Mitähän tästä seuraa

Olen nyhrännyt hakemusta Kelalle, jotta nuo mokomat heltyisivät ja antaisivat minulle vielä rahaa saadakseni opinnot loppuun. En pyydä ihan pieniä summia enkä ihan vähäksi aikaa, mutta katotaan mitä tapahtuu... Tosiasiallisesti en edes tiedä minkä verran saisin kuntoutusrahaa, mutta sehän selviää sitten jos sen hakeminen tulee ajankohtaiseksi.

Nyt voinen hetkeksi hengähtää nauttimaan joutenolosta. Tosin yhtä opiskelujuttua pitäisi tehdä, ja aionkin siihen viikonloppuna tarttua hanakasti. No, aika hanakasti. Terapiaa odotaan taas, nyt sitä on kaksi kertaa viikossa, ja tuntuu että kolmaskin kerta voisi olla ok, mutta se ei liene mahdollista. Minulla on kyllä jäänyt käyttämättä kertoja töiden vuoksi, en tiedä voiko niillekin hakea sitten jotain jatkoa.

Mutta lähden nyt vielä nautiskelemaan jostain kirjasta, toivottavasti uni tulee pian.

Nyt se oli helpompaa

... nimittäin täyttää kolmannen vuoden psykoterapiahakemus. Vuosi sitten mietin paniikissa, että mitä osaan kirjoittaa omiksi tavoitteiksi terapiaan, kun kaikki oli jotenkin... levällään. Nyt haluaisin kolmannen vuoden tutustua itseeni nykyhetkessä sekä omassa historiassani, sitä kautta löytynee keinoja rakentaa henkistä tasapainoa.

Keskustelimme terapiassa omien tunteiden ja muistojen "oikeellisuudesta" ja paikkansapitävyydestä. Minulla on edelleen olo, että minä vain tiedän asioiden tapahtuneen mutta en tunne niitä omiksi kokemuksiksi ja sitä kautta epäilen "oikeuttani" masennukseen. Asiaa on aika vaikea selittää. Mietin varmaan liian pitkään, että minullahan on ollut hyvä lapsuus, nuoruus ja elämä muutenkin jotenkin miksi minulla on pelkotiloja ja masennusta. 

Puhuin terapiassa myös siitä, että pelkään jotain todella kamalaa paljastuvan muistoistani. Sitten kaikki romahtaisi. Mutta voisiko se enää enempää romahtaa kuin miten pirstaleinen olen ollut? Niin kysyi terapeutti. Tuossa tilanteessa minulle tapahtui ensimmäistä terapiaistunnon aikana selkeästi jotain fyysistä; raajoja alkoi pistellä ja sitten ne ikään kuin turtuivat tai eivät tuntuneet aivan omilta. Vieraannuin hetkeksi itsestäni, oli varmaan niin jännää pohtia sitä menneisyyttä. Ja sitä, että voisin ottaa sieltä muistoja ja tunteita vastaan.

Olen nukkunut tällä viikolla katkonaisesti, mutta en oikein keksi, että miksi. Ihan vituttaa se, että heräilen koko ajan ja tuntuu etten ole nukkunut yhtään. En silti ole ollut kovin väsynytkään, en ainakaan niin paljon kuin voisin kuvitella yleensä vastaavassa tilanteessa olevani. Nyt olen hieman väsynyt, mutta nukkumaan on vaikea mennä, ei vaan viitsisi.

Onneksi voin nyt nautiskella viikonlopusta ilman kovin järjettömän suuria murheita, joitain pikkujuttuja on tiedossa pitämään vireystilaa sopivana. Onneksi aikataulut on kuitenkin joustavat. 

Rasvapallo

Istun sohvalla mussuttamassa kunnon lohturuokaa. Tänään on ollut niin hidas, laiska ja väsynyt päivä etten ole saanut yhtään mitään aikaiseksi. Tarkoitukseni oli opiskella ja järjestellä kotia, ja vaikka heräsinkin itselleni poikkeuksellisen aikaisin klo 10ltä, olen vain maannut ja torkkunut. Kerrassaan vetämätön olo, enkä tiedä miksi. Olen saanut olla ihan rauhassa viikon, en ole rehkinyt erityisesti vaan käynyt jopa virkistävällä pitkällä kävelyllä eilen. Miten voi tulla tällainen väsymys tyhjästä? 

