Ammattilainen

Olen ollut aika työorientoitunut opintojeni aikana, ja ymmärrän kyllä vallan hyvin syyn sen taustalla. Olen saanut olla osa työyhteisöä ja työroolini on antanut normaaliuden tunnetta ja tuonut vuorovaikutusta elämään. Opiskelijana olen joutunut olemaan liian minä, ilman suojakuoria. Työ on pitänyt arjen rutiineissa kiinni. Työ on opettanut paljon, pitänyt käynnissä. Olen oppinut valtavasti itsestäni, sitä ei käy kieltäminen. Sellaisia havaintoja olen kuitenkin tehnyt, että minun on todella vaikea luottaa muihin ihmisiin, tai edes ymmärtää että heilläkin on roolinsa ja tehtävänsä. Aivan alussa kun aloitin työt, en tiennyt mitä tehdä ja mikä kaikki kuului vastuulleni. Tästä kiitos paskan perehdytyksen. Varsinkin minun kaltaiseni ihminen tarvitsisi hyvin yksityiskohtaista ohjausta ja neuvontaa, koska helposti ahdistun ja vastuutan itseäni liiaksi. Kaikki on minun vastuullani. 

Otan vastaan kaiken mitä asiakkaani puhuvat, lähden heidän mukaansa siihen tunnevyöryyn. En osaa rajata heitä ja ohjata (sen hetken kannalta) olennaisiin asioihin. Toisen ihmisen rajoittaminen tuntuu pahalta. Siinä on sietämistä. Olen kiltti ja taivuteltavissa. Pääni saa helposti pyörälle.

En myöskään pysty vielä täysin uskomaan, että muut koneiston osat hoitavat hommansa. Kun oma osuuteni on hoidettu, siirrän asian seuraavalle. Mutta jotenkin minun on vaikea uskoa sitä, että asia tulisi hoidetuksi. Minun on hankala uskoa, että hommat pyörivät näin niin kuin pyörivät ja että ihmiset saavat palvelua muuallakin. 

Kai tämä kertoo jostain itsensä liiallisesta vastuuttamisesta, kontrollintarpeesta. Ettäkö joku muukin ottaisi vastuuta? Ne muut ovat vain niin epätodellisia vaikka puhuisin puhelimessakin jollekin henkilölle, niin ei se mene jakeluun että hekin tekevät kaikkensa auttaakseen ihmisiä. 

Liittyykö tämän pohjimmiltaan siihen, että minun on vaikea uskoa muita ihmisiä todeksi? Että muidenkin sisällä on elämää ja ajatuksia, vaikka en itse niitä tavoittaisikaan. Muut ihmiset eivät ole olleet saatavilla, kun olen tarvinnut apua ja tukea. Edelleen hiillyn herkästi tilanteissa, joissa en osaa toimita "oikein", koska se muistuttaa siitä että olen jäänyt vaille rinnakulkemista elämässäni (lapsuudessa, nuoruudessa), ja se tuottaa tuskaa työelämässä uudelleenkoettuna.

Katsoin illalla jotain ohjelmaa. Muistin millaista oli olla masentunut muutama vuosi sitten. Se tunnetila on jotain hyvin erikoista. Se tunnetila liittyi vahvasti kotiini, se oli oma kammioni johon piilouduin. Muistin sen tunteen kun halusin vain maata sängyssä sikiöasennossa liikkumatta, valaa muureja ja esteitä minun ja elämän väliin. En pystynyt poistumaan kotoa, en pessyt pyykkejä kuukauteen kunnes olin ilman alusvaatteita. En voinut viedä roskia, en hakea niitä pyykkejä viikkoihin kun ne lopulta illan viimeisiän tunteina pyykkituvalla sain pestyä. Puhuimme terapeutin kanssa yleistyneisyydestä ahdistuneisuudesta; siitä että kaikki oikeastan ahdistaa, olemassaolo. 

Mietin joulun jälkeen, että jotain todella pahaa perheessämme on ollut. Jotain kerrostumia vanhempien ja heidän vanhempiensa historiasta. Niihin ei pääse käsiksi sanoilla ja tietoisuudella. Se on ollut poissaolevuutta, jota on vaikea näyttää toteen. Isä on ollut poissa kotoa omissa vapaaehtoistöissään paljon, sitten hän on ollut henkisesti poissa. Äiti ei ole jaksanut panostaa parisuhteeseen ja lapsiin ja itseensä. Äidistä tulee sellainen olo, että hän vain on, asioihin ja ihmisiin ei ole syvällisiä kontakteja. Hän on ollut tyytyväinen jossain välitilassa, fyysisesti paikalla mutta henkisesti varattuna. Näennäisen hyvä äiti, joka on huolehtinut fyysisistä perustarpeista. Hän ei ole ollut kosketuksissa omaan kehoonsa ja mieleensä, sen huomaa. En minäkään, olen etäännyttänyt kaikki kokemukset. Nyt haluaisin olla jollain tapaa yhtä kehoni kanssa, se voisi yllättää. En vain osaa rakastaa itseäni. 

Pelkään tuntemista. Pelkään pakahtumista. Pelkään huolehtia itsestäni.

4 vuotta

Onnea blogi, 4-vuotispäivä. En todellakaan tunnista moniakaan teksteistäni, se on pelottavaa. Niin monet asiat tuntuvat etäisiltä ja vierailta. Enkä tiedä missä kohtaa dissosioin, oliko se silloin vai onko se nyt.

Joulu. Meni. Ahdisti. Pieni valeminä. Onneksi olen päässyt pois. En käsitä miten paljon olen kärsinyt ja ollut ahdistunut teininä. Kaikki on ollut niin pelottavaa.

Tulin kotiin, makasin sohvalla. Katsoin kaksi elokuvaa, ne olivat hyviä. Nautin hiljaisuudesta ja rauhasta. Olemisesta. Lähdin töihin rentoutuneena (!).

En vain tajua itseäni. 

Kun mikään ei riitä eikä pelasta

Näin joulun alla on varmaan oletus siitä, että ihmiset viettävät kivaa laatuaikaa perheensä kanssa. Ihmiset palaavat synnyinseuduilleen ja lapsuudenkoteihinsa, tai kerääntyvät sisarustensa luo yhdessä vanhemman polven kanssa tai kutsuvat heidät omaan kotiinsa. Lahjoja on suunniteltu ja niitä on hankittu ja paketoitu jo marraskuussa. Jouluruoat ovat perinteisiä, niihin liittyy lämpimiä ja rakkaita muistoja jo lapsuudesta. Joululaulut luovat tunnelmaa. Yhdessäolo on ihanaa. Suvun uudet vauvat sosiaalistuu kovaa kyytiä samoihin perinteisiin. 

No ei meillä. Perinteinen jouluahdistus alkoi jo useita viikkoja sitten. Tiedän ettei minun olisi pakko mennä sukuloimaan, mutta toisaalta haluan nähdä sisaruksia ja jo varmaan kohta pois nukkuvia vanhoja sukulaisia. En siis vanhempia. Muita motiiveja ei reissulle ole. Ja ensi vuoden jouluksi päätin lähteä matkalle.

Olen järkeillyt asioita ja koittanut katsoa eteenpäin. Ilman katkeruutta. Mutta tuollaiset defenssit eivät ole auttaneet, ja mitä lähemmäs joulu ja matka tulee niin sitä kamalammalta tuntuu. En ole "hyvä" ihminen ja antanut anteeksi, en ole unohtanut. Vanhempien perintö tulee vastaan minne ikinä menenkin, koska en ole vielä pystynyt käsittelemään kaikkea. Vielä on niin paljon purkamattomia, muodottomia möykkyjä että kompastun ihmissuhteissani niihin. 

Yritän pitää itseni pinnalla, olla itselleni vanhempi jollaisia en saanut. Nyt vasta ymmärrän kuinka paljosta olen jäänyt paitsi, ja se ei voi olla vaikuttamatta minuun. En muista, että olisin koskaan esimerkiksi keskustellut äitini kanssa mistään ihmissuhteisiin ja elämään liittyvästä, hän ei ole ollut kiinnostunut muuta kuin pinnallisesti. Hänellä ei varmaan kapasiteetti riitä puhumaan kovin syvällisia asioita, joista taas itse olen ollut kiinnostunut. Hänelle riitti, että toi ruoan pöytään ja piti hengissä. Siivoamaan hän opetti. Rahaa hän ei osaa käsitellä, joten ei sitä minullekaan opetettu. Seurustelusta ja ihmissuhteista hän ei koskaan puhunut. Äiti ei ole ollut välinpitämätön, mutta osaamaton kyllä. Kaipaan edelleen jotain äitihahmoa, siksi käyttäydynkin omituisesti esimerkiksi naispuolisia opettajiani, kollegoitani tai esimiehiäni kohtaan. Yritän hakea jotain yhteyttä esimerkiksi graduohjaajaani, hyväksyn kaiken hänen sanomansa, yritän olla miellyttävä ja vetoava, niin että saisin häneltä huomiota, lempeyttä ja kannustusta. Että hän uskoisi minuun, olisi oikeassa kontaktissa. Lyhyet ohjaustuokiot ovat minulle tärkeitä, koska silloin joku kiinnittää huomiota minuun. Silloin tuntuu etten ole kasvanut aikuiseksi, vaan olen jossain murrosikäisen moodissa, haen ohjausta ja tukea jota en kymmenen vuotta sitten vanhemmiltani saanut. 

En tiedä millä taikatempulla teen jouluvierailusta edes siedettävän. Ehkä hokemalla itselleni, että elämäni on muualla, elämässäni on muuta ja se voi olla vielä vaikka mitä. Minun ei tarvitse olla vanhemmilleni läsnä kuin ne pari päivää, ja sitten pääsen jo pois. Minun ei tarvitsisi olla kiinni menneessä. Jos pysyisin tässä hetkessä, tämän ikäisenä kuin olen, asiat olisivat hyvin. Ehkä koitan kiinnittää itseni vain tähän hetkeen ja tulevaan. Haaveilen matkustelusta, ensi keväästä. Raivon ja katkeruuden jätän toiseen hetkeen. Tiedän etten voi mitään sille, että haluaisin kostaa vanhemmilleni, laittaa heidät maksamaan. Se olisi heille oikein. 

Ei kovin positiivinen joulutunne.

Numerot

Katsoin opintolainan saldoa. Voihan helvetti. Okei, alle kymppitonni velkaa mutta siltikin. Siitä monta tuhatta on vain epäonnistuneen etuuskikkailun tuotosta. Aika monellakin elämän osa-alueella kikkailu epäonnistui tuolloin. Paahdoin monta vuotta töitä, koska en osannut asettua yliopistolle ja yliopistoyhteisöön, minulla oli kiireen tuntu ja minun oli pakko pitää itseni käynnissä töillä. Plus se etten tutustunut keneenkään yliopistolla niin, että olisin kokenut kuuluvani johonkin ja jonnekin. Työpaikalla olin osa porukkaa, koin normaaliutta. Mutta olin keskellä elämänkriisiä, joka vei kaikki voimat, enkä osannut ajatella asioita järkevästi ja kauaskantoisesti. Toisin sanoen myös opintotuen perumiset ja palauttamiset jäivät tekemättä, ensin otin takaisinmaksuja 15 %:n korolla, ja sitten aloin laskelmoida että jos nostan lainaa ja maksan opintotuet takaisin, niin säästänkö siinä... Tuntuu ihan järjettömältä, että siihen kierteeseen voi ajautua, mutta niin vain tein. 

Mistä päästäänkin loistavasti taas yhteen ihanaan pers.häiriöisen luonteenpiirteeseen(i): kaikki on muiden vikaa. Minulla ei olisi tätä tilannetta ja ongelmaa jos joku muu sitä tai tätä tai ei olisi tai olisi... Elämäni olisi ihanaa ja täydellistä jos vanhemmat olisivat olleet toisenlaisia. Ei ole oikein eikä järkevää eikä mahdollista syyttää vanhempia siitä mistä on itse otettava vastuu, mutta heitän pallon kyllä heille siinä kohtaa kun tarkastelen sisältäni nousevia tunteita ja toimintamalleja. Koen etten pysty selvittämään omia asioita ja ymmärtämään niitä niin paljoa, että selviäisin elämässä. Menen paniikkiin. Enkä ole saanut apua ja valmennusta elämään niissä asioissa mitkä ovat itsestäänselviä ehkä muille. Tai sitten vain kuvittelen liikaa kaikista ihmisistä. En tiedä. Ehkä muutkaan eivät osaa. 

Asiat hoituvat

Pörräilin tänään töissä ympäriinsä, ja silti minusta tuntui etten saanut mitään aikaan. Touhuan muka kaikkea, mutta mitään ei jää käteen. Jätän asioita roikkumaan ilmaan, enkä saa sovittua konkreettisia juttuja. Jos joku juttu on minulle epäselvä ja vieras (=pelottava) kierrän sen kaukaa ennemmin kuin alan ottaa siitä selvää. Selkeästi en ole tutkijaluonne.

Herran haltuun- ajattelu siis tarttuu. Joku jossakin joskus hoitaa nämäkin hommat kotiin. Se joku en ole minä. Ihailen työkaveriani, jolla on tiukasti maalaisjärki päässä. Hän osaa ja uskaltaa ajatella ikäviäkin asioita, ottaa niitä puheeksi ja yrittää sopia asiat. Hän ei arastele ja häpeile omaa työtään ja työpanostaan. Hänellä on oma tärkeä osansa systeemissä. Minä katoan mieluusti taka-alalle, tai ainakin avustajan rooliin kun muut työntekijät puhuvat. Kunpa jaksaisin ottaa oppia työkaveristani, vaikka aluksi ihan matkimalla ennen kuin oma luontainen työskentelytapani alkaa muotoutua. Tai toki se muotoutuu koko ajan, siksi olisikin hyvä ottaa niitä hyviä vaikutteita tässä vaiheessa.

Tämä töissä vastuusta luistaminen liittyy suurempaan kokonaisuuteen, jota on vaikea pukea sanoiksi. Siihen liittyy epävarmuus, jopa häpeä, itsestä ja omasta toiminnasta. Olen joutunut häpeämään elämässäni niin paljon että olen välillä lakannut olemasta (defenssit ovat toimineet tehokkaasti). Erinäisissä stressaavissa tilanteissa olen kadonnut paikalta. Naurunalaiseksi, mitätöidyksi ja torjutuksi tuleminen on haavoittanut syvästi, enkä usko olevani älykäs, kykenevä, hoksaava ja onnistuva. Siksi en edes yritä opetella ja sisäistää uusia asioita, vaikka oppisin ne aivan normaalisti. Epäonnistumisen ja epävarmuuden uhka ja sietäminen ovat hankalia tuntemuksia. Laistan haasteista, koska ne asettavat minut kasvokkain minäkuvan kanssa. Pjuuh. Tätä kai mietin tänään.

Parisuhteettomuus

Marisin siitä, ettei minua mukamas jaksa kiinnostaa tuo psyykepuolen vatvominen. Haluan vatvoa silti, vaikka kyllästyttääkin. Eräs minulle aiemmin jollain tapaa (monen mutkan kautta, henkisesti) merkityksellinen ihminen meni naimisiin, en tiedä miksi se kiinnostaisi tai ei kiinnostaisi, mutta iso merkitys sillä tuntuu olevan. Suren, että sillä ihmisellä on ollut "normaali" perhe eikä minulla ole. Se ja sen sisarukset ovat löytäneet kumppanit ja menneet naimisiin. En tiedä missä hänen vanhempansa ovat onnistuneet ja meidän eivät. Kun meillähän piti olla turvallista ja kaikki hyvin. Miksi kuitenkaan meistä lapsista kukaan ei osaa muodostaa oikeita parisuhteita? 

Koska vanhemmat eivät antaneet mitään kunnollista parisuhteen mallia. Heidän välillään oli jotain kummaa ja silti samaan aikaan ei ollut mitään. Kuin kuollutta. He hyljeksivät toisiaan kiinnittämättä siihen huomioita. Olen kasvanut siihen, että parisuhde on ennemmin hiljaisen tuskallista, jotain mihin kuitenkin tehdään lapsia, hiljaa kuristuen siihen umpisolmuun jota kukaan ei kuitenkaan muka näe. 

Isäni on suhtautunut parisuhteisiin ja lapsiin omituisesti niin kauan kuin jaksan muistaa. Hän saattoi jutella minulle oikeastaan mitä sattuu ymmärtämättä että olin lapsi ja etten pystynyt käsittelemään sellaisia asioita. Hän saattoi sanoa 10-vuotiaalle minulle ettei lapsia kannata tehdä (koska heistä tulee niin paljon huolta ja murhetta). Hän jutteli minulle kuin olisin ollut paljon vanhempi ja kypsempi kuin mitä todella olin. Ehkä aikuisena voisi keskustella vanhempiensa kanssa näiden kokemuksista isänä ja äitinä, mutta silloin kun lapsen kehitys on vielä pahasti kesken, ei heitä voi käyttää omien traumojen hoitajina. Isällä oli kai tarve puhua, mutta hän teki sen väärälle ihmiselle. En ollut varsinaisesti isän uskottu, mutta liian varhaiskypsänä minua pidettiin. Aina määriteltiin järkeväksi ja kypsäksi ja ajattelevaksi ja harkitsevaksi. Toisaalta myös hankalaksi ja kiukuttelevaksi.

Olipa miten vain, olipa tapahtunut mennyt miten tahansa, niin jäljet ovat jääneet. Siitä että isä hyljeksi äitiä, kantoi sisimmässään naisvihaa, ei kohdannut omia pelkojaan ja vihaansa. Isän viestit olivat ristiriitaisia, nyt kai sen tajuan; toisaalta hän sanoilla kertoi rakastavansa ja pitävänsä lapsia tärkeimpänä, toisaalta hän laittoi omat työnsä meidän edellemme vuosikausia ja halveksi äitiämme ja antoi ymmärtää että perhe tuottaa tuskaa. Mahdollisesti hänen jalo tarkoituksensa oli koittaa korostaa kärsimyksillään meidän tärkeyttämme hänelle. Kummallinen ihminen.

Suuri D ja vainoharhaa

Noin viikon parin ajan tietoisuute(e)ni on pulpahdellut kummasti, en osaa selittää mitä muutaman sekunnin kestäviä omituisia tuntemuksia ne ovat. Kuin jokin madonreikä aukaisisi paluureitin johonkin kauan sitten tapahtuneeseen, niihin hetkiin kuin koin vastaavia tunteita. Mutta se tunne itsessään on outo, en osaa selittää sitä. Sellainen turtuneisuus, aivan aavistuksen verran etäällä itsestä ja ympäristöstä. Vaikea kuvata. Lapsena ne kestivät hieman kauemmin, nyt ne ovat vain sekuntien mittaisia. Dissojuttuja olen kokenut aikuisenakin, mutta nämä ovat erilaisia. 

Olen jotenkin kyllästynyt tähän psyykepaapomiseen. Olen viime aikoina kiinnostunut enemmän elämäni fyysisestä puolesta, ja mietin kuinka paljon ahdistuksesta ja masennuksesta on selitettävissä ennemmin hormoneilla kuin traumoilla. Kunhan mietiskelen. Juu tiedän, kaikki vaikuttaa kaikkeen, mutta kun mietin mitä esimerkiksi kilpirauhasen vajaatoiminnasta on viime aikoina puhuttu, niin tulee väkisinkin mieleen että oisko somaattisella puolella ollut korjattavaa myös. Lähinnä mietin sitä, että totuus ei varmaan ole kovin mustavalkoinen tämän suhteen, vaan että kehosta huolehtiminen suojaa myös mielialaongelmilta. Jos kroppa levahtaa vaikka stressin seurauksena ja kaikki alkaa piipata ja piiputtaa, niin ei sillä välttämättä ole tekemistä lapsuustraumojen kanssa. 

Ilmeisesti jokin osa minusta on kypsynyt aikuisuuteen, ja tällä hetkellä on sen vuoro olla äänessä. Se elää tätä hetkeä, ei murehdi eilisestä eikä huomisesta. On tietoinen ikävistä ja traumaattisista tapahtumista, muttei koe niitä. No niin, siinä se tuli. Integroimattomia osasia. Ei. On minussa jotain aidosti aikuista, ja se tuntuu hyvälle. On ihanaa kun on pystynyt turvaamaan itsensä ja asettamaan rajoja. Rajojen suhteen minulla on ollut suuria ongelmia, ja tunnistan kyllä niistä syntyneet ongelmat. 

Tästä joskus lisää, nyt unta palloon.

Omituista energiaa ja mitä sillä tehdä

Havahduin huomaamaan, että en ole tänään ollut väsynyt, nuutunut ja/tai masentunut. Sen sijaan olen touhotellut omiani, pessyt pyykkiä ja ollut, siis ihan vain ollut tässä hetkessä. En tavannut tänään töissä asiakkaita, mikä oli hyvä juttu. Se auttoi varmasti jaksamaan.

Taidan olla aika herkkä vuorovaikutustilanteiden virittämille tunteille ja tuntemuksille. Olen sosiaalinen tyyppi, mutta selkeästi myös stressaannun liiallisista kontakteista. Ja toki mitä intensiivisempi tilanne ja tunne, sitä pitempään kestää palautua siitä. Asiakastilanteen usein tuppaavat olemaan aika syvällisiä, kontaktit tiiviitä ja pitkäkestoisia. Siis tämän hetkisessä työssäni. Olen aiemmin ohittanut tämä seikan tyystin, en ole huomannut uupumista ja väsymistä mikä seuraa joskus aivan tavallisesta työpäivästä. Fyysisestä rasituksesta ei tule uupumusta, nimittäin se on eri asia. Uupuminen on jotain kokonaisvaltaista, silloin mieli ei ole raukea ja kirkas kuten silloin jos rasitus on vain kehollista.

Työssä joudun kehittämään jatkuvasti erilaisia kikkoja selvitäkseni täysjärkisenä ja jaksaakseni. Opettelen rajojen asettamista asiakkaille ja työkavereille. Mietin, kelaan ja puran erilaisia ongelmia aiheuttaneita vuorovaikutustilanteita. Yritän ottaa aikaa ja tilaa miettiä asioita, jos vain se on mahdollista. Olen paniikkinappulaihminen. En siedä kovin hyvin vihaa, pettymystä ja syyllistämistä. Painan nappia ennakoidusti. Lupaan kuun taivaalta. Ja sitten vetäydyn miettimään miten sen kuun saa hilattua taivaalta.

Rajattomuus ja heikko paineensieto johtavat tilanteisiin, joissa on pakko käyttää defenssejä. Minä pyrin unohtamaan sekä hämärtämään asioita itselleni ja muille. Tämä jälkimmäinen on huolestuttavaa, koska se on manipulointia että valehtelua. Voin myöntää itselleni - en vielä esimerkiksi terapeutille - että vääntelen ja muistan asioita mieleni mukaan, myös töihin liittyen. Yritin kerran tästä terapiassa puhua, mutta en pystynyt. Nolottaa.

Yksi mekanismi, jota käytän tiukassa tilanteessa, on derealisaatio ja depersonalisaatio, joskus kai yhtä aikaa (?). Jos stressin aiheuttaja on tietynlainen (edellyttää yleensä aina ihmistä lähellä, joskus myös puhelinkeskustelu riittää) ja asiaan on latautunut myös tietyntyyppisiä tunteita, lähden automaattisesti liukumaan pois tästä hetkestä. Tunnen oloni turtuneeksi ja vieraantuneeksi, ajatusten, tunteiden ja havaintojen välillä ei ole enää yhteyttä, samaan aikaan ympäristö etääntyy kauemmas enkä enää kuule mitä muut puhuvat, unohdan heti kaiken kun keskityn vain omaan olemiseeni. Tähän olotilaan liittyy myös fyysiset reaktiot, pulssin kohoaminen, pahimpina hetkinä pyörrytys (en hengitä varmaankaan normaalisti?). Sanat takertuvat kurkkuun. Ei varmaan voi sanoa, että "käytän" dissosiaatiota, koska reaktio on vain käynnistyy. Tämän koen ehkä kaikista raskaimmaksi asiaksi kestää, ja haluaisin siitä eroon.

Erilaiset dissosiaatio-oireet liittynevät tiettyihin moodeihin, joista tänään näin taas yhden. Olen työtovereiden joukossa nuorimmasta päästä, ja minussa aktivoituvat tietyt tarpeet miellyttää ja pedata positiivista suhtautumista itseäni kohtaan. En ole itseni, tämän ikäinen ja näin kokenut kuin olen, vaan taannun jonnekin lapsi-sisarus tyyliseen toimintatapaan. En ole aikuinen. Sekin on raskasta.

Raskasta raskasta. Ei tästä nyt enempää tule, kunhan kirjoitin mieleeni juolahtavia ajatuksia. Niistä voi joku päivä syntyä jotain enemmän. Nyt, alkoi väsyttää.

Syöpöttely

Haluaisin ahmia itseni pöhnäiseen uneen, jonnekin tiedottomuuden rajamaille. Haluaisin tuntea miten raukeasti sitä voikaan leijailla jossain aavistuksen verran irti tästä... olemisesta. Olemuksesta. Moni asia ja vaikeus itsensä kanssa johtuu läsnäolon vaikeudesta. Ei osaa ja/tai uskalla tuntea. Miltä oma keho tuntuu, siksi sitä pitää turruttaa. 

Terapeutti ehdottelee EMDR:ä. Enpäs tiedä. Todennäköisesti kokeilen, "pakko" on. Olen jollain tavalla jo asialle herkistynyt, epämääräiset ahdistuvat ja uudelleen traumatisoivat mielikuvat nousevat pintaan. Ne ovat aikuisuudessa koettuja, joten lapsuuden traumat ovat muhimassa vasta siellä alla. Tuskin sieltä mitään katastrofaalisen karmeaa löytyy näin aikuisen silmin, mutta lapsen kokemana jotain valtavan järkyttävää ja perusturvallisuutta murentavaa kylläkin. Ja onko edes hyödyllistä koittaa selittää aikuisen näkökulmasta asiaa lapselle, sille osalle joka kokemuksia kantaa edelleen mukanaan? Lohduttaa voi, mutta järkeillä ei. Ainakaan jos se järkeily vie oikeuden tuntea ja lisää vaan syyllisyyttä.

Epäsopiva

Minulla on perinteinen turta syksyfiilis. Ei niin paha kuin vuosi sitten, jolloin jossain vaiheessa upposin masentuneisuuteen viikoksi pariksi niin pahasti, että itkin ja halusin vain pois. Nyt on ainoastaan tasainen harmaa olo, aikaa ja motivaatiota ei riitä. En ole mitenkään erityisen väsynyt, mutta mielentila on sellainen etten halua tehdä mitään kehittävää. 

Tuntuu vain etten pärjää työssäni, en ole siihen soveltuva rohkea ihminen. Pitäisi pitää ihmisten puolia ja kaikkea sellaista paskaa. Ei minusta ole sosiaalialalle. Minä häviän, katoan, en jaksa.

Häpeän itseäni, tietämättömyyttäni, lapsellisuuttani, kaikkea. Mutta vain osan aikaa, osan aikaa olen hyvä ja pätevä. Tämä ei kuitenkaan ole minun valintani, tämä ala ja työ. Olen ajautunut näihin tehtäviin ilman aktiivisia valintoja. Kun en ole muuta osannut. Se olisi vaatinut jaksamista. Terapeutti antoi minulle palutetta hieman siihen tyyliin, että no sinä nyt vain olet alalla jolla et voi asiakkaita valita. Minua ärsytti hänen suhtautumisensa, sillä olen kertonut että en ole jaksanut opiskeluasioita miettiä vuosiin, kun olen yrittänyt selvitä elämästä ja opinnoista sen verran, että saan opintotukea. Kun taas sairauslomalle en ole uskaltanut jäädä. Alanvaihto olisi ollut sellaista luksusta, joka olisi edellyttänyt huimaa kapasiteettia miettiä ja harkita asioita. En tiedä kykenisinkö siihen tänäkään päivänä...tosin syyt voisivat olla erit. Mutta minä en ole valinnut tätä, en vain ole osannut muuta. 

