Kuinka suhtautua näennäisesti riittävän hyvään, joka ei kuitenkaan käytännössä riitä

Pää räjähtää ja samaan aikaan ei kuitenkaan. Tunteita ja muistoja on läsnä ja silti ei ole. Olen todella taitava olemaan irti arjesta ja tästä hetkestä, minä osaan sen. Minä haluaisin raivota ja itkeä, mutta siihen ei ole aikaa ja mahdollisuutta. Koitan vielä hetken pitää kaiken kasassa, kunnes tulee taas seinä vastaan ja romahdan. Kuten tapahtui kuusi vuotta sitten. Tuli stoppi. 

Joku minussa ei vieläkään ole varma ja vakuuttunut, että minulla ylipäänsä olisi mitä surra tai vihata. Sille osalle vaillejääminen ja laiminlyönnit ovat olleet normaaleja. Miten lapsena voi kaivata jotain mitä ei ole edes saanut, ja miten puhua tunteista ja kokemuksista, joille ei ole sanoja? Sille on ollut normaalia, että äiti on ailahtelevainen, dissosioiva, epävakaa, torjuva, omista tunteista ohjautuva, tunkeileva; isä taas on ollut poissa, ylistänyt miten usko on hänelle tärkeintä, maallinen (perhe siis) ei mitään. Todellisia tunteita on perheessäni vältelty ja torjuttu. Jokainen on niitä varmasti salassa muilta kantanut, mutta yksin.

Isäni soitti tänään, heräsin päiväunilta, ja hän pyysi anteeksi kun herätti. (Hänhän pyytelee aina kaikkea anteeksi, ainakin sellaista missä hän ei ole toiminut väärin.) Tiuskaisin takaisin, että no mistä sinä olisit voinut tietää minun nukkuvan ja olisin voinut olla vastaamatta. Sitten hän selitteli hyvin hämäräperäiseen, vihjailevaan tapaansa sisarusteni asioista ja ongelmista, joissa heitä oli taas autettu. Isälläni on todella omituinen tapa samaan aikaan olla tyytyväinen antamaansa apuun, mutta silti olla siitä jotain negatiivista mieltä. Kaksoissidosviestintää jälleen. Hän voi kertoa haluavansa auttaa lapsiaan rahallisesti, ja että antaisi suurinpiirtein kaiken omaisuutensa jos voisi, mutta sitten kun hän raha antaa huonosti toimeentuleville sisaruksilleni, siitä seuraa passiivis-aggressiivista hiljaisuutta, huokailua, merkitseviä katseita. Mikään en koskaan onnistu ja ole oikein.

Vaikka olemme onnistuneet erkaantumaan hänestä, suhteet ovat silti hämärät ja rajattomat, ainakin nuorempien sisarusteni kohdalla. Tuollainen passiivis-aggressiivinen, turvaton ja itseensä päin vetävän ihmisen kohdalla rajojen tulisi olla selkeät, mielestäni. Mutta sisarukseni menevät edelleen isän luokse kuin kotiinsa, milloin vain, jättävät lemmikkejä hänelle hoitoonsa, menevät hoitamaan hänen lemmikkejään, lainaavat (saavat) rahaa. Ehkä olen itse väärässä, ehkä onkin hyvä olla rennoissa väleissä vanhempiensa kanssa, mutta minulle tuo muistuttaa siitä miten sairaaloisen riippuvainen isä on ollut aina jostain; ensin seurakunnasta kun hän tuli uskoon, ja kun uskossa oleminen alkoi olla jo vähän vakaampaa ja kuherruskuukausi sen kanssa ohi, hänestä tuli riippuvainen perheestään. Hän elää muiden kautta, aina. Ja minä haluan paeta sitä, koska se tekee minut sairaaksi.

Terapiassa tulee olemaan todella vaikeaa käsitellä tätä ristiriitaista suhdetta isään. Hän on toisaalta todella rakas ja läheinen ja ihana, mutta samaan aikaan niin tukahduttava omine pelkoineen, että olen sisäistänyt hänen pelkonsa ja sitä kautta myös nuoruuteni ja aikuisuuteni alkutaival on ollut pilalla. Minä en ole tiennyt kuka olen ollut, ei ole ollut lupaa, olisin pettänyt isän olemalla jotain muuta kuin mitän hän odotti ja mihin hän minut kasvatti. 

Eilen ja tänään olin vapaa

Dissosiaatio on sulanut kevään aikana hiljalleen, mistä olen iloinen. Olen jossain määrin päässyt eteenpäin isäsuhteen työstämisessä: olen ymmärtänyt, että minun ei todelle ole tarve ja velvollisuus suojella häntä, ja myötäillä elämänvalinnoillani hänen toiveitaan, jotka taas kumpuavat hänen peloistaan. Ala, jota olen opiskellut, on suoraa seurausta kokemistani emotionaalisista laiminlyönneistä ja hengellisyyden nimissä tehdystä väkivallasta. Olen valinnut turvallisen ja työllistävän alan. Olen valinnut sen, koska en uskonut minusta olevan muuhun. Olen valinnut sen, koska koin velvollisuudekseni auttaa ihmisiä. Enää en ajattele ja koe samalla tavalla, ja uskallan irrottautua isästä.

Tämä on ollut tiedossani varmasti jo pitkään. Erona aiempaan on siinä, että nyt minulla on enemmän jaettua tietoisuutta eri dissosioituneiden osien välillä, ja pystyn liittämään traumakokemuksia todelliseen itseeni. Kykenen tuntemaan ja suremaan, ja muistamaan sen, kuljettamaan mukanani. Minä luotan itseeni ja selviytymiseen niin paljon, että tunnen muurien madaltuneen eri osien välillä. 

Otan myös omat tunteeni ja kokemukseni vakavammin. Pidän tunnemuistojani minulle totena. Minä olen ollut avuton ja kauhuissani vanhempieni ja muiden aikuisten hulluuden edessä, ja minä olen joutunut siinä tilassa uskomaan kaiken mitä he ovat sanoneet. Minä olen joutunut vääristelemään ja vääristymään, jotta en olisi hajonnut. Sillä on ollut valtaisa vaikutus minuun, ja minulla on kaikki oikeus nyt hoitaa itseäni ja tehdä kuntoutumiseni olosuhteet mahdollisimman hyväksi. Tutustua itseeni.

Olen onnellinen, huomasin sen eilen ja tänään. Kaikesta paskasta huolimatta olen onnellinen tässä hetkessä. Tiedän, että kun kesätyöni alkaa, energiavarastoni ovat taas lujilla, ja taantumusta voi tulla. Mutta tiedän olevani matkalal kohti parempaa, tämä on yksi elämänvaihe ennen valmistumista, ja sen jälkeen voin taas miettiä suunnitelmiani uusiksi.

Googlasin mielenkiinnosta erään henkilön, joka vaikutti hyvin voimakkaasti lapsuuteni seurakunnassa. Hän oli vankilassa istunut talous-, väkivalta- ja huumerikollinen, josta tuli jumalan armosta evankelista. Rikoksista hän ymmärtääkseni pysynyt erossa, mutta elämä vaikuttaa muuten olleen yhä edelleen repaleista ihmissuhdesotkujen ja muiden ongelmien muodossa. Mutta mitäpä sitä itseään tutkailemaan, eihän sellaiselle ole tarvetta, koska synnistähän kaikessa on kyse - ongelmia on koska ihminen on syntinen, ja synnistä pääsee kun pyytää niitä jumalalta anteeksi. Synti on samaan aikaan ihmisen sisällä ja ulkopuolella; se voi tulla ja mennä ja ihmisen pitää vain turvata jumalaan ja tehdä parannus. Ihmisessä itsessäänhän ei voi olla varsinaisesti kehitettävää ja parannettavaa koska tunteet on poissuljettu, niitä ei kuulu kuunnella koska ne ovat maallisia, saatanallisia. Ihminen on paha. Tätä samaa paskanjauhantaa löysin lehtijutusta kyseisestä evankelistasta. Jumala koettelee, ja on antanut vaikeuksia jotta hän ymmärtäisi elävänsä vain jumalan armon varassa. Niin. Tästä syystä en koskaan kykene olemaan isäni kanssa läheinen, koska hän on samanlainen hullu. Eikä se siitä muuksi muutu.

Tällaiset esimerkit auttavat minua ymmärtämään aina vain paremmin sitä, millaisen henkisen pahoinpitelyn kohteeksi olen joutunut. Tulen vihaamaan heitä loppuelämäni. 

Äitienpäivä

Tämän päivän herättämistä tunteista ja ajatuksista on kirjoitettu monissa seuraamissani blogeissa. Äitisuhteet ovat tunteita herättäviä monelle. Mitä minä tunnen äitiäni kohtaan? Useinkaan en mitään. En ajattele, en tunne. Lähetin kyllä kortin, johon kirjoitin jonkun fraasin. Äitienpäivä ei itsessään ole herättänyt minussa mitään, mutta eräs näihin päiviin yllättäen ajoittunut kuolemantapaus kylläkin. Äitini suhtautuminen ja viestintä nostattaa tunteita, ja mieleeni alkaa palailla ahdistus. Ei edelleenkään konkreettisia ja selkeitä muistoja, mutta turhautumista ja vihan tunteita. Äitini on komentelija ja tunteiden välttelijä. Hänen mielestään on turha surra asioita, joille ei voi mitään. Hänen mielestään jumalalla on suunnitelma, ja sen vuoksi ei ole tarpeen surra. 

Mitä siis tunnen äitiäni kohtaan? Syvää vihaa. Vihaa hänen vihastaan ja välinpitämättömyydestään. Vihaa hänen itsekkyydestään ja haluttomuudestaan ottaa vastaan minun tunteitani. Minä en ole saanut olla vihainen, äiti on suuttunut siitä. Hän on huutanut, menettänyt hermonsa, kiroillut, haukkunut. Se äiti on jättänyt minuun mielettömät määrät purkamatonta ja vastaanottamatonta raivoa ja painetta ja pelkoa siitä etten saa kokea negatiivisia tunteita. Silmieni edessä on kuva äidistä, joka vahingoniloisesti, sadistisesti ja ivallisesti hymyilee kun jouduin luopumaan lemmikistäni - äidin vaatimuksesta. Äitini oli monissa asioissa tyranni, mielivaltaisesti ja ennustamattomasti toimiva epävakaa hahmo. Ei turvallinen ja lämmin äiti. Jota hän silti oli kuitenkin välillä. Mikä lisää vihaani entisestään. Miksi hän ei voinut olla tasainen ja rauhallinen, miksi? Ristiriita on saanut tunteet dissosioitumaan omiin lokeroihinsa, ja normaalisti yritän pitää kaikki lokerot kaukana tietoisuudesta. 

Äitini petti luottamukseni monella tavalla. Syillä ei lopulta ole minun kannaltani väliä. Äidilläni olisi ollut mahdollisuus hankkia tietoa lapsen kehityksestä ja vanhemmuudesta, elettiin jo sen verran edistyksellistä aikaa, ja tietoa oli. Ehkä hän etsikin, en tiedä. Minua se ei kuitenkaan hyödytä. Se ei saa vihaani laantumaan, eikä mielestäni ole tarpeenkaan. Vaikka yrittäisin antaa äidille anteeksi, en pysty ohittamaan sitä millaisia kehitysvaiheita olen nuoruudessani joutunut "skippaamaan". Miten uskonto ja sen opit ovat menneet minun tarpeideni edelle. On täysin luonnotonta ja väkivaltaista erottaa lapsi tämän tunteista, ja ajatuksista ja seksuaalisuudesta, se mielipuolisuus altistaa dissosiaatiolle. Pois se kaikki minusta. 

Rakkaus lapseen ei riitä. Pitää olla myös ymmärrystä ja halua kyseenalaistaa omia näkemyksiään, ja ottaa oma lapsi tosissaan. Jos äiti tai isä ei voi välittää rakkauttaan lapselle, se on lapsen kannalta ihan turha, sillä ei ole mitään merkitystä miten paljon vanhempi sitä rakkautta oman mielensä sisällä tuntee. Sanat eivät ratkaise, tunne ja yhteys lapsen kanssa ratkaisee.

Meditatiivinen kävely

Kävelen iltaisin hieman auringonlaskun jälkeen pienen, noin 45 minuutin mittaisen lenkin. Kierrän läheisen järven ympäri, ihailen valoja hämärtyvässä illassa, kuuntelen ohikulkevien ihmisten keskustelua, haikailen ja hellittelen suloisia koiria puistossa. Olot ja tunteet tulevat ja menevät, enkä enää huolestu niistä. Iltakävelystä on tullut rauhallinen rutiini, jolloin voin olla läsnä.

Kävelen samaa reittiä, jota kävelin vuosi sitten. Vuosi sitten olin järkyttävän ahdistuksen vallassa. En voinut olla paikallani, kaipasin erästä ihmistä niin äärettömän paljon. Minä muserruin kaipuuni ja yksinjäämisen pelon alle, ja lähdin ulos vaeltelemaan kun en kyennyt kotona asettumaan. Yksinäisyys viilsi syvältä, ja ulkoillessani koin pimeän ja kylmän vastaavan myös sisäistä mieleni tilaa. Vaelsin yksin, kiersin järveä ympäri yhä uudelleen, ja samalla kaikki muut olivat tietämättömiä ahdingostani. Mutta minä selvisin vaikka vuosi siihen meni. Nyt olen onnellisempi, ja rauhallisempi, minä todella selvisin.

Paljon kestettävää

Tällä viikolla sisäinen maailmani on liikahdellut ja järkkynytkin aika tunnepitoisesti. Ja koska olen viettänyt viime vuodet pääsääntöisesti varsin askeettista tunne-elämää, tämä tuntuu nyt kovin kummalliselta. Elämässäni ihmiset ovat olleet kohtuullisen vakaita ja turvallisia, heidän kanssaan olen voinut ennakoida elämääni. Ne ihmiset, jotka ovat potentiaalisia aiheuttamaan oireita, olen koittanut pitää loitompana. Kuten sukulaiset. Kuten ihastukset. 

Nyt olen pohdiskellut erään ihmisen kanssa syntyjä syviä. Pitkän kaavan kautta. Pohdintaa, joka ei merkitse hänelle mitään, mutta minä olen taas hetkellisesti avannut yhteyden mielen mustaan aukkoon. Mustassa aukossa on... no, mustaa. Siellä ovat vastaukset (voiko koskaan olla mitään vastauksia?) siihen miten olen tällaiseksi kasvanut, muokkautunut ja sementoitunut. Miksi matkaan eteenpäin yksin, aina vain, miksi en pyri siihen mihin niin monet muut. Miksi se tuntuu niin kamalalta. Toteuttaa ikiaikaista tarvetta olla yhteydessä toisiin ihmisiin ja perustaa perhe. 

Tunnen kamalaa puistattavaa oloa kun lapsuuden muistot koputtavat kuvainnollisesti mieleni eteisessä. En tiedä haluavatko ne tulla varsinaisesti kylään, mutta jostain syystä ne välillä käyvät kurkistamassa ikkunoista ja koputtamassa oveen. En ole uskaltanut päästää niitä sisään, pidän ne ulkona. 

Pelkään, että parisuhde ja lapsi romahduttaisivat kaikki suojamuurit, eteisen ovi ei pitäisikään enää ja haamut muistoineen raivaisivat ja murtaisivat tien sisään. Minä en enää päättäisi siitä kuka tulee tai menee minun talossani. Sitä en halua. Minä pelkään. Pelkään järkyttävän paljon läheisyyden ja rakkauden tuomaa menettämisen pelkoa. Pelkäisin puolison inhoavan minua, katsovan parempia, kauniimpia ja haluttavampia naisia, pettävän, jättävän. Pelkäisin, että lapsesta tulisi puolisolle minua tärkeämpi. Että minä joutuisin olemaan kateellinen omalle lapselleni. Koska pelkäisin taantuvani omaan lapsuuteeni, jossa olen menettänyt vanhempien huomion ja rakkauden. Minä olen joutunut väistymään, koska nuorempi sisareni on saanut huomion itseensä. Ja vaikka en olisi kateellinen lapselleni, vaikka kykenisinkin tuntemaan iloa, pelkäisin näkeväni lapsessa itseni ja sitä kaikkea mitä en saanut. Muistot palaisivat, ja surisin itseni kuoliaaksi.

En kestä vanhemman rakkautta lapseensa. En kestä nähdä sitä, en kestä miten se huokuu vanhemman sanoista ja teoista ja olemuksesta, miten silmissä on jokin äärettömän kaunis ja liikuttunut katse kun vanhempi puhuu lapsestaan. Tiedän vanhempieni tuntevan rakkautta minua kohtaan, he kuolisivat puolestani. Tiedän sen. Nämä samat ihmiset ovat tuottaneet minulle tuskaa ja ristiriitaa. Osaltaan elämä ja sen arvaamattomat käänteet, kuolemat, sairastumiset, vanhempien omat ongelmat. Rakkauden ja kiintymyksen kääntöpuoli ovat näyttäytyneet minulle niin monta kertaa elämässäni, että minusta on tullut ylivarovainen ja kaikkea pahaa ja epäonnistumista ennakoiva. Ettei taas tarvitsisi kokea sitä miten jonkin ihmisen rakastaminen tuottaa kipua. 

