Arkipäivän episodit

Yksi asia johtaa toiseen joka taas johtaa kolmanteen. Olin ajatellut päästää aivoni vapaalle, koska en ole nyt päässyt terapiassakaan keskittymään asioihin joihin olisin halunnut. Mielessä olisi paljonkin ajatuksia, huomioita ja murheita (jotain lapsuus-/uskontoshittiä), mutta en vain saa niitä esille. Olen terapiatunneilla jossain välttelijän moodissa, jossa kaikki on vaan hyvin. (Järkeistämistä)

No joka tapauksessa viikonloppuna sattui pieni episodi joka sysäsi jälleen uusia oivalluksia ja ajatuksia liikkeelle. Tavoitin ne puolet itsessäni, jotka takertuvat ihmisiin ja suhteisiin sekä mikä niissä muissa ihmisissä on sellaista joka sen laukaisee. Ehkä tietyllä tavalla traumateoria pitää kohdallani paikkansa, sillä olen jossain määrin pirstoutunut osiin, kuten normaali/tasapainoinen minä, surullinen/toivoton minä, takertuja/hylkäämistä pelkäävä minä. Normaalissa moodissa ja osassa pystyy käsittelemään kaikkia tunteita putoamatta mihinkään loputtomalta tuntuvaan mustaan monttuun. Jotkut ärsykkeet toisissa ihmisissä saavat nuo toiset puolet aktivoitumaan ja jään jumiin tilanteisiin. 

Huomasin tämän kun näin sattumalta eksän ja mietin seuraavat pari tuntia, että mitä tunteita se herätti. Tavallaan se aluksi pisti hämilleen, sitten alkoi se sama surkeus pyrkiä pintaan josta on niin paljon kokemusta, kun sitten lopulta seesteisyys ja hyvä olo voittivat. Uskon entistä enemmän siihen, että tietyt tunteet ovat traumatisoitumisen seurauksia, ja sillä tapaa "ei-normaaleja" ja patologisia. Ne eivät ole minua, vaan ne piinaavat sitä kuka oikeasti olen. 

Pahimmillaan se tunne on sitä, että en pysy tässä hetkessä. En saa pysyteltyä siinä realiteetissa, että minä olen turvassa ja kaikki on hyvin, vaan ne hylkäämiskokemuset ja tunnetilat vain vyöryvät päälle. Vaikka ne ovat tapahtuneet kauan sitten. Vaikka entisiin parisuhteisiin liittyy muisteltavaa ja käsiteltävää, niin ne ovat asia erikseen kuin ruikutus ja takertuminen. 

Sellaiset henkilöt, joihin olen takertunut, ovat omanneet tiettyjä piirteitä ja puolia itsessään. Heissä on ollut kylmä, torjuva ja hylkäävä puoli, johon minun hylkäämistä pelkäävä puoleni on jäänyt jumiin. Vaikka ero parisuhteesta olisi hyväksi, tulee eroapelkäävä puoli esiin koska sen tärkein tehtävä on estää eroon joutuminen - olipa tilanne rationaalisesti ajatellen mikä tahansa. 

Teen paljon enemmän huomioita terapian ulkopuolella. Nytkin on paljon helpottuneempi olo, kun voin pitää oman "traumaosan" erillään itsestäni. Tai siis se osa pitäisi saada integroitua itseen oikealla tavalla. Realiteetit on kunnossa, ja nautin siitä hyvästä tunteesta. Toisaalta säälin traumaminää, ja ymmärrän sen reaktiot. 

Ilmeisesti aurinko aikoo näyttäytyä seuraavina päivinä, joten vapusta tulee varmasti mitä hauskin ja rennoin. Evästä ja juomaa mukaan, töiden jälkeen vaan puistoon istumaan ja nauttimaan vapusta. Juomaa pitää tosin varata sen verran, että jos alkaa teinit vituttaa niin pystyy lisäämään annostusta. 

Pieniä eroja

Olen tässä lähimenneisyydessä joutunut kohdakkain monien erojen kanssa. Ihmiset vain... eroaa. Sellaisetkin, joista ei sitä millään olisi voinut uskoa. Ja ne pysyvät yhdessä, joiden kattilanjaosta menisi lyömään vetoa. Onnellisuus ei siis kaiketi ole pintaa, vaan se on jossain syvemmällä.

Olemme koomisia hahmoja, me ihmiset. Käymme tietyt kaavat, koodit ja roolileikit läpi kun tapaamme uuden ihmisen. Joskus sattuu niin onnekkaasti, että tunteekin jotain aitoa - kiinnostus ja juttelu ei olekaan teeskenneltyä. Ehkä inhoan ihmisten seuraa sen vuoksi, että suurin osa sosiaalisista tilanteista on jollain tapaa... feikkiä. Osaan näytellä kiinnostunutta ja kohteliasta, ehkä oikeasti olenkin sitä, mutta päässäni pyörii aina ajatus siitä miten vieraantunut tunne siitä tuleekaan. Ehkä minun olisi syytä pysytellä vain läheisten ja mukaviksi havaitsemieni ihmisten kanssa. Niiden joiden seurassa viihtyy ja joista välittää. 

Ero. Se on paskaa, ja silti se tuo jotain hyvääkin elämään. En muista yhtään eroa, josta olisi ollut vain negatiivisia seurauksia. Paitsi ensimmäinen, mutta se ei varmaan ollut varsinaisesti eron syytä, että alkoi mennä helevetin huonosti. Se olisi ollut edessä joka tapauksessa. Paitsi... minkälaista elämäni olisi nyt, jos olisimme pysyneet yhdessä? Olisimme tottuneet toisiimme (vielä enemmän), hyväksyneet että emme nyt niin kovin rakasta mutta onpa ainakin joku jonka kanssa ottaa asuntolaina ja tehdä lapset. Olisin ja olisimme olleet pari lisää, jolle asiat vain tapahtuvat kun niin ne ovat tapahtuneet vanhemmillemme ja heidän vanhemmilleen. Arki kulkisi ja päivät seuraisivat toisiaan, nyt olisi ihan ok, kokonaisuutta kun on vaikea hahmottaa. Olisimme tavallaan tyytyväisiä, että pääsisimme siihen mitä on totuttu pitämään saavutuksena ja merkkinä pärjäämisestä: avioliitto ja vanhemmuus. Missä vaiheessa alkaisin hajoilla? Ehkä vasta kun lapset olisivat isompia, vauva- ja taaperoaika menisi kuin sumussa kun lapsia pitäisi tehdä kaksi parin vuoden välein ja ehkä kolmas sitten vielä jos on vara. Ja onhan vara, koska otettaisiin lainaa. Siinä sitä olisin, aviovaimo ja äiti. Kaksi asiaa, mitä en ole koskaan halunnut. Ok, voin varmasti mennä naimisiin ja ok, voin hankkia lapsia, ne eivät ole ongelma. En vain halua kokea sitä roolin painetta, en halua "ulkoistua" ja vieraantua omasta elämästäni ja että asiat vain tapahtuvat ilman, että koen itse olevani läsnä valitsemassa.

Ehkä olen katsonut vierestä liikaa ihmisiä, jotka vain kulkevat eteenpäin tekemättä havaintoja elämästään. Minä haluaisin saada jokaisesta päivästä jotain mukaani, en tiedä kaipaako kukaan samaa. En jaksa arkea, en tylsyyttä, en harmautta, en ilottomuutta. Missä olette te ihmiset, jotka koette samoin? Ja sitten... tässä kaiken "kamppailun" keskellä huomaan, että ajatukseni eivät ole sen persoonallisempia kuin muidenkaan. Yksilöllisyyskin häviää massaan, kun se on tarpeeksi suuri.

Edellinen rusina-avautuminen tapahtui muuten mielentilassa, jossa koin olevani jälleen sairas. En depressiivisesti, kuten mainitsin, vaan ajatukseni olivat sairaat, erikoiset. Ajatukseni ovat välillä... sopimattomia, ei-normin mukaisia. Jopa epäluuloisia. Kuvittelen pahoja asioita, salaliittoja (yksilöiden välisiä), pelkään että joku tietää ajatukseni. Toisaalta tiedän sen, että en ole psykoottinen tai edes sen piirteinen kuitenkaan pohjimmiltani (vaikka pelkään sitä), koska oireet johtuvat traumoista, aivopesusta, sopimattomista teoista. En ole niistä puhunut tässä yhteydessä, ja harkitsen tarkkaan tulenko puhumaankaan. Menneisyydessä on joskus asioita, joita ei haluaisi tavoittaa.

