Näytetään tekstit, joissa on tunniste usko. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste usko. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 5. kesäkuuta 2016

Kuinka suhtautua näennäisesti riittävän hyvään, joka ei kuitenkaan käytännössä riitä

Pää räjähtää ja samaan aikaan ei kuitenkaan. Tunteita ja muistoja on läsnä ja silti ei ole. Olen todella taitava olemaan irti arjesta ja tästä hetkestä, minä osaan sen. Minä haluaisin raivota ja itkeä, mutta siihen ei ole aikaa ja mahdollisuutta. Koitan vielä hetken pitää kaiken kasassa, kunnes tulee taas seinä vastaan ja romahdan. Kuten tapahtui kuusi vuotta sitten. Tuli stoppi. 

Joku minussa ei vieläkään ole varma ja vakuuttunut, että minulla ylipäänsä olisi mitä surra tai vihata. Sille osalle vaillejääminen ja laiminlyönnit ovat olleet normaaleja. Miten lapsena voi kaivata jotain mitä ei ole edes saanut, ja miten puhua tunteista ja kokemuksista, joille ei ole sanoja? Sille on ollut normaalia, että äiti on ailahtelevainen, dissosioiva, epävakaa, torjuva, omista tunteista ohjautuva, tunkeileva; isä taas on ollut poissa, ylistänyt miten usko on hänelle tärkeintä, maallinen (perhe siis) ei mitään. Todellisia tunteita on perheessäni vältelty ja torjuttu. Jokainen on niitä varmasti salassa muilta kantanut, mutta yksin.

Isäni soitti tänään, heräsin päiväunilta, ja hän pyysi anteeksi kun herätti. (Hänhän pyytelee aina kaikkea anteeksi, ainakin sellaista missä hän ei ole toiminut väärin.) Tiuskaisin takaisin, että no mistä sinä olisit voinut tietää minun nukkuvan ja olisin voinut olla vastaamatta. Sitten hän selitteli hyvin hämäräperäiseen, vihjailevaan tapaansa sisarusteni asioista ja ongelmista, joissa heitä oli taas autettu. Isälläni on todella omituinen tapa samaan aikaan olla tyytyväinen antamaansa apuun, mutta silti olla siitä jotain negatiivista mieltä. Kaksoissidosviestintää jälleen. Hän voi kertoa haluavansa auttaa lapsiaan rahallisesti, ja että antaisi suurinpiirtein kaiken omaisuutensa jos voisi, mutta sitten kun hän raha antaa huonosti toimeentuleville sisaruksilleni, siitä seuraa passiivis-aggressiivista hiljaisuutta, huokailua, merkitseviä katseita. Mikään en koskaan onnistu ja ole oikein.

Vaikka olemme onnistuneet erkaantumaan hänestä, suhteet ovat silti hämärät ja rajattomat, ainakin nuorempien sisarusteni kohdalla. Tuollainen passiivis-aggressiivinen, turvaton ja itseensä päin vetävän ihmisen kohdalla rajojen tulisi olla selkeät, mielestäni. Mutta sisarukseni menevät edelleen isän luokse kuin kotiinsa, milloin vain, jättävät lemmikkejä hänelle hoitoonsa, menevät hoitamaan hänen lemmikkejään, lainaavat (saavat) rahaa. Ehkä olen itse väärässä, ehkä onkin hyvä olla rennoissa väleissä vanhempiensa kanssa, mutta minulle tuo muistuttaa siitä miten sairaaloisen riippuvainen isä on ollut aina jostain; ensin seurakunnasta kun hän tuli uskoon, ja kun uskossa oleminen alkoi olla jo vähän vakaampaa ja kuherruskuukausi sen kanssa ohi, hänestä tuli riippuvainen perheestään. Hän elää muiden kautta, aina. Ja minä haluan paeta sitä, koska se tekee minut sairaaksi.

Terapiassa tulee olemaan todella vaikeaa käsitellä tätä ristiriitaista suhdetta isään. Hän on toisaalta todella rakas ja läheinen ja ihana, mutta samaan aikaan niin tukahduttava omine pelkoineen, että olen sisäistänyt hänen pelkonsa ja sitä kautta myös nuoruuteni ja aikuisuuteni alkutaival on ollut pilalla. Minä en ole tiennyt kuka olen ollut, ei ole ollut lupaa, olisin pettänyt isän olemalla jotain muuta kuin mitän hän odotti ja mihin hän minut kasvatti. 

sunnuntai 8. toukokuuta 2016

Eilen ja tänään olin vapaa

Dissosiaatio on sulanut kevään aikana hiljalleen, mistä olen iloinen. Olen jossain määrin päässyt eteenpäin isäsuhteen työstämisessä: olen ymmärtänyt, että minun ei todelle ole tarve ja velvollisuus suojella häntä, ja myötäillä elämänvalinnoillani hänen toiveitaan, jotka taas kumpuavat hänen peloistaan. Ala, jota olen opiskellut, on suoraa seurausta kokemistani emotionaalisista laiminlyönneistä ja hengellisyyden nimissä tehdystä väkivallasta. Olen valinnut turvallisen ja työllistävän alan. Olen valinnut sen, koska en uskonut minusta olevan muuhun. Olen valinnut sen, koska koin velvollisuudekseni auttaa ihmisiä. Enää en ajattele ja koe samalla tavalla, ja uskallan irrottautua isästä.

Tämä on ollut tiedossani varmasti jo pitkään. Erona aiempaan on siinä, että nyt minulla on enemmän jaettua tietoisuutta eri dissosioituneiden osien välillä, ja pystyn liittämään traumakokemuksia todelliseen itseeni. Kykenen tuntemaan ja suremaan, ja muistamaan sen, kuljettamaan mukanani. Minä luotan itseeni ja selviytymiseen niin paljon, että tunnen muurien madaltuneen eri osien välillä. 

Otan myös omat tunteeni ja kokemukseni vakavammin. Pidän tunnemuistojani minulle totena. Minä olen ollut avuton ja kauhuissani vanhempieni ja muiden aikuisten hulluuden edessä, ja minä olen joutunut siinä tilassa uskomaan kaiken mitä he ovat sanoneet. Minä olen joutunut vääristelemään ja vääristymään, jotta en olisi hajonnut. Sillä on ollut valtaisa vaikutus minuun, ja minulla on kaikki oikeus nyt hoitaa itseäni ja tehdä kuntoutumiseni olosuhteet mahdollisimman hyväksi. Tutustua itseeni.

Olen onnellinen, huomasin sen eilen ja tänään. Kaikesta paskasta huolimatta olen onnellinen tässä hetkessä. Tiedän, että kun kesätyöni alkaa, energiavarastoni ovat taas lujilla, ja taantumusta voi tulla. Mutta tiedän olevani matkalal kohti parempaa, tämä on yksi elämänvaihe ennen valmistumista, ja sen jälkeen voin taas miettiä suunnitelmiani uusiksi.

Googlasin mielenkiinnosta erään henkilön, joka vaikutti hyvin voimakkaasti lapsuuteni seurakunnassa. Hän oli vankilassa istunut talous-, väkivalta- ja huumerikollinen, josta tuli jumalan armosta evankelista. Rikoksista hän ymmärtääkseni pysynyt erossa, mutta elämä vaikuttaa muuten olleen yhä edelleen repaleista ihmissuhdesotkujen ja muiden ongelmien muodossa. Mutta mitäpä sitä itseään tutkailemaan, eihän sellaiselle ole tarvetta, koska synnistähän kaikessa on kyse - ongelmia on koska ihminen on syntinen, ja synnistä pääsee kun pyytää niitä jumalalta anteeksi. Synti on samaan aikaan ihmisen sisällä ja ulkopuolella; se voi tulla ja mennä ja ihmisen pitää vain turvata jumalaan ja tehdä parannus. Ihmisessä itsessäänhän ei voi olla varsinaisesti kehitettävää ja parannettavaa koska tunteet on poissuljettu, niitä ei kuulu kuunnella koska ne ovat maallisia, saatanallisia. Ihminen on paha. Tätä samaa paskanjauhantaa löysin lehtijutusta kyseisestä evankelistasta. Jumala koettelee, ja on antanut vaikeuksia jotta hän ymmärtäisi elävänsä vain jumalan armon varassa. Niin. Tästä syystä en koskaan kykene olemaan isäni kanssa läheinen, koska hän on samanlainen hullu. Eikä se siitä muuksi muutu.