Traumatisoitumiseni näkyy siinä, että puhun näistä samoista asioista kuin ne olisivat tapahtuneet toiselle ihmiselle. Saattaisin raportoida niistä ilman kosketusta itseeni. Tämä viikko on ollut siitä poikkeuksellinen, että olen hetkellisesti hereillä. Tällainen minä olen, nämä ovat osasia minusta. Minä todella olen tällainen, ja kuitenkin suren ettei kukaan minua näe. 

Jatkuvuuden tunnetta ei ole

Huomaan jälleen kuinka vaikeaa minun on muistaa ihan vain muutaman päivä sitten tapahtuneita asioita. En muista mitä olen kirjoittanut tänne blogiin, en muista mitä työviikolla tapahtui. Mieleenpalauttaminen on niin vaikeaa.

Yksi syy on varmasti pikkuruisen aivokapasiteettini ylikuormittuminen. En ehdi prosessoida kaikkea tapahtunutta. Se ei tarkoita että olisin tyhmä tai jotenkin vajaa, se vain on ominaisuuteni että prosessoin hitaasti. Tavallaan. Koska välillä käsittelen asiat nopeasti, mutta se on tiedollisella tasolla se. Tunnetasolla olen iänikuinen hinkuttaja. En ole varmasti vieläkään sisäistänyt kaikkia minulle kevään ja kesän aikana tapahtuneita juttuja. Ja kuinka kauan niiden ymmärtämiseen meneekään.

Hetkittäin voin jo hyväksyä sen, että tarvitsen paljon omaa aikaa. Rauhallista, yksinäistä, hiljaista, levollista. Minä en jaksa olla jatkuvasti ihmisten kanssa, eikä minun tarvitse. Se kuitenkin jollain tapaa vahvistaa omaa käsitystäni itsestäni ulkopuolisena ja hylättynä. Siinä on suuri ristiriita. Miten saisin sen merkityksen karisemaan yksinolemisesta? Minua ei ole hylätty, kyse ei ole siitä. Minulla on elämässäni tärkeitä ihmisiä, osa kaukana, mutta läsnä silti. Pidän itseäni kuitenkin jonkinasteisena luuserina, koska en ole sosiaalinen ja verkostoituvaa tyyppiä. Tiedostan kuitenkin käyväni läpi teiniaikojen ulkopuolisuuden tunnetta; sitä kun olin erilainen ja outo, vanhempien usko eristi minua vielä lisää. 

Ulkopuolisuuden lisäksi elämääni on leimannut pelko. Pelko on laajentunut koskemaan kaikkea mahdollista. En pääse siihen käsiksi ehkä vieläkään, tavallaan tiedän mistä tekijöistä lapsuuden ja nuoruuden aikaiset pelkoni ovat kasvaneet, mutta silti ne ovat etäisiä edelleen. Ehkä joku traumaosa kantaa niitä eikä minulla ole nyt niihin pääsyä. Silti pystyn nimeämään pelon olevan yksi läheisimpiä ja pitkäaikaisimpia ja leimallisimpia tunteita elämässäni. Minä olen pelännyt paljon. Ja sitä ei kukaan pysty ymmärtämään, koska minulla ei ole ollut "aihetta" pelkoon. Siksi en halua menneisyydestäni paljoa kertoakaan, koska ihmiset eivät ymmärrä. Tämä on ehkä yksi syy sille miksi koen olevani yksin yhä edelleen; vain harvat ihmiset ymmärtävät ja pystyvät sen viestittämään. Heidän seurassaan olen kotonani. En kenenkään muun. Enkä niihin muihin haluaisi elämääni uhratakaan. 

Nyt muistan työviikon lopusta sen, että ahdisti hirveästi. Joku ääni piti meteliä taas siitä miten en ole tarpeeksi mitään ja etten kelpaa. Se katsoi asiakseen muistuttaa jälleen niistä tilanteista ja keskusteluista, jotka osoittivat (omassa päässäni, oman tulkintani mukaan) miten mitätön ja merkityksetön paska olen. Etten osannut, en kelvannut, en ollut haluttu. Nyt viikonlopun levättyäni olen saanut ääntä hieman hallintaan, ja osia balanssiin. Olen yrittänyt pitää itseni tässä hetkessä, ennen tätä päivää se ei oikein onnistunut, mutta tänään olen saanut rutiinien kautta juurrutettua itseäni tähän hetkeen. 

Työni on aika hektistä ja vaatii monien asioiden hallitsemista yhtä aikaa. Se vaatii paljon henkisesti, koska koko ajan tapahtuu. Minulla on myös paljon työtovereita, joiden kanssa on tehtävä välillä yhteistyötä itensiivisestikin, riippuu työn vaiheesta. En pysy aina perässä omien tunteiden ja reaktioiden kanssa, en pysy kärryillä siitä mitä minulle tai minussa tapahtuu, ja sitten vieraannun itsestäni. Tämä muistuttaa dissosiaatiota, ja tekee olosta epämukavan. En tunnista itseäni, en ääntäni, en kehoani. En ole läsnä itsessäni. Olisin paljon onnellisempi jos pystyisin siihen, läsnäoloon ja itseni kuuntelemiseen, mutta se vain täytyy kai hyväksyä ettei se ole aina ajallisesti mahdollista. 

Tervetuloa uusi viikko ja työt, ehkä ne pitävät kuitenkin pinnalla.

Miten ulkoistat itsesi vanhempana

Päivä on ollut väsyttävä ja raskas. Yritin lukea kirjaa lasten uskonnollisesta kaltoinkohtelusta, mutta en jaksanut vaan nukahdin useamman tunnin päiväunille. Heräsin nyt, ja ahdistaa. Olen tätä ennen ollut pitkään ajattelematta hengellisyyden vaikutuksia minuun, en ole antanut ajatuksiani sille mitä sellainen hihhulointi on minulle tehnyt. Se on tehnyt aika paljon. Minun on vain vaikea ymmärtää sen tapahtuneen minulle. Mikä sinällään sopii kuvaan, koska onhan se manipulointi, elämän ylihengellistäminen ja vääristely kasvattaneet kuorta ja tehneet minusta "robotin". Onhan koko lapsuuteni ollut hengellisyyden läpitunkema, en ole saanut vanhempiini todellista yhteyttä, enkä myöskään ikätovereihini. Sisaruksiini.

Mieleeni tuli tänään "keskustelu" äidin kanssa. Hänen kertomansa mukaan hänen ei ole tarvinnut koskaan puhua meille lapsille ehkäisystä koska on pitänyt meitä niin fiksuina että ymmärrämme asian tärkeyden itsekin. Tästä tilanteesta on aikaa jo vuosia, silloin en osannut reagoida kommenttiin millään tavalla. Nyt se tekee minut hyvin vihaiseksi ja surulliseksi yhtä aikaa. Miten äiti voi ulkoistaa itsensä tällaisessa asiassa noin perinpohjin? Mistä hän kuvitteli meidän saaneen tarvittavat tiedot, koulusta? Koulunko vastuulla on käydä keskustelu siitä miten itsestä ja omasta kehosta välitetään ja pidetään huolta, ehkäistään ei-toivottuja raskauksia ja tauteja? Onko opettajien ja terveydenhoitajien velvollisuus opettaa tämä lapsille? Vai tarkoittiko äiti kenties sitä, että me lapset olimme itse vastuussa tiedon hankkimisessa ja asioiden läpikäymisessä? Että äidillä tai isällä ei ollut minkäänlaista roolia tässä asiassa? 

Tähän äitini kommenttiin kiteytyy moni asia lapsuudenperheessäni; vanhemmillani ei ollut osaa eikä arpaa asioihin, lapsen kehitykseen, asiat vain tapahtuivat joidenkin ulkopuolisten voimien turvin. Vanhempien ei tarvinnut käydä keskusteluja, ei tarvinnut ottaa vastuuta. Tunteet kanavoitiin muualle. Perheen sisällä ei ollut pahaa, se oli ulkopuolella. Ongelmat ratkesivat kun rukoili apua jumalalta, joka toimi kuten parhaaksi näki. Kaikessa uskottiin jumalaan. Jumala auttoi löytämään oikeat ratkaisut elämään, jumala toi esiin ja osoitti ne juuri oikeaan aikaan, piti vain luottaa häneen. 

Sellainen huomio tuosta keskustelusta äitini kanssa. Eihän äiti hyväksynyt avioliiton ulkopuolista seksiä tai muita syntejä ollessaan vielä yhdessä isäni kanssa. Mutta tuohon aikaan hän oli alkanut varmasti jo erkaantua henkisesti seurakunnasta ja isästä, ja olivathan vanhemmat toki laittaneet merkille etten minä uskonut enkä aikonut elää sitä elämää. Siihen he eivät onneksi enää puuttuneet kun aloin olla täysi-ikäinen ja seurustella, ja siihen ajanjaksoon tuokin episodi liittyi.