Rusinan avautuminen

Tästä ei voi seurata mitään muuta kuin jotain kamalaa. En ole vaipumassa takaisin masennukseen, siihen olen "liian" toimintakykyinen ja tarmokas. (En väsy hehkuttamaan sitä miten on parempi olla. Sori kaikki.) Mutta se taitaa olla nyt totta, että terapia alkaa tehdä tehtävänsä ja menneisyys on pakko kohdata. Olen aivan romahtamassa kaiken tämän tunnetaakan alla ja rauhoittavia kuluu kuin karkkeja söisi. Minä muistan miltä lapsena tuntui, se tuntuu koko kehossa ja päässä. Fyysisesti ja henkisesti. Tätäkö varten olen parantunut masennuksesta ja alkanut nauttia elämästä, jotta olisin tarpeeksi hyvässä kunnossa käsitelläkseni nuo asiat.

Koen olleeni henkisesti täysin laiminlyöty lapsi usean vuoden ajan. Vanhempansa voi menettää vaikka he olisivatkin fyysisesti läsnä. He puhuvat vain ja ainoastaan elämän tärkeimmästä asiasta - uskosta ja pelastuksesta. Vanhempani, ainakin isä, ovat sanoneet että elämässä kaikista tärkeintä on usko jumalaan, sen on oltava aina sijalla numero 1. Perhe tulee sen jälkeen. Hän on harkinnut joskus jättävänsä meidät, koska ei ole ollut onnellinen ja on halunnut muuta. Miten kukaan voi haluta jättää omat lapsensa? Me saimme pelätä, että tuleeko isä koskaan reissuiltaan takaisin kun hän pyöri ihme huumehemmojen kanssa viikonlopusta toiseen. Meille ei jäänyt aikaa, hän valitsi mieluummin ne nistit kuin omat lapsensa - olimme kaikki jotain alle 13- vuotiaita. 

Minä saatana vihaan miehiä. Tämä on ehkä ensimmäinen todella vahvan tunteellinen blogiteksti, mutta kertokoon tämä asiaa tietämättömille, että hengellisyys ei ole aina tervettä. Terveeltä ja tasapainoisilta ja onnellisilta näyttävät perheet eivät aina ole sitä. Ihmiset, jotka eivät pysty asettumaan lapsen asemaan ja arvioimaan tekojaan sen mukaan mitä ne lapselle tekevät, eivät ansaitse lapsia.

Pidän äärimmäisen vääränä sitä, että vain näkyvät sosiaaliset ongelmat ymmärretään lapsille vahingollisiksi tekijöiksi - päihteet, väkivalta jne. Se näkemys pitäisi avartaa käsitykseen, että vanhempien henkinen poissaolo ja lapsen emotionaalinen hylkääminen omista epätavallisista riippuvuuksista johtuen voi aiheuttaa ihan yhtälaiset traumat. Riippuvuuden muodolla ei useinkaan ole väliä, pääpiirteenä ja -oireena on se, että vanhempien resurssit ovat jossain muualla kuin lapsessa.

Sairaat hengelliset yhteisöt pitävät sisällään myös sairaita yksilöitä. Manipuloivia, vallanhaluisia, jopa narsistisia luonteita. Heikoista ihmisistä kerätään oma säestysporukka, ja karismalla pötkitään pitkälle. Minusta tuntuu, että sydämeni särkyy. Se särkyy kun joudun ajattelemaan niitä ihmisiä, jotka tekivät pahaa. 

Aloitan kesätyöt ihan jonkin ajan kuluttua, ja teen jotain mikä ei varmasti ole minulle ominta aluetta. Se tulee koettelemaan henkisesti, onneksi sitten työnkuva vaihtuu jossain vaiheessa. Mutta jokunen hetki on kestettävä. Pelkään sitä, että nämä omat traumat nakertavat minua sisältäpäin päivä päivältä enemmän ja kesällä tulee taas terapiaan taukoa. Ehkä pitää sitten pitää kriisikeskuksen ja lääkärin puhelinnumeroa kännykässä varalta. 

Hassua sinällään, että nyt koen kuitenkin reagoivani normaalisti. Masennus on sairaus, ja koen että "kehitin" sen itselleni koska en osannut käsitellä rakentavasti näitä traumoja ja vaikeita asioita. Nyt kun masennus ja uupumus ja ahdistus ovat väistyneet, olen enemmän oma itseni. Ja nyt se ahdistus mikä tulee, on sitä mitä olisin aiemminkin kokenut mutta en kyennyt vaan muunsin persoonani ja tyylini aivan toiseksi. Nyt olen se ihminen, hyvässä ja pahassa, mikä pohjimmiltani olen.. kait. Ja tunnistan reagoivani eri tavalla kuin muutama vuosi tai vuosikin sitten, ja tiedän että tällainen olen oikeasti ja tunnistan mitä olen lähtenyt peittämään itsessäni. Äkkipikaisuus, kiukkuisuus, turhautuminen. Siinä muutama esimerkki mitä ei ole saanut tuntea koska niiden tunteminen on mennyt yli, minulla ei ole ollut keinoja säädellä niitä tunteita. Ratkaisu tähän on ollut kieltää nämä ensisijaiset tunteet ja kehittää tilalle valeminä, joka tuntee vain älyllisiä ja rakentavia tunteita. Jees, ja lopputulos on tiedossa. Toistuva vaikea ja pitkäkestoinen masennus, dissosiaatiota, epävakaa persoonallisuus diagnoosi. Perseelleen menneet ihmissuhteet, tietämättömyys siitä kuka olen.

Olen näyttänyt koko tämän päivän mielestäni rusinalta. Kurttuinen, kasaan vetäytynyt, pieni. Olen rusina muiden rusinoiden joukossa; yksi ei ole kellekään tarpeeksi. 

Kuka sinä minulle olet

Katsoin muutamia päiviä sitten 2003 ilmestyneen leffan Lost in Translation. Olin katsonut sen kai aiemminkin, ja muistelin sen olleen jotenkin pitkäveteinen ja tylsä. Elokuva sijoittuu Japaniin, jossa kaksi aivan eri ikäistä ja toisilleen tuntematonta ihmistä kohtaa hotellissa viettämiensä päivien aikana. Nuori parikymppinen Charlotte on kaupungissa miehensä työn vuoksi, itse hän on juuri valmistunut luettuaan filosofiaa yliopistossa. Bob on keski-ikäinen (?) perheellinen mies, joka on ammatiltaan näyttelijä - hän kuvaa mainoksia kaupungissa ja asettuu samaan hotelliin Charlotten ja tämän miehen kanssa. 

Elokuva pui näiden kahden, ulkoapäin katsoen, hyvin erilaisen ihmisen kehkeytyvää suhdetta. Kyse ei ole seksistä tai rakastumisesta vaikka tilaisuus puolisoiden pettämiseen olisi oivallinen - Charlotten mies lähtee usean päivän kuvausreissulle ja Bobin vaimo lapsineen on valtameren takana. Ehkä päähenkilöt eivät kuitenkaan ole erilaisia ihmisiä, he ovat erilaisista elämäntilanteista. Jotain samaa, pysähdyksissä olevaa heidän molempien elämässä ja kokemuksessa on. Charlotte ei tiedä mitä nyt tapahtuu, hän on uhrannut viime vuodet opiskelulle ja nyt kaikki on uutta. Bob ei tiedä mihin aika on mennyt, hänellä on vaimo joka faksaa keskellä yötä (Japanin aikaa) tietoja jostain talon sisustukseen liittyvistä jutuista, lapset ovat kasvaneet.

Bob kuvailee koskettavasti ja uskottavasti sen millaista on tulla vanhemmaksi. Onko elämä ohi, kun saa lapsia? On se siinä vanhassa, tutussa mielessä. Lapsi vaatii kaiken, se myös voi antaa kaiken. Elämän tarkoituksen. Mielestäni elokuvan yksi koskettavin kohtaus on se, kun Bob ja Charlotte makaavat vierekkäin sängyllä keskustellen näistä asioista. Ei ole tarvetta fyysiselle kontaktille, suhde ei ole sellainen. Kuitenkin heidän välillään on jokin intiimi tunnelma, yhteys. 

