyytiä. Olen vetkutellut viikkotolkulla opiskeluasioiden suhteen, mutta sentään yhden sain hoidettua ja olen siitä ylpeä. Nyt sitten sen suurimman kimppuun eli lopputyön. Vielä ei ole hajuakaan miten sen teen. Olen ihan kujalla. Mutta, mottoni on päivä kerrallaan. Jokaisena päivänä jos tekee vähän jotain, niin ajan saatossa saakin jo jotain näkyvää jälkeä. 

Mitään ei ole oikeastaan tapahtunut. Olen yrittänyt pitää päivärutiineja yllä, säännöllistä syömistä ja nukkumista. Nyt kyllä on taas rytmit menossa myöhempään ja myöhempään, mutta jospa niitäkin saa vaikka puoli tuntia per yö kelattua takaisin. Olen mennyt omasta mielestäni hienosti eteenpäin näiden tunnesyömisten (tai syömättömyyksien) kanssa. En ole "ahminut" (lohtu)ruokia nyt hetkeen (en pysty tavoittamaan muistista, että milloin viimeksi, joten saattaa olla, että olen ahminut viikko sitten tai kolme viikkoa sitten). Ehkä muistini pituus on noin 5 päivää. No joka tapauksessa, säännöllinen ruokailu on auttanut pitämään verensokerit tasaisena, ja sitten kun olen päässyt ruokaan käsiksi, niin jokainen ateria on tuntunut pieneltä juhlalta. On ollut ihana nauttia ruoasta luvan kanssa, ei ole tullut laskettua kaloreita perusruoasta. 

Tunteiden kanssa on ehkä helpompaa, kun vain mietin omia asioitani. Toisaalta minulle ei ole helppoa olla ottamatta pulttia muiden ihmisten jutuista, vaan työnnän pääni kyllä niihin ilman lupaa. Välillä tulee ylilyöntejä, hermostun enkä pysty sitä peittämään. Mutta ainahan elämässä on varmasti ihmisiä ja tapahtumia, jotka nostattavat tunteita. Ja hyvä niin. Ei se ole muuten elämää.

Terapia jatkuu. En oikein tiedä mihin suuntaan se tällä hetkellä menee, tai minä menen. Olisin odottanut joitain suuria "läpimurtoja", mutta en tiedä tuleeko niitä. Mutta en oikeastaan edes tiedä mitä läpimurtoa olisin odottanut... Jotain, että yhtäkkiä asiat vaan alkaisivat rullata hienosti ja kevyesti, minä muuttuisin joksikin "toiseksi" kun vapaudun menneisyyteni kahleista. No, en ole vapautumassa. Suurena ongelmana on edelleen välttelevä käyttäytymiseni ja suhtautumiseni. En luota terapeuttiin, en luota ihmisiin. Luotan itseeni, jos luotan. Ei terapiassa voi näyttää tunteita.

Kiinnostaisi pohtia tuota jossain kohtaa mainitsemaani valeminä-käsitettä. Se on alkanut kiehtoa, ja kun peilaan omaa historiaani vasten, se on eräs aika hyvin siihen istuva ajatus. Tai löydän siitä monia tuttuja ja ymmärrettäviä kohtia, jotka tunnistan ja allekirjoitan. Vähän samaan tapaan kuin skeematerapian tausta-ajatukset. Mutta, katson missä kohti on aikaa pureskella aihetta tarkemmin.

Kuka pakottaa

Nimittäin tekemään tyhmiä valintoja elämässä. Vaikka tietäisi, että niistä ei seuraa kuin paskaa. Olen tehnyt nyt idiottimaisen ratkaisun, ottanut yhteyttä exään, joka ei halua nähdä minua. En tiedä mitä tällä haen, ehkä jonkinlaista silittelyä ja sovittelua koko suhteelle. Nyt sillä raukalla on lähinnä välinearvoa tässä kuviossa ja show'ssa, jonka haluan lopullisesti päätökseen. Olen käsitelly asiaa jo jonkin aikaa, ja tiedän että siitä suhteesta ei tule mitään. Piste. Mutta, jotta, että, koska haluan jatkaa elämääni eheämpänä, haluan vielä kerran nähdä hänet ja hyvästellä. Onko siinä järkeä? Hyvästellä omalla tavallani. 