Kohtasin tänään aika arkisesti joitain tunteita lapsuudesta. Sisäistin yhtäkkiä sen kuinka yksin ja hylätty olen ollut vanhempien uskonnon vuoksi. Yksinäisyys ei ole edes tarpeeksi kuvaava sana sille tunteelle joka tulee siitä kun aikuiset kaikkoavat kokouksissa johonkin transsiin, huutavat, itkevät, kirkuvat, puhuvat "kielillä", nauravat, kaatuilevat... Tekevät kaikkea täysin järjetöntä. Ei lapsi sellaista ymmärrä, minä en ainakaan ymmärtänyt. Ja silti olisi pitänyt kokea itse samaa. Yksinäisyys. Itsensä kadottaminen. Itsensä lopettaminen, kun ei kestä sitä tuskaa. Kun kukaan aikuinen ei kuule ja näe lapsen hätää, ja tule rauhoittamaan. Päinvastoin, pitävät sitä heidän hulluuttaan tavoittelemisen arvoisena, ja rukoilevat samanlaisia kokemuksia pienelle lapselle.

Skitso lapsuus. Isä puhui viime puhelussa minulle uskonveljistä. Hion vieläkin taktiikkaa, jolla voin alkaa laittaa hänelle rajoja. Hän pilasi minun lapsuuteni, en saanut koskaan kapinoida ja kasvaa, vaan minun tehtäväni oli olla kuuliainen ja pelätä maailman pahuutta, varjella isää. Haluaisin tehdä edelleen kaikkea sellaista mikä saisi hänet tolaltaan; lävistää kasvoni ja tatuoida kehoni. Osoittaa, että tämä keho on minun, minun elämäni on minun.

Tämä nyt vain on tätä

Syksy etenee aikamoista vauhtia, taas on vuosi lopuillaan. Mitään muuta en osaa sanoa, kuin että viimeiset viikot ovat olleet vauhdikkaita, mikä masensi hetkeksi. Sitten: pitkästä aikaa onnistunut terapiakerta, ja mielenrauhainen viikonloppu. Olen ainakin tyytyväinen, jos en ihan onnellinen kuitenkaan. Ja huomisesta en tiedä.

Samaa vanhaa opettelua tämä on vielä, vain hetki kerrallaan sitä eletään. Onneksi työt vähenevät kohta, niin voin keskittyä enemmän terapian loppuun. Ja opintoihin...

En osaa sanoa mitään. Aivot jumittaa. Ehkä palaan joku päivä, jos on jotain sanottavaa. 

Oman onnen onkija

Sain puristettua itsestäni irti yhden vaivaisen 2 minuutin 43 sekunnin puhelun, jolla sain laitettua reseptinuusinnan vireille. Olen aiemminkin hukkaillut reseptejä, enkä ole kehdannut pyytää uutta koska pelkään lääkäreiden luulevan minua väärinkäyttäjäksi. Olen ollut vuoden ilman mitään (psyykevaikutteisia) lääkkeitä, mutta nyt on pakko niihin palata. Tai vähintäänkin kova halu, jos ei niinkään pakko. Haluan unta tasaisemmaksi ja hermoni kuriin.

Lääkäriin, jota olen tavannut, en luota. Vaikka hän on minulle nimetty ns. hoitava lääkäri, en voi hyvällä tahdollakaan kutsua häntä "hoitavaksi" lääkäriksi, koska ainoa mitä hän on tehnyt on ollut resepti- ja lausuntoautomaattina toimiminen. Ja lausunnotkin on kirjoitettu sanasta sanaan minun kertomuksistani, lääkärillä ei ole ollut itsellään minkäänlaista näkemystä tilanteestani, voinnistani, sairaudestani. Muistan ensimmäisen vastaanottokäyntini, jota edeltäen olin tehnyt jo itselleni google-diagnoosin joka oli tunne-elämältään epävakaa persoonallisuus. Voilà! Kerroin painokkain sanakääntein asioita, tapahtumia ja kokemuksia, jotka eivät enää tunnu niin polttavilta ja olennaisilta kuin tuolloin. Halusin kai tehdä selväksi, että ongelmani ovat syvemmällä kuin pelkässä masenuksessa. Koska en tunnistanut aluksi masennusta, oli vain hätää ja kokemus outoudesta. Olen myöhemmin kuullut sanan oirekorostus, joka mielestäni kuvannee sitä että potilas haluaa painokkaasti tuoda esiin tiettyjä puolia tilassaan. Voisiko olla näin? 

Nyt kun olen palannut ajassa muutaman vuoden taaksepäin, voin aivan hyvin kelata siitä vielä pidemmällekin. Lähes kymmenen vuoden taakse, jolloin hain apua ensimmäistä kertaa. Tuolloin apu tyssäsi kahteen psykologin ja psykiatrisen sairaanhoitajan tapaamiseen, jolloin he kai katsoivat  oireeni normaaliksi nuoren kipuiluksi ihmissuhteissa, ja toivottivat hyvää jatkoa saatesanoilla soittele jos vielä siltä tuntuu. No, yllättäen sellaisen viestin jälkeen ei se enää siltä tuntunut, ja kestikin vuosia että sain koottua itseni taas yhteen puheluun. Siihenkin puheluun satsasin; luulin että minun täytyy kyetä perustelemaan avuntarpeeni niin hyvin, että saan tavata jonkun ihmisen. Koska uskoin niin pitkään, että ei minun oireeni ole riittävät ja tarpeeksi pahat että systeemi uskoisi ja näkisi minun tarvitsevan apua. 

Systeemi uskoi. Ja näki. Sillä kertaa. Olin tarpeeksi ponnekas. Ensimmäisellä kerralla olin vielä kovin lapsi, syvällä siinä kuoressa jonka tehtävä oli uskotella, että minä selviän ja pääsen eteenpäin, uskotella psykologille ja hoitajalle että kai tämä tästä. Ja tulos oli sen mukainen, minulle näytettiin ovea. Ystävällisesti ja empaattisesti kyllä. Jos minua olisi tarkkailtu enemmän ja syvällisemmin, olisi minussa varmasti havaittu paljon kypsymättömiä piirteitä, jotka olivat tiukasti valeminän ja -kuoren suojassa. Ja siinäpä se soppa kiteytettynä onkin, persoonallisuusproblematiikka.

Vieläkin kipuilen noita vuosia ja tapahtumia jotka jättivät jälkensä kun ei ollut oikeanlaista, joustavaa suojakuorta ja kypsiä defenssejä, joiden turvin luovia maailmassa. Ainoa suoja, joka oli lapsuudenkodissa opeteltu, ei pätenyt minun elämässäni. En osannut paeta uskon maailmaan. Mistä olen nyt kiitollinen. En olisi voinut muuta ratkaisua tehdä. Onneksi on loppuelämä aikaa nauttia siitä, mistä ei voinut aiemmin nauttia, on sekin jotain.

Kuume

Tahdon eläinpennun. Illat vierähtävät taas pörröisiä palloja katsellen. Mutta en tiedä uskallanko. Yksi ääni sanoo, että minulla on oikeus olla itsekäs ja haluta lemmikkiä, jos kerran eläimistä pidän. Toinen ääni sanoo, että kiintyminen ja helliminen ovat hyviä asioita, kyse on vain uskaltamisesta. Sitten se ääni, joka kertoo tuntevansa minut, ja että en jaksaisi kasvattaa ja hoitaa sitä. 

Ehkä hiljalleen pimenevät illat, kylmyys ja kotiin vetäytyminen laukaisevat yksinäisyyden tunteita, ja haluaisin karvaisen pikku söpöliinin pyörimään jaloissa. Analyysiä tästäkin aiheesta. Ehkä pitäisi vain elää, siltä alkaa tuntua. Pitäisi vaan tehdä ratkaisuja, ja katsella sitten ajan kanssa mikä niistä meni oikeaan. Vastuuta ei opi, jos ei sitä ensin ota. Mielikuvaharjoitteet eivät kanna välttämättä kovin pitkälle. Olen tässä kuivaharjoitellut kaikenlaista viime vuodet, nyt voisi olla sitten aika siirtyä sanoista tekoihin. 

Tämä pätee niin liikuntaan, lemmikkeihin, seurusteluun ynnä muuhun mukavaa. Ja opiskeluun. 

Palauttelua

Pahaa oloa, jännitystä ja ahdistusta tulevaisuudesta. Koitan lievittää näitä tunteita muistuttelemalla itseäni siitä, että elän vain tätä hetkeä. En tiedä mitä ensi viikolla tai ensi kuussa saati ensi vuonna tapahtuu. Minun oli tarkoitus katsella myynnissä olevia asuntoa tässä illalla, mutta sitten huomasin sen suunnitelman vaikuttavan minuun lähinnä negatiivisesti. Asuntojen katselu on jännittävää, ja se herättää haaveilemaan ja toivomaan, mutta se myös muistuttaa ahdistavista asioista, joita en halua käydä läpi enempää kuin on pakko. 

En ole vielä käsitellyt sitä, että en ole kyennyt elämässäni superegoni sanelemiin vaatimuksiin, ja epäonnistunut sen hyvän elämän ehtojen täyttämisessä. Vaikka suhtaudun itseeni, elämääni ja toimintaani ymmärtäväisemmin kuin aiemmin, olen silti kiukkuinen ja surullinen siitä, ettei minulla ole ollut edellytyksiä elää kuten olisin halunnut. Minulla on ollut haaveita ja päämääräiä ja toiveita, mutta ei keinoja toteuttaa niitä. Ihmissuhteet, opiskelu, työ, raha-asiat, koti - enemmistö niihin liittyneistä tavoitteista on edelleen "vain" tavoitteita. Moni on saavutettu, mutta olen pettynyt silti. Omaan kotiin kiteytyy se, että vielä tässäkään iässä minulla ei ole säästöjä koska olen kussut raha-asiani koska rahankäsittelytaitoni ovat niin heikot. 

Tietynlainen rajattomuus itseni suhteen kai on ollut se ongelma. Rajattomuus minusta itsestäni käsin, sekä muista minuun. En ole osannut asettaa itselleni terveitä rajoja rahankäytön suhteen, vaan kaikki on mennyt jollain verukkeella. En ole osannut asettaa rajoja muille ihmisille, jotta voisin olla terveemmissä ihmissuhteissa. Enkä ole osannut puolustaa omaa hyvääni oikealla tavalla. Nämä asiat tunkevat mieleeni, vaikka kyseessä olisi vain utelias asuntomarkkinoiden tilanteen tsekkaus. 

Onko normaalia vanhemmilta hämärtää lapsen ajatuksia ja tunteita? Eikö vanhempien pitäisi pyrkiä olemaan tietoisia siitä millä tavalla he pyrkivät sanottamaan lapselle tämän tekemisiä ja tunteita ja reflektoimaan sitä ovatko he tässä onnistuneet? Joskus minusta tuntuu, että olen toiminut paljon monimutkaisemmilla tasoilla kuin vanhempani; heille asiat ovat olleet yksinkertaisia ja suoraviivaisia. Kiukkuni on ollut väsymystä tai nälkää. Voiko tämä päteä oikeasti enää yläasteikäiseen lapseen? 

Yksi minua hämmentävä seikka on ollut se, miten vanhemmat ovat saaneet pelattua ja manipuloitua minut "haluamaan" samoja asioita mitä he. Kun olin halukas kokeilemaan esimurrosikäisenä ja siitä vanhempanakin jotain kodin ulkopuolista, sain jotain pientä tehdä mutta vanhemmat antoivat ymmärtää että se johtaisi johonkin kamalaan - samanikäisten ei-uskovien seura olisi alkua lupaavalle huumeidenkäyttäjän ja teiniäidin uralle. Eikä pelkästään se, mitä vanhemmat sanoittivat ja itse käsittivät, vaan ehkä kamalampaa oli se ilmapiiri, uhka ja peruuttamattomuus joka liittyi "ulkomaailmaan". Sen tuntemattomuus oli painostavaa ja pelottavaa, koska vanhemmat maalailivat omalla suhtautumisellaan ja tunteillaan sen niin. Kyseessä ei varmastikaan olleet minun kaverini tai mahdollisuuteni joutua huonoille teille; vastassani taisivat olla vanhempieni omat tiedostamattomat uhkakuvat ja demonit, joita he eivät itsekään nähneet ja voineet sanoittaa selvästi. He pelkäsivät omia hallitsemattomia kokemuksiaan ja menneisyyttään. Minä todennäköisesti koin heidän tunteitaan, joita he eivät itse tavoittaneet. Mutta enhän minä osannut sellaista erottaa tuolloin, en tietenkään. Yhdistin vain itseni siihen pelottavaan tuntemattomaan uhkaan, jota vastaan ei voinut käydä. Siksi tein omat johtopäätökseni ja vetäydyin vaatimasta omia oikeuksiani saada ryhmäytyä ikäisteni kanssa ja sosiaalistua... opetella ryhmän sääntöjä ja kaveri- ja seurustelusuhteiden alkeita. Jäin paitsi hyvin merkittävistä taidoista siinä iässä. Vanhemmat eivät ymmärtäneet tätä ilmiötä yhtään, ja sen sijaan että he olisivat heille kuuluneella velvollisuudella potkineet minua itsenäistymään - rohkaisseet ja tukeneet siihen - he vetäytyivät vastuusta ja vetäytyvät edelleen sanomalla: ethän sinä itse edes halunnut mennä. En tiedä mitä siihen sanoa. En halunnut en, koska pelotti saatanasti ja dissosioin itseni pois koko nuoruuden kun en vittu todella uskaltanut olla oma itseni.

Eräs kaverini sanoo ettei pidä ajatella menneitä, tulisi olla iloinen siitä että nykyhetkessä kaikki on hyvin. Nykyisyys rakentuu menneisyyden päälle, sen perustukselle. Tai raunioille, mitä kenenkin kohdalla sieltä jäljellä on... No, menneisyyttä ei voi muuttaa mutta nykyhetkessä ei myöskään voi kehittää tyhjästä taitoja, joiden avulla voisi täyden onnellisuuden saavuttaa. 

Ai saatana

Näkymätön vanne kiristää päätä eikä helle helpota tilannetta. Suuta kuivaa ja vituttaa ihan hirveästi.

Töissä on ollut jo parina päivänä jotenkin kireä ilmapiiri, tai niin ainakin minä tulkitsen. Tai, otetaanpas takaisin. Uusia kasvoja, jotka ovat olleet nihkeitä. Ja saaneet minut luulemaan, että teen väärin tai olen väärin. En tiedä mistä on kyse. Omasta epävarmuudestako, ja sitten hyeenat hyökkäävät heikomman kimppuun? Luultavasti jossain kohtaa kyse on virhetulkinnasta, tai ainakin otan raskaasti ihmisten ikävät eleet ja ilmeet ja lausahdukset. Ei vaan jaksa olla rento enää.

Oppitunti nro 1: kaikki ei välttämättä johdu minusta tai ole mitenkään yhteydessä minuun - muillakin voi olla huonoja päiviä, jotka he heijastavat minuun kun satun paikalla olemaan. Pitäisi vain oppia tekemään oma työnsä ja olla vähät välittämättä siitä miten muut tekevät. Edelleen huomaan sen, että ärsyynnyn kun en osaa kommunikoida ja minua ei ymmärretä tai sitten tulkitaan väärin. Siitä seuraa tunne ettei kukaan edes halua ymmärtää, vaan mieluummin nauraa. Kiitos, vittu, kiitos niin paljon.

Teen vielä pari hommaa, ja sitten jatkan vielä illalla kotona joitain asioita. Ei niin saisi tehdä, mutta se helpottaa itseäni. 

Pelottava äiti

Nyt ehkä osaan pukea sanoiksi sen miksi äiti on ollut turvaton ja traumatisoiva hahmo. Olen jo aiemmin todennut hänen olleen/olevan arvaamaton (mikä kertoo hänen omasta traumataustastaan), mutta nyt aloin kaivella asiaa omien tunteideni kautta. Miksi alan dissosioida kun hän on tietynlaisessa tilassa? Hän muuttuu silmänräpäyksessä joksikin pelottavaksi olennoksi, johon ei saa enää mitään yhteyttä, hän vain raivoaa (turvaton tunne, pitää karata kauas pois). Ilmeisesti läsnä on niin paljon hänen omaa tuskaansa, loukatuksi ja hylätyksi tulemisen tunnettaan, että siitä täytyy paeta. Jos hän ei kestä, miten minä voisin kestää?

Äiti ei myöskään muista näitä tilanteita tai osaa yhdistellä niitä jälkikäteen. Hän elää aina yhtä moodia (mikä sekin kertoo traumatisoitumisesta). Hänen osiensa välissä ei ole sidettä, ei jatkuvuuden tunnetta. Häneen ei saa yhteyttä. Päätökset ovat äkkinäisiä, helposti tehtävissä ja helposti kumottavissa. Tämän näkökulman näin nyt; äiti ei ole voinut yhdistellä omia puoliaan eheäksi kokonaisuudeksi (kuten en minäkään kunnolla) ja hänen olemisensa on lopulta kuitenkin hyvin haurasta. Siihen tasaiseen olemiseen alkaa uskoa ja siihen haluaa uskoa niin kovasti, että sulkee ne muut muodot pois mielestään. Unohtaa, dissosioi, pyyhkii pois. Kunnes taas räjähtää. Kunnes äidille tulee taas joku kummallinen, ehkä jopa hieman hypomaaninen, jakso jossa hän touhuaa asioita. Masentuneena hän hääräsi kaikenlaista, koitti repiä itsensä niillä pois depressiosta. Teinhän itse samaa vielä jokunen vuosi sitten. Masennus kääntyi "energiaksi", joka oli oikeasti kaikkea muuta.

Aloin voida pahoin töissä. Tapasin niin kipeän ihmisen, että reagoin miettimällä omaa äitisuhdettani. Pelottaa, että muistan jotain. Tunnen jotain. Siksi kai valvon. Helle on pistänyt elimistön sekaisin, ja nyt varmaan alkaa myös taas ajanjakso jolloin en saa unta ennen aamuyötä.

Olisiko vammauttaneita muistoja helpompi työstää, jos olisi ollut tukevia ja suojaavia suhteita lapsuudessa? Selviäisikö traumoista yhtään paremmin? Nyt haluaisin pistää pään pilveen ja nukahtaa.

Elämä ei kaadu eikä tunne tapa

Oloni on kuin jossain loukussa. Illat menevät työpäivää nollatessa, vaikka en oloa saakaan nollattua. Koko ajan on jollain tasolla tietoisuus työstressistä ja omasta stressistä. Asiat ovat kasautuneet töissä, otan huomaamattani ihmisten kireyden itseeni, tiedossa on ärsyttäviä ja kammottavia asiakastapauksia. Niistä on pienen ihmisten ahdistus tehty. 

Ehkä annan asioiden velloa liikaa. Ehkä teen itsestäni liian tärkeän (vaikka välillä taas tuntuu, etten ymmärrä kuinka tärkeää työpanokseni oikeasti on). Töissä tarvitsee olla vain kun on töissä, ei minuuttiakaan sen jälkeen kun on painanut oven perässään kiinni. Osaan sen, tiedän miten päästä taas siihen kiinni, mutta nyt on ollut liian kiireistä ja asiat ja tunteet vellovat. 

Joskus mietin kuinka paljon pinnan alla on juttuja, joita en huomaa tai tunnista. En kannata myöskään ylenmääräistä, tarkoituksellista tunteissa piehtarointia, mutta huomaan väsyväni kovasti jos en tuntemuksiani tunnista ja käsittele. Jos en saa omaa aikaa olla hiljaa, istua sohvannurkassa.

Sohva on turvapaikkani. Olen istunut käsittämättömän määrän päiviä ja viikkoja sen huomassa, ja murehtinut maailmaa. Jossain kohtaa luulin, että pääsen siitä vielä eroon. Minusta tulee ulospäinsuuntautunut, seurallinen, vauhdikas ja energinen ihminen, joka voisi lähestulkoon myydä koko sohvan. Ei minusta tule, eikä tarvitse tulla. Sohva on ja pysyy, minun murehtimisen tarpeeni pysyy. Olkoon sitten niin.

Kuinka voisin koskaan hankkia paljoa harrastuksia ja perustaa perhettä, jos olen perusluonteeltani herkkä ja stressaantuva? Arjen kiire veisi minulta mahdollisuuden antaa aikaa itselleni siinä määrin kuin sitä tarvitsen, tai olen huomannut ainakin tällä hetkellä tarvitsevani. En välttämättä halua arkea, jossa joudun uhraamaan itseni ja oman henkisen hyvinvointini. Mutta toisaalta, kuka tietää... Onko tämä todella vain jokin vaihe (joka on kestänyt noin 15 vuotta?), ja joskus vielä "toivunkin" erilaiseksi ihmiseksi, joka jaksaa enemmän. En tiedä. Tällä hetkellä arvostan omaa aikaa ja rauhaa ja hiljaista hyvää oloa niin paljon, että en enempiä haikaile. Kai.

Ja nyt huomaan taas pyöritteleväni työasioita mielessäni. Itsekritiikkini taso on joissain asioissa ja joidenkin ihmisten suhteen täysin ylimitoitettu. Jännitän joitain tekemisiäni niin paljon, haluaisin tehdä ne tismalleen oikein ja hienosti, koska muuten olen tyhmä ja yksinkertainen. Pelkään saavani haukut siitä etten osaa ja ehdi tarpeeksi. Minun pitäisi tehdä yksi ainoa lupahakemus, vapaamuotoinen sellainen, ja minä en saa sitä tehtyä. Kahdehdin niitä rohkeita ja hieman välinpitämättömiä ihmisiä, jotka vain tekevät asiat ja katsovat sitten seurauksia. Joskus se olisi terveempi suhtautumistapa minullekin. 

En kai uskalla olla haavoittuvainen ja altis. Luultavasti tämäkin itsensä kritisointi liittyy häpeän kokemukseen, jossain siellä syvällä.

Pentukuume

Minulla on pentukuume; siis lähestulkoon ihan mikä tahansa eläinpentu ihmisversio poislukien. Haluan suloisen, mielellään ehkä kuitenkin karvaisen, pikkupupelon, jota saisin paijata, helliä, ruokkia, rakastaa, rapsutella, leikittää, tuijotella, pestä, puunata. 

Pitkään aikaan en ole kärsinyt tästä kuumeiluvaivasta, koska olen halunnut viettää mahdollisimman huoletonta ja stressitöntä elämää. Olen halunnut olla muka koko ajan valmis yllättäviin ja hauskoihin seikkailuihin, joita elämä voi tuoda mukanaan. Mutta nyt se on minulle valjennut, että en nauti sellaisiin tempautumisesta, miksi siis uskottelisin itselleni enää muuta. Nautin seikkailuista omalla tavallani ja omilla ehdoillani. En ehkä lähitulevaisuudessa muutu ihmiseksi, joka kovin usein lähtee äkkilähdöllä minnekään, ja joutuisi siten etsimään elukalleen muutaman tunnin varoituksella hoitopaikan. 

Olen kai halunnut ylläpitää vaikutelmaa vapaudestani ja sitoutumattomuudestani. Vapautta vastuusta myös kun asiaa oikein kunnolla alkaa miettiä. Minulla ei ole hyviä kokemuksia vastuusta, koska olen joutunut kasvamaan vastuuseen ja itsenäisyyteen liian varhain. Olen ehtinyt väsyä siihen jo aikoinani, kun minua vastuutettiin lapsuusperheeni lemmikkien huolehtimisesta. Koskaan en muista siihen apua, tukea ja neuvoja saaneeni, teoriassa ehkä kyllä kun vanhemmat kertoivat mitä tehdä, mutta eivät itse olleet koskaan näyttämässä mallia. Yhdessä tekeminen puuttui, tai niin ainakin muistan. (Ja olinhan varmasti masentunutkin, sen ymmärrän nyt. Koulussa kiusattu, ja kotona etäiset välit kaikkiin, ja suvun vaikea tapaus, joka aina hauaa kaikkea mutta on silti aina tyytymätön.) Lemmikkeihin pystyin kiintymään, kun ihmiseen en sitä avoimesti ja turvallisesti voinut, mutta täyttä vastuuta en jaksanut kantaa.

Siinä on se vaikeus minulle edelleen. Tunnen tuskaa ja häpeää siitä, että laiminlöin eläinteni hoitoa. Ne eivät saaneet liikuntaa ja seuraa tarpeeksi. Yhdessä olemista. Ruoan ne saivat asianmukaisesti, mutta siihen se jäi. Kuten minunkin kohdallani; kaikki perheenjäsenemme eristäytyivät tai eristettiin eläimiä myöten. Tätä se todellisuus on varmaan ollut jostain ala-aste/yläasteikäni taitteesta. "Keskilapsuus" on voinut olla vielä omalla tavallaan tasapainoista, mutta kyllä asiat ovat muuttuneet tai sitten muistan vaan enemmän myöhemmiltä ajoilta, tosin niiltäkin huomattavan vähän. Ei ole ollut mitään mitä muistaa, koska olen ollut kai omassa huoneessani, katsonut televisiota ja käynyt parissa harrastuksessa. 

En tiedä voinko ottaa lemmikkiä. Tiedän, että hoitaisin sellaista nyt paremmin, ja se ehkä jotain voisi minussa eheyttääkin, mutta uskallanko... Tunnen syyllisyyttä hetkittäin kovin helposti. Haluaisin kokea sitä hyvää oloa jota oman eläimen seura tuo, mutta en tiedä miten jaksan sitä itse rakentamaani liioiteltua vastuuta ja kauhukuvia siitä miten voin vahingossa sitäkin eläintä "kiduttaa" jos en jaksakaan ja laiminlyön sitäkin. 

Olen hukannut lääkereseptini. Tarvitsisin rauhoittavaa, koska jotain dissokohtauksia tulee hetkittäin. Pystyn taistelemaan itseni taas vahvemmalle maaperälle, mutta haluaisin välillä vaan tajun veks. En tiedä milloin voin uusia reseptin, viimeksikin siinä oli jotain epämääräistä omasta puolestani, en muka löytänyt uusinta reseptiä ja jotain. Vedän nyt puoli pulloa viiniä.

Mitäänsanomaton tilannepäivitys

Olen jatkanut samoilla linjoilla kuin viikko sitten: univelkaa ja yliväsymystä. Alan pikkuhiljaa skitsoilla, mieliala valua epäuskoon ja epätoivoon. En jaksa tsempata itseäni nyt opiskelujen suhteen, sillä energiani menee ihmissuhdeasioiden vatvomiseen. Tai ehkä paremminkin niiden teoreettiseen vatvomiseen, mitään liikahduksia mihinkään suuntaan ei ole tullut. Tuleeko ikinä, se jää nähtäväksi. 

Vatvottiin terapeutin kanssa myös terapian kohtaloa. Mitä asioita haluan käydä läpi terapian loppuaikana. Osasin ja uskalsin nimetä joitain aiheita, mistä jäi hyvä fiilis. Nyt on vielä aikaa työstää mielessään näihin asioihin palaamista. Ehdin valmistautua. Se on hyvä. 

Töistä olen pääasiassa pitänyt, vaikka omat vaikeat hetkensä siellä on. Asiakkaat ja työkaverit ärsyttävät ja vituttavat kukin vuorollaan. Omat herkästi provosoituvat tulkintani olen saanut pysymään kurissa melko hyvin, jätän ihmisten kommentit omaan arvoonsa enkä loukkaannu enää niin herkästi. Olen oppinut käymään keskustelua erilaisten "äänieni" kanssa ihan keskenäni, ja iloitsen siitä taidosta joka päivä. Tähän hetkeen juurtuminen auttaa vaikeiden tunteiden ja muistojen käsittelemisessä, ja vaikka kurjat, lamauttavat, jopa traumaattiset muistot tunkisivat välillä esiin, voin helpottaa oloani pitämällä itseni tässä hetkessä. Nyt ne eivät minua vahingoita.