Viimeistään siinä vaiheessa padot murtuivat (minulla) kun leffa tuli loppukohtaukseen, jossa on Charlotten ja Bobin hyvästien aika. Pidin elokuvaa realistisena siinä mielessä, että siinä ei yritetty rakentaa päähenkilöiden välille mitään yhteistä tarinaa, vaan molemmat pysyivät itsenäisinä henkilöinä, jotka käsittelivät omia ajatuksiaan ja elämäänsä tämän lyhyen tuttavuuden ja suhteen avulla, sen kautta peilaten. He eivät yrittäneet hakea siitä yhteistä kokemusta, näin sen tulkitsin. He olivat kaksi, todellisuudessa ehkä hyvinkin erilaisia persoonia, siitä ei vain voinut saada selvää lyhyen tuttavuuden perusteella. Kyseessä tosiaan oli hetken kestävä kohtaaminen, teiden risteäminen.

Silti jäin miettimään pitkäksi aikaa kuinka jonkun ihmisen kohtaaminen voi olla hätkähdyttävä kokemus. Sen ei tarvitse välttämättä olla koko loppuelämää muuttava, arvot uusiksi pistävä tapaus, mutta siinä tietyssä hetkessä joku ihminen voi olla äärimmäisen merkityksellinen. Elämähän on koko ajan täynnä pieniä, lyhytkestoisia kohtaamisia. Jotkut ovat pitempiäkin, mutta eivät välttämättä yhtä intensiivisiä. Suhteen pituus ei välttämättä korreloi sen kanssa kuinka merkityksellinen se on. Joku voi huomata vuosien seurustelun jälkeen, että ei tämä ihminen ole ollut minulle se oikea ikinä, ja tietää jostain toisesta heti ensitapaamisella, että tässä on sitä "jotain". 

Suhteet ja kohtaamiset ovat monimutkaisia. Ulkopuolinen ei voi niitä arvottaa. Joku voisi pohtia sitäkin, että onko Bobin ja Charlotten tapaamiset, keskustelut ja hauskanpito baareissa puolisoiden pettämistä, siitäkin huolimatta että mitään muuta seksuaalista ei tapahdu kuin suudelma - eikä sekään mielestäni kuvastanut suoranaisesti seksuaalista tai romanttista tunnetta, ennemmin kiitollisuutta ja haikeutta siitä että on saanut tavata toisen. (En usko, että Charlotten mies olisi muuten vain tarinaan puskettu, vaan on nimenomaan olennaista että hän on naimisissa nuoresta iästään huolimatta.) Tämä on hyvä kysymys. Tämä kuulostaa ehkä turhan pateettiselta ja samaan aikaan romanttiselta, mutta voiko kahden ihmisen "sielun" kohtaaminen olla koskaan väärin? Fyysinen ja psyykkinen pettäminen siis toisen ihmisen seksuaalinen haluaminen on väärin - pidän sitä vääränä jos parisuhteessa niin on yhdessä määritelty - mutta onko se luvatonta että kokee jotain yhteyttä muun kuin puolisonsa kanssa?

Tapasin kerran ihmisen, josta tiesin noin 20 minuutin aikana, että hän on on yksi puuttuva pala elämääni. Tämän kuulostaa niin typerältä. Siinä hetkessä olin varma asiasta. Hetkeksi ihastuin, mutta tunne meni parissa kuukaudessa ohi. Olin vain niin mykistynyt siitä kuinka joku puhuu samaa kieltä kanssani. En ole sen jälkeen, siis useampaan vuoteen, kokenut vastaavaa. Sitä tunnetta, kun katsoimme toisiamme, ei ole kukaan muu saanut aikaan. Toisaalta, ei hänkään ole saanut aikaan sitä tunnetta mikä on tullut siitä kun olen tuijotellut poikaystäviäni silmiin. Heidän kanssaan suhde on ollut seksuaalinen, eikä aina ikävä kyllä yhtään "sielullinen". Sielut ovat olleet erilaisia, ne eivät vain ole löytäneet toisiaan. Tarkoitan tällä sitä, että kokemusmaailmat ovat olleet niin erilaisia, että se viimeinen yhteys on jäänyt syntymättä.

Niin, onko se pettämistä? En osaa vastata siihen kuitenkaan. Tähän saakka ainoastaan yksi eksä on ollut vetämättä hernettä nenuun siitä hyvästä, että olen pitänyt yhteyttä niihin miespuolisiin joiden olen kokenut olevan tärkeitä minulle. Virhearviointeja on tullut tehtyä kun ei ole tuntenut toista niin hyvin, että tietäisi minkä tämä kokee uhkaksi. Ehkä siksi onkin paras olla sitoutumatta, jotta saa kohdata elämänsä sellaisena kuin tahtoo. 

Elämän ohjat

"Koetan sanoa, että älkää olko sulkeutuneita, älkää olko rajoittuneita ja kapeakatseisia, päästäkää sitä höyryä ulos. Pahinta mitä voi tehdä, on padota kaikki sisälleen ja sairastua sen takia.

"Tässä maassa on paljon jupisijoita, jotka eivät uskalla puhua, ovat vaan lukossa ja jumissa. He tukehtuvat omaan pahaan oloonsa. Kannustan kaikkia, mutta ennenkaikkea kireitä ja juroja ihmisiä, olemaan rohkeampia, ottakaa elämän ohjat omiin käsiinne."

Tämä ei ole sitaatti keneltäkään kukkahattutädiltä tai terapeutilta. Näin on sanonut Ilta-Sanomien haastattelussa Petri Nygård. Olipa itse artistista mitä mieltä vain, voinee suurin osa kuitenkin yhtyä siihen toteamukseen, että hänen kertomansa kaltainen lapsuus vanhempien päihde- ja mielenterveysongelmien kanssa on raskas ja jälkiä jättävä.

Mitä minä tunnen suomalaisia, vanhemman polven miehiä, ovat monet Nygårdin kuvaaman kaltaisia. (Enhän siis voi tietää mitä Nygård on ajatellut ja tarkoittanut tästä puhuessaan, tämä on vain oma assosiaationi.) Alkoholista on löytynyt apu monelle, myös omassa suvussani tapauksia löytyy pilvin pimein. Väkivalta ja alkoholi ovat kanavia joita pitkin voi helpottaa paineita joita edellinen sukupolvi on siirtänyt eteenpäin. En jaksa alkaa tässä nyt sossutädiksi tai muutoin vain yhteiskuntatieteilijäksi pohtimalla sen tarkemmin ylisukupolvista periytymistä, sosiaalista oppimista jne jne. Totean vain, että on hyvä jos yksikin pystyy katkaisemaan nämä "perinteet".

Sulkeutuminen ja asioiden patoaminen luo jännitteen, joka pitää purkaa. Mikä se tapa ja tyyli on riippuu siitä mihin oppii. Jotkut oppivat käyttämään siihen jotain kemiallista ainetta, koska se saattaa fysiologisista ja psykologisista syistä sopia paremmin. Alkoholistin tai muutoin alkoholiongelmaisen lapset eivät välttämättä kuitenkaan käyttäydy samalla tavalla, vaan voivat toimia päinvastoin päättämällä olla raittiita. Onko ongelma kuitenkaan ratkennut tällä? Vai siirtyykö pahanolon perintö jossain muussa muodossa, jonkun toisen huonon defenssin tai selviytymistavan kautta? Puhutaanko seuraavassa sukupolven ketjussa asioista ja tunteista yhtään sen enempää?

Ainakin meidän perheessä isovanhempien alkoholismi on jättänyt jäljen koko sukuun, eikä siitä puhuta. Alkoholistien lapset joutuvat usein aikuistumaan hyvin varhain, olemaan kypsiä ja jopa kannattelemaan toista vanhempaansa ja sisaruksiaan. He eivät saa olla heikkoja, koska silloin koko perhe saattaisi tuhoutua. Kun he ovat aikuisia, heikkoudesta, tarvitsevuudesta ja niihin viittaavista asioista ei saa edes puhua. Koska vaikka vaikeat kokemukset ja ajat olisivat jo kaukana takana, ja nykyhetki olisi hyvin, kaiken romahtaminen on silti mahdollista.

Alkoholismi vei vanhemmiltani vanhemmat, minun kohdallani uskoontuleminen teki saman. Tulen varmaan kirjoittamaan lisää tästä aihealueesta joskus muulloinkin.