Tällaiset esimerkit auttavat minua ymmärtämään aina vain paremmin sitä, millaisen henkisen pahoinpitelyn kohteeksi olen joutunut. Tulen vihaamaan heitä loppuelämäni. 



maanantai 29. helmikuuta 2016

Itku pitkästä ignoorauksesta

Olen mielestäni itkenyt tavallista useammin viime kuukausien aikana tai sitten en vain muista itkujani. Yleensä itken ja herkistyn kuitenkin hormoneiden myötävaikutuksesta, kun taas nyt olen havainnut itkeväni muutoinkin. Tänään oli erikoinen itku, ja luulen että sen itki joku muu. Joku vanha turhautuminen ja raivo. Minun teki mieli lyödä ja takoa jotain, ja nyrkit vain hamusivat ilmaa. Olisi tehnyt hyvää piestä tyyny tai jotain. Tavoitin myös jotain erikoista... jotain sen turhautumisen ja vihan takana. Luulen laukaisevan tekijän olleen siinä, että katsoin itseäni jumppatunnilla peilistä, ja todella näin itseni pitkästä aikaa. Katsoin itseäni, näin kaikki ne viat kehossani joista haukun itseäni, ja tunsin etten todella ansaitse sitä sättimistä ja kritiikkiä, miten voin arvostella ja julmasti rääkätä itseäni, kehoani ja mieltäni. 

Kotona itkin pitkään ja hartaasti miten paljon itsevihaa ja vihaa muita ihmisiä kohtaan olen tuntenut. Minua ei olisi saanut jättää ja hylätä ilman vastauksia, ei kukaan. Hylkääminen ilman selityksiä on vain ja ainoastaan väärin. En ole ansainnut sitä. Minä olen arvokas, ei minua saa sivuuttaa. Mikään ei oikeuta siihen. Vaikka minä olisin mokannut, se ei poista oikeuttani saada kunnioittavaa kohtelua, kenenkään mokat eivät poista oikeutta ja tarvetta tulla kohdatuksi ja kuulluksi. Emme ole virheettömiä. Tämän olisin halunnut joillekin exilleni sanoa. 

Vihasin myös isääni ja äitiäni. Isääni erityisesti. Mikään ei oikeuttanut hänen poissaoloaan ja perheensä hylkäämistä lapsuudessani. Ymmärrän inhimillisestä näkökulmasta miksi niin tapahtui, mutta se ei ollut oikein. Isän toiminta oli pelkuruutta, turhauttavaa ja vihastuttavaa. Kuin olisin taistellut näkymätöntä vastaan, sillä niin taistelinkin. Ja olematonta, sillä jumalaa ei ollut. Se oli isän puheissa ja toiminnassa, jumalaa itseään ei ollut. Miksi isä hylkää olemattoman takia lapsensa? En tiedä. Miksi yksinäisyys, hiljainen huone ja omiin ajatuksiin (=rukoukseen) vaipuminen on moninkertaisesti tärkeämpää ja houkuttelevampaa isälle, kun tulla perheen pariin tapaamaan puolisoaan ja lapsiaan, olemaan vierekkäin ja sylikkäin ja juttelemaan päivän kulusta... tutustumaan elämänsä tärkeisiin ihmisiin? En tiedä. Asia olisi ehkä helpompi ymmärtää itsellenikin, jos uskon tilalla olisi jotain todellisempaa, kuten ihminen. Jos isällä olisi ollut toinen nainen, tai alkoholi tai jokin muu helpommin ymmärrettävä addiktion kohde, olisin ehkä voinut jo aiemmin saada kiinni siitä miten väärin hän on toiminut. Pettäminen ja päihderiippuvuus ovat negatiivisia ja tuomittavia asioita, uskominen ei kai sitä ole, koska usko on moraalisesti ja terveydellisesti terveempi elämäntapa. 

Tai sitten en olisi yhtään sen paremmassa tilanteessa. Olisin yhtä pihalla kuin nytkin.

torstai 28. tammikuuta 2016

Kun ihminen ei ole sitä miltä näyttää

Oma viimeaikainen levollisuuden tunteeni on auttanut päästämään irti myös vanhempiin ja lapsuuteen liittyvistä tunnekoukuista. En katso niin paljoa taaksepäin elämässäni, päinvastoin. Osaan tarvittaessa analysoida tunteitani ja reaktioitani hyvinkin tarkkaan, ja ymmärrän osan tulevan menneisyydestä. Oma arvottomuus ja kelpaamattomuus ovat kuitenkin niitä tunteita, joiden käsitteleminen on haastavaa, samoin vihan tunteet. Oma arvo, tarpeet ja tunteiden tärkeys ovat olleet hankalasti opittavia asioita lapsuudenperheessäni, ja näissä asioissa joudun palaamaan yhä edelleen isäni opetuksiin.

Isäni on päällisin puolin mukava, rauhallinen ja auttavainen ihminen. Hän on myös kovin kiltti. Hän oli lapsuudessani "suosikkivanhempi", koska ei suuttunut, oli pitkäpinnainen ja neuvotteli meidän lasten kanssa. (Vasta aikuisena olen ymmärtänyt, että isä neuvotteli liikaa ja antoi liikaa periksi, se oli hänen rajattomuuttaan.) Voisi luulla, että elämä sellaisen ihmisen kanssa on mutkatonta ja seesteistä. Tällaisen mielikuvan myös isä itse on halunnut luoda. Pinnan alla meillä kaikilla on kuitenkin muitakin tunteita ja myös tarpeita. Isäni kieltää ne. Hänellä ei ole muita tunteita eikä omia tarpeita. Ja tosiasiassa, juuri tällaisen epäsuoran ihmisen kanssa on vaikea elää. Isäni sanoo ajattelevansa aina muita ennen itseään. Hän sanoo ettei hän tarvitse esimerkiksi monipuolista ruokaa ja uusia vaatteita. Hän ei tarvitse siistiä kotia. Hän ei tarvitse materiaa. Hän ei tarvitse mitään. Jokin tässä hänen viestissään on saanut minut vihaiseksi niin kauan kuin muistan. Suuren turhautumisen valtaan. Mutta miksi, isähän on ollut kiltti, auttanut lapsiaan ja myös perheen ulkopuolisia, antanut omastaan, ollut epäitsekäs? Kuinka sellaiselle ihmisille voisi tai edes saisi suuttua? Jotain vikaa täytyy olla jos hyvälle ja kunnolliselle ihmiselle suuttuu...! Kesti pitkään ymmärtää, että tällä itsensävähättelypuheella isä oikeastaan tekee itsestään numeron ja erityisen. Hänen epäitsekkyytensä on tiedostamaton strategia saada huomiota. Altruisminsa kautta hän on jotain suurta, koska noudattaa ihailemiaan elämänarvoja. Itsehän hän ei tätä toki myönnä eikä tunnista. Mutta silti hän jaksaa sitä korostaa, vaikka tasapainoisella tavalla vaatimaton ihminen toteaisi vain ettei halua, ja sillä hyvä. Alitajuisesti huomionhakuinen ihminen haluaa sanallisella tasolla antaa ymmärtää olevansa vaatimaton ja epäitsekäs, mutta paradoksaalisesti kiertää puheet aina uudelleen ja uudelleen itseensä. Tällaisen ihmisen sanat ja toiminnan merkitys ovat syvästi ristiriidassa keskenään.