Sitä paitsi, nyt minua odottaa vapaus. Olen päässyt eroon ihmisestä, josta en pidä. Se on hienoa. Olen uskaltanut olla tiukka ja vetää rajoja. Nyt ei tarvitse nähdä häntä. Hän haluaisi nähdä minua (ööö, eli vähän sama tilanne kuin yllä kuvaamani, joskin vain kaverillisessa mielessä, olemme kavereita siis olleet). Nyt olen päättänyt, hän on ulkona elämästi lopullisesti. Siis henkilökohtaisesta elämästäni, tunnemaailmastani.

Olen harjoitellut omissa oloissa olemista, vain omiin tunteisiin keskittymistä ja se toimii. Ehkä siksi uskalsin alkaa selvittää vielä tätä ex-juttua, koska haluan pisteen sille. Haluan saada itselleni kokemuksen, että olen normaali keskusteluun kykenevä ihminen, ja ettei jäisi niin paska maku siitä kaikesta säädöstä kun en ole osannut puhua asioista.

Got it?

Minä minä minä

Minusta on alkanut tuntua, että tuo omista asioista huolehtiminen on yksi tärkeimmistä oivalluksista pitkään aikaan. Se on vaikeaa, kun koko ajan tekisi mieli vastuuttaa muita ihmisiä ja heitä niistä tekosista, jotka ovat pilanneet elämäni ja tehneet siitä kurjaa. Ok, niin voi olla, mutta enpä minä voi missään voittaa jos en itse näe sitä vaivaa, että panostaisin itseeni. Minä voin valita elämässäni monia asioita, kuten todettua, sekä vetää rajoja. Rajat suojelevat minua itseäni. 

Olen nyt hetken aikaa maistellut tätä ajatusta siitä, että eläisin itseäni varten. Ottaisin elämästä irti sen mitä kaipaan, kyselemättä muilta. En ole ennekään kysynyt, mutta olen silti hävennyt itseäni ja tekemisiäni. Oikeastaan en ole viitsinyt tehdä mitään, koska en ole uskonut olevani kivojen asioiden ja kokemusten arvoinen. Nyt olen tuntenut asian toisin, ja olen kiinnostunut suunnittelemaan jotain, ihan vain itselleni. Ei sen vuoksi, että se näyttäisi CV:ssä hyvältä tai että se olisi muutoin meriitti, jolla kehuskella. 

Olen jollain hämärällä tavalla elänyt aina muita varten, tai muiden ehdoilla. Pohjimmiltaan motiivinani on aina ollut se, miltä asiat näyttävät muiden silmissä. Silti olen saanut vain vähän aikaan sellaista, millä voisi todella "kehuskella". Nämä ovat näitä minun tunteitan, en osaa laittaa niitä mitenkään järjelliseen järjestykseen arvioidakseni niitä objektiivisesti. Olenko saanut jotain aikaan? Olen varmasti, mutta en ne eivät tule mieleeni silloin kuin pitäisi. Minä mitätöin itseeni liittyvät asiat ja tekemiset. Tehokkaasti.

Olen lueskellut artikkelia joka käsittelee false self- ja true self- käsitteitä. Ne ovat mielenkiintoisia, ja aion postata niihin liittyen kunhan kerkeän hahmotella järkevän tekstin. Ne liittyvät tähänkin asiaan, ne liittyvät itse asiassa moneenkin juttuun, mitä olen kokenut.

Mielessäni muhii monia aiheita, joista olisi mielenkiintoista ja jännittävää kirjoittaa, mutta en saa niitä vielä ulos itsestäni. Katsotaan miten opiskelusyksy antaa myöten näille omille pohdinnoille.

Viikon varrelta

Joitakin miellyttäviä ja tyydyttäviä huomioita viikon varrelta. Mielialat eivät ole nyt muutamiin päiviin heilahdelleet radikaalisti, ajatukset ovat pysyneet aikuismaisella tavalla kasassa. Olen ollut yllättynyt siitä miten olen halunnut ja jaksanut mennä pyörimään ihmisten pariin, ja olen jopa nauttinut olemisesta. Hengailusta, tanssimisesta ja keskustelusta. En ole häpeillyt itseäni ja olemustani. Se on kivaa vaihtelua. 