Näinkin voi perjantaita viettää, miettien asioita. Ja miettiminen on vielä eri asia kuin tekeminen, en ole yhtään varma että pelastaako vaikka vuosien psykoterapia mitään jos ei ole valmis myös muuttamaan toimintaansa. Harvoissa asioissa kuitenkaan uskon teoreetikkoja vaan kyllä tietämys ja muutos pitää osoittaa käytännössä. 

Ahdistus hellittää, ajatukset pomppivat. Istun sohvalla ja aion katsoa leffan kohtpuoleen. Olen tehnyt suklaa-kaura-hunaja kasvonaamion, mutta nyt en tiedä laittaisinko sen sitten mieluummin suuhuni kuin naamalle :) Ehkä molempia. Toivotan mukavaa herkutteluviikonloppua tätä lukeville!

Nyt tämä voisi jo päättyä

Psykoterapiaprosessissa on se mielenkiintoinen piirre, että eri asiat aktivoituvat vuoronperään. Vielä toistaiseksi en ole hautautunut kaaoksen alle, jossa koko elämä ahdistaisi yhdellä kertaa - aina on jokin tietty syy sille miksi tuntuu paskalle. Tai hyvälle. Vähän aikaa se paskajuttu oli vanhemmat, mikä oli ihan ymmärrettävää koska piti olla niiden kanssa tiiviimmin tekemisissä. Välillä se on sitten se, että alkaa kelata sitä montako vuotta on ollut masentunut ja ahdistunut. Tällä hetkellä se on eksät. Olen nähnyt unta ihan ensimmäisestä poikaystävästä ja miettinyt häntä - koitan muistaa miltä hänen kanssaan oleminen tuntui, mutta tavoitan oikeastaan vain omia ajatuksiani ja tunteitani siltä ajalta. Olen ollut "ihana" pieni tyttö, joka kuvitteli olevansa paljon kypsempi ja fiksumpi mitä olikaan. Fiksu varmasti olin, kypsä en ehkä kuitenkaan. Pakokauhu ja ahdistus ja riippuvuus ovat olleet keskeisessä osassa kaikkia parisuhteita / suhteita mitä olen tähän ikään mennessä kokenut. Mitään tasapainoa ei ole oikein löytynyt kun läheisyys ahdistaa ja erossa oleminen ahdistaa. Myönnän, että minussa on ollut vikaa - olen sen vasta  nyt tajunnut, kuinka mahdoton oma sisäinen maailmani ja sen kaaos on ollut. Se on tullut esille juuri suhteissa ja niiden dynamiikassa, toisaalta toiseksi osapuoleksi on aina valikoitunut sellainen ihminen jonka kanssa kaikki vaikeudet ovat varmasti aktivoituneet. Eli kaksi toisilleen huonosti sopivaa ihmistä. Minä olen pitänyt kiinni suhteesta, joka varmasti tekee molemmilla pahan olon mutta se on ollut ainoa parisuhteen malli jonka tiedän. 

Tilanteeni on tällä hetkellä se, että mietin mitä oikeasti olen ja mitä haluan. Kyllä minulla on siitä pieni ja hauras käsitys, ja nyt haasteena on se, että en ala peittää ja vääristellä sitä millään kuten jouduin tekemään lapsuuskodissa. Oman herkkyyden ja haavoittuvuuden peitoksi piti rakentaa kova kuori (kuinka kliseistä mutta totta). Aiemmin ei ole ollut henkisiä resursseja pohtia kovin kriittisesti omia toimia, ja nyt sitten on kasaantunut jo aika paljon kaikkea läpikäytävää. Toivoisin, että päänsisäinen dialogini viimeisimmän eksän kanssa loppuisi, en tule niihin kysymyksiin enää varmastikaan vastauksia saamaan enkä uskalla enää pyytää. Siihen ei varmaan ole oikeutta. Eli asiat on käytävä läpi päässään, illasta toiseen. Terapeutin kanssa totesimme yhdessä, että ilmeisesti en vain ole vielä pohtinut ja työstänyt sitä suhdetta tarpeeksi koska se mielessä "kummittelee" - eikä pelkästään parisuhdeosio vain myös mitä koko ihminen minulle merkitsi / merkitsee. Kyse ei ole suinkaan vatvomisesta, että jumittuisin (ainakaan pahasti) yhteen asiaan, vaan asia tulee ja menee. En minä sille mitään voi, koska jos kieltäytyisin ajattelemasta tulisi vain lisää vaikeuksia. Eli kai tässä on jatkettava vaikka toisin toivoin. 

Joskus tuntuu, että terapeutti ei ihan ymmärrä mitä tarkoitan. Kun kerroin että eksä laittoi välit poikki, hän totesi naama peruslukemilla että ahaa - hänen elekielensä ei antanut ymmärtää että hän olisi yllättynyt tai järkyttynyt puolestani. Vedin silloin itseni sekunnin sadasosassa kasaan, en halunnut näyttää miten lähellä hajoamista ja itkua olin, miten tuntui siltä että sydän repeytyy kappaleiksi. Asiasta puhuttiin pintapuolisesti usein, mutta aivan kuin alitajuisesti jätin aiheen vähemmälle koska tunsin että en saa häneltä ymmärrystä. Nyt, kuukausia tapahtuneen jälkeen minun on ollut pakko mainita, että tällaisia asioita minulla on nyt mielessä, ja nyt hän on rohkaissut minua puhumaan. Minä olin rikki, ŝokissa, nyt jäljellä on kai arpeutunut haava jota pitää vielä parannella. En olisi halunnut luovuttaa suhdetta noin vain (ei ollut muuta mahdollisuutta) mutta mitä tehdä kun vastassa on järkähtämätön ihminen - kunnioittaa hänen tunteitaan, kokemustaan ja päätöstään vai yrittää vängätä vastaan vielä voimakkaammin. Luovutin, koska ajattelin että molemmat säästyvät. Hän pääsee helpommalla ilman hysteeristä takertujaa. Minä hymyilin hyvästiksi sen hetken, että pääsin itkemään. Ottaisin pois kaiken paskan siitä suhteesta jos voisin, toisaalta tiedän että ongelmani ovat silloin olleet lähes kestämättömiä ja säälin meitä molempia.

Terapia jatkuu, kaikki olisi periaatteessa hienosti kunhan aurinko paistaisi. Niin hassua kuin se onkin, että nyt kun on terve (kyllä niin voi jo sanoa) niin ongelmia pääsee jo käsittelemään eikä se romahduta koko elämää ja maailmaa - huonon päivän jälkeen tulee kyllä hyvä päivä. Sairaus on parantunut, ja käytän tällä hetkellä terveitä puolustusmekanismeja ja coping-keinoja ahdistuksen hallintaan. Jotkut hetket ovat kaoottisia ja tunnen että en kestä ja että olen vieläkin "hullu", mutta ne ovat oikeasti sitä että mietin vaikeita asioita, työstän niitä. Ja silloin kuuluukin tuntua pahalta, koska asioita ei käsitellä järjellä pelkästään. Ne tunteet ja olotilat eivät ole enää sairautta, masennusta ja epävakautta vaan normaaleja reaktioita joita täytyy välillä tuulettaa. Päiväkirja sekä blogi ovat täynnä tätä vuodatusta, ja ystävätkin ovat sopivassa määrin saaneet osansa.

No niin, nyt on aika kömpiä yrittämään unta, jos aion olla aamulla lenkille lähdössä ennen luentoja. 

Kun tiikeri herää

Traumapsykologian eräs merkkiteos on Peter A. Levinen Kun tiikeri herää - Trauma ja toipuminen. En ole päässyt kirjassa vielä kunnolla eteenpäin, kunhan selaisin bussissa. En tiedä miten suhtaudun tällä hetkellä näihin opuksiin, tuntuu että olen jauhanut varmaan jo tarpeeksi kaikkia mahdollisia teoreettisia viitekehyksiä omista ongelmistani ja vähän muidenkin. (En nyt läheskään kaikkia, olisi kiva palata vielä lukemaan lisää logoterapiasta. Ehkä kesällä, jos on aikaa.)