Kiitos vanhempien, hukuin maailmaan. Siihen maailmaan, jossa halusin elää ja olla ilman pelkoja ja ahdistusta. Koska se toinen, lapsuuden hihhulimaailma oli sairas ja kieroutunut. Mutta en osannut olla omassa maailmassanikaan. Kun muutin lapsuudenkodista, kärsin suunnattomasta turtuneisuudesta, välillä ahdistuneisuudesta, peloista, jännittyneisyydestä. Olin myös hyvin lapsenomainen monessa asiassa, ja nyt ymmärrän käyttäneeni tuolloin sitä roolia jonka olin oppinut noin 8-9- vuotiaana kun hihhulointi oli kai kaikista pahimmillaan. Joku minusta oli jäänyt sille lapsen tasolle, sovelsin sitä selviytymiskeinoa vielä 10 vuotta jälkijunassa kun en muuta osannut. Olin hyvin mustavalkoinen asioiden suhteen (kai teinit on?), minulla ei ollut mitään tulevaisuusperspektiiviä. Olin reipas ja iloinen ja sosiaalinen ulospäin. Sisältä olin hukassa. Tunsin etten selviä yksin, mutta tukahdutin sen tunteen. En päästänyt tietoisuuteen. Minulla ei ollut muita selviytymiskeinoja, koska en ollut niitä oppinut. Eikä minulla ollut enää sitä "lapsenuskoa" joka minulla joskus oli ollut. En enää uskonut siihen paskaan.

Minun on hyvin vaikea tehdä edelleen päätöksiä tai suunnata elämääni jonnekin. En osaa toteuttaa haaveita. En tiedä kuinka paljon se on luonteenlaiskuutta, ja kuinka paljon siitä on menneisyydestä johtuvaa. Koska en osaa ajatella tulevaisuutta ja itseäni aktiivisesti siihen vaikuttamassa. En uskalla tehdä muutoksia ja siirtoja, koska alitajuisesti kai odotan jonkun muun tekevän ne, jonkun muun tulevan ulkopuolelta tekemään minut onnelliseksi. Niin ei pitäisi olla, ja ehkä koitan koko ajan tehdä asialle jotain, käsittelemällä menneisyyttäni. 

Ammattilainen

Olen ollut aika työorientoitunut opintojeni aikana, ja ymmärrän kyllä vallan hyvin syyn sen taustalla. Olen saanut olla osa työyhteisöä ja työroolini on antanut normaaliuden tunnetta ja tuonut vuorovaikutusta elämään. Opiskelijana olen joutunut olemaan liian minä, ilman suojakuoria. Työ on pitänyt arjen rutiineissa kiinni. Työ on opettanut paljon, pitänyt käynnissä. Olen oppinut valtavasti itsestäni, sitä ei käy kieltäminen. Sellaisia havaintoja olen kuitenkin tehnyt, että minun on todella vaikea luottaa muihin ihmisiin, tai edes ymmärtää että heilläkin on roolinsa ja tehtävänsä. Aivan alussa kun aloitin työt, en tiennyt mitä tehdä ja mikä kaikki kuului vastuulleni. Tästä kiitos paskan perehdytyksen. Varsinkin minun kaltaiseni ihminen tarvitsisi hyvin yksityiskohtaista ohjausta ja neuvontaa, koska helposti ahdistun ja vastuutan itseäni liiaksi. Kaikki on minun vastuullani. 

Otan vastaan kaiken mitä asiakkaani puhuvat, lähden heidän mukaansa siihen tunnevyöryyn. En osaa rajata heitä ja ohjata (sen hetken kannalta) olennaisiin asioihin. Toisen ihmisen rajoittaminen tuntuu pahalta. Siinä on sietämistä. Olen kiltti ja taivuteltavissa. Pääni saa helposti pyörälle.

En myöskään pysty vielä täysin uskomaan, että muut koneiston osat hoitavat hommansa. Kun oma osuuteni on hoidettu, siirrän asian seuraavalle. Mutta jotenkin minun on vaikea uskoa sitä, että asia tulisi hoidetuksi. Minun on hankala uskoa, että hommat pyörivät näin niin kuin pyörivät ja että ihmiset saavat palvelua muuallakin. 

Kai tämä kertoo jostain itsensä liiallisesta vastuuttamisesta, kontrollintarpeesta. Ettäkö joku muukin ottaisi vastuuta? Ne muut ovat vain niin epätodellisia vaikka puhuisin puhelimessakin jollekin henkilölle, niin ei se mene jakeluun että hekin tekevät kaikkensa auttaakseen ihmisiä. 

Liittyykö tämän pohjimmiltaan siihen, että minun on vaikea uskoa muita ihmisiä todeksi? Että muidenkin sisällä on elämää ja ajatuksia, vaikka en itse niitä tavoittaisikaan. Muut ihmiset eivät ole olleet saatavilla, kun olen tarvinnut apua ja tukea. Edelleen hiillyn herkästi tilanteissa, joissa en osaa toimita "oikein", koska se muistuttaa siitä että olen jäänyt vaille rinnakulkemista elämässäni (lapsuudessa, nuoruudessa), ja se tuottaa tuskaa työelämässä uudelleenkoettuna.

Katsoin illalla jotain ohjelmaa. Muistin millaista oli olla masentunut muutama vuosi sitten. Se tunnetila on jotain hyvin erikoista. Se tunnetila liittyi vahvasti kotiini, se oli oma kammioni johon piilouduin. Muistin sen tunteen kun halusin vain maata sängyssä sikiöasennossa liikkumatta, valaa muureja ja esteitä minun ja elämän väliin. En pystynyt poistumaan kotoa, en pessyt pyykkejä kuukauteen kunnes olin ilman alusvaatteita. En voinut viedä roskia, en hakea niitä pyykkejä viikkoihin kun ne lopulta illan viimeisiän tunteina pyykkituvalla sain pestyä. Puhuimme terapeutin kanssa yleistyneisyydestä ahdistuneisuudesta; siitä että kaikki oikeastan ahdistaa, olemassaolo. 

Mietin joulun jälkeen, että jotain todella pahaa perheessämme on ollut. Jotain kerrostumia vanhempien ja heidän vanhempiensa historiasta. Niihin ei pääse käsiksi sanoilla ja tietoisuudella. Se on ollut poissaolevuutta, jota on vaikea näyttää toteen. Isä on ollut poissa kotoa omissa vapaaehtoistöissään paljon, sitten hän on ollut henkisesti poissa. Äiti ei ole jaksanut panostaa parisuhteeseen ja lapsiin ja itseensä. Äidistä tulee sellainen olo, että hän vain on, asioihin ja ihmisiin ei ole syvällisiä kontakteja. Hän on ollut tyytyväinen jossain välitilassa, fyysisesti paikalla mutta henkisesti varattuna. Näennäisen hyvä äiti, joka on huolehtinut fyysisistä perustarpeista. Hän ei ole ollut kosketuksissa omaan kehoonsa ja mieleensä, sen huomaa. En minäkään, olen etäännyttänyt kaikki kokemukset. Nyt haluaisin olla jollain tapaa yhtä kehoni kanssa, se voisi yllättää. En vain osaa rakastaa itseäni. 

Pelkään tuntemista. Pelkään pakahtumista. Pelkään huolehtia itsestäni.

Yöttömät yöt

Menin sitten töihin. Olen pärjännyt ihan hyvin, tosin toki ne omat pahat tavat istuu aika tiukassa. Töihin on vaikea tarttua, arkailen ja arvon liian pitkään. Sitten kaikki kasautuu. Mieli on kuitenkin suhteellisen levollinen, mutta välillä tulee läpilyöntejä tiettyjen tunteiden ja ärsykkeiden suhteen. 

Olen myös muutaman yönä herännyt kamalaa tunteeseen ja olotilaan. Joku päivän episodi on jäänyt jumittamaan päähäni, ja en ole ymmärtänyt sitä töiden jälkeen purkaa ulos. Ne tunteet ovat niitä häpeän tunteita, ja pelkoa siitä että mokaa ja nolaa itsensä. Yöllä olen sitten havahtunut voimakkaisiin tunteisiin, enkä ole halunnut mennä töihin koska olen vaan niin epäonnistunut ja paska ihminen. 

Enkä ole. Olen oppinut paljon uusia juttuja ja vanhat ovat jo rutinoituneet. Enää ei tarvitse kaikkea kysyä tai vaivata työtovereita. Ehkä itseluottamukseni on noussut sen verran, että en romahda heti jos esitän "tyhmiä" kysymyksiä tai en heti ymmärrä. On luvallista sanoa, että en vaan tajuu. Mutta silti niin tilanteita on, kun kaikki uhkaa romahtaa. 

Eli pääsääntöisesti kaikki on kohtuullisen normaalia ja tasaista. Sitten jotkin ihmejutut laukaisevat häpeän ja saavat lamaantumaan. Unissa ne varsinkin sitten tulevat, ja aamulla on kurja nousta ylös huonosti nukkuneena. Se häpeä on jossain niin syvällä sisimmässä, vahvana uskomuksena ja kokemuksena omasta huonoudesta. Se on joku aivan oma moodinsa, jota en ole pystynyt käsittelemään ja sulattamaan.