Isäni vastustaa asioita passiivisesti, jolloin häntä on vaikea vastuuttaa toiminnasta. Koska isä ei myönnä omaa vihaansa, hän sälyttää sen muille kannettavaksi. Näennäinen kiltteys ja omin tarpeiden kieltäminen ovat strategioita välttää vihaa muiden taholta ja estää vihan tunteiden herääminen isässä itsessään. Hänen vihaenergiansa ei tule ilmaistuksia hänessä itsessään, vaan hän välttelee sitä, mikä saa vihan tulemaan lopulta ilmi kuitenkin ihmisissä hänen ympärillään. Isä viivyttelee, murehtii, vatvoo, pitää mykkäkoulua sen sijaan että kertoisi tarpeistaan ja tunteistaan. Negatiivisiakaan tunteita hänellä ei ole, hän ei joko tunnista tai myönnä niitä.

Olen ollut varmaan "aina" sitä mieltä, että uskonto on palvellut isäni tarvetta paeta normaalia elämää, sen haasteita ja tunteita. Lainaan tähän kohtaan Tommy Hellstenia, koska hän kiteyttää sairaan uskonnollisuuden luonteen hyvin, ja tavalla joka kertoo sen mistä olen itse lapsuuteni joutunut kärsimään. Hellsten kirjoittaa kirjassaan Virtahepo olohuoneessa, että uskonto on vahvuuteen sairastumista. Se pitää heikkouden loitolla ja vapauttaa ihmisen tutkimasta omaa itseään ja omaa tunne-elämäänsä. Riippuvuutta ja sairautta uskominen on silloin kun se estää omien tunteiden ja tarpeiden nousemisen tietoisuuteen ja käsittelyyn. Se sulkee pois sen mikä on inhimillistä. Realiteetit muodostavat uhkan ja niitä torjutaan jumalan ja helvetin pelolla. Uskominen ja tiukat normit antavat pienen ja tiiviin, valmiiksi pureskellun maailman, jossa on turvallista koska kaikki on hallittavissa (kaikki on jonkun kaikkitietävän ja -osaavan hallinnassa) Ihmiset ovat kuitenkin emotionaalisesti eksyksissä ja heidän inhimilliset tarpeensa ovat tyydyttymättömiä.

Isäni kanssa ei pääse koskaan keskustelemaan oikeista asioista, koska hän tuntuu puhuvan aivan omalla merkkijärjestelmällään. Hän uskoo sokeasti. Olen siitä surullinen, koska muutoin hän on ihan fiksu ja miellyttävä ihminen. Hän on ollut minulle hyvin tärkeä ja läheinen lapsuudessa, joten uskoontulo ja hylkääminen ovat olleet minulle järkytys. Olen joutunut sopeutumaan siihen, että usko tuli ennen minua ja perhettä. 

tiistai 26. tammikuuta 2016

Mistä tässä on pohjimmiltaan kyse

Itsensä rakastamisessa, rakastumisen vaikeudessa, hylätyksi tulemisen pelossa, halussa paeta maailmaa ja todellisuutta... ... Suuria teemoja, joihin liittyy vaikeita piilotettuja muistoja ja tunteita. Nyt olen alkanut tuntea vihaa ja kiukkua. Olen kirjoittanut ja kirjoittanut vielä lisää päiväkirjaa, koonnut yhteen muistojani siltä ajalta, kun isäni tuli uskoon ja hän laiminlöi meitä, perhettään. Tuo elämänvaihe on ollut pahimmillaan noin ikävuosieni 8-16 välillä, luullakseni. Huomaan ymmärtäneeni sen, että minä ja perhe olisimme todella tarvinneet sen isän huomion ja tunteenpalon, jonka hän uhrasi ja antoi ulkopuolisille ja tuntemattomille ihmisille. Minä olen ollut siitä hemmetin vihainen nuorena, ja nyt olen alkanut kokea vihaa siitä laiminlyönnistä. Isä vähätteli itseään, omia tarpeitaan ja käytöksellään osoitti ettei myöskään meillä ollut hänelle merkitystä siinä elämäntilanteessa. Ja paradoksaalisesti, todellisuudessa ne olivat sitten kuitenkin juuri hänen tarpeensa ja tunteensa, jotka menivät kaiken edelle, vaikka hän itseään sanallisella tasolla väheksyikin ja mitätöi. Se kuului kunnon uskovan mantraan, "ihminen ei ole mitään".

Isä suorastaan asui viikonloput muualla. Hän teki käännytystyötä kaduilla, seurakunnan illoissa, toimi vapaaehtoisena, piti kahvilaa auki, huolehti juopoista ja narkkareista. Siellä hän asui, heidän kanssaan. Päivät nukkui ja rukoili. Hän oli niin valtaisan rakastunut jeesukseen ja uskoon ja siihen käännytystehtävään, jonka hän koki velvollisuudekseen suorittaa. Se oli hänen elämäntehtävänsä, ei perheestä huolehtiminen. Siltä se tuntui minusta, ja siltä se tuntuu edelleen. Usko oli isän elämässä etusijalla, se tuli aina ennen muita. Niin meille opetettiin, että kaikki maallinen tuli jäädä sen taakse. Jeesus saattoi tulla takaisin millä hetkellä hyvänsä, joten koko ajan oli oltava rukouksessa ja valmis jumalan valtakuntaa varten. Se uskomus oli hyvin konkreettinen, minä laskin pienenä ala-asteikäisenä miten voisi ehtiä pelastaa mahdollisimman monta ihmistä, ja surin sitä että jos aika loppuu sukulaisten kohdalla. Jospa en ehdikään saada mummua tai tätejä uskomaan, he menevät helvettiin. Minä koin olevani vastuussa asiasta.

Mutta se minusta. Isää kohtaan olen tuntenut kiukkua ja raivoa. Hänessä liikkui valtava määrä tunteita ja energiaa niihin aikoihin. Hän oli täynnä elämää ja tunnetta, aivan rakastunut ja hullaantunut ja olisi tehnyt mitä tahansa tekoja tärkeimmän eteen. Se on surullista, että kaikki tuo aika, energia ja rakkaus meni näille tuntemattomille ja jeesuksen palvomiseen. Siitä olen vihainen ja surullinen. Minä olisin tarvinnut ja kaivannut isän ihailevaa katsetta, yhteistä aikaa ja yhteisiä harrastuksia. Minä olisin halunnut nähdä isän ja äidin välillä sitä samaa hyvää ja innostunutta energiaa ja lämpöä mitä isästä huokui uskoon liittyen. Minusta tuntuu, että hän ikään kuin korvasi parisuhteen tuolla seurakuntatoiminnalla; kun parisuhteessa ei ollut lämpöä vaan se oli harmaa arkinen ja pakkoliitto, hän haki tunnetta muusta.  

Isäni oli kykenevä tuntemaan syviä tunteita, mutta harmillisesti ne hyvät tunteet eivät tulleet ilmi meitä kohtaan muutoin kun sanallisella tasolla. Mitä johtopäätöksiä lapsi siitä vetää, että isä on jatkuvasti poissa, ja kotona ollessaan haluaa koko ajan vetäytyä olemaan yksin ja rukoilemaan. Ja kunnon uskovaisen tavoin, myös silloin kun ei rukoile, on silti "oltava rukouksessa". Isä oli jatkuvasti poissa, vaikka olisi ollut fyysisesti läsnä. Kotona olemisen ilosta vei sen ilonkin lopulta se, kun kuuli isän korostavan jatkuvasti uskon ja jeesuksen tärkeyttä. Usko oli jotain minkä oli aina tultava ensin. Minä, sisaret ja äiti olisimme siis aina jossain jaetuilla jälkimmäisillä sijoilla, tältähän se tuntui. 

Tällainen vanhemman poissaolo on jättänyt valtaisan jäljen itsetuntooni ja kokemuksen, että minä en koskaan ole riittävä. Minua ei tulla valitsemaan ensimmäisenä, minä en ole sen arvoinen, että minun luokseni jäätäisiin ja minulle annettaisiin arvoa. Hengellisen väkivallan luonne on myös iskostanut minuun itserankaisumekanismin, jonka vuoksi minun on ollut vaikea kyseenalaistaa tätä uskomusta, koska uskovaiset eivät saaneet olla itsekkäitä. Itselleen haluaminen ja toivominen oli syntiä, omat tarpeet kuului kieltää. Siksi tällaiset ajatukset omien tarpeiden kunnioitamisesta, huomionkaipuusta ja muusta tuntuivat vääriltä ja itsekkäiltä. Niinpä minä kielsin ne, kielsin myös vihani. Se uskomus on istunut syvässä. Minä en ole vaatinut miehiltä kunnollista ja oikeaa kohtelua, olen ottanut vastaan mitä vain. Minä en ole uskaltanut sanoa mitä olisin tarvinnut, koska tuo tuhoisa mekanismi on vaikuttanut sisälläni. Syy on löydettävissä siis hyvin kaukaa.

Nyt voin huokaista. Olen nuo tunteeni tunnistanut, ymmärtänyt ja kokenut. En liiallisella ja ahdistavalla tavalla, mutta tuntenut kuitenkin. Se toivottavasti eheyttää, kun ymmärrän mistä tunteeni ovat peräisin, ja että tulevaisuudessa ei näin tarvitse olla. 

keskiviikko 16. syyskuuta 2015

Miksi meistä ei puhuta

Katselin villasukkaa tehdessäni keskustelua kosteikon kasvateista Inhimillisessä tekijässä. Keskustelijavieraat Liimatainen, Rainio ja Kellomäki kertoivat omista elämistään kuningas alkoholin varjossa ja hetkittäin myös hukuttamana. Kaikilla kolmella on ollut vanhemman alkoholismin värittämä lapsuus, ja kaksi ensin mainittua kertovat olevansa myös itse alkoholisteja, joskin nyt absolutisteja. Kellomäki kirjoittaa blogissaan vanhemman alkoholismin pitkästä varjosta, joka näkyy vielä silloinkin kun on oma perhe, välit alkoholistiin ovat jo vuosia olleet olemattomat ja asiat ovat periaatteessa hyvin. 

Kosteikon kasvatit kertovat tärkeää tarinaa lapsen unohtamisesta ja hylkäämisestä. Pienten lasten on pitänyt kasvaa niin kovin nopeasti isoiksi ja vastuuntuntoisiksi, jotta ovat voineet huolehtia pienemmistä sisaruksistaan, tai he eivät ole voineet olla itse angstaavia murkkuja koska se rooli oli varattu ailahtelevaiselle alkoholistille. Alkoholistivanhemman tarpeet ja tunteet ovat menneet aina kaikesta edelle. En tiedä, en osaa kuvitella, miltä tuntuu kun oma vanhempi valitsee päihteen lapsensa sijaan. Kun lapsi ihan konkreettisesti hyljätään, tai kun lapsi ei edes ymmärrä tulevansa hyljätyksi koska vanhempi on aina ollut humalassa, eikä muuta kokemusta ja todellisuutta ole. 

Paitsi että tiedänhän minä. Tiedän miltä tuntuu kun vanhempi valitsee jonkun muun tai jotain muuta kuin minut. Minun vanhempani olivat aina läsnä, jos ei isän uskoontulovaiheen vapaaehtoistöitä lasketa, vanhempani eivät olleet päihtyneitä, päinvastoin he pitivät huolen että me lapset tietäisimme miten syntistä ja turmiollista päihteet olivat. Ja kuinka onnekkaita olimme, kun perheessämme ei sellaisia ongelmia ollut. Mutta minä tiedän miltä tuntuu kun vanhempi ei ole läsnä. Minä tiedän miltä tuntuu kokea moninkertainen hylkääminen ja mitätöinti: ensin vanhemmat jättävät minut yksin hullujen kirkuvien itkevien ja kaatuilevien ihmisten keskelle itkien ja rukoillen itse, huutaen jollain kielillä. Sitten he eivät ymmärrä että he ovat hylänneet minut, minun yksinjäämisen kokemustani ei ymmärretä eikä tunteen oikeellisuutta tunnusteta. Päinvastoin, minulle sanoitetaan ja tuputetaan tarinaa siitä kuinka onnellinen ja hyväosainen perheemme on kun meillä ei ole sellaisia ongelmia, meillä on asiat hyvin. Minulla ei siis ollut oikeutta kokea pahaa oloa perheessäni. 

Edelleen tunnen jotain käsittämättömiä tunteita kun mietin lapsuuttani. Nykyhetkessä taas pelkään etten koskaan voisi puhua taustastani ja niistä tapahtumista, koska en tiedä tulisinko ymmärretyksi. Olisivatko kaikki ihmiset vanhempieni puolella? Sanoisivatko he, että no mutta sinullahan oli kunnolliset vanhemmat, sinulla oli ruokaa ja huolenpitoa ja rakkautta, sentään vanhempasi eivät juoneet ja hakanneet? Niin, eivät he tehneet niin. Minulla oli kaikkea aineellista ihan tarpeeksi, myös aineetonta huolenpitoa vähintään sen mitä lapsi tarvitsee. Mutta jostain tärkeästä jäin paitsi. Minua ei ollut. Minua ei saanut olla, koska se minä oli vääränlainen. 

Menisin vertaistukiryhmään jos uskaltaisin. Ehkä joskus, jos aika on kypsä. Siellä olisi saman kokeneita ihmisiä, heille ei tarvitsisi selittää. Olen saanut vertaistukifoorumeilta luettua muiden tuntemuksia, ja tunnistan niissä itseni. Toivon, että aika olisi kypsä puhua myös julkisesti hengellisestä ja psyykkisestä pahoinpitelystä ja laiminlyönnistä, ja siitä että pelkkä kulissien ylläpito ei tee lapsuudesta hyvää. Myös "hyvien vanhempien" ja "kaiken saaneilla" lapsilla on oikeus tunteeseensa mikäli he kokevat, että heitä on laiminlyöty. Monet saattavat pitää heitä meitä kiittämättöminä. Mutta olkoon sitten niin. Mielestäni meistä pitäisi puhua.

sunnuntai 6. syyskuuta 2015

Pinnan alta

Käytyäni viime viikolla lounaalla ystäväni kanssa kiinnitin keskusteluissamme huomiota yhteen suureen eroon itseni ja hänen välillään. Meitä yhdistää tietty kriittisyys omaa toimintaamme ja itseämme kohtaan, mutta ystäväni pystyy myös armahtamaan itseään. Hän ei häpeä. Minä jäin miettimään miten armoton olen itselleni. Haluaisin olla moitteeton ja virheetön, ja haluaisin ettei kellään olisi huomautettavaa minusta. Ensimmäinen oma ajatus kaikesta tekemästäni ja sanomastani on jollain tapaa negatiivinen ja tuomitseva. Jollain tapaa tuomitsen itseni jo ennalta ettei tarvitsisi kokea muiden tuomitsemista, tai ainakin se tuntuisi lievemmältä silloin.

Kuin odottaisin tuomiota. Minä olen edelleen täydellisyyttä vaativa uskovainen tyttö, joka luulee ettei osaa ja kelpaa. Ja tyhmyydestä ja epäkelpoisuudesta seuraa pahuus. Ja sitä kautta kadotus ja ikuisuus helvetissä.

Tällä logiikalla. Minä en koskaan kelpaa enkä ole tarpeeksi. Minulla on hurjan paljon työtä tehtävänä, että jaksaisin uskoa itseeni ja hoitaa itseni kuntoon, siinä määrin kuin se on edes mahdollista. Pelkoja kohti on vain mentävä. Minun pelkoni ei ole enää tervettä. 

sunnuntai 24. toukokuuta 2015

-

Itkettää pirusti. Itkettää kun joudun itkemään yksin itkuni. Vuosia sitten luulin löytäväni ihmisen, jonka kanssa voisin eheytyä. Näin ei ole käynyt. Olen löytänyt vain heitä, jotka ovat uusintaneet traumaani siitä miten tulen hylätyksi juuri niinä hetkinä ja niissä asioissa, joissa tarvitsisin tukea. Tiedän etten voi olettaa että kaikkien sanojeni ja tekojeni taakse nähtäisiin vielä aikuisena, tai siis että muut ymmärtäisivät loputtomasti minua. Olen vastuussa teoistani. Silti olen toivonut, että joku olisi kysynyt että miksi teet näin, haluan tietää ja ymmärtää jos vain voin. 