En ole haikaillut kenenkään ihmisen luokse ja olen hetkeksi päässyt joistain kehämäisistä  pakkoajatuksistani irti. En ole hirveästi siitä puhunut, mutta minulla on sellaisia ikäviä ajatuskuvioita, jotka piinaavaat tiettyjä moodeja herkeämättä; monesti ne liittyvät ihmisiin, joiden kanssa olen ollut suhteessa, eli miehiin ja seurusteluun. Jotkut tilanteet ovat jääneet valokuvan tarkkoina mieleeni ja muistan kaiken liiankin hyvin. Ne sitten pyörähtävät käyntiin jonkun moodin ollessa vallalla. (Käytän nyt sanaa moodi kuvaamaan sellaisia rajattuja olotiloja, joille on jokaiselle tyypilliset ja ominaiset tunteet, ajatukset ja toimintatavat.)

En tiedä kuinka läsnä ollen ollut aina sen hetkisissä tekemisissä, mutta en ole turhia stressaillut tulevasta. Opinnoista tai töistä tai muustakaan. Olen vain antanut mennä ja  nauttinut. Ei fiilis nyt ihan katossa ole, mutta ei tarvitsekaan. Pääasia on ollut se, että olen ollut itseeni hetken aikaa tyytyväinen ja olen ollut kiinnostunut muista ihmisistä hyvällä tavalla.

Ehkä vain omista asioista huolehtiminen tekee hyvää minulle, kun luovun toisten murheiden kantamisesta. Se on aika jees. Olen luovuttanut siis myös sen suhteen, että voisin pystyisin todella muuttamaan ketään toista ihmistä kuin itseäni. Joskus haluaisin niin kovasti, se piirre on minussa sitkeästi. Se on ollut aina. Kunhan minä yritän tarpeeksi ja sanon oikeat sanat ja olen oikeanlainen niin saan jonkun ihmisen reagoimaan haluamallani tavalla. Joko hänen itsensä tai minun "parhaakseni". Tuo on ihan paskaa. En voi olla vastuussa sellaisesta, ja se helpottaa kovasti. Se myös sattuu kovasti, koska on vaikea luopua ihmissuhteista, joissa ajattelee että ehkä olisi voinut auttaa toista osapuolta, ja sitä kautta saada myös itsensä kannalta tyydyttävämmän lopputuloksen. Olisiko voinut saada toisen puhumaan enemmän, olemaan avoimempi, luottamaan enemmän itseensä? Kuka tietää, mutta mahdotonta tuollaiseen peliin on lähteä.

Olen pohtinut myös tunteita ja tuntemista. Ne ovat mielenkiintoisia asioista. Siihen nähden, että olen aina ollut varsin nopeasti ja kiihkeästi reagoivaa sorttia (eli tunteet ovat olleet suuressa osassa elämässäni), olen kiinnittänyt hämmästyttävän vähän huomioita tunteiden luonteeseen ja tarkoitukseen. En ole oikein päässyt kärryille niistä, en ole ollut niistä tietoinenkaan. En ole osannut ennakoida ja tuntea itseäni niin, että olisin pystynyt selittämään asioita. Se on hassua. Nyt kun on tällaisen uuden asian äärellä, on tunteiden tarkkailu oikeastaan hauskaa. Ne voivat olla voimakkaita ja pelottavia, lähes sietämättömiä ja "tyhmiä", mutta olen suhtautunut niihin tavallaan uteliaammin kun olen saanut kokemusta tunnetyöskentelystä. En varmaankaan ole analyyttinen ja järkevä ja tätä mieltä silloin kun on armoton vitutus päällä, ei suinkaan, mutta on tässä tullut nyt katsottua jonkun verran niitä notkahduksia ja paskoja tiloja, että olen saanut kokemusta niistä selviämisestä. Ja ennen kaikkea pystyn pitämään mielessän (tai ainakin takaraivossa) sen, että tunnemyrskyt menevät ohi. Jos ei, niistä on syytä ehkä puhua. Eli kai voisin sanoa, että elämässäni on nyt jonkinlainen jatkuvuuden tunne, elämä ei ole vain yhtä hetkeä vaikka tavallaan on.

Se on hassua.