Ehkä vielä joskus. Ihanaa, että on viikonloppu. Minulla on on jo suuret suunnitelmat miten vietän laatuaikaa itseni kanssa ja pohdiskelen näitä kammottavia kokemuksia. Tuossa taisi olla pieni ristiriita... Mutta ei välttämättä. On oman itsensä kanssa oleminen laatuaikaa vaikka se pitäisikin sisällään asioiden ruotimista; se nimittäin helpottaa kummasti ja vapauttaa energiaa muuhun käyttöön - sitten lopulta. Minulla on kummallisia kehämäisiä ajatuskulkuja -siis edelleen, masentuneena se oli pahempaa- mutta olen saanut hetken hengähtää niistä, kun olen käyttänyt aikaani tunteiden tunnistamiseen, sanoittamiseen ja muuhun tarkkailuun. Se on kai sitä läsnäoloa se.

Mietinnöissä

Minulla kulkee tuossa rinnalla joku varjo, josta en oikein ota selvää mikä se on. Ehkä se on kuin näkymätön Ninni, jonka läsnäolon voi aistia jostain. Vielä se ei puhu tai ole tullut näkyvämmäksi. Olen eristänyt pakokauhuni näkymättömäksi olennoksi, joka kuitenkin kulkee kannoillani. 

Tiedän, että pelkoni ja traumani ja kauhuni eivät ole lakanneet olemasta, ne ovat vain väistyneet. Lähemmäs pintaa niitä nostaa tietyt asiat: perheen kanssa tekemisissä oleminen, jotkut ihmiset jotka muistuttavat isästäni ja hänen heikkouksistaan sekä yksin oleminen. Nytkin yksin ollessani ja miettiessäni minua on alkanut oksettaa. Menen kohta terapiaan oksentamaan nämä kaikki pois.. jos uskallan. 

Kauhulla on ollut monta syytä. Kodin turvattomuus eli siis vanhempien turvattomuus. Salaisuudet. Vanhempien omat traumat. Olen joskus miettinyt, onko äidilleni tehty jotain pahaa sillä hänen käytöksensä voisi viitata johonkin sellaiseen. Äidin kyvyttömyys kasvattaa tyttäriään aikuiseksi, oudot kysymykset. Minä olen lapsena pelännyt jotain hirveästi kotonani. Pelottava henkilö tuskin on asunut samassa talossa, hän ei ehkä ole ollut edes hengissä. Mutta kuka hän on ollut, sitä en tiedä.

Nyt tuo kauhu ja hyytävä pelko seurailevat minua pienen matka päästä, ehkä tarkkeilevat milloin voisi iskeä. Nyt ette voi, on liikaa tekemistä. Mutta kun nämä pitäisi pystyä käsittelemään pois, terapia loppuu kohta ja ne ovat yhä edelleen siellä olemassa eikä niihin ole päästy käsiksi. Minä olen tullut tasapainoisemmaksi ja pärjäävämmäksi sillä, että olen pysytellyt kaukana perheestäni ja lapsuuden muistoistani. 

Mutta omaa perhettä en voi perustaa ennen kuin olen käsitellyt lapsuuden traumat, ne salaisuudet mitä siellä on ollut. 

Nyt minä lähden

Olen pyörinyt tämän viikon kummallisissa tunnetiloissa. Välillä tunteet ovat olleet intensiivisiä ja voimakkaita, välillä taas latteampia ja huomaamattomia. Joka tapauksessa, nykyhetki on herättänyt taas menneisyyden "eloon", ja olen pohtinut mitä on jäänyt kesken ja elämättä. Nyt ymmärrän oikeasti, että ulkopuolisuuden ja häpeän tunne ovat olleet merkittäviä tunteita elämässäni ja estäneet osan normaalia kehitystä.

Muistin erään vanhan tuttuni, jonka kanssa kävin samaa lukiota, ja joka itse asiassa asuu nytkin samalla paikkakunnalla kanssani. Googletin hänet, ja tämän henkilön kautta muistiini alkoi virrata lukioaikaisia muistoja; ihmisiä ja tunteita. Minä olen dissosioinut käytännössä koko lukion ajan itseni pois sosiaalisista tilanteista, ainakin alkuajan kun en vielä tuntenut kaikkia uusia ihmisiä. Minä kestin sen esittämällä jotain roolia, ja pelkäsin aivan hirveästi vanhempia oppilaita ja tilanteita, joissa joutuisin nöyryytetyksi. Minä en kelvannut mihinkään, olin todella epävarma itsestäni. Häpesin itseäni paljon enkä osannut lukioaikana luoda ihmissuhteita. Minä olin masentunut, sulkeuduin huoneeseeni nukkumaan ja sitten... koulussa etäännyin itsestäni, tunteeni olivat jotenkin jäässä ja tarkkailin tilanteita jotenkin etäältä. Tai ehkä paremminkin en tunnistanut enää itseäni, kehoni oli vieras, samoin ääneni ja kaikki tapahtumat olivat epätodellisen tuntuisia. Oikeastaan moni asia oli jo yläasteella samalla tavalla, mutta ehkä lievempänä. Silloin minua koulukiusattiin.

Eli keskeiset kokemukset kouluajasta yläasteiässä ja sen jälkeen keskittyivät häpeään, itseinhoon ja jonkinasteiseen dissosiaatioon. Koska en pystynyt pakenemaan konkreettisesti, poistumaan koulusta ja tilanteista, pakenin pääni sisällä. Ja tätä olen soveltanut myöhemmissäkin elämänvaiheissa. En ole läsnä, oma itse ja tilanne ovat epätodellisia.

Myös kodin ilmapiiri on ollut minua mietityttävä asia. Olen tullut siihen lopputulokseen ihan myös järjellä ajatellen, että meillä on asiat olleet huonosti. Minä tiedän sen siitä, että olen täysin hukassa sen suhteen mitä haluan elämältäni ja parisuhteilta. Minä voin kiinnostua vain sellaisista ihmisistä, jotka ovat saavuttamattomia. Minä haaveilen onnellisesta parisuhteesta ja ehkä perheestäkin, mutta silti niiden toteuttaminen tuntuu jotenkin kaukaiselta ja vastenmieliseltä. Aina jos teenkin aloitteen siihen suuntaan, että olen jonkun kanssa vakavasti, niin alan heti jotenkin dissosioimaan. Elän etäällä omasta elämästäni.

Olen elänyt itse etäällä perheestäni. Emme ole tehneet arjessa juuri mitään yhdessä. Minä olen elänyt omassa huoneessani. Minä en tiedä mitä rakastava parisuhde on. Itken ikävääni eksäni perään, jota rakastin. No, rakastan. Mutta tunteet ovat enemmän kaverillisia. Mutta jälleen olen siinä tilanteessa, että etäällä ollessa haluaisin olla yhteydessä, tai jotain. Mutta kun olen lähellä, en tunne sitä tunnetta. Enkä enää tiedä missä on vika, tunteissani vai menneisyydessäni enkä pysty tuntemaan mitä oikeasti tuntisin. Sabotoinko omat tunteeni jottei minun tarvitse kiintyä läheisesti, eikä muuttaa yhteen ja perustaa perhettä? En koe ansaitsevani niitä, minä en ole tasavertainen ihminen ja kumppani kenellekään. Kukaan ei voi haluta olla minun kanssani, ja jos haluaa niin se ei vain tunne minua.

Tällaisia ajatuksia ja tunteita on jälleen ollut mielenpäällä. Erityisesti tuosta vanhempien suhteesta olen löytänyt paljon märehtimisen aihetta viime viikkoina. En osaa täsmällisemmin selittää asiaa, mutta jollain tapaa heidän välinsä ja kodin ilmapiiri ovat vaikuttaneet voimakkaasti minun kehitykseeni ja tulkintaani itsestä, suhteista ja perheestä. Minulla ei ole uskoa perheeseen, minulle tärkeät ihmiset saattavat menettää yhtäkkiä merkityksensä ja koen itseni vieraaksi. Minä olen kai ollut riippakivi, ehkäpä olen syntyny väärään aikaan, liian myöhään mutta silti liian... väärään aikaan. Ehkäpä vanhempani olisivat olleet eroamassa, ja olisivatkin halunneet erota, mutta kun minä satuin pullahtamaan maailmaan.

Ymmärrän nyt oikeasti, että minulla on käsittelemättömiä asioita koko elämäni varrelta. Olen jämähtänyt vaiheeseen, jossa tarvitsisin jonkun joka kannattelee etäältä minua sen sijaan että voisin siirtyä läheiseen ja aikuiseen suhteeseen. Tämä on... sekasotkua.

