Haluaisin ahmia itseni pöhnäiseen uneen, jonnekin tiedottomuuden rajamaille. Haluaisin tuntea miten raukeasti sitä voikaan leijailla jossain aavistuksen verran irti tästä... olemisesta. Olemuksesta. Moni asia ja vaikeus itsensä kanssa johtuu läsnäolon vaikeudesta. Ei osaa ja/tai uskalla tuntea. Miltä oma keho tuntuu, siksi sitä pitää turruttaa.
Terapeutti ehdottelee EMDR:ä. Enpäs tiedä. Todennäköisesti kokeilen, "pakko" on. Olen jollain tavalla jo asialle herkistynyt, epämääräiset ahdistuvat ja uudelleen traumatisoivat mielikuvat nousevat pintaan. Ne ovat aikuisuudessa koettuja, joten lapsuuden traumat ovat muhimassa vasta siellä alla. Tuskin sieltä mitään katastrofaalisen karmeaa löytyy näin aikuisen silmin, mutta lapsen kokemana jotain valtavan järkyttävää ja perusturvallisuutta murentavaa kylläkin. Ja onko edes hyödyllistä koittaa selittää aikuisen näkökulmasta asiaa lapselle, sille osalle joka kokemuksia kantaa edelleen mukanaan? Lohduttaa voi, mutta järkeillä ei. Ainakaan jos se järkeily vie oikeuden tuntea ja lisää vaan syyllisyyttä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti