Kesäloma

Terapia jäi nyt kuukauden mittaiselle kesätauolle. Tavallaan se tuntuu helpottavaltakin kun voi pitää "lomaa" ja tunnustella taas miltä tuntuu elää ja olla ilman ulkopuolista tukea. Tänään tunsinkin olleeni paljon avoimempi terapeutilleni ja ottaneeni enemmän kosketusta tunteisiin; kävin hieman läpi niitä asioita mitä kirjoitinkin eilen unista ja lapsuuteen liittyvistä tunteista.

Kerroin etten tiedä mistä pelon läsnäolo lapsuudessani johtui, mutta se liittyi vanhempiini. Vaikka olenkin jo olevinani aikuinen niin silti ne pelot ovat edelleen olemassa ja hämmentämässä. Se näkyy siinä että pelkään ihmisten suhtautuvan minuun kielteisesti, pelkään huomiota koska minusta ei varmasti pidetä. Pidän aina hyvää huolta toisista, kyselen ja olen kiinnostunut. Oikeasti läheisille ihmisille pystyn olemaan "itsekäs", puhun omista jutuistani ja saatan vaatia paljon huomiota, koska tunteeni eivät sitä muuten saa - tai paremminkin minulla on aina pohjaton tunne siitä etten tule saamaan mitä tarvitsen, kukaan ei pysty täyttämään tyhjää oloani ja helpottamaan pelkojani.

Kuinka paljon haluankaan saada pääni kuntoon, että voisin olla onnellinen. Ja haluan että lähimmäiseni ovat onnellisia, pystyisin rakastamaan heitä avoimesti. Nyt vain sattuu. Välillä tekisi mieli  vain käpertyä jonkun kainaloon piiloon maailmalta, puhua kaikenlaisia hulluja juttuja ja etääntyä arjesta. Voisi antaa taas ajatuksen lentää, pohtia siinä kaikkea mahdollista ja mahdotonta. Oikeasti vaivata aivosolujaan ihmettelemällä tämän kaiken tarkoitusta.

Pentti ajatuksista... eli siis penni ajatuksista

Onkohan psykoterapian vaikutusta se, kun alkaa nähdä erilaisia unia kuin aiemmin? Olen nyt kesän aikana nähnyt unia vanhemmistani, mitä ei ole aiemmin tapahtunut. Unet ovat jollain tavalla  ahdistavia, ja vaikka niiden tapahtumat eivät olekaan toden mukaisia niin niissä olevat tunteet ovat tuttuja. Niinpä herätessäni olen usein sellaisten unien jälkeen hämmentynyt, kun mietin sitä miten oli saattanut "unohtaa" jonkin tunteen. Erityisesti erilaiset teinivuosien tunteet ovat tulleet unien kautta uudelleen pinnalle.

On hassua, että koen nyt käyväni läpi uudelleen henkistä murrosikää ja pohdin mitä silloin on ollut, mitä tapahtumia minä ja perheeni olemme käyneet läpi. Useat asiat tulevat minulle täytenä yllätyksenä, kun sisarukset kertovat elämästään ja minä en muista pätkääkään ko.asioista. Pirullista kun tuntuu että puolet elämästä on jossain pimennossa, olen unohtanut itseenikin liittyviä asioita niin paljon. Ja tiedän miksi; ne ties mistä johtuvat ahdistavat olotilat lapsena olivat äärimmäisen voimakkaita ja pelottavia, kauhua ja kammoa siitä että jotain pahaa tapahtuu.

Päivän kipale on "Jää vain Houston kutsumaan" (Vesterinen yhtyeineen)

Kauhu

Maanantai oli kauhein työpäiväni tähän saakka. Tiistai taas oli paras työpäiväni. Tiistai-ilta oli sitten kuitenkin henkilökohtaisesti raskas. Olen masentunut ja jähmettynyt. Ei, vaan rinnassa tuntuu sellainen puristus joka saa taas pelkäämään että jotain pahaa tapahtuu. Olen jotenkin lukkiutunut ja nyt on enää pari terapiakertaa jäljellä ennen kesätaukoa enkä tiedä miten selviän. Syömällä rauhoittavia. Aion käydä omalääkärillä pyytämässä toisen reseptin, koska psykiatrin nyt kirjoittamat eivät tule riittämään pitkäksi aikaa kesällä. Olen tullut siihen lopputulokseen, että aivoni tarvitsevat kipeästi jotain rauhoittavaa ainetta, koska en pysty itse tyynnyttämään itseäni. Rauhoittavien vaikutuksessa tunnen olevani normaali, NORMAALI ja SELKEÄ. Juuri sellainen mitä haluaisin olla ja yritän olla ilman lääkettä. Ilman sitä ahdistun ja pelkään ja välttelen ja suren ja hermostun.

Taas puuttuu elämästä se tukipilari, johonkin se katosi päivässä parissa. Tyhjyys tuntuu taas iskevän ja pettymys itseen. Onhan se terve minä ollutkin tässä jo pitemmän aikaa eniten esillä, mutta nyt on ainakin hetkellisesti se henkinen lamaannus on iskenyt. 

Keskiyön kekkerit

Ei nukuta. Tällä viikolla on tullut stressiä töissä ihmisten reaktioista. Otan kaiken liian henkilökohtaisesti, tuntuu että suojaukset ovat  nyt pudonneet alhaisiksi. Asiat ja kommentit jäävät pyörimään päähän ja olen koko ajan jännittynyt. Rentoutumisen eteen on kotona tehtävä töitä.

Jännittää myös se, että pitää tavata perhettä pitkästä aikaa. Viime aikoina on itkettänyt kun olen muistellut lapsuudenkodissa asumista ja miltä yksinäinen nuoruus tuntui. Tuntuu kuin 10 vuotta olisi vain kadonnut elämästäni, en olisi kokenut niitä. Kuten en tavallaan olekaan. 

En ole koskaan aiemmin ajatellut näin paljon sitä mitä uskovaisen kodin ilmapiiri merkitsee lapselle. Meillä oli paljon muutakin pelottavaa ja negatiivista kodissa, ja hiljalleen niitäkin asioita on palautunut mieleen... Mutta suhtautumiseni vanhempiini on aina ollut hyvin mustavalkoista ja jyrkkää, joko he ovat vain hyviä tai sitten aivan kauheita. Silloin kun he ovat hyviä niin en pysty muistamaan niitä huonoja puolia. En jaksa uskoa, että äiti olisi pelottava ja herkästi räjähtävä, epäluotettava, tunkeileva tai että isä olisi kylmä, murjottava, hylkivä ja epäluotettava myöskin.

Miksi on niin

Pohdiskelin taas tänään miksi on niin vaikea olla rehellinen itselleen. Miksi on vaikea tutkia ja hyväksyä omia tunteitaan ja piirteitään? Olen joutunut miettimään monista asioista haluanko minä todella tätä vai onko se jonkun muun tahto.

Ehkä yksin oleminen tekee hyvää tällaiselle ihmiselle, jolla ei ole kovin vakaata käsitystä itsestään. Tai ainakin se "haavoittuu" herkästi ulkopuolisten kommenteista, eikä kestä hirveästi testaamista. Minut on aika helppo saada hämilleni. Viime aikoina ... ehkä tässä huhti-toukokuun tietämillä ... olo on kuitenkin tuntunut taas varmemmalta. Olen uskaltanut alkaa pohtia mikä on muille näytettävää pintaa ja mitä oikeasti olen. Joskus on tuntunut siltä, että ahdistusta ja pahaa oloa on tullut eniten siitä kun olen esittänyt roolia mutta sisimmässäni en ole kokenut sen olevan osa itseni. Yritin pitkään koiraporukoissa pyöriessäni vakuutella, että olen todellinen koiraihminen ja haluan hankkia monta koiraa. (Tämä nyt on taas ihan paska esimerkki, mutta aika tärkeä) Yritin "lunastaa" paikan niissä piireissä, ja löytää tavan olla kerrankin samanlainen ja hyväksytty. Tämä ei ole ainoa esimerkki, mutta helpoiten kerrottavissa ja tunnustettavissa.

Kävelin yksi päivä vesisateessa kotiin, kun lenkkipolulla tuli vastaan minun ikäiseni nuori nainen kahden koiran kanssa. Toinen koirista sattui olemaan juurikin sitä omaa "unelmarotua", jonka olen jo pari vuotta halunnut hankkia. (Ja jollainen minulla voisi nyt olla.) Olinkin vielä alkutalvesta sitä mieltä, että sellainen otus tulee minulle kun olin eronnut poikaystävästä, joka ei pitänyt koirista. Mutta nyt kun olen yksin, ajatus ei olekaan niin ihana.

Olen aina ollut kateellinen sisaruksilleni. Ehkä ilman syytä. Olen vaatinut haluamaani, pitänyt aina puoleni ja usein ollut vahvatahtoisin sisaruslaumasta. Mutta koko lapsuuden tunsin, että mikään ei ole vain minua varten, minä en ikinä ole tärkein ja minun vuokseni ei tehdä mitä vain. Lapsen pitäisi saada tuntea niin ihan pienenä, että hän on maailmannapa. Sitten siltä pohjalta voi alkaa oppia huomioimaan muita ja olemaan aikuisen lailla terveen itsekäs. En saanut vanhemmilta sitä huomiota mitä tarvitsin, en saanut tuntea heidän olevan minua varten. Siispä olin "koukussa" lemmikkeihin, haalin niitä itselleni jotta joku olisi minun, vain minun. Halu saada jotain itselle oli rajaton; vaadin vanhemmiltani ihan mahdottomia ja testasin näin mitä he ovat valmiita antamaan. Ajattelin kait päässäni, että jos rakastatte minua teette näin, näytätte sen ostamalla minulle sitä ja tätä, koska ette muutoin näytä. Meillä ei näytetty lapsuudenkodissa tunteita suoraan, vaan enemmän isäkin hyvitteli karkeilla ja katteettomilla puheilla.

Mutta minä olen aina vain halunnut huomiota ja rakkautta; en avoimesti, mutta joskus kun tunteet ryöpsähtävät epätoivoisiksi niin sitten olen kyllä todella epätoivoinen! Kyse on ollut pitkälti miehistä elämässäni; heiltä haluaisin saada kiistatonta ihailua, ihan sama millainen olen. Saatanpa olla jollain tapaa myös tiedostamattoman tahallisesti inhottava, vastenmielinen ja kaikkea muuta, kun testaan jääkö tuo ihminen luokseni. Koska tiedän, että ei jää mutta haluan yrittää.