Pitää raapustaa asioita ylös ennen seuraavaa terapiaa. Koska olen tottunut selittelemään asiat parhainpäin ja unohtamaan ne sitten, voi olla että menetän nämä oivallukset heti seuraavassa hetkessä... Tuntuu, että pari vuotta terapiaa on mennyt vain johonkin mitä en edes tavoita. Mutta nyt on pakko lähteä tutkimaan noita asioita menneisyydessä, koska ne vaikuttavat niin voimakkaasti. Joku matka sinne on pakko tehdä.

Syyllisyys hoitamattomista asioista

Viime yö ja tämä päivä ovat olleet hieman erilaisia noin fiiliksiensä puolesta. Valvoin viime yönä paljon, välillä kävin ehkä unessa kunnes aamusta nukuin parisen tuntia putkeen. Mulla alkoi pulpahdella mieleen kaikkia asioita, joita en ole hoitanut tai olen hoitanut huonosti ja alkoi vituttaa, surettaa ja hajottaa se ajattelu. Miten raha-asiat ovat perseellään, vaikka olen niitä koittanut hoitaa ja aina ne silti menee solmuun... Pitäisi maksaa opintotukia takaisin 15 %:n korolla kun en niitä ajoissa palauttanut enkä nyt tietenkään saa niitä enää takaisin käyttööni kun menevät perinnän kautta. Hienoa, ei lohduta että aika moni muukin joutuu niin tekemään. Sama on kai ensi vuonna, vaikka muka seurasinkin tulorajojani. En sitten tarpeeksi tiiviisti ja joka kuukausi vaikka pitäisi. Vittu että olen tyhmä ja idiootti!!! 

Tällaisissa tilanteissa tulee kamala raivo itseä kohtaan, tekisi mieli hakea syyllinen muualta. Mielellään vanhemmista. Heitä olen tottunut syyttämään asioista. Minullahan on tämä pohjaton tunne siitä, että minua kohdellaan epäoikeudenmukaisesti enkä saa mitä tarvitsen. Olen varmaan aina ollut hirveän kateellinen sisaruksilleni ja olen ollut aina omimassa heiltä kaiken - usein olen siinä heitä vanhempana onnistunutkin. Taustalla on inhottava tunne siitä, että minua ei ymmärretä ja minä en saa mitään, minä joudun vain luopumaan. Tämä kai on aiheutunut siitä, että olen joutunut olemaan "itsenäinen" ja "omatoiminen" liian varhain, pienempi sisarukseni on saanut kaiken huomion ja hoidon. Eli minut on pakolla itsenäistytetty joskus kaksi vuotiaana - sisarus vei vanhemmat minulta. Sitten isä on yrittänyt jossain kohtaa paikkailla huonoa omatuntoaan antamalla periksi asioissa ja ollut sellainen "curling-vanhempi", mikä ei ole helpottanut asiaa..

Sitten kun tullaan aikuisena tällaisiin tilanteisiin missä minun pitäisi kantaa vastuuta omasta elämästä, olen joskus vaikeuksissa. Minua vain kiukuttaa ne kaikki aikuisen elämän vaatimukset, ja tekisi mieli kirkua että tämä ei ole oikein että minua vaaditaan elämään näin - miksi pitää olla rajoituksia ja vaateita! En ymmärrä.

Noh, sitten kun pääsin tästä hetkeksi yli, niin tuli joku outo mielikuva äidistä. Ensimmäinen muistikuva jossa hän on käynyt fyysisesti käsiksi minuun. Toki kyseessä on ollut "vain normaali kasvatustoimenpide" eli tukistaminen. Äiti on saanut raivarin, aivan yllättäen ilman ennakkovaroituksia tarrannut raivoissaan hiuksiin kiinni - hän on ravistellut ihan tosissaan hetken aikaa ja sitten olen paiskautunut maahan itkemään. En tiedä, pitääkö tuo kuinka tarkasti paikkansa, joku osa minusta uskoo että niin on voinut käydä, mutta tuntuu että ei niin tapahtunut minulle. Siksi, sen tunteen puuttumisen vuoksi, epäilen mielikuvan todenperäisyyttä.

Minä voin selittää sen järjellä, että pienelle lapselle on traumaattista jos vanhemman toimintaa ei voi ennustaa ja hän käy käsiksi hiuskarvaankin. Meillä tuo tukistaminen on ollut voimakeino kasvatuksessa, samoin kuin piiskaaminen. Piiskaamista tosin on käytetty aika harvoin, en muista kuin yhden tilanteen selkeästi. Se ei ollut niin paha varmaan kuin tuo hiuksista repiminen. Se ei ollut pieni tukistus, vaan koko ruumista ravistavaa ja raastavaa repimistä. En tiedä minkä ikäinen olen ollut. Se ei tunnu tapahtuneen minulle. 

Tiedänhän minä, että äitini on aina ollut "temperamenttin" kuumakalle, joka suuttuu sekunneissa. Se varsinainen raivo todella puhkeaa ihan silmänräpäyksessä, lyö yhtäkkiä silmille kuin salama. Kireyttä on aistittavissa jo ennalta, ja olenhan sen tiennyt mihin tilanne johtaa kun olen jatkanut vain jankuttamista asioista. Mutta kun äidillä ei ole ollut pinnaa selittää asioita pitkälle, validoida tunteita. 

Tänään sitten olin aamulla hieman pökerryksissä kun olin yön miettinyt näitä asioita, ja sitten alkoi vituttaa kun en jaksanut mennä yhdelle kurssille ja tuntui että luennoitsija syyllisti minua siitä. Miksi selittelen poisjääntejäni; miksi en vain sano että en pääse, onko korvaavia tehtäviä. Vittuako se niille kuuluu miten opintoni suoritan. Ei tuo opetuksen laatu laitoksellamme ole edes niin hyvää, että viitsisi hirveästi edes käydä kursseilla. Onneksi nyt loppuu kurssit, saa tehdä vain kirjatenttejä.

No, pitää tässä miettiä vaikkapa kauppaanlähtöä. Ostaisi kilon suklaata ja makaisi sohvalla loppuviikon.

Houston, we have a problem

Nyt kyllä on alkanut syksy luisua alamäkeä, tai tarkemmin haarukoituna siis fiilis ja mieliala. Ahdistaa. Iljettää jo sanoakin tuo sana, koska olen toistellut ja hokenut sitä ihan riittävästi jo tähän mennessä. Se menettää merkityksensä kun tarpeeksi usein kuvailee olotilaansa ahdistavaksi tai ahdistuneeksi. Siitä tulee perusolotila, "eipä tässä mitään tavanomaisesta poikkeavaa". Haluaisin olla ihmisten seurassa, nauraa ja nauttia. Mutta kun välillä on pakko olla kotona, yksin. Siitäkö tämä johtuukin, en osaisi ja jaksaisi olla hiljaa yksikseni, vailla vuorovaikutusta. Haluaisin olla yhden tietyn ihmisen lähellä, hänen luonaan. Itkettää ja ketuttaa kun ei voi. Ainakaan vielä.

Mistähän sitä sitten valittaisi. No ainakin vuorokausirytmi on ihan hanurista, ei mua kiinnosta nukkua ja herätä säännöllisesti. Miksi pitäisi, olen vittu yliopisto-opiskelija! Ja tahdon myös pysyä sellaisena vielä pitkään, kiitos. Nyt kun kuitenkin on tuo yliopistoura vasta oikeasti alkanut (eihän siinä mennyt ku jotain 3-4 vuotta ihan sumussa) niin voisin ehkä saadakin siitä jotain. Mutta kun valmistua pitäisi. Ei satu nyt huvittamaan. 

Epävakailu alkaa olla taas ohjelmanumerona. Tai sellainen tietynlainen aggressiivisuus ja terävyys (alan kohta käyttää koiramaailman termejä enemmänkin). Joka tapauksessa, käyttäydyn hyökkäävästi kaikkea uhkaa tai kuviteltua uhkaa kohtaan, repeän -ainakin sisäisesti- liitoksistani. Siitä tulee epämukava tunne. Ja pelot, ne ovat tehneet comebackin. Pelkään väkivaltaa, terrori-iskuja, murtovarkaita ja miehiä. Ja kotona yksin olemista. Haluaisin haalia ympärilleni lääkkeitä, rauhoittavia ja unilääkkeitä. Ne tekevät olostani normaalin. Kunpa olisi pilleri johon ei voisi jäädä koukkuun. Enkä minä sillä, että se vitun pieni pilleri nyt olisi itse se asia, vaan se että saisin jotenkin sen tasapainoisen olotilan. Mutta minulle on syntynyt jo luottamus siihen, että vain bentsot auttavat, ei mitkään mielikuvaharjoitteet, analysointi, ystävät, keskustelu, urheilu; eivät ne auta pahaan oloon koska haluan apua heti enkä tahdo sietää sitä olotilaa päivätolkulla.