Näin pääsääntöisesti, mutta poikkeuksia on. Tänä iltana on ihan hyvä olla, levollisempi kuin eilen. Silloin oli suuren stressin päivän, mutta siitäkin selvisin kunnialla. Nyt aion ruokkia itseni ja käydä nukkumaan.

Kesän teemana lyhyet yöunet

Onneksi taas alkaa päivä lyhentyä, ainakin jos yöunien kannalta katson asiaa. Olen elellyt noin kuuden tunnin nukkumisilla jo viikon tai reilun viikon, ehkä. Tämä valoisuus on häirinnyt jonkin verran, ja olenkin miettinyt pimennysverhojen hankkimista katkottomien yöunien turvaamiseksi. Viime viikolla meinasi maailma luhistua, kun vitutti niin armottomasti. Syynä oli todennäköisesti tämä risainen elämä ja vähäiset unet. 

Töissä pitää kiirettä. Rasittaa nähdä perheitä, joissa asiat on paskasti sukupolvesta toiseen. Sitä miettii niin asiakkaiden kuin itsensäkin kohdalla missä menee valinnan, päätösten ja vastuun rajat. Mitä ihmiseltä voi vaatia. En tiedä, päätä särkee tällaiset asiat. 

Kotiin tuleminen päivän jälkeen on hankala siirtymävaihe. Tänään istuin karkkipussi sylissä sohvalla pitkästä aikaa, mutta maanantait vaan on. Ei voi mitään. Jospa riittävä uni ja ruoka oikeassa rytmissä auttaisi mieltäkin tasaantumaan. Tätä hoen itselleni, olen hokenut jo niin pitkään että siitä seuraa ihan massiivinen vitutus kun en voi tuollaista asiaa oppia. Enkö vaan pysty. Miksi en? 

Huomen

En ole nukkunut paljoakaan viime yönä, sillä heräilin jatkuvasti kun oli valoisaa ja olin niin innoissani päästessäni töihin. Tuo viimeinen kohta pitänee kyllä paikkansa, vaikka sitä voi ehkä olla vähän vaikea uskoa, mutta siltä vain eilen illalla vielä tuntui. Nyt en ole muutaman tunnin yöunilla niin motivoitunut, mutta menen nyt kuitenkin hieman aiemmin töihin ja katson kuinka pitkälle rahkeet riittää. Aamukahvit ja lehdenlukua vielä tähän aamulle niin viikkoni alkaa ihan mukavissa merkeissä.

En tiedä pettääkö valikoiva muistini minut nyt, mutta tällä hetkellä löisin vetoa sen puolesta, että olen ollut onnellinen ja tyytyväinen henkilökohtaisessa elämässäni viime viikot. Erityisesti nyt viikonloppuna se korostui kun treffasin yhtä hyvää ystävääni hyvän ruoan merkeissä ja juttua riitti. Tuntui ihanalta olla välillä normaali, puhua ihmisen kanssa joka ymmärtää ja välittää. Harha siitä, että elämä on ennustettavissa, pysyvää, hyvää, tulevaisuus tuo mukavia juttuja, asiat kääntyvät aina parhain päin ja ihmiset tahtovat pelkkää hyvää, on alkanut iskostua päähäni. Sitä kai kutsutaan hyväksi mielenterveydeksi? Että ei ole pessimistinen eikä istu kotona nurkassa odottamassa salamaa iskeväksi vaan on typerän tyytyväinen virne naamalla päivästä toiseen. 

En vain ole jaksanut murehtia tulevaa ihan tosissani, sillä tavalla hetkellisinä häivähdyksinä kyllä. Valmistunko koskaan, löytäisinköhän ketään, mistähän saisin kivan kodin.... Siinä ne keskeisimmät kolme juttua joiden suhteen on suuria kysymyksiä, haaveita ja tarpeita, mutta ne eivät arjen touhuissa pyöri päässäni. Ne eivät ratkea nyt. 

Mutta tuo ei silti selitä tyytyväistä olotilaani ja rentouttani. Ehkä se on sitä mitä jo aiemmin mietin: läsnäoloa itsensä kanssa, hyväksyntää ja armollisuutta. Alanko vihdoin löytää oikeasti niitä palasia, jotka ovat olleet itsestäni ja itseltäni kadoksissa? Jos ne ovatkin edellä mainittuja asioita ja itsensä rakastamista, sen sijaan että ne olisivat määriteltäviä ja teoretisoitavia luonteenpiirteitä, toimintatapoja tai reaktioita. Kysymysmerkki tähän.

Viihtyisä vaihe

Mitään järisyttävän erikoista ja uutta ei taaskaan minulle kuulu. Mitäpä minulle nyt tapahtuisi, olen tottunut pysymään kiinni tutussa ja turvallisessa elämässä, jossa ydinuskomuksiani ei horjuteta. Töissä olen ollut pääni sisällä kiireinen, kun olen joutunut selvittelemään itselleni vielä toistaiseksi vieraita asioita. Sitten kun hahmotan tarvittavat osaset, hoidan kyllä hommani. Hermostun vain helposti, kun en heti osaa tai tiedä jotain. Se on rasittavaa. Toisaalta, vointi on ollut kuitenkin levollinen ja iloinenkin. Ehkä riittävät yöunet ovat vaikuttaneet siihen?

Ruokailemalla ja nukkumalla riittävästi ja oikein pääsee jo pitkälle, olen huomannut. En ole aiemmin pitänyt itseäni mitenkään rutiineista nauttivana ihmisenä, mutta nyt olen havainnut niiden olevan hyväksi minulle myös henkisesti. Ne eivät kahlitse tai estä minua, pikemminkin ne mahdollistavat sen että minulla on tarpeeeksi resursseja siitten tarvittaessa niistä poikkeamiseen. 

Nyt ei ole kiire, sen olen huomannut. Olen läsnä siinä mitä teen, enkä hoppuile. En sure niin lohduttomasti tulevaisuutta ja menneisyyttä, tai ainakin pääsen irti niistä tunteista. On ihan kivaa olla minä, ja se on merkki siitä että olen päässyt pitkälle. 

Terapiani on tauolla vielä pitkään. Teen nyt töitä, enkä tiedä vielä tarkalleen milloin palaan viimeiseksi vuodeksi terapiaan. Edelleen minulla on tunne, että tästä vastustuksesta pitäisi terapiassa puhua koska se on luultavasi yksi olennainen osa problematiikkaani. Se on kai minun passiivis-aggressiivisuuttani, kun en ota asioita esille. Eli myös minussa on näitä isässäni inhoamiani piirteitä.

On mielenkiintoista, etten muista kolmen vuoden terapiasta juuri mitään, en selkeitä keskusteluja ja aiheita. Silti olo on parantunut, eli jotain hyvää on tapahtunut. Olen joiltain osin aivan erilainen kuin ennen. Ehkä kyse on tietoisuudesta, jota olen aiemmin vältellyt. Minussa on selkeästi joitain vaihtuvia moodeja, joiden vaihtelu tekee vaikeaksi muistaa ja palauttaa mieleeen asioita tai tunteita. Vain loksahtamalla siihen tiettyyn moodiin, pääsen käsiksi sen tunnemuistoihin. Tämä selittää osaltaan vaikeutta muistaa omasta elämästään tapahtumia. Se selittänee myös sen miksi jotkut muistot ja tekemiset tuntuvat niin oudoilta ja vierailta. Muistan jotain, ja ihmettelen miksi ne muistot ovat kuin toiselle tapahtuneita. En tunnista niistä itseäni.

Terapiassa on tapahtunut siis ilmeisesti jotain yhdistymistä. Rajat eivät olet niin jyrkät. Pystyn havainnoimaan mitä minussa tapahtuu, olemaan siitä tietoinen ja myös säätelemään tunteitani jonkin verran. Sitä on hyvä vahvistaa.

Tällaista on kai sitten aikuisen arki. Tässä hetkessä elämistä. En tiedä osaavatko ihmiset yleensä näitä asioita, voiko sellaisia yksilöistä oikeasti kasvaa jossain että he ovat tiedostavia ja tasapainoisia ilman tuhansien eurojen psykoterapiaa? Voivatko jotkut vanhemmat ja ympäristöt todella kasvattaa sellaisia ihmisiä? Minulle se on täysi mysteeri, se tuntuu oudolta ja epätodennäköiseltä. Mutta en olekaan nähnyt tunne-elämältään tasapainoisia ihmisiä lapsuudessani, kaikilla oli jotain vääristymiä sen suhteen.

Unet kutsuu, pitää mennä.

Aamupäivitys

Tämän vuoksi en todennäköisesti ehdi meikata töihin, mutta onks välii? Eipähän uskaltaudu kukaan juttelemaan kun näyttää hieman kuoleman kosiskelemalta.

Aamu. Ei mene jakeluun, että ulkona on  l ä m m i n  jo nyt. Minulla ei ole mitään hellevaatteita. Ainakaan mitä kehtaisi pitää niitä. Nyt juon kahvia (maistuu myrkylle) ja syön makkaravoileipää (myrkyn jälkeen ei maistu miltään). 

Yöllä oli paha olla. Itketti. En tiedä miksi, en saanut siitä tarkalleen kiinni. Luulin sitä yksinäisyyden ja hylätyn olon tunteeksi, mutta kesken sen vuodatuksen tuli mieleeni, että näinhän minulle käy aina kun on PMS. Itku loppui aika hyvin siihen. Kuinka paljon on merkitystä sillä, että miten selittää tunteensa? Tämä on mielenkiintoista. Onko taustalla aina välttämättä mitään kovin psyykkistä juttua? Jäinpäs vain miettimään.

Elokuvailta

Olen öllötellyt koko illan sohvalla. Tai koko päivän oikeastaan. Makasin ensin katsomassa Simpsoneita useamman tunnin sivusilmällä, sitten nukahdin hetkeksi ja sitten kävin kaupassa ja sitte katsoinkin jääkiekkoa. Ja tein opiskelujuttuja siinä koko ajan, mutta ne eivät oikein edenneet riittävän ripeästi. Koitin pitää kirjoittamista pääosassa, mutta aika myöhään meni silti senkin kanssa.

Nyt jumiuduin katsomaan ensin jo monta kertaa näkemääni The day after tomorrow'n, joka on pakko katsoa joka kerta kun se tulee. En ymmärrä miksi, yksi kerta olisi kyllä riittänyt koska ei se kummoinen elokuva ole. Ehkä se on juonikaareltaan juuri sopivan simppeli. Tarvittava määrä amerikkahöpöhöpöä, jotta lopussa voidaan juhlia maailman pelastumista ja mikä-elämässä-oikeasti-merkitsee- juttuja. Jip-vitun-pii.

Nyt en pääse sänkyyn ajoissa kun Maikkarilta tulee Cast a away. Riipaisevaa kun mies luo mielessään itselleen lentopallosta kaverin, ja kiintyy siihen kuin oikeaan ihmiseen. Kertoo jotain ihmisolennon luonteesta. 

Alkaisi uusi viikko. En jaksa odottaa ylimääräistä vapaata ensi viikon torstaina. Ihanaa saada nukkua arkena pitempään. Pitäisi vaan jaksaa sitä ennen vielä monta työpäivää ja piipahtaa terapiassa. Minulla on ollut vähän tunnoton ja kiireinen olo tämän viikonlopun. Ne tuntemukset taitavat kulkea käsi kädessä...

Ruokailu

No niin, kaksi tai kolme päivää periaatteessa "hyvää" syömistä takana. Tukeva aamupala (puuroa, leipää, mehua) ja sitten välipala ja lounas. Myös toinen välipala ennen kotiinlähtöä ja sitten vielä päivällinen. Iltapala on tahtonut jäädä syömättä, mikä on huono juttu. Sen olen tässä tällä viikolla huomannut, että pystyn olemaan paremmin syömättä herkkuja, jos syön kuitenkin hiilareita jossain ruoassa. Minun kohdallani siitä ei oikein -ainakaan vielä- tule mitään, jos alan niistä rajusti karsimaan... Koitan "kituuttaa" kaikilla terveellisillä salaateilla ja tofuilla (maitotuotteita en voi syödä) ja avokadoilla ja ties millä... Mutta retkahdan sitten päivittäin napostelemaan jotain. Mutta kun syön leipää niin siinä tulee jo täytetyksi se hiilarintarve, siis näin asian tulkitsen, verensokeri pysyy korkealla ja on kylläinen olo. Silloin kun on kylläinen olo, ei tarvitse syödä karkkia tai muutakaan. Ei tee mieli. Niin yksinkertaista.

Ehkä pitäisi nyt vaan keskittyä siihen, että syön säännöllisesti. Tätä olen hokenut itselleni viimeiset puoli vuotta. Säännöllisyys ensin, sitten laatu. En nytkään syö mitään donitseja välipalaksi, mutta kyllä sitä leipähöttöä voisi karsia... Suunnittelu ja ennakointi, avainsanat.

Nyt pitäisi rauhoittua nukkumaan. Saisinpa nukuttua kunnolla, viime yö(kin) oli hieman rauhaton.

Onnistumisesta on syytä nauttia

Huomasin tänään, että olin ensimmäistä kertaa aidon tyytyväinen asiakastapaukseen, jota hoidin. Vein läpi erään prosessin, jossa keskustelin usean osapuolen kanssa ja kappas, siitähän tulikin hyvä! Okei, juttu on vielä hieman kesken, mutta se on lähinnä viimeistelyä sillä vaikeimmat osuudet - haastattelut - ovat ohi. Minä tartuin tähän asiaan, en viivytellyt ja keksinyt tekosyitä, vaan todella "tartuin härkää sarvista", päätin olevani ammattilainen tai ainakin esittäväni sellaista, ja nyt tänään se vaikein asia eli puhelinhaastattelu tuli tehtyä. Vihaan puhelimessa puhumista yleensä, niin nytkin. Mutta selvisin, sain tarvittavan selostuksen ja kuvauksen. Olin huojentunut, iloinen ja tyytyväinen. Moitin itseäni aluksi epävarmuudesta ja "tyhmyydestä", mutta silti taisin löytää alkuhapuilun jälkeen oikeat sanat ja suoraan puhumisen taidon. Tiesin, mitä olin tekemässä, ja se tuntui mukavalle. Kotimatkalla suorastaan myhäilin (mikä ihana, jopa hieman vanhahtava sana mutta juuri niin sopiva tähän kohtaan) ja onnittelin itseäni siitä, että osasin ja rohkenin ja onnistuin. Voi vitsi, tästä kannattaa nauttia, sillä harvemmin tunnen todella onnistuneeni asioissa ja elämässäni. Järjen tasolla tiedän hoitavani työni, mutta useimmiten se tunnepuoli on soimaamassa ja puhumassa järkeä vastaan. 

Tein tänään jonkin oivalluksen töissä, mutta se ajatus pääsi karkaamaan sitten. Ehkä se koski tätä omaa epävakautta, niitä kipupisteitä jotka ovat aika syvällä minussa. Tiettyjen nappien painelu herättää orastavan paniikin ja herkkyyden, jolloin kompassinnuoli vetää vain ympyrää ilman mitään tolkkua. Silloin olen hätääntynyt, yksinäisyyttä tunteva pikkuinen. Omassa työhuoneessa on kuitenkin turvasatama, ja puhelimen saa pois päältä silloin kun tarvitsen oman hetken koota ajatukseni ja tunteeni rauhassa. Tänään huomasin sen merkityksen. Terapeutti kannustaisi minua tähän; oman ajan ottamiseen silloin kun on tarvis. Sitä ei kenekään kollegan tarvitse tietää mitä siellä toimistossani puuhailen, sillä harvoin he viereisistä huoneista poikkeavat kyttäilemään. 

Niin, terapia. Se on tauolla. Edelleen. Emme me sitten aloittaneet, tai jatkaneet, sitä koska kaikki elämässäni on niin epävarmaa. Työt lähinnä. Koitan tehdä nyt taas vähän ja hetken aikaa töitä, jotta pysyn rahoissa. Käyn terapiassa silloin tällöin. Jospa saisin "pakotettua" itseni työstämään näitä vastustavia tunteita ja elementtejä.

Kieltämättä uutta...

Heräsin yöllä painajaiseen tai paniikkikohtaukseen. Havahduin todella säikähtäneen oloisena, enkä tiennyt mistä oli kysymys. Kurkkua kuristi ja sydän hakkasi järkyttävällä nopeudella. Olinko nähnyt jotain kamalaa unta, en muista, ehkä. Mutta tällainen reaktio oli kyllä aivan uudenlainen kokemus. Olen nukkunut välillä huonosti ja prosessoinut unissa työasioita, mutta en ole koskaan saanut mitään kohtauksia.

Ei ole kivaa, jos ei saa rauhaa edes unissaan, vaan sama paine on päivät yöt. Voi paska, sanon minä. 

Puistattaa

Olen yrittänyt pitää oman mieleni sen verran ruodussa, että se ei lähtisi vaeltelemaan liikaa menneisyyteen ja niihin epämiellyttäviin tunnemuistoihin, jotka liittyvät joihinkin elämänvaiheisiin. En tiedä montako entistä elämää minulla on, ja saanko niitä koskaan integroitua omiksi kokemuksikseni. Niitä elämiä leimaa kaukaisuuden ja vierauden tunne. 

Tänään mietin kouluaikojani, ja kävin yhden oppilaitoksen sivuilla katsomassa mitkä kaikki asiat ovat siellä muuttuneet, onko vielä tuttuja opettajia ja millaisia lukujärjestyksiä siellä on. Se aika tuntuu kuin unelta tai joltain mikä ei ole tapahtunut minulle. Ihmismieli unohtaa asioita ja tapahtumia, tiedän että se on täysin normaalia, mutta oudot "putkinäköiset" muistot valtaavat minut. Kuin kaikki muu olisi tuolloin ollut kaukana, tai minä kaukana kaikesta, kuin siellä en olisi ollut minä itse ollenkaan. 

Minun on siis vaikea ymmärtää, että minä todella olin ja elin silloin. Siksi onkin vaikeaa nähdä miten asiat menevät eteenpäin, entisellä kotipaikkakunnalla tapahtuu muutoksia. Yksi tulkintani on, että silloin olen elänyt jossain jumittuneessa ja suojautuneessa moodissa, jossa on ollut jäänteitä jostain muusta suojautumisroolista tai -mekanismista varhaisemmilta ajoilta. Se on edelleen olemassa, tai sen rakenteista on rippeitä, jotka eivät ole päivittyneet tähän päivään ja siitä jäljellä olevasta osasta tuntuu niin omituiselta ja ahdistavalta seurata nykymaailman menoa.

Tiedostan, että kaikki tunteet, reaktiot, ajatusketjut ja päätelmät eivät ole täysin nykyistä minua. Ne ovat menneisyyteen jääneitä osia, joita on terapiassa puitu. Mutta en tiedä miten tuoda ne tähän päivään. Koitan olla empaattinen ja lohduttava, mutta silti on vaikeaa koota niitä yhteen. Koska eniten minua pelottaa surevan minän kohtaaminen. Monet muut moodit tai osat ovat turtuneita - mahdollisesti hyvin ahdistuneita ja toivottomia, mutta jännällä tavalla silti tunnottomia. Se auttoi selviämään. Surua en kestä, sitä on ollut liikaa. Minun "pitäisi" surra "pois" se suru siitä miten olen menettänyt näille oireille ainutlaatuisen nuoruuden, sitä en saa koskaan takaisin. Toisaalta kaikki hetket elämässä ovat ainutlaatuisia, ja siitä saankin voimaa kun ajattelen että voin tehdä vielä vaikka mitä eikä kokeminen tähän lopu. Ei se silti korvaa mitään. 

Päivä kerrallaan mennään eteenpäin. Derealisaatio ja depersonalisaatio-oireet jatkuvat jossain määrin, tietynlaisissa stressitilanteissa, mutta ovat onneksi lievempiä kuin koskaan aiemmin. Työ on varmasti suurin stressaava tekijä, vaikka kaikki on mennyt kivasti tämän lyhyen ajan. Joudun kuitenkin rauhoittelemaan ja maadoittamaan itseäni aika ajoin. Se tuo silti turvan tunnetta kun huomaan, että nyt minulla on näitä taitoja pitää itsestäni huolta. Lohduttavaa. 

Yöttömät yöt

Menin sitten töihin. Olen pärjännyt ihan hyvin, tosin toki ne omat pahat tavat istuu aika tiukassa. Töihin on vaikea tarttua, arkailen ja arvon liian pitkään. Sitten kaikki kasautuu. Mieli on kuitenkin suhteellisen levollinen, mutta välillä tulee läpilyöntejä tiettyjen tunteiden ja ärsykkeiden suhteen. 

Olen myös muutaman yönä herännyt kamalaa tunteeseen ja olotilaan. Joku päivän episodi on jäänyt jumittamaan päähäni, ja en ole ymmärtänyt sitä töiden jälkeen purkaa ulos. Ne tunteet ovat niitä häpeän tunteita, ja pelkoa siitä että mokaa ja nolaa itsensä. Yöllä olen sitten havahtunut voimakkaisiin tunteisiin, enkä ole halunnut mennä töihin koska olen vaan niin epäonnistunut ja paska ihminen. 

Enkä ole. Olen oppinut paljon uusia juttuja ja vanhat ovat jo rutinoituneet. Enää ei tarvitse kaikkea kysyä tai vaivata työtovereita. Ehkä itseluottamukseni on noussut sen verran, että en romahda heti jos esitän "tyhmiä" kysymyksiä tai en heti ymmärrä. On luvallista sanoa, että en vaan tajuu. Mutta silti niin tilanteita on, kun kaikki uhkaa romahtaa. 

Eli pääsääntöisesti kaikki on kohtuullisen normaalia ja tasaista. Sitten jotkin ihmejutut laukaisevat häpeän ja saavat lamaantumaan. Unissa ne varsinkin sitten tulevat, ja aamulla on kurja nousta ylös huonosti nukkuneena. Se häpeä on jossain niin syvällä sisimmässä, vahvana uskomuksena ja kokemuksena omasta huonoudesta. Se on joku aivan oma moodinsa, jota en ole pystynyt käsittelemään ja sulattamaan.

Ehkä vielä joskus. Ihanaa, että on viikonloppu. Minulla on on jo suuret suunnitelmat miten vietän laatuaikaa itseni kanssa ja pohdiskelen näitä kammottavia kokemuksia. Tuossa taisi olla pieni ristiriita... Mutta ei välttämättä. On oman itsensä kanssa oleminen laatuaikaa vaikka se pitäisikin sisällään asioiden ruotimista; se nimittäin helpottaa kummasti ja vapauttaa energiaa muuhun käyttöön - sitten lopulta. Minulla on kummallisia kehämäisiä ajatuskulkuja -siis edelleen, masentuneena se oli pahempaa- mutta olen saanut hetken hengähtää niistä, kun olen käyttänyt aikaani tunteiden tunnistamiseen, sanoittamiseen ja muuhun tarkkailuun. Se on kai sitä läsnäoloa se.

Katkolla

Ensimmäinen päivä pitkään aikaan ilman suklaata, karkkia, sipsejä tai muuta roskaruokaa. Nyt on ollut pitkä putki taas sellaista, että on ollut "pakko" saada jotain syöpöteltävää. Edes yksi pieni suklaapatukka päivässä.

Tänään homma menikin huomaamatta katkolle, ja koitan sillä kai jatkaa tätä vieroittautumista. Sokeria söin tänäänkin, mutta hieman ehkä luonnollisemmassa luumujen ja taateleiden muodossa. Samaa sokeria, mutta ei niin paljon ja samalla saa ehkä jotain hyötyä niistä. Suklaassa ei... siinä Fazerin sinisessä.... paljoa ravintoa varsinaisesti ole.

Tällainen päivä tänään. Opiskelutehtävät painavat päälle, vielä pitäisi esseetä ja tenttiä vääntää. Viikonloppun on pyhitetty niille.

Toipilas

Viime päivät ovat menneet matkasta toipumiseen. Oli raskasta, silti toisaalta antoisaa käydä lapsuuteni maisemissa. Vieraaltahan ne tuntuvat, mutta oli siellä jotain hyvääkin. Nyt oloni on joka tapauksessa aika voimaton. En ole jaksanut tarttua mihinkään oman elämän juttuun palattuani kotiin; annan nyt itselleni sen anteeksi sillä haluan latautua rauhassa. Lepo on minulle tärkeää, en varmaan ole kovin aktiivinen ja menevä ihminen. Joten täytyy antaa itselleen sitä aikaa ja rauhaa jos siltä tuntuu. 

Tähän päivään ja olotilaan on vaikuttanut toki syöminenkin. En osaa vieläkään mitoittaa syömistä päivän aktiviteetteihin, ja tänään näin nälkää kun ei ollut lounaan jälkeen mitään kunnollista evästä. Tuntuu vaan aina niin vaivalloiselta miettiä välipalat ja kaikki valmiiksi. Pitäisi varmaan alkaa hyödyntää muiden reseptejä ja tehdä joku suunnitelma viikon ruoista.

Myös kämppä on räjähtänyt. Tiskit ovat olleet koskemattomina viikon, lattialla on jo iljettäviä tunnistamattomia läikkiä, pyykkivuori varmaan haisee kohta. Suihkussa olen jaksanut käydä. Siinäpä se. En jaksa nipottaa tästä paskasta nyt. 

Kehon tuntemukset ovat vieneet pääroolin tänään; nälkä, päänsärky, niskakipu. En ole henkisiä juttuja pohtinut juuri yhtään. Ehkä hyvä merkki. Suhteellisen kiva olla. Huoleton siinä määrin kuin mahdollista. Pientä surua havaitsen kyllä, sulattelen pinnan alla niitä samoja vanhoja juttuja menneisyydestä, parisuhteista yms. Vien niitä terapiaan kun taas sinne menen.

Ehkä käyn lopun elämääni jossain terapiassa. En pysty sulattamaan kaikkea kolmessa vuodessa, en neljässäkään. Arkeen olen päässyt kiinni, mutta se on vain hauras pinta. Ongelmia ei tule kun välttelen ihmissuhteita. Siitä elämässäni on pitkälti kyse, välttelemisestä.

Lainaan viikonlopuksi hyvää kirjaa. Katson olisiko siitä jotain referoitavaa tai pohdittavaa. Makaan viikonlopun lukemassa.

Kaikki eivät

Lähden pitkälle lomalle vanhempien luokse. Tällä hetkellä päällimmäinen asia, jonka haluaisin heille sanoa, olisi se, että olette tehtävänne hoitaneet joten mitä virkaa teillä on enää minun elämässäni? Olette saaneet pidettyä hengissä aikuisuuteen, mutta muunlaisen suhteen rakentamiseksi ette ole nähneet vaivaa, joten why bother? 

Vanhempani olisivat olleet hyviä etävanhempia, äidilleni sellainen rooli olisi sopinut vallan mainiosti. Hän ei jaksa olla arjessa hyvä vanhempi, siis mitä tulee muuhun kuin ruoan tekemiseen ja siivoamiseen. Isä on ylihuolestuja, nostattaa omia kierroksiaan vaikka ei osaisikaan ylihuolehtia lapsistaan. Olen aiemmin ehkä puhunut ylihuolehtimisesta, mutta olen tainnut jotenkin nimetä asian väärin. Isä ei hirveästi ehkä huolehdi meistä (antaa kyllä flunssan ehkäisy- ja hoito-ohjeita), vaan pikemminkin tuottaa puhetta omasta huolestaan ja maailman pahuudesta. On sillä ero siihen, että huolehtisi lapsistaan. Hän huolehtii enemmän omista murheistaan (jotka pukee huoleksi meistä).