Voisi siis vaihteen vuoksi keskittyä tuntemiseen, ei analysointiin ja järkeistämiseen. Voisi elää hetkessä, ei menneisyydessä tai tulevaisuudessa. Mutta missä menevät niiden rajat? Milloin elämässä on liika tunteita ja vain yhtä hetkeä? Jos eläisimme kaikki vain tiukasti tässä nimenomaisessa päivässä ja tunnissa kiinni, olisi maailmamme tuhon partaalla vielä nopeammin kuin nyt. Toimisimmeko alkukantaisesti, tyydyttäen vain tämän hetken tarpeet, välittämättä siitä että siten meillä ei ehkä ole turvaa huomiselle saati sitten myöhemmin tai tuleville sukupolville. 

Joissain asioissa olisi hyvä pystyä elämään hetkessä, joissain ei. Esimerkiksi rahankäyttöä olisi erittäin hyvä hallita ja suunnitella, kuten myös syömistä. Siinä perusasioita, joilla pääsee pitkälle. Välillä pitäisi kuitenkin sallia itselleen jotain erityistä ja arjesta poikkeavaa, mutta siitä ei tule mitään jos jokainen päivä on rahankäytönjuhlaa - ei opiskelijan budjetilla syödä joka päivä ulkona. Juhlaa voi toki tehdä myös pienillä asioilla, lukemalla jotain uutta kirjaa, puhumalla vieraiden ihmisten kanssa tai miettiä sellaisia näkökulmia joita ei ole ennen ajatellut. Voi leikkiä roolileikkiä oman pään sisällä, yrittää vaikka asettua jonkun toisen ihmisen asemaan ja miettiä miten tämä ajattelisi. No, en tiedä olisiko se juhlaa sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta erikoista se olisikin. Eikö jokainen päivä voisi olla jollain pienellä tapaa erikoinen.

Olen kateellinen. Tiedostan sen tunteen harvoin, vaikka olen sitä varmasti todella usein. Nyt olen huomannut kadehtivani kavereitani, joille jokainen päivä on kuin tarina tai seikkailu. Joku saattaa kertoa hassusti omasta päivästään vaikka olisi vain istunut kotonaan kirjoittamassa esseetä. Nämä ihmiset elävät jollain tapaa täysillä, jokaisena päivänä voi tapahtua jotain erikoislaatuista. Se voi olla vaikka absurdi keskustelu ventovieraan kanssa. 

Minun päiväni tarina. Sitä ei ole. Olen ollut tänään ajatuksissani jälleen jossain muualla, en ole havainnoinut tätä hetkeä. Olen lukenut tähän saakka tenttiin -kello on jotain puoli 3- ja kait sinne tenttimään pitäisi parin päivän päästä mennä. Luovutan. Tätäkö on minun hetkessä elämiseni, ajattelen että en jaksa lukea siihen torstain tenttiin joten siirrän sen ensi viikkoon. Ja kun tulee ensi viikko niin tiedän miten käy.

Inhoan kaksijakoista persoonaani, se on tullut taas pinnalle. Minussa on hyvä ja paha, niin yksinkertaisesti niitä persoonan puolia nimitin teininä. Ehkä mustavalkoinen, me-muut- jaottelu asettui myös omaan päähäni, sillä pahuus täytyi pitää kaukana. Minä luhistuin sen taakan alla, minun piti olla täydellinen ja jos jokin ilkeä ajatus tuli mieleen, olin täysin paha. Se oli äärimmäisen satuttavaa ja kuluttavaa sahata ääripäiden välillä. En vain pystynyt rakentamaan eheää, tasapainoista ja eri puolia integroivaa persoonaa. Kiitos äiti, kiitos isä. Parhaaksi katsomanne asia toi vain tuskaa, ei usko ketään pelasta. 

Pohdin tässä, että alkaisinko katsoa elokuvaa vai laittaisinko nukkumaan. Nukuttaisi, mutta en tahdo mennä vuoteeseen, en tiedä onko tämä jonkun sairastumisen ensioire (masennuksen, skitsofrenian, kaksisuuntaisen?) kun olisi halu valvoa yöllä. Ehkä on turvallisempi valvoa yöaikaan, hereillä ollessa voi tarkkailla ympäristöään ettei mikään pääse yllättämään - päivällä voi taas nukkua kun on valoisaa ja ihmiset hereillä mikä tekee olosta kuitenkin turvallisemman. Yössä on jotain pelottavaa. Pelottavaa on myös siinä, miten monen asian suhteen täytän skitsofrenian ennakko-/ensioireina pidettyjä piirteitä. Tämä asia oli mielessäni jo vuosia sitten, kun asiaa opintojen parissa opiskeltiin. Tajusin yhtäkkiä, että tuo luennonpitäjähän puhuu minusta, minun tunteistani, reaktioistani. Odotin seuraavat kaksi viikkoa psykoosin puhkeamista. Ehkä sairastun, ehkä en, olen tähän mennessä luullut tulevani hulluksi... ehkä jotain 100 kertaa, eikä todellisuudentaju ole vielä hämärtynyt, mutta koskaan ei tiedä. Ehkä kyseessä on ollut trauman aktivoituminen, ei skitsofrenia tai muukaan psykoottinen tila. Joillain ns. ihan normaaleilla ihmisilläkin voi laueta psykoosi kovasta stressistä johtuen, tosin ainahan taustalla on jokin haavoittava tekijä. 

Joo, eiköhän uni kutsu. 

Show must go on

Näin on todettava. Elämässä tulee vastoinkäymisiä - joskus ne ovat sattumia, vahinkoja tai tahallaan aiheutettuja. Ihmissuhteet ovat opettaneet vastoinkäymisistä ja ongelmista ainakin sen, että omaa sydäntään on kuunneltava ja mietittävä mitä se sanoo ja miksi. Voi kuulostaa typerältä ja lapselliselta, mutta minulle on terapiassa valjennut se, että tunteiden kieltäminen johtaa oikeasti vaikeuksiin. Tunteet kertovat olennaisia asioita itsestä siinä tietyssä tilanteessa... ja... no ei nyt jaksa enää miettiä.

Olen jonkin vittumaisen allergisen reaktion kourissa, ja olen hieman hämilläni. Tämä olemisen vaikeus saa olon tosi tuskaiseksi joten toivottavasti lääkkeet auttavat, muuten joudun valvomaan koko yön... Suihkun kautta sänkyyn, aion katsoa Lost in translationin ja herätä aamulla pakertamaan tenttiin. Psykiatrikin pitäisi tavata, täytyy kysyä hieman lääkitysasioista jos voisi niitä säätää kohdilleen. Nykyinen rauhoittava lääke on pikemminkin unettava, enkä haluaisi nukkua kupsahtaa keskellä kirkasta päivää silloin kun joudun sitä ottamaan. Tai siis käytän sitä pikemminkin nukahtamislääkkeenä enkä sitä päiväsaikaan ottaisi vaikka tarvetta ilmenee, koska vaikutus on tosiaan... ei ahdistusta lievittävä vaan tainnuttava. Tai no parempi on kait nukkua ahdistus ja paniikki pois :)

Anteeksi että...

Parantuminen on eheyttävä kokemus, aivan sama minkälaisesta tai kokoisesta toipumisesta on kyse. Olen parantumassa masennuksesta ja yritän hyväksyä sen faktan, että en saa mennyttä takaisin. En lapsuutta, nuoruutta, en mitään tästä hetkestä taaksepäin. Vaikka menneisyyteen ei voi palata, siitä  voi silti saada jotain myös jälkikäteen, ja se on tieto ja viisaus. Ikävistäkin asioista voi oppia paljon, ja niistä olla hyötyä kunhan ensin jaksaa surra menetyksiään. Siitä en ole varma, että pystyykö ikävistä asioista itsessään löytämään jotain hyvää. Ehkä tiedän senkin joskus, kun tarpeeksi menee aikaa.