Kyseessä lienee täysin erilaiset ihmiskäsitykset ja näkemykset ihmisten toiminnasta. Suoraviivaiset ja -anteeksi vain- pinnalliset ihmiset eivät uhraa ajatuksiaan sille mistä olemme rakentuneet, eivät ymmärrä miten vuosia kestänyt aivopesu ja henkinen laiminlyönti herkkään lapseen vaikuttavat. Heidän mielestään pitäisi vain alkaa ajatella toisella tavalla, lopettaa menneisyydessä möyriminen ja muuttua. He eivät ymmärrä mitä on traumatisoitua, miten traumatisoituneella ihmisellä menneisyys herää eloon ja kaikki paha tuntuu tapahtuvan tässä ja nyt. Siihen ei voi suhtautua järkevästi ellei saa tarpeeksi apua ja tukea ymmärtääkseen itseään, suhteuttaakseen asioita. Ymmärrän näkemyksen siitä, että urautuneita ajattelukaavoja on hyvä kyseenalaistaa ja muuttaa, uskon sen(kin) voimaan. Silti ne traumat ovat olemassa, eikä ajattelun uudelleenohjelmointi auta kaikkeen. Ja juuri silloin kun toistaa omaa traumaansa, ja siinä sivussa vahingoittaa tai loukkaa toista, tarvitsisi paradoksaalisesti eniten tukea ja ymmärrystä. Nämä ihmiset eivät ole ymmärtäneet mistä asissa on pohjimmiltaan kyse. He loukkaavat yhä uudelleen sanomalla etten ole tärkeä, ettei minulla ole merkitystä. Olen merkityksetön, ilmaa. Minä olen yhtä kuin tekoni.

Minussa on edelleen haavoja siitä miten vanhempani ovat minut hylänneet. Kehityksellisiä traumoja, sanoisi kai joku. Minä olen ollut yksin. Olen ollut rikki siitä miten isä valitsi mieluummin seurakunnan ennen perhettä. Hän tuli palavasti uskoon (slangia käyttääkseni) ja kulki evankelioimassa ja tekemässä vapaaehtoistyötä oman perheensä hyvinvoinnin kustannuksella. Isäni hävisi, tuttu ja turvallinen isä hävisi. Hän katosi jonnekin uskopilveen. Hän ei ollut minua varten juuri kun olin teini-iän kynnyksellä, kun olisin tarvinnut vanhempien läsnäoloa, isän kiinnostusta minun kasvuuni. Minä jouduin kasvamaan ja kasvattamaan itseni yksin. Perheen puitteet pysyivät pystyssä, vanhempien puitteet ja sisäiset elämät pysyivät pystyssä, minä luhistuin. 

Olen vihainen vanhemmilleni, siitä huolimatta että he "tekivät parhaansa". Se ei riittänyt, koska heillä ei ollut kykyjä parhaaseen. Heidän parhaansa ei ollut parasta tai edes hyvää minulle. Tuntuu vaikealta, että joudun vanhemmoimaan itse itseäni tässä iässä kun muut ovat jo pitkällä oman perheen perustamistouhussa. Minä en ehkä ole koskaan. Enkä nyt haluaisikaan lapsia, en olisi valmis. En vaikka rakastuisin, en silti tekisi sitä. Minä olen liian rikki. Piilotan sen maailmalta, piilotan sen liian hyvin. Valeminäni hoitaa hommat, on läsnä muille. Todellinen minäni on liian herkkä ja rikki, siksi se on haudattu mahdollisimman syvälle. 

perjantai 22. toukokuuta 2015

Vastavoimat

Olen maannut aamun sängyssä kykenemättä nousemaan ylös. Kävin eilen keskustelun entisen poikaystävän kanssa, puhuimme siitä miten hän ei pysty luottamaan minuun. Totesin etten luota itsekään itseeni. Haluaisin olla toisenlainen, luotettava. Ja minä olenkin, tiedän tuon olevan "vain" yhden ihmisen näkemys, tietenkin hänelle tosi ja osaltaan oikeutettu. 

Olen laittanut suuren siivun elämästäni ihmisiin, jotka eivät näe minua. He näkevät osan, pinnan, johon kyseinen ihminenkin ehkä aikoinaan ihastui, tai muutama muukin. Pinnallinen käytös ja luonne eivät kerro sisimmästä mitään. Sisimmässäni olen edelleen haavoilla -niin teatraaliselta kuin se kuulostaakin- menneisyydestä, lapsuudesta. Se näkyy ja tuntuu kaikessa, kunhan vaan saa tilaisuuden. Minua ei ole ollut, on ollut vain kuori. On ollut pakko olla koska muuten olisin tuhoutunut. Osasin kasvattaa kuoren. 

Nämä ihmiset eivät ole sitä nähneet ja ymmärtäneet. Ainakaan minulle ei ole tullut tunnetta, että he olisivat ymmärtäneet. Ja miten olisivatkaan koska en ole pystynyt sanallistamaan kokemuksiani. Heillä ei ole ollut myöskään mitään omaa kosketuspintaa siihen miltä tuntuu kasvaa ja elää niin vääristävässä maailmassa, miltä tuntuu kasvaa vinoon. Miltä tuntuu kun oma tahto ja persoona nitistetään, uhkaillaan ikuisella kadotuksella, asennetaan itsesensuuri-implantti päähän valvomaan jokaista ajatusta, henkäystä, tunnetta, ja tuntemaan niistä niin suurta syyllisyyttä että murskaantuu sen alle. He eivät tiedä miltä tuntuu inhota ja vihata itseään, omaa kehoaan, omaa mieltään, mitä on kokea itsensä pahaksi, syntiseksi ja kadotukseen joutuvaksi. He eivät tiedä miltä henkinen näivettyminen tuntuu. 

Eivätkä he tiedä miltä tuntuu taistella kahden maailman välillä. Tuntea syyllisyyttä ja kadotuksenpelkoa siitä että syvällä sisimmässään rohkenee epäillä, uskaltaa tunnustaa kaipaavansa ja tarvitsevansa muuta. Ja sen takia vajota masennukseen ja pelkoon. He eivät tiedä miltä tuntuu joutua yksin maailmaan, jossa kaikki pelottaa, ja jossa kuka tahansa voi tuntua vaaralliselta ihmiseltä. Kun omat vaistot eivät pelaa. Kun omaa arviointikykyä ei ole, ei ole kykyä nähdä toista ihmistä. Kun itseen ei voi luottaa. 

Lapsesta karismaatikot ja sekavat aikuiset olivat pelottavia. Kokoukset olivat pelottavia. Omat vanhemmat olivat pelottavia. Asiat olivat joko hyviä tai pahoja. Ihmiset olivat hyviä tai pahoja. Ja koska uskovaiset olivat meidän puolellamme, he olivat lähtökohtaisesti hyviä. Parannuksen tehneitä, uskonveljiä ja -sisaria. Aivan uudet ja vieraat ihmiset otettiin vastaan lämmöllä ja avoimuudella, tietämättä heistä mitään sen enempää ja tuntematta taustoja. Riitti että he jakoivat saman uskon. Se riitti yhdistämään. Lapsena minä koin ja opin ettei tätä saanut kyseenalaistaa, omaa arvioita ei saanut tehdä vaikka olisi tuntunut miltä. Siispä kovetin itseni. Olin rohkea, seurallinen ja iloinen seurakunnan ihmisille, vaikka luulen sen olleen vain kuoriminä. Jotain aitoa minua siinä varmasti oli, mutta lopulta kuitenkin sen oli puolustusmekanismi. Halusin saada hyväksyntää. 

Minä en osaa ajatella edelleenkään itse. Minä en luota omaan harkintakykyyni enkä sitä kautta itseenikään. Minun on vaikea tehdä päätöksiä. Minussa on niin syvälle juurrutettuna se tunne, etten minä osaa ajatella, harkita ja toimia. Minulle olisi helpointa itsekin uskoa vain pintaa, sillä pääsee vähemmällä. Helpointa olisi olla mustavalkoinen, kuten vanhempani, kuten seurakunta.