Jälleen esille on noussut herkkyys ja itkuisuus. Pahoitan mieleni ja murehdin niin herkästi. Siihen ei tarvitse kuin joku myötätuntoa herättävä reppana (ihminen tai eläin) niin itkeä tihrustan ja tunnen hirveästi sympatiaa. Haluaisin pelastaa kaikki kärsivät, mutta todellisuudessa en pysty siihen. En käytännössä enkä persoonaltani. Olen niin ristiriitainen. En jaksa. Mutta itkeä jaksan, ainakin sisäisesti. Itkin ja sekosin kerran kun luulin, että pulun puoliso oli jäänyt auton alle ja vaadin poikaystävää pysäyttämään auton (parkkihallissa) ja katsomaan onko pulupoloinen jäänyt kitumaan ja uskollinen puoliso on jäänyt viereen. En kestänyt sitä ajatusta että viaton eläinpolo kärsii ja toinen suree vieressä. Se oli hirveää. Ehkäpä tämä esimerkki konkretisoi sen, että olen altis tällaisille negatiivisille tunnetiloille jotka saavat minut valtaansa ja ovat kohtuuttomia niiden laukaisijana toimiviin ärsykkeisiin ja tilanteisiin nähden. Olisin todennäköisesti ollut yhtä ahdistunut vaikka kyseessä olisi ollut ihminen.

Mutta epävakaillaan nyt sitten koko rahan edestä, otetaan terapiasta kaikki irti. Terapeutin kanssa ei mene hyvin, mutta enpä ole asiasta puhunut. Tuntuu, että hän ei osaa "johtaa" minua, hänen pitäisi kysyä minulta asioita koska en itse halua puhua itsestäni, en ole sen arvoinen että puhuisin. En halua keskustella, haluan vain vastata kysymyksiin, olla kuin haastattelussa. Joku kysyy minulta oireita tehdäkseen diagnoosin, minä vastaan. Itkettää se, että aikaa ja terapiakertoja menee hukkaan tällaiseen jankkaukseen. Kävin psykiatrilla, ja hän kyseli että oletteko puhuneet tästä ja tästä ongelmasta (kun siellä sitten osasin vastailla hyvinkin reippaasti hänen kysymyksiinsä ja esitin eräitä ongelmakohtia elämässäni)... Vastasin vissiin kaikkiin, että ei olla käsitelty. Kuten vaikkapa pelkotilat ja kehonkuva ja arvottomuuden tunne. Emme ole päässeet niihin käsiksi.

Haluaisin alkaa olla olemassa oikeasti, enkä vain "hyvinä" kausina. Joita toki on, ja pääsääntöisesti nautin elämästäni ja olen onnellinen. Mutta sitten nämä tietyt moodit ja osat ovat toivottomia, traumatisoituneita ja haavoittuneita. En saa niitä lopettamaan vaikerrusta ja kipua muuten kuin lääkkeillä.

En tiedä mihin suuntaan lähden viemään elämääni. Voisin valita, verrata vaihtoehtoja ja valita kivalta kuulostavia asioita. Voisin kokeilla vaikka mitä, minulla olisi siihen mahdollisuus. Mutta en pysty, mahdollisuuksien määrä jähmettää minut paikalleni, enkä uskalla tehdä mitään. Pistän pään pensaaseen, koska pelkään myös iloa ja nautintoa koska se kääntyy herkkyyden takia peloksi niiden ihanien tunteiden menettämisestä.

Tällainen on ollut tämä syksy. Ei kehumista, mutta moottori pyörii kaikesta huolimatta. Järkyttävän pitkä postausta, by the way.

Kiusa se on pienikin kiusa

Nyt sanon sopimukseni irti. Tällä viikolla on palanut päre ihan totaalisesti työhön ja asiakkaisiin. En kestä, en jaksa, en pysty enkä varsinkaan halua. Jäikö jotain epäselväksi? Mitään et tältä luukulta saa, et rahaa etkä palveluja. Kyllä, ja tämä meininki pysyy tasan niin kauan kun aasit huutaa, haistattelee, uhkailee, vaatii, neuvoo, edellyttää, vittuilee, kiristää ja perseilee mulle. 

Oli hyvä terapiakerta. Ei vain ehditty pureutua syvemmälle tähän mun burn outiin, innostuin aiheesta vasta viimeisen 10 minuutin aikana ja taisi mennä hieman yliajallekin. Nyt olen ihan kanki perseessä fiiliksellä ja puren vain hampaita tiukasti yhteen, mikä taas johtaa myös niskan ja hartioiden jännittämiseen ja kipeytymiseen. Ei tule olemaan nannaa huominen työpäivä.

Harmittaa edelleen niin paljon, että ei ole kuin kerta viikossa tuota hommaa. Nyt jos koskaan tarvitsisin niitä aikoja. Alkaa tuntua taas siltä miltä tuntui joskus neljä vuotta sitten, ja niihin tunteisiin ois hyvä päästä syvemmälle etten traumatisoituisi lisää tunnekuohuista.

Olen joskus lapsuudessa traumatisoitunut eräistä perhetapauksista sekä kodin ilmapiiristä johtuen, ja olen tullut vain hylätyksi ja jätetyksi tunteiden armoille. Pystyn vain vaivoin säätelemään ikäviä tunteita, ahdistusta, pelkoa ja yksinjäämisestä aiheutuvaa tuskaa. Ottaisin nappia nassuun mikäli ei olisi jo näin myöhä; olisin ihan totaalisen tööt aamulla klo 6.45 jos nyt ottaisin rauhoittavia.

Olen niitä parina iltana nyt ottanut eri fiiliksiin, ja olen silti ollut omituinen... tai olo on ollut omituinen seuraavina päivinä. Aivan kuin olisi sumuinen ja tahmea olo. Ei tunnu oikeen miltään... mutta silti tietää että tuntuu pahalta.

Ruumiin kuolema

Monien mutkien kautta olen jälleen omassa punkassa, mutta missä on uni? Olen valvonut kohta 20 tuntia lyhyillä toissayön unilla eikä minua ole missään vaiheessa tänään väsyttänyt. No hyvä on, alkoholia nauttineena niin kyllähän sitä aluksi saattaa tulla väsähtänyt ja raukea olo, mutta tällä hetkellä voisin tehdä lähes mitä tahansa vaativaa tai raskasta - en tiedä mihin alkaisin vai voiko sitä mihinkään alkaa puoli 4ltä aamuyöllä... Ehkä en osaa pitää yksin ollessani rytmeistä kiinni? Niin kovasti kuin olenkin yrittänyt luoda rutiineja itselleni niin nyt tämä lipsahtaa järjettömyyden puolelle. Mania alkaa usein unihäiröillä, unentarve alkaa vähentyä ja toimeliaisuus lisääntyä... En minä nyt ihan tätäkään halunnut.

Löysin päiväkirjani vuosilta -07 - 10. Se ei ollut kaunista luettavaa. Sieltä tulee esiin aivan eri minä... joku jonka muistan etäisesti ja tunnistan mutta jota en "tunnusta" tällä hetkellä. En ole ollut onnellinen, enpä juuri. Kaikki tuntui romahtavan erityisesti silloin, kun oli jotain mieskuvioita, halusin jonkun kovasti pelastavan minut (ts. auttavan minua), mutta tunsin vain niin kovaa vastenmielisyyttä elämää kohtaan tuolloin. Pelottavan usein päiväkirjassa toistuivat tuolloin sanat "tulen hulluksi". Ei mitään sellaista, että tapan itseni vaan  pelko ja tunne siitä että sekoan, romahdan ja aivoni alkavat tuottaa jotain sellaista mikä ei ole totta. Se on pelottavin ja hirvittävin tunne ikinä sen lisäksi kun joku jättää - jollain tavalla ne nivoutuvat yhteen. Olen kerran aiemmin laihtunut eron jälkeen kahdessa kuukaudessa 8 kiloa pelkästään sillä, että keho on ollut niin järkyttävässä ylikierros- ja stressitilassa, että tärisin yötä päivää, minua palelsi ja lihakset olivat jumissa. Helvetin pelottavaa painajaista koko se osa elämästä. Toissasyksynä parisuhteen hajoillessa  itkin paljon ja yksin ollessa istuin lamaantuneena kykenemättä mihinkään, fyysisesti oli tunne kuin kurkullani olisi ollut kädet jotka kuristavat herkeämättä. Näitä merkintöjä ei haluaisi lukea, mutta uteliaisuus voitti...