Olen tähän saakka uskonut, että aloin voida psyykkisesti paremmin jo toissavuoden syksynä, kun aloin käyttää mielialalääkitystä. Olen muistellut sitä aikaa, että mullahan rupes meneen paremmin, ei ollut ihan niin paskaa. Totuus taisi jälleen kerran olla hieman toinen, sillä jotenkin muistikuvat ja käsitykset ovat vääristyneet ja olin silloin edelleen psyykkisesti todella huonossa jamassa - tämän paljasti selailemani päiväkirja. Jotenkin sieluton ihminen on sen kirjoittanut, täysin elämänhaluton ja toivoton. Todennäköisesti olen saanut enemmän fyysistä energiaa ja pirteyttä tuolloin lääkityksellä, mutta henkisesti pääkoppa on ollut ihan yhtä poikki kuin aiemminkin. Mieli & keho kulkevat käsi kädessä, mutta joskus voi silti olla kropalla enemmän virtaa kuin mieli jaksaa, ja sen huomaa jälkikäteen kun fyysinen väsymys iskee uudelleen. Olen varmaan tuona aikana ollut kiinni vain yhdessä tekijässä, poikaystävässä. Kaikki tunteeni menivät masennukseen ja masennukselle, eikä hänelle jäänyt juuri mitään. Muuta kuin masentunut ja epävakaa, jaksamaton minä. Halusin pitää kiinni jostain jonka uskoin (toivoin) olevan hyvä, vakaa ja luotettava, koska ajattelin, että mitä jos menetän sellaisen kiinnityksen elämään... selviänkö enää siitä masennuksesta vaan jäänkö siihen loppuelämäkseni. Suhde masensi osaltaan lisää, yhteen sopimattomat persoonat (ainakin jossain mielessä) sekä arvostelluksi tuleminen - en osannut olla tarpeeksi hyvä ja viehättävä. Olisin halunnut edes joskus kuulla, että sinä olet minun, et saa ikinä katsoa ketään toista vaan haluan pitää sinut. Olen tullut siihen lopputulokseen, että toisen kiintymystä hakee lähes keinolla millä hyvänsä, myös negatiivisilla.

Nyt tilanne on taas ihan eri. En tiedä haluanko tällä hetkellä mitään vakaata ja tasaista vai kenties vaihtelua elämään. Olen tyytyväinen, mutta silti tulevaisuuden näkymät kaihertavat mielessä. Pitää totutella jälleen siihen, että uskaltaakin ja osaa miettiä tulevaisuutta ja toivoa siltä jotain. En ole varmasti helppo ihminen nytkään. Tuntuu, että entiseltäni olisi pitänyt pyytää anteeksi kun sairastin.... ja nykyiseltä taas sitä että paranen.

Aivotoiminnan amputaatio

Sattuipa tässä aamulla niin monta pientä "hauskaa" kohellusta, että alkoi ihan armottomasti vituttaa. Tapaturmat olivat sitä sarjaa että kaadat kuumaa vettä päällesi, horjahdat ja lyöt pääsi kaapinoveen, kaadut matonkulmaan, rikot kahvikupin ja saat ihan hemmetin suuren, vuotan ja kipeän haavan sormeen - laastarisi ovat apteekissa. En kuulu niihin ihmisiin, jotka osaisivat heti suoranaisesti nauraa pienille vastoinkäymisille, olen kai sitten armottoman vakavahenkinen luonne... 

Päätin kuitenkin kokeilla päinvastaista suhtautumista ja ajatella asian niin, että tämän päivän ei tarvitse olla vakava. Jos joku murphyn laki sanoo, että tänään ei onnistu mikään, niin ei sitten. Kaivoin naftaliinista hirmuisen hyvän biisin muutaman vuoden takaa, nimittäin silloisen Stig Doggin Stigidilaation. Kyllä juu ironinen panorap piristää päivää, suosittelen jos yhtään osaa suhtautua huumorilla asiaan... :) (Nykyisin ko. artisti esiintyy kai vain Stig- nimellä. Kannattaa kuulostella myös uutta tuotantoa, on vähän erilaista mutta hyvää sekin.)

Olen oikeasti miettinyt, ihan niin kuin tosissani, tätä aihetta jo pitempään. Tarkoitan elämän ja tapahtumien raskautta, vakavuutta, keveyttä, murehtimista, nauramista. Se on vaikeaa, jos on elänyt vuosia tuntien niin, että on vastuussa toisten ihmisten hyvinvoinnista ja onnesta. Itsellä ei saisi olla hauskaa ja kivaa, koska niin monella muulla ei ole. Ehkä voisin yrittää pukea tunnetta sanoiksi sillä tavoin, että minun mieleni ei saisi olla kevyt, sen pitäisi olla surullinen, masentunut ja murheellinen niiden puolesta joilla on asiat huonosti. Samaan aikaan tulisi kuitenkin kiittää itse saamastaan hyvästä, ei kuitenkaan niin että pitäisi sitä itsestäänselvyytenä.

Siitäkin on tullut kerrottua, että isäni on tehnyt "hyvän pohjatyön" tämän ajattelumallin suhteen ollessani lapsi. Totta kai saimme paljonkin kivoja juttuja, varsinkin isältä - hän ei kestänyt nähdä meitä pettyneinä tai vihaisina. Isi antoi asioissa periksi. Kuitenkin hän omalla esimerkillään ja puhetavallaan toi meille esille sen, että maailmassa on paljon pahaa, ja meidän joilla on mahdollisuus tehdä hyvää, tulisi se tehdä.

Olen samaa mieltä hänen kanssaan. Ihailen häntä siitä, että hän kykenee seisomaan omien mielipiteidensä takana ja olemaan varma muiden painostuksesta huolimatta. Voisinpa itse kyetä samaan. Luulen, että minussa ja hänessä on samaa empatiaa muita ihmisiä kohtaan mutta kyse on siitä miten se tuodaan esiin ja missä määrin. Isäni kuormittaa itseään liikaa, koska ei osaa asettaa rajoja. Minulla on ollut sama ongelma henkisellä puolella, konkreettisesti en vaadi itseltäni esimerkiksi opintosuorituksia, harrastuksia, vapaaehtoistyötä tms. Henkisesti olen kasvanut siihen ajatukseen ja tunteeseen, että minun pitäisi tehdä kaikkea hyödyllistä ja olla hyvä ihminen. Sen seurauksena olen passivoitunut ja masentunut, myös kyynistynyt. 

Tuosta kyynisyydestä alan pikku hiljaa ehkä jopa toipua. Olen löytänyt uudenlaisen näkökulman opiskeluuni ja töihin. Vielä pari vuotta sitten olin varma, että joudun jäämään jossain vaiheessa sairaslomalle ja sen jälkeen vaihtamaan alaa, koska en jaksa työskennellä auttamistyössä. Nyt minusta tuntuu, että tavoitan jälleen sen tunteen miksi haluan olla sosiaalityöntekijä. Ymmärrän myös syitä miksi olen ollut aiemmin kiinnostunut ihmissuhde- ja auttamistyöstä, ja miksi olen kiinnostunut siitä nyt. Enää minun ei tarvitse ratkoa omia ongelmiani järjestelmällä toisten ihmisten elämää, käsittelen omat ongelmani terapiassa. Väsyneenä, masentuneena ja omien skeemojen sokaisemana en pystynyt erottamaan omaa henkilökohtaista minää siitä mitä tein töissä vaikka se sillä hetkellä saattoi siltä tuntua. Nyt analysointi ja reflektio on helpompaa, ja olen löytänyt ilon siitä että voin tarjota toiselle ihmiselle vuorovaikutussuhteen sekä konkreettisen avun. Sitähän tämä elämä on, elintärkeitä sosiaalisia suhteita.

Uskon siihen, että ihmissuhteet ja verkostot voivat olla vahva tuki ja turva - niitä tulisi rakentaa ja huoltaa siinä missä omaa päänuppiaankin. Suhteet ihmisiin - yksityiselämässä tai asiakastyössä - eivät ole aina helppoja vaan ne saattavat olla todellisia energiasyöppöjä. Silti vuorovaikutus ja toisten auttaminen on yksi olennaisimpia asioita yksilöiden ja yhteisöjen selviämisen kannalta. Avun pyytäminen, vastaanottaminen ja antaminen pitäisi olla lähestulkoon itsestäänselvys meille, olen sen oppinut omakohtaisesti ja niin myös ajattelen. Kun me nyt tällä planeetalla kerran olemme, eikä usko siihen että kaiken takana on jumala, niin ehkä elämälle tulisi tehdä tarkoitus ja se voisi olla siitä nauttiminen ja toisten ihmisten auttaminen, jotta hekin voisivat nauttia?

Enkä jaksa nyt pohtia sitä kuinka monelta kantilta ajatellen ajatukseni on naiivi. En ole naiivi, olen pieniin asioihin uskova, itsekin aika pieni, hampuusi.