Laitan aina kaiken itseni viaksi. Pohdin eilistä keskustelua, ja otin syyt niskoilleni. Minä olen vaikea, minä olen epäluotettava, minä vaadin. Entiseni on näennäisesti joustava ihminen, mutta tunneasioissa hän on mustavalkoinen. Minulle ihmissuhteissa on olemassa harmaitakin värejä, asiat eivät ole joko niin tai sitten näin, mutta hän ei tähän pysty. Jos minulle joku ihminen on tärkeä, hän on sitä huolimatta siitä että ympärillä olevat sosiaaliset normit painostaisivat laittamaan ihmiset johonkin kategoriaan. Pohjimmiltani olen sitä mieltä, että tämä on minua, tämä on vahvuuteni. Minä näen sävyjä ja ulottuvuuksia elämässä. Se ei ole vaikeutta vaikka se voi olla monimutkaista jollekin. Hänelle se on vaikeutta, mutta se ei ole minun ongelmani eikä minun pitäisi antaa hänen tai kenenkään muunkaan määrittää miten itse koen asian. Nämä ihmiset voivat pitää mielipiteensä ja kokemusmaailmansa, mutta minä voin tehdä valinnan etteivät he ole osa elämääni. En kaipaa enää mustavalkoisia ihmisiä antamaan kuvaa mustavalkoisesta maailmasta. Se olisi liian helppo puolustusmekanismi. 

perjantai 27. syyskuuta 2013

Saahan sitä unelmoida

Televisiosta tulee jonkinlainen naisten emansipaatioelokuva. Väkivaltaisessa liitossa vuosia ollut nainen tulee miehelleen raskaaksi, ei uskalla jättää miestä mutta ei halua lastakaan. Itse asiassa nainen ei näe itseään äitinä ollenkaan, hän "kunnioittaa lasta", mutta ei halua olla äiti. Kunnes vauva syntyy ja naisen mieli muuttuu ja hän saa vauvaansa katsoessa rohkeutta ilmoittaa miehelleen, että suhde on ohi. Vauva on nyt hänen elämänsä rakkaus.

Noinko se käy? Nainen rakastaa piirakoiden leipomista (joka onkin leffan läpi "se" juttu), ja leipoo niitä keittiössään kanniskellen pientä tyttöä sylissään. Molemmilla on kauniit keltaiset mekot. Just. Näinhän se menee.

Minäkin haluan söpön pikku taaperon, jonka kanssa pitää samanlaisia keltaisia mekkoja. Tulipa vaan sellainen olo. Niin, tai siis, oikeastaan joku siinä idyllisessä kuvassa viehättää, mutta minun on helvetin vaikea kuvitella tuollaista omasta perspektiivistäni. Näen kaiken ulkopuolisen silmin. Enpä kai osaisi nauttia sellaisesta perhe-elämästä..

Edelleenkään en siis osaa oikein katsoa asioita ihan vain omasta näkökulmasta. Tämä ei ole ainoa esimerkki asiasta. Oikeastaan tämä ei ole ensinkään validi esimerkki yhtään mistään, koska voihan se olla etten sitten pohjimmiltaan haluakaan perheenlisäystä. Tuo vain on joku kulttuurin uskottelema juttu, josta tuntee huonommuutta ja pelkoa. Pelkoa siitä, että jää jostain tosi mahtavasta paitsi kun ei hanki lapsia. 

Että tämmöistä. Terapeutti ehdotti, että terapia voidaan laittaa myös tauolle, jos en pysty siihen nyt panostamaan. Jää nähtäväksi tuo.

Ja meinasin tänään pimahtaa isälleni. Mielestäni olisi kohtuullista, että hän ei suoltaisi sitä perkeleen jeesussopaa minulle. Uskokoon miten haluaa, tehköön mitä haluaa, mutta minulle sitä ei tarvitse kertoa. Nyt hän halusi sanoa, että oli juuri rukoillut minulle onnistumista eräässä työasiassa ja kun sitten asia järjestyi hyvällä tavalla, niin se oli sitten sitä johdatusta ja piti vielä päästä sanomaan miten hän koko ajan luotti siihen että taivaan isä tietää mikä on parhaaksi ja järjestää asiat. Joo, vittu ei. Tällä ei ole mitään tekemistä minkään typerän rukouksen kanssa. Hänen itsesuggestointihetkensä eivät millään voineet laittaa liikkeelle sellaisia tapahtumasarjoja ja energiaa, joka olisi mahdollistanut minulle työt. Mutta tämä ei mene jakeluun isälleni. Jos hän vuoden jokaisena päivänä rukoilee samoja asioita niin totta kai sitä joskus natsaa tapahtumat. Mutta kun tämähän on niin tuttua tuolta vitun hihhulipiireistä; tehdään niin laveita ja yleismaailmallisia ja kaikkeen sopivia rukous "tilauksia", jotka sitten hienoisessa joukkohurmoksessa tulkitaan ihan yhtä laveasti. Se on aina vaan, että miten halua asiat itselleen selittää.

Olen miettinyt, että voinko kieltää häntä toivottamasta minulle "siunausta" ja kertomasta, että hän rukoilee puolestani tai "muistaa rukouksin". Se on mielestäni uskonnon ja hänen maailmankatsomuksensa tyrkyttämistä, tai minun tilaani tunkeutumista. Jollakin tapaa. Hän ei taatusti pitäisi siitä, jos minä alkaisin harjoittaa jotain uskontoa (siis liikaa hänen normeistaan poikkeavaa, kristitty pitää olla) ja toivottaa sen mukaisia toivotuksia. Ehkä alan toivottaa hänelle jonkun hindujumalan suojelusta, suoltaisin sitä joka keskustelun päätteeksi. Aina oikein paatoksella toteaisin, että kyllä minä hengessä tiesin että näin tulee käymään ja että näin ****** (tämä jumala) on tarkoittanut tapahtuvaksi. Kauankohan jatkaisi sitä omaa hölötystään. Ainakin hän pahastuisi siitä ikihyvikseen, koska kristinusko nyt vain on totuus. 

perjantai 6. huhtikuuta 2012

Millaiseen aikuisuuteen kasvat?

Aikuisuus ei varmasti ole sen pysyvämpi "tila" kuin lapsuuskaan. Keho ei säily vuosia tietyssä kunnossa vaan huomaamattomia solutason muutoksia ja katoa alkaa tapahtua jo paljon ennen näkyvää vanhenemista. Voiko ihmisen henkisestä tasosta ja identiteetistä kuitenkaan koskaan sanoa, että se on valmis ja vakaa? Saavutammeko jossain välissä jonkin pysyvän muodon ja olemuksen joka säilyy kuolemaan saakka? Olen kysynyt näitä kysymyksiä itseltäni, kun mietin mistä pidän ja onko vielä joitain asioita joista voisin pitää. Voisinko pitää sukeltamisesta haiden seassa jossain riutalla, motocrossista, silkkimaalauksesta? Jollain tavalla en osaa nauttia asioiden kokeilemisesta ja yrittämisestä; en voi ottaa tosissani kokemiani mukavia hetkiä vaikka korinpunonnassa jos siitä ei tule minulle viikottaista harrastusta. Jos johonkin alan, se on otettava tosissaan ja minun on tultava siinä hyväksi, haluan suorittaa asiat.

Toinen viime aikoina pohtimani seikka, joka jollain tapaa varmasti liittyy myös edellä mainittuun, on itsereflektio- pohdinnan ja analysoinnin kohdistaminen omaan itseen. Olen aika vakuuttunut siitä, että oppimisen edellytys on usein kyky tutkiskella itseään, tunnistaa virheitä ja vahvuuksia objektiivisesti. Ainahan ei toki tarvitse niin tietoisesti pohtia kaikkea, mutta havainnoidessani suurta osaa läheisiäni huomaan, että monilta aikuisilta kyky ja uskallus tutkailla itseään puuttuu lähes täysin.