Olen kai jotenkin alakuloisella tuulella, pettynyt toivottuani liikoja taas elämältä. Kun tarkemmin miettii, niin ehkä väsymyksen ja harmauden taustalla on huonommuuden ja kelpaamattomuuden tunteet. Mukavatkin haasteet alkavat näyttää siinä valossa liian suurilta selvitettäväksi. Murehdin taas asioita, joihin en voi vaikuttaa.

Kohta alkaa taas pitempi yhtenäinen terapiajakso, jolloin käyn vastaanotolla kaksi kertaa viikossa muutaman kuukauden. Sitten on joku terapeutin loma, pitäisi kai kehitellä itsellekin jotain toimintaa siihen. Isä kysyi viimeksi kun nähtiin, että milloin tulen taas käymään. Hyvä helvetti sentään, olin siellä vielä silloin, miksi pitäisi jo tietää milloin aikatauluni mahdollistavat seuraavan kerran? En ole menossa kyllä vanhemmilleni kylään, nyt ei ole mitään pakottavia syitä. Jotain muuta kiitos minulle, ehkä matka ystävän luokse tai vastaavaa. 

Tylsiä kuulumisia

Kaikenlaista on elämässä sattunut ja tapahtunut viimeisen kuukauden aikana, mutta tunteet ovat melko vakaat. Ei suuria heilahduksia suuntaan tai toiseen. Vai onko ollut, en muista. Edelleen on hankala hahmottaa, pitää mielessä ja palauttaa mieleen jo hieman "vanhoja" tapahtumia ja tilanteita. Sen muistan, että joulukuu oli aika ikävää aikaa ainakin isäsuhteen kannalta. Ehkä välit ovat nyt hieman paremmat, mutta edelleen suhtaudun kielteisesti häneen. Äidin kanssa ollaan kai läheisempiä, tai välit ovat mutkattomammat. Edelleen kuitenkin ihmettelen omaa sekä veljeni ja äitini tapaa reagoida hermostumalla ja huutamalla pieniinkin vastoinkäymisiin. Siitä tavasta on vaikea päästä eroon, sillä vaikka itse yrittäisi olla erilainen, alkaa heidän huutonsa vituttaa niin paljon että en jaksa olla ainoa joka koittaa käyttäytyä rakentavasti.

Terapiassa on puhuttu paljon parisuhteista. Miksi hakeudun ja pysyn tietynlaisissa suhteissa, miksi vältän joitain. Tämä on ehkä se kiinnostavin aihe tutkittavaksi. Tuntuu silti, että terapia on jotenkin hajallaan ja levällään. Minä pieni pullolapsi olen sullonut tunteeni ja ajatukseni ja itseni jonnekin tavoittamattomiin niin monia vuosia, että nyt on vaikea tavoittaa sitä kuka oikeasti olen. 

Erityisen oudolta tuntuu, kun terapeutti sanoittaa elämäni tapahtumia ja tunteita. Että se on varmasti tuntunut kamalalta kun en ole pystynyt puhumaan kenellekään mistään, vanhemmat eivät ole olleet lohduttamassa erilaisissa menetyksissä ja vaikeuksissa, vaan olen joutunut jo pienenä tyttönä olemaan yksin oma "lohduttajani". En tietenkään ole osannut, olen surrut ja itkenyt sen minkä olen osannut, mutta olen silti jäänyt vaille aikuista.

Nyt elämässäni on kuitenkin joitain "uusia alkuja", joista olen tyytyväinen. Ehkä en uskalla olla vielä iloinen, hämmennys on ehkä ensisijainen tunne. Sen alta voi tulla sitten jotain muuta. Nyt sallin kuitenkin itselleni muutoksen ja elämässä etenemisen...