Rakastutaan ja mitäs sitten

Jäin miettimään edellisen kirjoituksen jälkeen vielä sitä miten tunnepitoista ja tunnekeskeistä seurakuntamme toiminta oli. Herkästi suggestoituvat ihmiset saatiin kokoontumisissa rukouksen ja musiikin kautta lähes transsinomaiseen tilaan, mikä vaikutti lapsen näkökulmasta kontrolloimattomalta hulluudelta. En ole tarkemmin perehtynyt näihin ihmeellisiin ilmiöihin, joita tähän herätysliikkeeseen liittyy, olen joutunut kokemaan ja elämään valitettavasti hyvin lähellä niitä asioita - mutta joku päivä kun olen tarpeeksi vahva kestämään paluun siihen minua ahdistavaan ja pelottavaan asiaan, ehkä jatkan pohdintaani syvällisemmin. Tai miksi pitäisi, olen nähnyt jo lapsena millainen dynamiikka liikkeen sisällä ja toiminnassa on, olen siitä muodostanut oman kuvani. 

Monet ihmiset tulivat uskoon, rakastuivat siihen tunteeseen ja helpotukseen mikä siitä luottamuksesta pelastetuksi tulemisesta syntyi. Oli ihmisiä, jotka käyttäytyivät todella kuin rakastuneena saatetaan käyttäytyä; elämässä ei ole mitään muuta sisältöä, ei ajateltavaa tai puhuttavaa kuin tuo ihmeellinen asia, tärkein ja rakkain. Uskoon tulemiseen liittyi se järkähtämätön varmuus siitä, että asiat ovat näin, raamattu on fakta ja kaikki on vittu faktaa, täyttä totta eikä sitä käy kiistäminen. Sitä asiaa saarnattiin ja sanomaa levitettiin julkisilla paikoilla, kokouksissa, yksityisesti. Häpesin perhettäni ja vanhempiani suunnattomasti, voin sen myöntää. 

Opettelin tuolloin puolustuskeinon, tunteiden vääristelyn ja tukahduttamisen. Minä vain lähdin kehostani ja päästäni pois. Eihän siinä mitään olisi ollut, jos olisin ollut kuin he, mutta en ollut Yritin rukoilla tullakseni samanlaiseksi, mutta en tullut. Usko oli vanhempieni tapa ratkaista ongelmansa (tosin eihän se ratkaissut), löytää helpotus johonkin. Harvemmin tuollaisia tarpeita noin vain luodaan, tarve jollekin itseä suuremmalle yleensä on syvällä ihmisessä jo ennenstään. 

Olen ehkä jo aiemmin todennut, että ihmiset seurakunnassamme näyttäytyivät jollain tapaa "persoonattomina" marionetteina, koska kaikki oli lopulta herran hallussa, kaikki oli ennalta määrätty. En saanut kiinni kenenkään sisimmästä, koska se oli jumalan omaa. Vanha ihminen, minuus, oli hävinnyt ja jumalalle pelastettu oli tullut tilalle. En pidä siis kummallisuutena sitä, että olen itse kärsinyt suurista persoonallisuusongelmista, enkä ole osannut toimia ja tuntea asianmukaisesti. En yksinkertaisesti ole tiennyt miten tavallisia elämään liittyviä asioita käsitellään. Kaverisuhteet, raha, seurustelu, seksi. Kaikki lapsuudessa on ollut kaoottista, elämä on ollut tässä ja nyt eikä minulle ole opetettu tai muutoin otettu puheeksi miten minun tulevaisuuteni, aikuisuuteni muotoutuu. Tulevaisuuden ja kasvun varalle ei ole neuvottu ja suunniteltu mitään. Sanottu vain, että seksi kuuluu avioliittoon. Mitä? Ihan kuin asiat tapahtuisivat *simsalabim* tuosta noin vain, yhtäkkiä lapset ovatkin aikuisia ja naimisissa ja itse vanhempia.

Minä en ole tiennyt, että ihmisen kuuluu ajatella omassa päässään asioita. Kaikki on ollut aina selvää miten menetellä kun on ollut selkeät raamatulliset ohjeet mitä on syntiä ja mikä ei. Myös tunne siitä, että aina joku tietää minun salaisimmatkin ajatukseni. Mikään ei pysy piilossa ja salassa, siksi on oltava puhdas, vältettävä pahoja ajatuksiakin ja tunnettava niistä syyllisyyttä. Ne on tunnustettava. Olen mennyt kertomaan ihmisille asioita harkitsematta, miettimättä sitä että se ei olisi ehkä välttämätöntä vaan pahoittaisi heidän mielensä. En ole osannut pitää niitä itselläni pohtiakseni oikeaa ja väärää, vaan päällimmäisenä on ollut tunne, että ajatukseni paljastuvat kuitenkin.

Monet asiat uskonnossa ja uskossa olemisessa vaikuttaa lapseen. Kaikilla ei tietenkään ole tätä kokemusta joka itselläni on. Joillekin ihmisille usko tekee hyvää, omassa taustassani näen kuitenkin paljon vaarallisen uskonnollisuuden merkkejä ja epäilemättä niillä on ollut merkitystä sen asian suhteen, että olen mennyt terapiaan, käyttänyt/käytän lääkitystä. 

Aihe herättää paljon tunteita, koska vihdoinkin mietin näitä juttuja. Mietin myös tulevaisuutta, ja eräänä päivänä huomasin ajatelleeni elämääni myös pitemmälle - mitä halusin tehdä valmistuttuani, kahden vuoden päästä. Se herätti entisestään toivoa, että minulla on näköalat myös tulevaisuuteen. Koskaan ei voi tietää onko itsellä aikaa ja päiviä niitä saavuttaa, mutta sehän olisi jo itsessään kuolema jos ei näkisi itsellään tulevaisuutta. 

Millaiseen aikuisuuteen kasvat?

Aikuisuus ei varmasti ole sen pysyvämpi "tila" kuin lapsuuskaan. Keho ei säily vuosia tietyssä kunnossa vaan huomaamattomia solutason muutoksia ja katoa alkaa tapahtua jo paljon ennen näkyvää vanhenemista. Voiko ihmisen henkisestä tasosta ja identiteetistä kuitenkaan koskaan sanoa, että se on valmis ja vakaa? Saavutammeko jossain välissä jonkin pysyvän muodon ja olemuksen joka säilyy kuolemaan saakka? Olen kysynyt näitä kysymyksiä itseltäni, kun mietin mistä pidän ja onko vielä joitain asioita joista voisin pitää. Voisinko pitää sukeltamisesta haiden seassa jossain riutalla, motocrossista, silkkimaalauksesta? Jollain tavalla en osaa nauttia asioiden kokeilemisesta ja yrittämisestä; en voi ottaa tosissani kokemiani mukavia hetkiä vaikka korinpunonnassa jos siitä ei tule minulle viikottaista harrastusta. Jos johonkin alan, se on otettava tosissaan ja minun on tultava siinä hyväksi, haluan suorittaa asiat.

Toinen viime aikoina pohtimani seikka, joka jollain tapaa varmasti liittyy myös edellä mainittuun, on itsereflektio- pohdinnan ja analysoinnin kohdistaminen omaan itseen. Olen aika vakuuttunut siitä, että oppimisen edellytys on usein kyky tutkiskella itseään, tunnistaa virheitä ja vahvuuksia objektiivisesti. Ainahan ei toki tarvitse niin tietoisesti pohtia kaikkea, mutta havainnoidessani suurta osaa läheisiäni huomaan, että monilta aikuisilta kyky ja uskallus tutkailla itseään puuttuu lähes täysin.

