Taas positiivisempi päivä

Rajoja, sanoi terapeutti. Voin rajata. Kyllä, se on mahdollista. Ja saan tehdä niin. 

Nyt oli taas hyvä terapiakerta. Vaihteeksi. Silloin on jees kun ei mennä lähelle tiettyjä asioita, kuten negatiivisia tunteita tai terapeuttiin liittyviä juttuja. Kuten uskallanko luottaa ja pelkääkö kiintyväni ja tulevani hylätyksi. No, enpäs tiedä. Enkä jaksa ajatella tai tuntea.

Mutta päivä oli hyvä. Kiireinen jopa. Piristävän keväinen, ja olin onnellinen. Oma herkkyys on ollut pinnassa, mutta nyt olen koittanut kestää sitä sopivissa annoksissa. Sitä piirrettä minun on vaikea kestää itsessäni, ja olen sen vuosiksi unohtanut. Tuntemisen, sellaisen aidon ja "oikean".

Nukkumaan, jotta huominenkin voisi alkaa jo kivasti kukonlaulun aikaan.

Rytmit

Nyt ei ole rytmiä veressä. Sitä ei ole missään. Olisi kiva, jos alkaisi nukuttaa jo klo 22-23 välisenä aikana, mutta niin ei vaan ole. Aamut venähtävät, syöminen jää. Miten voi olla niin vaikea syödä tasaisin väliajoin? Olen kyllä kaikessa niin ääripäiden hiihtäjä, että en tiedä opinko koskaan toteuttamaan kohtuutta elämässäni. Nukun paljon tai tosi vähän, syön harvoin ja paljon ja sitten muuten kituutan nälässä.

Mutta ei siis mitään uutta eikä mullistavaa. Olen alkanut elää kai suhteellisen normaalia elämää, mitä nyt välillä tulee ongelmia ja huonoa oloa. Silloin tuntuu sitten tosi pahalta. Mutta pitää olla iloinen siitä, että on paljon hyviä aikoja ja päiviä. Viime aikoina ei ole enää niin surettanutkaan menneisyys, läheisyyden puute ehkä enemmän. Itsetunnossa on tapahtunut jotain kohenemista, sellaista tasapainoista armeliaisuutta on ainakin hetkellisesti esiintynyt. Se vaatii kyllä oman kuplan sisällä pysymistä, jalkojen pitämistä maassa. 

Nyt uutta viikkoa kohti. 

Vielä viimeiset voimat

Ehkä tämä tästä. Ehkä minä selviän töistä ja opinnoista. Ehkä minulla on tulevaisuus. Nyt vain lihakset maitohapoilla pitäisi hamuta kasaan viimeiset kurssit ja lopputyö. Mutta opintojen loppu ja uuden alku häämöttää jo. Kyllä minä kestän ja selviän elävänä. 

Tähän päivään on mahtunut positiivisia asioita. Pidetään lippu korkealla.

Heikottaa

Nyt vasta tuossa tuli mieleeni, että huonosti nukkuminen saattaa johtua myös nälästä. Olen mennyt maha kurnien nukkumaan, koska en ole osannut syödä illalla. Napsin pitkin iltaa parin tunnin välein jotain pientä suuhun, kun pitäisi syödä päivällisen (klo 16) jälkeen vielä kaksi kunnollista välipalaa. Noh, ei ole siis mennyt ihan optimaalisesti tämä. Ehkä lisään sen yhden leivän sinne iltaan kunnon päällysteillä, niin unikin maittaa paremmin.

On v-mäistä havahtua monta kertaa yössä sellaiseen epämääräiseen oloon, jossa monta minuuttia istuu sängyssä tuijottaen jotain vaatemyttyä tai huonekalua ja näkee niissä vielä jotain mitä on unessa nähnyt. Ja täysin hereille kun en tahdo päästä kovin nopeasti. Tuollaisina öinä ei saa oikein levättyä.

Ja terapia. Se tuntuu tällä hetkellä tosi kurjalta ajatukselta. Terapiassa olisi kiva käydä joo, mutta vastustaa. Taidan kyllä vaihtaa terapeuttia kunhan Kelan kolme vuotta tulee täyteen. Vaikka tiedän ettei kukaan ihminen, edes psykoterapeutti, ole täydellinen, mä haluan aloittaa alusta jonkun toisen kanssa. Tai sitten minun vain pitäisi ottaa tämä puheeksi terapiassa ja opetella sietämään pettymyksiä ja ihmisten virheitä. Omasta mielestäni olen virheetön ja jos joskus minussa on jotain ikävää niin se on oikeutettua. Hmm... olenkohan narsisti?

Vituttaa

Kyllä viikko alkoi nyt jotenkin alavireisesti. En ehtinyt nukkua viime yönä kuin kuutisen tuntia, joka on liian vähän ja senkin nukuin levottomasti. Vuorokausirytmini on taas kiepsahtanut siihen itselleni luonnollisempaan, eli valvomista pitkään ja nukkumista pitkään. Aamulla oloni oli sekava, väsynyt ja harmaa.

Aamuinen terapia taas ei parantanut oloani juurikaan. Terapeutissa ärsyttää muutamat asiat, mutta en jaksa mennä niihin. Olisin halunnut puhua havainnoista, joita tein itsestäni työssä olessani, mutta mitä ilmeisemmin hän ei nähnyt nyt aiheellisena pohtia ammatillista identiteettikriisiäni. Olisi ollut kuitenkin ehkä paikallaan. Kun hän vaihtaa aiheen johonkin toiseen, en saa sanottua että olisin halunnut puhua vielä tuosta. No, ehkä ensi viikolla. 

Koitan potea kriisiäni nyt jotenkin rakentavasti. Ehkä en nyt pysty järjestämään elämää niin mallikkaaksi kuin haluan, mutta koitan tehdä edes jotain sen eteen. Taidan lähteä rentoutumaan elokuviin ja viettämään vapaapäivää. Sitten aloitan elämän tekemisen.

Ei tunnu

Kuulin eilen, että tapaan eräässä tilaisuudessa ihmisen, jonka haluaisin unohtaa. Olen ollut häneen ihastunut. Alkoi jännittää ensin. Sitten ei enää mitään, työnsin tunteen syrjään. Ja yhtäkkiä tuntui siltä kuin kurkkuuni olisi jumittunut jokin iso pala, jota en saanut nieltyä alas. Tuota tunnetta jatkui useita minuutteja, ja ehdin jo hieman säikähtää. 

Jossain vaiheessa minulla on ollut sydänkipuja, joiden ajattelin kertovan stressistä. En jaksa olla systemaattinen kehoni tarkkailija, ja teen helpon ja nopean päätelmän siitä, että kehoni reagoi ulos tunteita, joita en välittäisi tuntea. Reagoin joskus unilla, mutta useimmiten väsymyksellä tai päänsäryllä stressiin. Jota en siis välttämättä kovin helposti tunne. Pakenen television, musiikin ja netin ääreen sen sijaan, että pysähtyisin vain olemaan. 

Nyt minua odottaa vapaa viikonloppu, ja aion liikuskella ulkona ja kaupungilla. Kotona makaamisesta ei tule mitään muuta kuin tunkkainen olo ja koko viikonloppu livahtaa ohi. Pitäisi kai valmistautua ensi viikon terapiakäyntiinkin. Jotenkin ahdistaa sekin, sillä olen nyt ikävästi avoimempi kaikelle paskalle. En tiedä enkä jaksa muistella mitään, mutta yleispätevä vitutus ja heikko olo kyllä on. 

Haluaisin oikeastaan paeta. Voisin katsella kaikki lempparianimaatiosarjat putkeen. En menisikään ulos. Kun ahdistaa ja elämänpelko iskee, haluan käpertyä peiton alle ja tuijottaa vaikka 10 tuntia putkeen hassuja piirrettyjä. Ne vievät satumaailmaan paljon uskottavammin. Luultavasti niistä tulee mieleen lapsuus. 

En halua tavata sitä ihmistä.

Tunnottomuus = stressittömyys?

Tällä hetkellä elämässä olisi vaikka mitä tehtävää liittyen opiskeluun ja harrastuksiin. Ei vain tunnu oikein miltään. Ei ole stressiä, joka puskisi eteenpäin, mutta se on toisaalta hyvä koska en ole koskaan parhaimmillani selkä seinää vasten tilanteissa. Saan nyt todennäköisesti aikaiseksi jotain, ainakin omassa aikataulussani.

Olen vain alkanut miettiä, että onko tuo tunnottomuus kuitenkaan sama asia kuin stressittömyys. Vielä viime vuoden puolella, kun olin töissä, minulla oli asiakkaita joista stressasin. Aloin epäröidä sitä olinko hoitanut asiat hyvin, nukuin levottomasti ja ylipäänsä olo oli jotenkin säikky. Aloin pelätä, eli ilmeisesti pelko ja stressi kulkevat ainakin välillä käsi kädessä. Olen kai kuitenkin opettanut itseni myös rauhoittumaan, siirtämään ajatuksia muualle silloin kun en pysty asioihin vaikuttamaan. En tiedä onko se hyvä strategia, sillä minusta tuntuu että silloin muutun vain turtuneeksi, enkä jaksa pitää rutiineja yllä. Stressireaktio saattaa silti olla päällä, mutta mieleni ei tajua sitä. Dissosiaatiota?

Nyt pitäisi jaksaa tarttua taas rutiineihin, alkaa huomenna tehdä opiskelujuttuja ja semmoista. Kevät on lempivuodenaikani, ja toivon että silloin saisin ladattua energiaa kesää varten. Se taas tuntuu olevan usein puurtamista, mikä johtunee kesätöistä. No, ei niistä nyt enempää. Katsotaan ehdinkö tai jaksanko postailla nyt kun ei ole innostusta oikein. Ehkä joskus.