Ideariihi terapiaa varten

Jumalan siunasta sille ihmiselle, joka keksi ettei tässä maailmassa voi pelkästään itkua tuhertamalla saada sitä mitä haluaa. Eli tässä tapauksessa kiitokset kuuluvat kai äidilleni. On siinä ihmisessä ja sen luonteenpiirteissä jotain positiivistakin, ainakin joissain tilanteissa. Häneltä olen kai perinyt tämän elämäni "perusvireen", jonka voisi ehkä tiivistää mottoon: kyllä kaikki järjestyy ja olo helpottaa. Pelkkä asioiden järjestyminen ei näes riitä, ei minulle. Yleensä se kyllä tarkoittaa myös mielialan kohoamista, eli olo parantuu. Jollain tavalla olen optimisti, perusluonteeltani. Jos sellaista on. Mutta jotkin moodit sitten tuhoavat sitä ja asettuvat sen tielle. 

Yksi tuhoava moodi on pieni, hylätty ja arvoton pikkutyttö. Hetkittäin pääsen käsiksi siihen olotilaan ja tunteeseen, pelkään silloin kaikkia ja kaikkea. En mitään tiettyä, mutta olemassaolo on hankalaa. Tiedän nyt, että tätä moodia voisi käsitellä EMDR-terapiassa, jota terapeutti on minulle ehdottanut. En tiedä missä vaiheessa sitä kokeillaan vai kokeillaanko ollenkaan. Mietin kesän mittaan välillä sitä mihin asiaan se pitäisi fokusoida, ja ehkä se on tämä. Muistan kyllä liiankin hyvin tapahtumia, tilanteita, sanoja ja tunteita, jotka laukaisevat kamalan olon. Laukaisisivat, jos sen sallisin. Välillä suojaukset ovat niin alhaalla, että en voi välttyä niiltä. Onneksi olen vahvistunut sen verran ja päässyt siitä ahdistuksesta, että ne muistot eivät puske niin vahvasti enää päälle. Eivät arkielämässä. 

Mutta siellä ne ovat, vuosia säilyneinä. Hieno homma. Ehkä oikeasti tarvitsen niiden työstämistä. Haluan myös tulla kuulluksi niiden suhteen, koska en ole ikinä päässyt kertomaan kenellekään miten jotkut asiat ovat haavoittaneet. Nytkin tuntuu, että tietyt asiat kirvelevät jossain pinnan alla. Haluaisin vetää rauhoittavia, mutta kun aamulla on aikainen herätys enkä halua olla ihan pökkelönä. Uni on se, joka tuo pelastuksen, jos on tuodakseen. 

Pizza, Love & Understanding

Hupsis, lähti lapasesta taas tämä syöminen. En ole laittanut "kunnollista" ruokaa koko viikonloppuna, paitsi jotain pupunpöperöä vaikka pitäisihän minun tietää, että en tule salaateilla miksikään. Tämä kostautui sitten pizzareissulla, kun nälkä jo hämärsi näköä. Kun sain ahdettua apetta sisuksiini, ymmärsin että ruoka todella on lohduttavaa ja lohdullista. Siihen liittyy jotain mystistä henkisen tason tyydytystä ja lämpöä, jota ei oikein mistään muusta saa. 

Ruoka (rasvainen, ruolainen, makea, mikä tahansa maistuva ja kaloripitoinen) tyynnyttää ja rauhoittaa, ainakin minua. Tietyt suklaaherkut nostavat verensokeria miellyttävästi ja saavat aikaan hieman nousuhumalaa muistuttavan hetkellisen nautinnon tunteen. Onneksi homma ei päätynyt tällä kertaa mihinkään överimättöön, vaan pystyin jättämään pikkupizzastani jotain myös huomiselle. Söin silti pari palaa liikaa, mikä tuntuu nyt ikävänä vatsan nipistyksinä.

Muuten kai voin tänään aika keskinkertaisesti, olen pohtinut jonkin verran taas sitä miksi jotkin ihmiset minua pelottavat ja näiden harvojen ihmisten perusteella maalailen sellaisia kauhuskenaarioita etten uskalla esimerkiksi hakeutua töihin. Koska olen varma siitä, että työkavereissa ja asiakkaissa on hirveitä mulkvisteja, jotka saavat minut hyppäämään siihen pelokkaasen ja paniikinomaiseen pikkulapsi-moodiin. Pelkään myös sitä, että joudun töihin jotka ovat liian raskaita minulle, löydänkin itsestäni joitain sellaisia puolia, jotka eivät kestä.