Olen katsonut jo monta vuotta sitä miten jotkut läheiset ihmiset toistavat tuttuja ihmissuhdekaavojaan, osa siitä kärsienkin. En tiedä miksi sitä kutsuisi muuta kuin sokeudeksi omalle elämälleen. He ovat niin vahvasti omien tunteidensa vietävänä sekä hyvässä että pahassa, että eivät voi toisin toimia. Eräs läheinen sukulaiseni on miessuhteidensa kanssa esimerkki siitä, miten aikuinen ei pysty tarkastelemaan omaa toimintaansa vaan keskittyy toisen osapuolen vikoihin ja mokiin. Hän ei tunnu muodostavan tasavertaista ja tasapainoista suhdetta kenekään kanssa, vaan suhde ja toinen osapuoli on joko tai. Entisen miehensä kanssa hän erosi useamman kerran, aina vannoen jotain (emme koskaan eroa, emme koskaan palaa takaisin yhteen) Kaikki sanansa hän rikkoi. Ja oli sitten kuin ei olisi koskaan toisin ajatellutkaan. Hän unohtaa ajan kanssa kaiken pahan, alkaa ihannoida toista ja ongelmista ei ole enää tietoakaan. Hän saattaa löytää jonkun uuden ihastuksen, käyttäen sitä yleensä poispääsynä suhteesta, ja sen ihastuksen tunteen voimin yrittää "uutta elämää" missä kaikki on paremmin. Asiat saattavat edetä nopesti yhdessä asumiseksi, ja puhutaan kihloista tai häistä, ja hän pitää näiden asioiden tapahtumista varmana - kunnes suhde tulee siihen vaiheeseen, että romantiikka ja voimakkaat tunteet katoavat arjen "tieltä", ja pitäisi tehdä töitä omien tunteiden kanssa. Sitä hän ei jaksa - kaiken pitäisi tulla kuin itsestään ja helposti - suhteen eteen ei tehdä töitä, sen muotoa vain fiksataan siihen muotoon että kiva säilyy. Ensin muutetaan erilleen, sitten ei enää seurustellakaan vaan yövytään toisen luona kun siltä tuntuu. 

En pidä yhdessä asumista mitenkään "oikeampana" parisuhteen muotona kuin jotain toista. Jokainen pari ja ihminen tyylillään. Huomaan vain kuitenkin itsessäni tuota samaa, että perinteisessä mielessä vakava parisuhde ei kiinnosta tällä hetkellä juurikaan. Kun tunteet ovat vähentyneet, koen että en tässä vaiheessa jaksa alkaa tehdä suhteen eteen jotain, mitä tekisin oltuani jonkun kanssa vuosia. Olisipa minulla ollut rohkeutta myöntää tämä asia itselleni jo vuosia sitten, en ole ollut kovinkaan kypsä seurustelemaan ennen kuin nyt olen alkanut selventää itselleni mitä suhde toiseen ihmiseen todella on, mitä se vaatii ja antaa. Mitä on luottaa toiseen ja olla itse luotettava. 

Millaiseen parisuhteeseen lapsi kasvaa - sillä on merkitystä. Vanhempien suhde antaa esimerkkiä jälkeläisille. Vanhempien parisuhde on lapsen koti, olen kuullut sanottavan. Miten vanhemmat kohtelevat toisiaan ja miten he kohtaavat toisensa. Minun vanhempani... Me lapset olemme olleet se yhdessä pitävä voima, liima. Meillä on ollut "vastuu" siitä, että vanhemmat pysyvät yhdessä. Myös uskolla on ollut merkityksensä. Joskus mietin, että ehkä uskoon tuleminen oli heille keino pitää rakoileva liitto kasassa - heidän ei tarvinnut ottaa vastuuta ja tehdä päätöksiä vaan avioliiton elinikäisyys ja pysyvyys annettiin sakramenttina ulkoapäin, kiistatta. Meille lapsille korostettiin seurakunnassa sitä, miten ihminen on mitätön, avuton ja voimaton ilman jumalaa; pahuus on meissä kaikissa ja lankeemus tapahtuu väistämättä ellei ihminen tee parannusta, ota jumalaa/jeesusta sydämeensä ja antaudu uskolle. Vain jumalan armosta ihminen pelastuu. Vain jumalan armosta ihminen voi vastustaa maallista ja iänkaikkista pahaa, syntiä, himoa ja turmiota. Emme itse ole mitään, emme voi hallita himoamme, vaan meidän on turvauduttava herraan. 

Tämän asian ylitse pääseminen oli aikoinaan vaikeaa. Halusin tuntea olevani vahva, en reppana heittopussi jossain pelissä. "Minulla on oma tahto, minä olen voimakas." Tunsin oloni turvattomaksi tuolla tavalla ajattelevien ja uskovien ihmisten keskellä. Kaikki olivat niin vitun heikkoja ja syntisiä, että piti turvautua jumalaan. Minä halusin olla vakaa, pystyvä ja vahva itse, ihan itse ilman mitään ulkopuolista uskontohumputusta. Ajattelin näin jo varmasti 10-vuotiaana, ja kapinoin mielessäni kovasti tätä ihmisen oman ohjaus- ja päätäntävallan alennusta vastaan. Mietin, että miksi aikuiset eivät osaa ottaa asioistaan vastuuta itse? Miksi he aina rukoilevat ja sanovat, että jos luoja suo? Miksi pitää olla niin vitun nöyrä asioissa joissa ei tarvitse? Oli kamalaa tuntea, että omat vanhemmat esimerkiksi eivät olisi olleet vahvoja - että ilman nyt tätä jumalaa/ uskoa/ parannusta/ armahdusta/ pelastusta he olisivat myös aivan holtittomia, kontrolloimattomia ja menisivät mielitekojensa mukaan. He eivät pystyisi muuhun kuin toimimaan himojensa mukaan, he jättäisivät varmasti heti ensi töikseen perheen ja meidät lapset ja lähtisivät jonkun muun matkaan. Tällä kauhukuvalla meitä peloteltiin ja varoiteltiin uskosta osattomien elämästä - siellä kaikki ovat alkoholisteja, huorintekijöitä, lapsistaan piittamattomia, itsekkäitä paskiaisia. 

Ehkä tämä selittää osan siitä miksi maailma tuntui niin pelottavalta kun pääsin vihdoin irti tuosta ympäristöstä. Ja huvittavinta tässä on se, että vanhemmat ovat lientäneet omia näkemyksiään noista ajoista - aluksi he olivat niin ehdottomia ja kaikki oli mustavalkoista - joko taivasta tai helvettiä. Nyt heidän kanssaan voi jostain keskustella, mutta liian myöhäistä sen suhteen, että olisin kokenut toisenlaista lapsuutta. He elivät uskoontulemisen ja sen huuman täysillä, lastensa kustannuksella.

Miten sitä sanoisi...

Että voi pientä ihmistä vituttaa ja korventaa. Terapiassa alkaa ilmeisesti pitemmän päälle nousta itsestä ne oikeat huonot puolet esiin. Kun purkaa sitä vituiksi mennyttä tunne-elämäänsä ja selvittelee sotkujaan, kun kaikki alkaa palata siihen mitä se joskus on ollut, niin alkaa nähdä niitä syitä miksi asiat ovat aikoinaan lähteneet menemään pieleen. Oma suhtautuminen elämään on niin pielessä, että ensisijaiset tunteet on pitänyt piilottaa jonnekin ja alkaa vääritellä omaa maailmaansa. Vanhemmat voivat kasvattaa lapsensa niin suoraan kuin osaavat, mutta sitten on niitä vanhempia, jotka vääristelevät lapsen kokemaa koska eivät itse osaa olla "normaaleja". Lapsi pelotellaan jo valmiiksi elämää varten; kaikki uusi on pahasta, muutos tietää tuhoa.

Sitten omat tunteet lähtevät jonnekin vieraille raiteille kun ei tiedä mitä uskoa; ne asiat, joiden oikeasti pitäisi pelottaa, eivät pelota ja asiat joista voisi nauttia taas pelottavat. En ole osannut pelätä huonosti itseäni kohtelevia ihmisiä, vaan ripustautunut heihin, olen huolehtinut yksin olemisesta vaikka ei olisi tarve. 

Turhautuminen vanhempia, erityisesti isää kohtaan, on aika suuri. Haluaisin välillä unohtaa koko terapian ja juttujen vatvomisen, koska olenhan jo aikuinen, minun pitäisi elää omaa elämää ja olla välittämättä jostain vanhoista asioista. Tiedän, että elämä kantaa ja että olen siinä kunnossa että selviän, enää ei tule romahduksia kuten aiemmin, mutta silti nämä jutut on hyvä käydä läpi nyt. Kaikki ihmiset eivät saa terapiasta hyötyä, he voivat terapoida itseään toisella tapaa. Minä tarvitsen toisen ihmisen keskustelemaan, peilaamaan takaisin reaktioitani. Koska muutoin saatan jättää huomiotta todella suuria asioita, en ymmärrä reagoida "oikein".

Huomenna. Ylihuomenna. Onneksi tulevaisuus on olemassa, edes ajatuksen tasolla. Tai siis sen voi ajatella olevan tulossa, eihän sitä vielä ole.