Minulla ei olisi nykytilanteessa juurikaan muuta sanottavaa vanhemmilleni. Olisi menneisyyden juttuja, mutta en halua niitä käsitellä heidän kanssaan. Niin, se on oma valintani. Heidän kanssaan voisi tulla jopa jotain keskustelua aikaiseksi, mutta en halua. Haluan kostaa, vaikka he eivät sitä tiedäkään. Koska vain sillä tavalla voi kokea olevani oikeutettu tunteisiini. Anteeksianto pilaisi sen. Eli valitsen olla katkera ja kyyninen, mutta aivan sama. Joku moodi on jämähtänyt kiukuttelemaan vanhemmille. Ja tiedän, että tälle mustavalkoisuudelle on ollut tarvetta perheessäni; niin äidin kuin isänkin osalta. Siihen on vaikea löytää sellaista rauhaa ja seesteisyyttä. Voin hetkittäin antaa anteeksi, mutta saan aina silloin tällöin muistutuksia siitä, että vanhempani eivät ole muuttuneet. Äiti on yhtä pershäiriöinen kuin isäkin, omilla lievillä tavoillaan. Kuten minäkin. Minun ei tarvitse olla se, joka sietää äidin ailahtelevuutta ja isän uskontosoopaa. Heidän päätettävissään on, tunkevatko sitä minun elämääni. Ja niin kauan kuin he tuollaisia ovat (loppuelämänsä) niin minä pidän välimatkaa oman mielenterveyteni takia. Minä voin ehkä jossain kohtaa olla asioiden ja kokemusteni kanssa suht' sinut, mutta sitä en salli että vanhemmat työntäisivät lisää uutta paskaa tuulettimeen eli sitä en voi antaa anteeksi. Ei tarvitse.

Päänsärkyoksennushelvetti

Teen opiskelujuttuja, tai siis yritän tehdä, mutta tämä vituttaa niin armottomasti. Olen siirtänyt ja siirtänyt asioihin tarttumista jo viikkoja, joten itseäni saan tästä syyttää. Mutta on tämä paskaakin. Päähän sattuu (jännityspäänsärky) ja kuvottaa. Aion hakea jäätelöä ja maata sohvalla hiilaripöhnässä katsomassa Simpsoneita. Vituttaa. Vituttaa. VITUTTAA. 

Kasaan asioita pääni sisälle. En jaksa. Monta kurjaa juttua on mielessä, toisaalta olen iloinen että siellä liikkuu jotain. Koska nyt myönnän sen itselleni, että pohjimmiltani olen herkkä ja syvästi reagoiva tyyppi, ajattelen monimutkaisesti mutta silti saatan reagoida äkkiä ja miettimättä eli en ole luontaisesti kovin harkitseva. Olen joutunut jotenkin luovimaan näiden ominaisuuksien kanssa, ja todellisuuspako on ollut yksi keino siihen. Sen paon on loputtava, ja se tapahtuu kai niin että pysähdyn kuuntelemaan itseäni ja miettimään asioita. Se tuntuu pahalta, mutta toisaalta sitten ne toissijaiset, itsepetoksesta johtuvat tunteet tuntuvat vielä pahemmalle.

Olen joskus kirjoittanut valeminästä. Valeminä on halunnut auttaa ihmisiä, olla sairaanhoitaja, terapeutti, psykologi, sossu, sijaisperheen vanhempi. Mutta, minä en halua. Olen empaattinen ja myötätuntoinen ihminen kyllä, mutta en jaksa auttaa. Apua tarvitsevat ärsyttävät, enkä tuomitse siitä itseäni. Ehkä joskus, tarpeeksi monen terapiavuoden jälkeen ymmärrän miksi, ja voin tehdä sitten rehellisemmän valinnan siitä haluanko tehdä auttamistyötä. 

Pään sisällä on nyt liikaa muistoja menetyksistä, vaille jäämisistä, hylkäämisistä... Kaikeasta. Minulla on liikaa tekemistä itseni kanssa. 

Elinikäinen opppiminen

Jostain olen saanut sellaisen päähänpinttymän, että hyvässä ja täydellisessa elämässäni olisin ollut kaikin puolin valmis ihminen noin 19-vuotiaana muuttaessani pois vanhempien luota. Minun olisi tullut olla järkevä, vastuullinen, ahkera, itsevarma, määrätietoinen, omanarvontuntoinen, tiedostava ja erehtymätön. 

Luultavasti tämä ajatus on jonkun vaativan puoleni aikaansaannoksia. En osaa olla armollinen, vaan piinaan itseäni jatkuvilla syytöksillä jostain. Milloin en ole osannut suunnitella rahankäyttöäni, pitää kiinni opintosuunnitelmasta tai rakentaa/ylläpitää ihmissuhdetta. Olisin voinut tehdä kaikki asiat elämässäni paremmin, tehokkaammin, menestyksekkäämmin. Olisin voinut olla niin paljon parempi ihminen. Ehkä sitten se joku olisi pitänyt minusta. 

Harmittaa. On mennyt tuhansia euroja johonkin asiaan z, joka ei todellakaan ole ensiasuntotili. Se on romukoppakategoria kaikelle turhalle. On mennyt lukuisia (satoja) sumuisia päiviä tekemättä mitään järkevää tai hyödyllistä. Olen tuhlannut aikaani, käyttänyt sitä huolettomasti. Olen sössinyt lupaavia ja kivalta vaikuttaneita ihmissuhteita, koska minä vain olen. En ole osannut muuta.

Jotain kuitenkin itää korvien välissä, nyt vihdoinkin. Joku kyky tarkastella itseään hetkittäin eri tavalla, kauempaa, oikealla tavalla kriittisesti ja kyseenalaistaen. Kyseenalaistan oman kyseenalaistamiseni; olenko muka aina niin huono ja paska kaikessa. En. Kai. Näen virheeni, koitan ymmärtää itseäni ja pyrin sitten virheeni analysoituani parempaan. Aina ei voi voittaa. Vaikeaa on erottaa itsensä armahtaminen ja vääränlainen oikeutus toisistaan. Vääränlainen oikeutus on tekosyiden etsimistä ja niiden käyttämistä aina ja joka paikassa toistamiseen. Mitään uutta kuitenkaan oppimatta. 

En ikävä kyllä ole osannut toimia kuten superegoni haluaisi, voi voi. Eipä tässä kai kuitenkaan voi muuta kuin koittaa jatkaa taapertamista elämässä ja pohtia asioita sitä mukaa kun niitä tulee vastaan. Se kai olisi hyvä tavoite johon päästä, olla huolehtimatta tulevaisuudesta tai menneisyydestä.

Vielä kun saisi ikkunat pestyä

Tässä huushollissa on nyt koettu kaikki klassiset välttelystrategiat hammasharjalla kaakelisaumojen kiillottamisesta perintökristallien hinkkaamiseen sekä välttämättömään, monituntiseksi paisuneeseen alennuskuponkien jahtaussessioon. Televisiota tai tietokoneen näyttöä en voi enää katsoa kroonistuneen migreenin vuoksi, joten Netflix ystäväni ja rakkaani on aika jättää hyvästit toistaiseksi. Pyrin välttelemään kaikkea opintoihin liittyvää tekemällä pakkomielteisesti ja maanisella tahdilla jotakin. Siis ihan mitä tahansa jotakin. Ei ole kyllä ikinä ollut näin siistiä. Seuraavaksi alan kai urheilla. Niin, sitä en ole kokeillut kipeiden nivelien vuoksi. Mutta ehkä olisi parempi. 

Haluaisin vain hömpötellä kaupungissa ja shoppailla, ihastella värejä ja elämää, mutta perkele kun se pieni omatuntopiru istuu harteilla ja valittaa. Tiedän, pitäisi tehdä jotain ennen kesätöitä. Mutta kun en halua. 

Mutta fiilis on vapautuneempi. Viimeisin terapiakerta oli helpottava ja pääsin pitkästä aikaa terapiassa lähelle tuntemuksia. Eivät vaikeat kokemukset ole unohtuneet kokonaan, vaan ne liikuttavat edelleen kun niihin paneutuu. Mutta se niiden hetkellinen kokeminen saa sitten aikaan myös positiivista energiaa; joku on kuunnellut minun tuntojani ja myötäelänyt niitä. Nyt, vuosia vuosia liian myöhään mutta silti. Ehkä pinnan ja vahvan kuoren alta alkaa pikku hiljaa paljastua se kuka olen, ja uskallan olla oma itseni tuntematta häpeää ja syyllisyyttä.

Taas positiivisempi päivä

Rajoja, sanoi terapeutti. Voin rajata. Kyllä, se on mahdollista. Ja saan tehdä niin. 

Nyt oli taas hyvä terapiakerta. Vaihteeksi. Silloin on jees kun ei mennä lähelle tiettyjä asioita, kuten negatiivisia tunteita tai terapeuttiin liittyviä juttuja. Kuten uskallanko luottaa ja pelkääkö kiintyväni ja tulevani hylätyksi. No, enpäs tiedä. Enkä jaksa ajatella tai tuntea.

Mutta päivä oli hyvä. Kiireinen jopa. Piristävän keväinen, ja olin onnellinen. Oma herkkyys on ollut pinnassa, mutta nyt olen koittanut kestää sitä sopivissa annoksissa. Sitä piirrettä minun on vaikea kestää itsessäni, ja olen sen vuosiksi unohtanut. Tuntemisen, sellaisen aidon ja "oikean".

Nukkumaan, jotta huominenkin voisi alkaa jo kivasti kukonlaulun aikaan.

Rytmit

Nyt ei ole rytmiä veressä. Sitä ei ole missään. Olisi kiva, jos alkaisi nukuttaa jo klo 22-23 välisenä aikana, mutta niin ei vaan ole. Aamut venähtävät, syöminen jää. Miten voi olla niin vaikea syödä tasaisin väliajoin? Olen kyllä kaikessa niin ääripäiden hiihtäjä, että en tiedä opinko koskaan toteuttamaan kohtuutta elämässäni. Nukun paljon tai tosi vähän, syön harvoin ja paljon ja sitten muuten kituutan nälässä.

Mutta ei siis mitään uutta eikä mullistavaa. Olen alkanut elää kai suhteellisen normaalia elämää, mitä nyt välillä tulee ongelmia ja huonoa oloa. Silloin tuntuu sitten tosi pahalta. Mutta pitää olla iloinen siitä, että on paljon hyviä aikoja ja päiviä. Viime aikoina ei ole enää niin surettanutkaan menneisyys, läheisyyden puute ehkä enemmän. Itsetunnossa on tapahtunut jotain kohenemista, sellaista tasapainoista armeliaisuutta on ainakin hetkellisesti esiintynyt. Se vaatii kyllä oman kuplan sisällä pysymistä, jalkojen pitämistä maassa. 

Nyt uutta viikkoa kohti. 

Vielä viimeiset voimat

Ehkä tämä tästä. Ehkä minä selviän töistä ja opinnoista. Ehkä minulla on tulevaisuus. Nyt vain lihakset maitohapoilla pitäisi hamuta kasaan viimeiset kurssit ja lopputyö. Mutta opintojen loppu ja uuden alku häämöttää jo. Kyllä minä kestän ja selviän elävänä. 

Tähän päivään on mahtunut positiivisia asioita. Pidetään lippu korkealla.

Heikottaa

Nyt vasta tuossa tuli mieleeni, että huonosti nukkuminen saattaa johtua myös nälästä. Olen mennyt maha kurnien nukkumaan, koska en ole osannut syödä illalla. Napsin pitkin iltaa parin tunnin välein jotain pientä suuhun, kun pitäisi syödä päivällisen (klo 16) jälkeen vielä kaksi kunnollista välipalaa. Noh, ei ole siis mennyt ihan optimaalisesti tämä. Ehkä lisään sen yhden leivän sinne iltaan kunnon päällysteillä, niin unikin maittaa paremmin.

On v-mäistä havahtua monta kertaa yössä sellaiseen epämääräiseen oloon, jossa monta minuuttia istuu sängyssä tuijottaen jotain vaatemyttyä tai huonekalua ja näkee niissä vielä jotain mitä on unessa nähnyt. Ja täysin hereille kun en tahdo päästä kovin nopeasti. Tuollaisina öinä ei saa oikein levättyä.

Ja terapia. Se tuntuu tällä hetkellä tosi kurjalta ajatukselta. Terapiassa olisi kiva käydä joo, mutta vastustaa. Taidan kyllä vaihtaa terapeuttia kunhan Kelan kolme vuotta tulee täyteen. Vaikka tiedän ettei kukaan ihminen, edes psykoterapeutti, ole täydellinen, mä haluan aloittaa alusta jonkun toisen kanssa. Tai sitten minun vain pitäisi ottaa tämä puheeksi terapiassa ja opetella sietämään pettymyksiä ja ihmisten virheitä. Omasta mielestäni olen virheetön ja jos joskus minussa on jotain ikävää niin se on oikeutettua. Hmm... olenkohan narsisti?

Vituttaa

Kyllä viikko alkoi nyt jotenkin alavireisesti. En ehtinyt nukkua viime yönä kuin kuutisen tuntia, joka on liian vähän ja senkin nukuin levottomasti. Vuorokausirytmini on taas kiepsahtanut siihen itselleni luonnollisempaan, eli valvomista pitkään ja nukkumista pitkään. Aamulla oloni oli sekava, väsynyt ja harmaa.

Aamuinen terapia taas ei parantanut oloani juurikaan. Terapeutissa ärsyttää muutamat asiat, mutta en jaksa mennä niihin. Olisin halunnut puhua havainnoista, joita tein itsestäni työssä olessani, mutta mitä ilmeisemmin hän ei nähnyt nyt aiheellisena pohtia ammatillista identiteettikriisiäni. Olisi ollut kuitenkin ehkä paikallaan. Kun hän vaihtaa aiheen johonkin toiseen, en saa sanottua että olisin halunnut puhua vielä tuosta. No, ehkä ensi viikolla. 

Koitan potea kriisiäni nyt jotenkin rakentavasti. Ehkä en nyt pysty järjestämään elämää niin mallikkaaksi kuin haluan, mutta koitan tehdä edes jotain sen eteen. Taidan lähteä rentoutumaan elokuviin ja viettämään vapaapäivää. Sitten aloitan elämän tekemisen.