Kestämisestä tuli mieleeni, että tekisi varmaan hyvää itkeä terapiassa. Se on yksi valtava kynnys, joka myös mielestäni mittaa jotain "edistymisessäni". En pysty laskemaan suojauksia terapeutin edessä. Minusta tuntuu aivan kuin hän koittaisi kaivella minusta esiin kaikkea henkilökohtaista, jotta itkisin ja hän pääsisi kommentoimaan, että mitäs minä sanoin. Äitini on tehnyt sitä, ollut ensin tunkeileva ja sitten menettänyt mielenkiintonsta kun on saanut mitä on halunnut. En osaa sitä tarkoin selittää, mutta sellainen hän vain on. Haluaa itse jotain ja sitten potkii lapset pois kun ei enää tarvitse meitä vaan tarpeet on tyydytetty. Minulla on tunne kuin terapeuttikin jahtaisi jotain tuollaista kokemusta; näyttöä omasta hyvyydestä tunkeilemalla minun asioihini ja sitten kuitenkin jättäisi minut haavoitettuna yksin.

Näillä ajatuksilla uuteen viikkoon. Eipä ne ajatukset kovin kummoisia olleet, ja silti piti avautua :)

Tyhjä lapsuus

Tutkailin mitä mielenkiintoista tekstiä löytäisin netistä läheisriippuvuudesta. Olen vähitellen päässyt yli siitä ärsytyksestä, jota olen tuntenut läheisriippuvuus "ilmiön" tultua muotisanaksi ja "diagnoosiksi", ja olen alkanut uteliaana ja suodattaen lueskella aiheesta jos olen siihen jossain törmännyt. Olen ajatellut, että ehkäpä tässä on jotain pointtiakin. Jossain kirjoitelmassa käytettiin ilmaisua tyhjä lapsuus, ja väittämää, että läheisriippuvaiset ovat kokeneet traumaattisella tavalla tyhjän lapsuuden. Itseeni tuo kolahti sen vuoksi, että en ole itse pystynyt kehittämään osuvaa kuvausta omista ajatuksistani ja tunteistani lapsuudestani. Tyhjä viittaa johonkin sisällöttömään, jonkin puitteiden sisuksiin, jossa ei siis ole mitään. Sellaista oli minun lapsuuteni, tyhjää. Näen jälkikäteen, että puitteet ja materia ovat olleet kunnossa, mutta henkisiä eväitä ei ole ollut vanhemmilla jaettavaksi asti.

En muista koskaan saaneeni vanhemmilta muuta kuin kasvatusta. En mitään "elämän eväitä", en älyllistä tai tunteellista pohdintaa yhtään mistään. Heille riitti se, että he saivat meidät hakeutumaan jatko-opintoihin, pysymään erossa aineista ja rikollisuudesta sekä olemaan hankkiutumatta raskaaksi/panematta ketään raskaaksi. Mutta onko siinä tarpeeksi, varsinkin jos lapsi on utelias, kyselevä ja älykäs, ja osaa haastaa vanhempansa keskusteluihin, joihin he eivät ole valmiita? Minäpä tein niin, eikä heidän vastauksena kelvanneet minulle, eivätkä kelpaa vieläkään. Toisaalta, minulle on jäänyt tunne, että myöskään minä en kelpaa. Koska olen ilkeä tuhma ja kyseenalaistava. Siinäpä ristiriitaa pienelle lapselle kun omat aivot sanovat toista kuin vanhemmat - vanhemmat jotka kylmettyvät ja hylkäävät jos olen vääränlainen. 

Ehkä toivun itse parhaillaan jostain läheisriippuvuudesta. En ole osannut käyttää omia tunteita ja toiveitani elämäni kompassina, koska olen joutunut luovimaan niiden minusta mahdollisesti "välittävien" ihmisten perässä hinnalla millä hyvänsä. Nyt alan ymmärtää elämän realiteetteja paremmin, ja osaan asettaa omia rajojani paremmin. Opin myös sen, että minä en ole vastuussa muiden ihmisten tunteista ja elämästä. Voin keskittyä sen tyhjän olon paikkaamiseen ihan vain omalla kohdallani.

Nämä puheet ovat omaa vapaata ajatuksenkulkuani, joka lähti luettuani läheisriippuvuudesta. Tyhjyyden voi jokainen tulkita ja selittää omalla kohdallaan miten haluaa. En saa enää mitään tolkkua tähän, josko sitä koskaan olikaan. Keskityn katsomaan Mindhuntersia ja palaan asiaan sitten jos on jotain sanottavaa.