Olen katsonut jo monta vuotta sitä miten jotkut läheiset ihmiset toistavat tuttuja ihmissuhdekaavojaan, osa siitä kärsienkin. En tiedä miksi sitä kutsuisi muuta kuin sokeudeksi omalle elämälleen. He ovat niin vahvasti omien tunteidensa vietävänä sekä hyvässä että pahassa, että eivät voi toisin toimia. Eräs läheinen sukulaiseni on miessuhteidensa kanssa esimerkki siitä, miten aikuinen ei pysty tarkastelemaan omaa toimintaansa vaan keskittyy toisen osapuolen vikoihin ja mokiin. Hän ei tunnu muodostavan tasavertaista ja tasapainoista suhdetta kenekään kanssa, vaan suhde ja toinen osapuoli on joko tai. Entisen miehensä kanssa hän erosi useamman kerran, aina vannoen jotain (emme koskaan eroa, emme koskaan palaa takaisin yhteen) Kaikki sanansa hän rikkoi. Ja oli sitten kuin ei olisi koskaan toisin ajatellutkaan. Hän unohtaa ajan kanssa kaiken pahan, alkaa ihannoida toista ja ongelmista ei ole enää tietoakaan. Hän saattaa löytää jonkun uuden ihastuksen, käyttäen sitä yleensä poispääsynä suhteesta, ja sen ihastuksen tunteen voimin yrittää "uutta elämää" missä kaikki on paremmin. Asiat saattavat edetä nopesti yhdessä asumiseksi, ja puhutaan kihloista tai häistä, ja hän pitää näiden asioiden tapahtumista varmana - kunnes suhde tulee siihen vaiheeseen, että romantiikka ja voimakkaat tunteet katoavat arjen "tieltä", ja pitäisi tehdä töitä omien tunteiden kanssa. Sitä hän ei jaksa - kaiken pitäisi tulla kuin itsestään ja helposti - suhteen eteen ei tehdä töitä, sen muotoa vain fiksataan siihen muotoon että kiva säilyy. Ensin muutetaan erilleen, sitten ei enää seurustellakaan vaan yövytään toisen luona kun siltä tuntuu. 

En pidä yhdessä asumista mitenkään "oikeampana" parisuhteen muotona kuin jotain toista. Jokainen pari ja ihminen tyylillään. Huomaan vain kuitenkin itsessäni tuota samaa, että perinteisessä mielessä vakava parisuhde ei kiinnosta tällä hetkellä juurikaan. Kun tunteet ovat vähentyneet, koen että en tässä vaiheessa jaksa alkaa tehdä suhteen eteen jotain, mitä tekisin oltuani jonkun kanssa vuosia. Olisipa minulla ollut rohkeutta myöntää tämä asia itselleni jo vuosia sitten, en ole ollut kovinkaan kypsä seurustelemaan ennen kuin nyt olen alkanut selventää itselleni mitä suhde toiseen ihmiseen todella on, mitä se vaatii ja antaa. Mitä on luottaa toiseen ja olla itse luotettava. 

Millaiseen parisuhteeseen lapsi kasvaa - sillä on merkitystä. Vanhempien suhde antaa esimerkkiä jälkeläisille. Vanhempien parisuhde on lapsen koti, olen kuullut sanottavan. Miten vanhemmat kohtelevat toisiaan ja miten he kohtaavat toisensa. Minun vanhempani... Me lapset olemme olleet se yhdessä pitävä voima, liima. Meillä on ollut "vastuu" siitä, että vanhemmat pysyvät yhdessä. Myös uskolla on ollut merkityksensä. Joskus mietin, että ehkä uskoon tuleminen oli heille keino pitää rakoileva liitto kasassa - heidän ei tarvinnut ottaa vastuuta ja tehdä päätöksiä vaan avioliiton elinikäisyys ja pysyvyys annettiin sakramenttina ulkoapäin, kiistatta. Meille lapsille korostettiin seurakunnassa sitä, miten ihminen on mitätön, avuton ja voimaton ilman jumalaa; pahuus on meissä kaikissa ja lankeemus tapahtuu väistämättä ellei ihminen tee parannusta, ota jumalaa/jeesusta sydämeensä ja antaudu uskolle. Vain jumalan armosta ihminen pelastuu. Vain jumalan armosta ihminen voi vastustaa maallista ja iänkaikkista pahaa, syntiä, himoa ja turmiota. Emme itse ole mitään, emme voi hallita himoamme, vaan meidän on turvauduttava herraan. 

Tämän asian ylitse pääseminen oli aikoinaan vaikeaa. Halusin tuntea olevani vahva, en reppana heittopussi jossain pelissä. "Minulla on oma tahto, minä olen voimakas." Tunsin oloni turvattomaksi tuolla tavalla ajattelevien ja uskovien ihmisten keskellä. Kaikki olivat niin vitun heikkoja ja syntisiä, että piti turvautua jumalaan. Minä halusin olla vakaa, pystyvä ja vahva itse, ihan itse ilman mitään ulkopuolista uskontohumputusta. Ajattelin näin jo varmasti 10-vuotiaana, ja kapinoin mielessäni kovasti tätä ihmisen oman ohjaus- ja päätäntävallan alennusta vastaan. Mietin, että miksi aikuiset eivät osaa ottaa asioistaan vastuuta itse? Miksi he aina rukoilevat ja sanovat, että jos luoja suo? Miksi pitää olla niin vitun nöyrä asioissa joissa ei tarvitse? Oli kamalaa tuntea, että omat vanhemmat esimerkiksi eivät olisi olleet vahvoja - että ilman nyt tätä jumalaa/ uskoa/ parannusta/ armahdusta/ pelastusta he olisivat myös aivan holtittomia, kontrolloimattomia ja menisivät mielitekojensa mukaan. He eivät pystyisi muuhun kuin toimimaan himojensa mukaan, he jättäisivät varmasti heti ensi töikseen perheen ja meidät lapset ja lähtisivät jonkun muun matkaan. Tällä kauhukuvalla meitä peloteltiin ja varoiteltiin uskosta osattomien elämästä - siellä kaikki ovat alkoholisteja, huorintekijöitä, lapsistaan piittamattomia, itsekkäitä paskiaisia. 

Ehkä tämä selittää osan siitä miksi maailma tuntui niin pelottavalta kun pääsin vihdoin irti tuosta ympäristöstä. Ja huvittavinta tässä on se, että vanhemmat ovat lientäneet omia näkemyksiään noista ajoista - aluksi he olivat niin ehdottomia ja kaikki oli mustavalkoista - joko taivasta tai helvettiä. Nyt heidän kanssaan voi jostain keskustella, mutta liian myöhäistä sen suhteen, että olisin kokenut toisenlaista lapsuutta. He elivät uskoontulemisen ja sen huuman täysillä, lastensa kustannuksella.

tiistai 29. marraskuuta 2011

Häiriö aivoissa, kehossa vai sielussa

Elämä alkaa kulkea hiljalleen normaalia, keskivertoa, yllätyksetöntä, sosiaalisesti hyväksyttyä ja muutoin norminmukaista uraansa. Enemmän arkea, velvollisuuksien hoitamista ja aherrusta kuin vammailua. Terapiassa huomaa miten paljon kuitenkin on niitä herkkiä paikkoja, jotka uhkaavat parantumista. Tai voisivat uhata, jos ajattelisin niitä. En ajattele vaikeita asioita nykyisin enää ollenkaan terapian ulkopuolella. En ajattele lapsuuteen liittyviä ikäviä asioita, tapahtumia, tunteita ja ihmisiä. Murrosiän kehityskulku ja kehitystehtävä meni kyllä poskelleen, jos uskomme Eriksonia. Pinnan alla on pelottavaa katkeruutta vanhemmille, kipua ja haikeutta siitä mitä ei saanut. Omaa elämää, persoonaa. Mutta näitäkin asioita käsittelen (sanallisesti ja muuten tietoisesti) vain terapiassa. En muistele entisiä poikaystäviä, sitä ensimmäistä en ole ajatellut vuoteen ja kolmeen kuukauteen. Muistan nimittäin tarkalleen sen hetken viime vuoden elokuussa kun istuin illalla kotona tietokoneen ääressä, ja olisin halunnut lähteä toteuttamaan suunnitelmaani jonka olin laatinut sitä varten jos olo käy ylivoimaisen huonoksi. Minun tapani tehdä itsemurha ei olisi kovin kaunis eikä edes varma tapa. Mutta onneksi muutun ahdistuksessani niin passiiviseksi että istuin kuin suolapatsas makuuhuoneessa. Odotin, että poikaystävä tulee luokseni - kuivasin kyyneleet, niistin ja aloin esittää iloista hänen saapuessaan.