Ei tunnu

Kuulin eilen, että tapaan eräässä tilaisuudessa ihmisen, jonka haluaisin unohtaa. Olen ollut häneen ihastunut. Alkoi jännittää ensin. Sitten ei enää mitään, työnsin tunteen syrjään. Ja yhtäkkiä tuntui siltä kuin kurkkuuni olisi jumittunut jokin iso pala, jota en saanut nieltyä alas. Tuota tunnetta jatkui useita minuutteja, ja ehdin jo hieman säikähtää. 

Jossain vaiheessa minulla on ollut sydänkipuja, joiden ajattelin kertovan stressistä. En jaksa olla systemaattinen kehoni tarkkailija, ja teen helpon ja nopean päätelmän siitä, että kehoni reagoi ulos tunteita, joita en välittäisi tuntea. Reagoin joskus unilla, mutta useimmiten väsymyksellä tai päänsäryllä stressiin. Jota en siis välttämättä kovin helposti tunne. Pakenen television, musiikin ja netin ääreen sen sijaan, että pysähtyisin vain olemaan. 

Nyt minua odottaa vapaa viikonloppu, ja aion liikuskella ulkona ja kaupungilla. Kotona makaamisesta ei tule mitään muuta kuin tunkkainen olo ja koko viikonloppu livahtaa ohi. Pitäisi kai valmistautua ensi viikon terapiakäyntiinkin. Jotenkin ahdistaa sekin, sillä olen nyt ikävästi avoimempi kaikelle paskalle. En tiedä enkä jaksa muistella mitään, mutta yleispätevä vitutus ja heikko olo kyllä on. 

Haluaisin oikeastaan paeta. Voisin katsella kaikki lempparianimaatiosarjat putkeen. En menisikään ulos. Kun ahdistaa ja elämänpelko iskee, haluan käpertyä peiton alle ja tuijottaa vaikka 10 tuntia putkeen hassuja piirrettyjä. Ne vievät satumaailmaan paljon uskottavammin. Luultavasti niistä tulee mieleen lapsuus. 

En halua tavata sitä ihmistä.

Tunnottomuus = stressittömyys?

Tällä hetkellä elämässä olisi vaikka mitä tehtävää liittyen opiskeluun ja harrastuksiin. Ei vain tunnu oikein miltään. Ei ole stressiä, joka puskisi eteenpäin, mutta se on toisaalta hyvä koska en ole koskaan parhaimmillani selkä seinää vasten tilanteissa. Saan nyt todennäköisesti aikaiseksi jotain, ainakin omassa aikataulussani.

Olen vain alkanut miettiä, että onko tuo tunnottomuus kuitenkaan sama asia kuin stressittömyys. Vielä viime vuoden puolella, kun olin töissä, minulla oli asiakkaita joista stressasin. Aloin epäröidä sitä olinko hoitanut asiat hyvin, nukuin levottomasti ja ylipäänsä olo oli jotenkin säikky. Aloin pelätä, eli ilmeisesti pelko ja stressi kulkevat ainakin välillä käsi kädessä. Olen kai kuitenkin opettanut itseni myös rauhoittumaan, siirtämään ajatuksia muualle silloin kun en pysty asioihin vaikuttamaan. En tiedä onko se hyvä strategia, sillä minusta tuntuu että silloin muutun vain turtuneeksi, enkä jaksa pitää rutiineja yllä. Stressireaktio saattaa silti olla päällä, mutta mieleni ei tajua sitä. Dissosiaatiota?

Nyt pitäisi jaksaa tarttua taas rutiineihin, alkaa huomenna tehdä opiskelujuttuja ja semmoista. Kevät on lempivuodenaikani, ja toivon että silloin saisin ladattua energiaa kesää varten. Se taas tuntuu olevan usein puurtamista, mikä johtunee kesätöistä. No, ei niistä nyt enempää. Katsotaan ehdinkö tai jaksanko postailla nyt kun ei ole innostusta oikein. Ehkä joskus.

Oppia ja mennä eteenpäin

Elämässä tulee väistämättä näitäkin tilanteita joissa nolaat itsesi ja annat epävarmuutesi ja asiasta tietämättömyytesi näkyä kaikille. Kohtasin sellaisen tänään ja välittömästi päässäni pyörähti käyntiin vanha levy: tyhmää, noloa, en osaa mitään. Jotenkin nuo kuvittelemani muiden ihmisten ajatukset ja asenteet saavat minut mitätöimään ja syyllistämään itseäni. Tänään ajattelin, että vitut nyt on pakko katsoa eteenpäin. Miksi annan jonkun tilaisuuden pilata elämän? Se nolo hetki oli ja meni, ajatelkoot ne muut mitä haluavat, minun ei tarvitse välittää. Minulla on tässä nyt muita touhuja kesken, ihan arkiset askareet vievät ajatukset. Ja huomenna opintojen pariin. Sitten siitä tilanteesta on jo pitkä aika, ihan vanha juttu.

Vittu.

Yhteydet puuttuvat

Noita varjoja, joita olen joskus moodeiksi kai kutsunut, taitaa olla enemmän kuin yksi. Nyt eniten läsnä on varmaan teini-ikäisen minäni tunteet ja pelot. Ne poikkeavat taaperominän tunteista. Teini-ikäinen on huolissaan vanhemmistaan, heidän terveydestään ja henkisestä hyvinvoinnistaan. Se pelkää perheen ajautuvan erilleen ja hajoavan. Se pelkää maailmaa.

Taapero taas pelkää hylätyksi tulemista ja yksin jäämistä. Se tekee mitä vain, että kiintymyksen kohde ei jätä sitä. Se on avuton ja vetoava eikä pärjää yksin. Lopulta sen on kuitenkin kovetettava itsensä ja selvittävä itsenäisesti. 

Taaperon kohtaaman trauman ja tragedian myötä myöskään teini ei osannut tukeutua muihin ihmisiin. Taustalla oli kokemus siitä, että on kuitenkin jäävä yksin. Ennen teiniyttä teini oli saattanutkin luottaa isäänsä, mutta sitten isä meni ja muuttui: sairastui, tuli uskoon. Viimeisin luotettava ihminen jätti. Teinillä ei ollut ketään kelle kertoa suurimmat ja pelottavimmat tunteensa, jotka välillä rusensivat sen alleen. Teini oli täysin yksin, vaikka ympärillä oli ihmisiä ja monia aikuisia. Teini ei muista traumojaan kunnolla, se tietää niistä pieniä väläyksiä mutta ei uskalla muistaa ja tuntea. Teini on dissosioinut paljon, varmaan samanlaiseen tilaan kuin taapero aikoinaan; ei tunteita, vain reippautta ja autopilotilla kulkemista.

Dissotyyppi on kai sitten tästä kehkeytynyt moodi. Joka jolla ei ole tunteita, ei normaaleja reaktioita. Se vain esittää, se on pintaa. Se on reipas, iloinen, ystävällinen, struktuureja ylläpitävä. Se potkii eteenpäin. Dissotyypin alta pyrkii pintaan nuo aiemmat osat, ja vielä jotain muuta, kun ei tuo pinta pysy kauaa moitteettomana. Jostain syystä se ei jaksa paljoa. Tai jaksoihan se monta vuotta.

Sille en tiedä mikä tämä yksi varjo on. Se on hyvin vihainen, pohjaton ja uhkaava. Sillä on sisäistä tuhovoimaa, joka pahimmillaan on melkein katkonut ihmissuhteita mennessään. Se syö pois myös tervettä rakennusainetta, se kyseenalaistaa asiat. Ehkä raivo on sitten taistelua hylätyksitulemista vastaan. Ainakin silloin se yleensä näyttäytyy. Sitten on myös raivoon vastaava raivo. Joku joka on pettynyt raivoamiseen ja vihaan - se suuttuu sitä että kun toinen on suuttunut.

Olen joskus perehtynyt rakenteellisen dissosiaation teoriaan, ja jollain tavalla siinä on omiin kokemuksiini sopivia elementtejä. Hahmotan itseni erilaisina osina, vaikka aina tietoisuus niistä ei ole kovin vahva ja kyseenalaistan ne. Silloin kun on tasapainoinen olo. Mutta huijaan itseäni, sillä kun olen hetken aikaa tunteiden ja ajatusten kanssa, niin en enää voi asiaa kiistää.

Tiedän, että nämä pitäisi viedä terapiaan, ja olen joskus yrittänyt mutta siellä vallalla on joko dissosioiva tyyppi tai joku muu monista kulissimoodeista. Yksi on ollut sellainen täydellisyyteen ja virheettömyyteen pyrkivä yläluokkainen neiti-ihminen; kaikki piti olla virheetöntä tai sitten elämä särkyi. Tätä taipumusta esiintyi jo lapsena ja sitten teininä. Nyt se on luojan kiitos helpottanut, paitsi koulutöiden suhteen. Siinä se asettuu poikkiteloin edelleen. Kulissit kieltäytyvät tuomasta terapiaan näitä traumamoodeja.

Terapiassa taitaa olla vielä joku erityinen moodi esillä. Joku lukkomoodi. Se on käsittämättömän vahva. Sille on täysin mahdotonta itkeä tai tuntea terapiassa mitään. Se pelkää maailman hajoamista. Ja jollain tapaa koko systeemi on tuhoon tuomittu, sillä jos terapeutti koittaa lohduttaa tai rohkaista tai olla muuten empaattinen lukolleni, niin sitten kehiin astuu raivomoodit. Ne huutavat, että totta kai jokainen ansaitsee empatiaa ja jokaisella on oikeus omiin tunteisiin! Ne eivät pidä empatiasta varsinaisesti.. Vaikea selittää.

Itsensä kanssa työskentely on vaikeaa, kun on niin monta kehämäistä tunnetta ja toimintaa. Tähän menisi energiaa, jos vaan alkaisi työstää asiaa.

Mutta se positiivinen olo ja ajatus on ainakin nyt, että odotan seuraavaa terapiakertaa. Vaikka välillä olen niin vihoissani että vihaan koko terapeuttia.

Mietinnöissä

Minulla kulkee tuossa rinnalla joku varjo, josta en oikein ota selvää mikä se on. Ehkä se on kuin näkymätön Ninni, jonka läsnäolon voi aistia jostain. Vielä se ei puhu tai ole tullut näkyvämmäksi. Olen eristänyt pakokauhuni näkymättömäksi olennoksi, joka kuitenkin kulkee kannoillani. 

Tiedän, että pelkoni ja traumani ja kauhuni eivät ole lakanneet olemasta, ne ovat vain väistyneet. Lähemmäs pintaa niitä nostaa tietyt asiat: perheen kanssa tekemisissä oleminen, jotkut ihmiset jotka muistuttavat isästäni ja hänen heikkouksistaan sekä yksin oleminen. Nytkin yksin ollessani ja miettiessäni minua on alkanut oksettaa. Menen kohta terapiaan oksentamaan nämä kaikki pois.. jos uskallan. 

Kauhulla on ollut monta syytä. Kodin turvattomuus eli siis vanhempien turvattomuus. Salaisuudet. Vanhempien omat traumat. Olen joskus miettinyt, onko äidilleni tehty jotain pahaa sillä hänen käytöksensä voisi viitata johonkin sellaiseen. Äidin kyvyttömyys kasvattaa tyttäriään aikuiseksi, oudot kysymykset. Minä olen lapsena pelännyt jotain hirveästi kotonani. Pelottava henkilö tuskin on asunut samassa talossa, hän ei ehkä ole ollut edes hengissä. Mutta kuka hän on ollut, sitä en tiedä.

Nyt tuo kauhu ja hyytävä pelko seurailevat minua pienen matka päästä, ehkä tarkkeilevat milloin voisi iskeä. Nyt ette voi, on liikaa tekemistä. Mutta kun nämä pitäisi pystyä käsittelemään pois, terapia loppuu kohta ja ne ovat yhä edelleen siellä olemassa eikä niihin ole päästy käsiksi. Minä olen tullut tasapainoisemmaksi ja pärjäävämmäksi sillä, että olen pysytellyt kaukana perheestäni ja lapsuuden muistoistani. 

Mutta omaa perhettä en voi perustaa ennen kuin olen käsitellyt lapsuuden traumat, ne salaisuudet mitä siellä on ollut. 

Rajoja ja rakkautta

On ollut kiva taas huomata, että ei elimistö kilju sitä hiilarimättöä ja herkkuja ihan nonstoppina 24/7. Välillä se on vaan korvien välissä se ongelma, että kävelenkö karkkihyllyn ohi. Olen alkanut tehdä taas ruokaa itse, se helpottaa arjen rutiineja.

Ja olen alkanut laittaa itselleni rajoja, sinne missä niitä on helpompi pitää. Eli olen alkanut karsia tietokoneella olemista ja netissä surffailua. Tietyt koukuttavat toiminnot kuten joillain tyhjänpäiväisillä foorumeilla pyöriminen on "sallittua" vain kerran viikossa, ja saan tarkistaa tietyt asiat vain silloin. Blogissa ja sitten seuraamissani blogeissa saan käydä päivittäin katsomassa postaukset, mutta joissain ajantappoblogeissa saan käydä myös vain kerran viikossa. Niihin ajantappoblogeihin liittyy usein myös välillä sellaista kateutta ja ärsytystä, mutta en ole osannut lopettaakaan niiden lukemista. Niitä pitää ihmiset, joiden kanssa en usko että oikeassa elämässä synkkaisi yhtään. Siksi olen sanonut itselleni, että ei kannata käydä hankkimassa pahaa mieltä vaan keskittyä omaan elämään.

Minulle tyypillistä on tietynlaisten ihmisten ihannointi ja toisaalta kadehtiminen. Voi kun voisi siltäkin säästyä. Tänään oli taas yksi pieni askel siihen suuntaan, että eläisin vain itseäni varten; kävin pitkästä aikaa nimittän shoppailemassa. Oli kiva saada pari uutta vaatetta. Mietin kotimatkalla sitä kun ajatusmaailmani on aina ollut kovin mustavalkoinen enkä ole viitsinyt panostaa edes vaatteisiin kun olen "niin läski". Läski ei ansaitse vaatteita, meikkejä, kampaajakäyntejä. Jne.

On vaikea rakastaa itseään ja pitää itseään arvokkaana. Mutta yritän niin tehdä, ehkä se vielä joku päivä tuntuu aidolta ja pysyvämmältä olotilalta.