Puhumme terapeutin kanssa nykyään paljon ahdasmielisen uskonnon ja yhteisön vaikutuksista minuun ja ihan yleiselläkin tasolla. En kiellä sitä etteivätkö uskonto, usko ja yhteisö voisi tarjota myös hyviä ja kehittäviäkin ulottuvuuksia ihmisen elämään. Mutta uskonto voi olla myös sairasta, lamaannuttavaa jossa yhteisön jäseniltä halutaan viedä heidän ajattelukykynsä, persoonansa kuin katkomalla raajat. Ilman niitä on vaikea liikkua mihinkään. Minä en ole päässyt omassa elämässäni mihinkään ilman suurta tuskaa ja syyllisyyden tuntua.

Nyt olen onnellinen ja hiljaisen tyytyväinen elämääni. Elämäni on tässä, minun luonani. Ei jossain kaukana tavoittamattomissa. 

maanantai 21. helmikuuta 2011

Ahdistus

Tätä se on. Muutama tunti sitten asiat ja elämä oli ok, istuskelin sohvalla huivia neuloen ja Idolsia katsellen. Sitten jokin laukaisee ahdistuksen ja surun. Tänään siihen riitti tieto siitä että taas yksi minun ikäiseni kaveri on perustamassa perhettä. Kaikki menevät kihloihin, naimisiin ja saavat lapsia.

On vaikea sanoa mistä ja miksi olen surullinen ja katkera. En varsinaisesti kaipaa sellaisia asioita kuin lapset, omakotitalo, auto. Parisuhde on hieno asia, ja sitä tavallaan kaipaankin mutta siitäkin minulle tulee huono olo. Ehkä olen surullinen sen vuoksi, että koen jääneeni paitsi positiivista tunteista ja tuesta; olen katkera ettei minulla ole ollut keinoja opetella elämään tässä maailmassa, hakemaan paikkaani. Maailmasta kun piti vetäytyä pois "turvallisen" uskonnon ja yhteisön pariin. Nyt tunnen jääneeni jälkeen kaikista muista ikätovereistani, teen ja koen asioita jotka olisin halunnut käydä läpi jo paljon aiemmin. En ole koskaan tuntenut kuuluvani joukkoon.

Olen oikeasti todella vihainen, haluaisin voida kääntää aikaa taaksepäin. Itkettää pirusti. Tätä on ihan vitun vaikea käsitellä kun ei itsekään osaa pukea sanoiksi tai millään tavalla edes eheäksi ajatukseksi että mikä mättää.

Haluaisin mennä lähelle ihmisiä, siis ystävystyä ja uskaltaa rakastuakin / rakastaa. Mutta seuraan vain elämän kulkua sivustakatsojana, enkä pysty ottamaan vastaan ihmisten kiinnostusta. Itse asiassa käyttäydyn niin ettei kukaan kiinnostukaan minusta, sen vuoksi että minä en ole omasta mielestäni ihminen josta muut voisivat välittää. Kaverit tai poikakaverit. En tee mitään minkä seurauksena joku pitäisi minusta, olen vain passiivinen. Jos joku tulee lähelle - muistan hyvin viime kesän / syksyn - niin suhtaudun jotenkin passiivis-aggressiivisesti häneen... En pysty ottamaan vastaan ajatuksia, toiveita, vastustan kaikkea vaikka en haluaisi vastustaa. Muutos käyttäytymisessä ja minäkuvassa pelottaa.

No jäänen pohtimaan asioita ja pyörimään sängyssä vaikka aamulla on pakollinen luento. Maanantain vastaiset yöt ovat lähes poikkeuksetta hyvin syvältä.

lauantai 15. tammikuuta 2011

Lapsuuskodin usko

Exä oli nähnyt minussa paljon tuota kahden ääripään välillä liikkumista, monissakaan asioissa en osaa kuulemma olla muuta kuin joko-tai linjalla. Ehkä siinä on osa totuutta, että perheessämme ei nähty kovin paljon harmaan eri sävyjä vaan elämän asenne oli kyllä aika mustavalkoinen. Muistan kyllä miten vaikeaksi koin ne vaatimukset, joita lapsiin kohdistettiin: piti olla kiltti, totella eikä saanut kyseenalaistaa aikuisten sanomisia jne. Heilahtelin kahden maailman väliä: yritin olla täydellinen, hyvä, välittävä ja lempeä jolla koin ansaitsevani minulle tärkeiden aikuisten hyväksynnän mutta toisaalta koin itseni huonoksi ja pahaksi jos en kyennytkään täyttämään niitä odotuksia.

Jäin pohtimaan seikkaa - joka on kyllä ohimennen käynyt mielessäni jo aiemmin - että mitä varten vanhempani päätyivät juuri tämänkaltaiseen toimintaan mukaan. Äitini kohdalla syytä on helpompi arvailla, hän nyt ei ole koskaan ollut kovin itsevarma ja vakaa ihminen (sukulaisia uskoakseni), ja näin olen tulkinnut, että hän tarvitsee voimakkaasti jonkin ulkopuolisen saneleman struktuurin elämäänsä. Seurakunta ja usko antoivat hänelle "valmiiksi pureskellun" mallin elää, ajatella ja tuntea. Tiivis ja ystävällisen välittävältä vaikuttavat yhteisö antoi hänelle varmaan paljon merkityksen tunnetta elämään, paransi epävarmuuden. Isäni taas... No ehkä osaltaan samat syyt... Ehkä he halusivat äitini kanssa vain pitää suhteensa ja perheen kasassa, ja lyöttäytyivät porukkaan joka ei antanut vaihtoehtoja muuhun kuin hampaat irvessä pitää itsepintaisesti kiinni avioliiton pyhyydestä. Jälleen kerran ei tarvitse itse ajatella mitään. Edelleenkään vanhempieni kanssa ei pysty keskustelemaan järkevästi monistakaan moraaliin liittyvistä aiheista, koska 1) äitini kohdalla se menee huutamiseksi ja jankuttamiseksi, hänen perustelunsa on se että "Raamatussa sanotaan niin". 2) isäni ottaa säälivän kannan kaikkiin ihmisiin, jotka ovat vääräuskoisia, tuomitsemisensa hän yrittää piilottaa hokemaansa fraasiin että jumala rakastaa jokaista kaikesta huolimatta.

Olen alkanut ajatella tätä uskontoteemaa oikeastaan vasta viimeisen vuoden sisällä, sitä ennen pohdin ehkä enemmän selkeästi ihmissuhteisiin liittyviä asioita. Terapiassa tämä oli paljon esillä. Ai niin, olen saanut ajan kahdelle psykoterapeutille jotain arviointi-/haastatteluaikaa varten jo tammikuussa. Toinen voi ottaa uusia asiakkaita vasta maaliskuulla, toinen varmaan heti, mutta uskon pärjääväni siihen saakka jos päädymme tämän  ensimmäisen terapeutin kanssa sopimukseen. Hänet tapaan jo ensi viikolla, ja alkaa jännittää. Sitä ennen tosin on vielä psykiatrin aika. Olen vähän miettinyt, että mikähän diagnoosi sieltä mahtaa tulla... olen kyllä opintojeni puolesta perillä kaiken maailman mielenterveyden häiriöistä, ja minulla on omat epäilykseni...

Mutta sitten jatkuu tenttiinluku... blogistani on muotoutunut hyvin päiväkirjamainen ja tajunnanvirtaan perustuvaa ahdistuksen- ja ajatustenpurkukeino.