Haluan eroon tästä olosta, se varmaan oli mielessäni päällimmäisenä tuolloin. Mistä saisi edes hetkeksi helpotuksen, masennuksen ja ahdistuksen syrjään vaikka puoleksi tunniksi tai tunniksi... jos masennuksen on pakko jatkua niin saisinpa edes hetken hengähtää niin ehkä jaksaisin paremmin - olla taas masentunut minä. Keinoni pyristellä sekä masennuksen, epävakailun ja suhdekriisin kourissa eivät olleet järin rakentavia, yritin saada jonkin ratkaisun tilanteeseen. Kohti jotain muutosta sillä en ehkä ollut menettänyt kaikkea toivoani. Ajattelin, että ehkä joudun kokemaan taas äärimmäisen fyysisen ahdistuksen ja hulluksitulemisen pelon, mutta siitähän minulla oli kokemusta. Ja kun siitä selvisin, selviän kaikesta.

Ruumiin kuolemaa kauheampaa on unelmien kuolema, kirjoitti Kaisa Raittila joskus. 

Kohta

Tieto lisää tuskaa. Ei aluksi, mutta jossain vaiheessa. Minulle tuskaa aiheuttaa se, että tiedän nyt miten olen kadottanut monta vuotta yksinäisyyteen ja suruun. Ulkoisella ei ole silloin paljoa väliä, jos on sisältä ihan hajalla. Yritän kysellä itseltäni miksi masennuin ja miksi edelleen hajoilen? Miksi olin masentunut yläasteella sekä sitten taas kun pääsin muuttamaan omaan kotiin, elämään omaa elämää? Ehkä jos oikein laskeskelen, niin luulisin täyttäneeni masennuksen diagnostiset kriteerit siitä lähtien kun muutin pois vanhempien luota, eli monta monta vuotta. Ja niin.. on hyvä huomata ja ymmärtää, että masennus ei aina näy ulkopuolisille. Äitinikin on kärsinyt masennuksesta, mutta kukaan ei sitä huomannut. 

En tiedä olenko sitten todella älykäs vai muuten vain taitava, kun huijaan terapeuttianikin. Hänen pitäisi olla koulutettu ja kokenut ammattilainen. Kuitenkin tuntuu, että hän ei saa kiinni siitä mikä ongelmani on. Toisaalta kyse on varmasti siitäkin, että ei hän tunne minua vielä niin hyvin. Olen kehittänyt niin vakuuttavat tavat esittää normaalia ja piilottaa sen mitä tunnen. Vihaa en pysty kyllä hyvin kontrolloimaan.

Ehkä minun on vain paras olla yksin ja hiljaa. Se on oma kokemuksni itsestäni, elämästäni, joten miksi en muuttaisi myös ulkoisen vastaamaan sisäistä. Nautin ihmisten seurasta, rakastan läheisiäni niin että sattuu, olen valtavan huolissani heistä, haluan pitää kiinni. Erot ovat kauheita, kun joutuu lähtemään jonkun ihmisen luota. Koskaan ei voi olla varma jos se on vaikka viimeinen kerta kun näkee hänet. En osaa pitää kurissa näitä mielikuvia; rakastamiseni on synkkää ja ajattelen milloin rakkaani kuolevat, milloin jotain pahaa tapahtuu. Jossain vaiheessa pelot telkesivät minut henkiseen vankilaan, jossa vain itkin ja itkin että minulle kaikki rakas otetaan pois. Ehkä myös lapsuuttani ja nuoruuttani voisin kuvata niin, että muistan siitä vain äärettömän pahan olon, ahdistuksen. Kuin olisi koko ajan seissyt veitsenterällä, ja kohta  jotain pahaa tapahtuu. 

Saan terapiakäynnistä hetkellisesti aina voimaa jaksaa. Tänään on tuntunut hyvältä, aivan kuin olisin saanut luvan vain olla ja tehdä minulle hyviä asioita. Ei terapeuttini sitä ymmärrä, että minulle itsestä huolta pitäminen - tai itselleen hyvän salliminen - on syntiä, itsekästä. Niin kuin se varmasti onkin. Siinä mielessä, että jo pelkästään se että voin miettiä tällaista on etuoikeus. Länsimaisen hyvinvointiyhteiskunnan läskeiksi syöttämät ja paijaamat keskinkertaisuudet hakevat kokemuksia ja maailmankuvan avartamista toisaalta, rakentavat omaa pientä ameban paskan kokoista elämäänsä. Ja silti se on heille "kaikki" tai "kaikkeus". Minulla ei ole sitä "kaikkea", näen maailman jostain muusta kuin omasta perspektiivistäni. Olen jossain "yläpuolella", näen itseni kuin myös muut ihmiset. 

Älykäs ihminen masentuu, koska tajuaa että missään ei ole mitään järkeä. 

Ai niin, ja tuo eilen postaamani laulu. Naiselle kirjoitettu, mutta käytän sitä häikäilemättä hyväkseni omissa mielikuvissani. En ole sitä koskaan kuullut enkä haluakaan, koska minulla on siihen oma melodiani. Se on omistettu ensimmäisen poikaystäväni jälkeensä jättämälle muistolle ja tyhjälle ololle. Nyt ei enää koske eikä särje, seitsemän vuoden jälkeen. Mutta pitäähän sitä haikeutta olla, koska jotain se suhde teki peruuttamattomasti. Ehkä pisti vielä perusteellisemmin hajalle ja hulluksi. Onneksi vuosien varrella on tullut elämään sisältöä ja uusia asioita. ja nyt tunnen lämpöä ja ymmärrystä sitä ihmistä kohtaan joka olin silloin. Se joka jäi ja unohtui häneltä, elämäni tärkeimmältä tuntuvalta ihmiseltä. Täytyy tunnustaa, että olin harhainen, kovasti ainakin halusin. Ei vain jaksa herätä aamuun yksin, vierellä ei ketään, kun tietää että jossain se ihminen herää samaan aikaan kainalossaan se toinen, jonka kanssa törkeästi petti minut. En ikinä anna anteeksi, mikä on ironista koska ei hän sitä pyytäisikään anteeksi. Hän unohti helposti, tietämättä että minä kärsin vuosia siitä kaikesta.

Teen rauhan itseni kanssa. Tällä erää.

Masennus

Tänään purin energiani käymällä läpi ja lajittelemalla paperipinon, joka on odottanut kyseistä toimenpidettä jo... pari vuotta? Nyt kävin läpi niitä kirjeitä ja papereita, joita olin vain latonut pinoon odottamaan, että "sitten joskus..." Teki pahaa avata kirjeitä, jotka olivat tulleet yli vuosi sitten, ja kykenin avaamaan ne vasta nyt. Siitä muistin sitten miten outoa toimintani oli masennuksen ja ahdistuksen pahimpina aikoina. Ajatteluni oli kummallista, en kyennyt suunnittelemaan asioita kuten kaupassakäyntiä tai laskujen maksua. Ajatus kiersi kehää. Olisi pitänyt syödä terveellisesti, mutta en vain osannut kaupassa ajatella mitä ruokaa laittaisin. Laskut, muut kirjeet ja postit heitin kirjahyllyn laatikkoon kun en jaksanut lajitella postia. 

Halusin vain silloin sulkeutua pois siitä hetkestä, pyrin välttelemään kaikkea vastuuta ja tekemistä niin pitkälle kuin mahdollista. Muistan miten tuskainen ja itkuinen olin fuksivuonna kun olisi pitänyt mennä jonnekin kaupungille ensimmäisinä päivinä bilettämään - tosin se ahdistus ei hellittänyt sen jälkeenkään koko vuonna. Olisin halunnut vain jäädä kotiin makaamaan sohvalle, syödä jotain hyvää ja katsoa televisiota. Sulkeutua neljän seinän sisälle turvaan. Minua pelotti ulkona liikkuminen, en uskaltanut katsoa ihmisiä, koska pelkäsin olevani vääränlainen ja huono ihminen. Ajattelin, että kaikki nauravat minulle eivätkä tykkää. Olo oli niin yksinäinen ja hylätty vaikka järjen tasolla ymmärsin, että itseensä käpertyminen ja kotiin jääminen sitä yksinäisyyttä aiheuttaa ja pahentaa. 

Kesä -08 oli jo tosi paha, itkin varmasti joka päivä. Yksinäisyys tuntui fyysisesti siltä, kuin jotain olisi voinut sortua kasaan rinnassa, tai olisin voinut vain romahtaa maahan. Viime vuoden kesällä oli samansuuntaisia oireita, mutta niitä väritti enemmän paniikinomaiset tuntemukset. Muistan jonkun yön kun nukuttiin minun isäni vierailun vuoksi eri osotteissa silloisen poikaystävän kanssa, ja valvoin koko yön. Sydän hakkasi ja pelkäsin ..jotain. Itkin hiljaa ettei isä olisi toisessa huoneessa kuullut minua. Rutistin koiraani syliin ja itkin, se yritti lohduttaa.

Terapeutti nro 2

Kävin eilen haastattelukäynnillä terapeutti nro 2:n luona. Mietin asiaa muodon vuoksi yön yli, ja tänään soitin terapeutti nro 1:lle, että haluaisin aloittaa terapian hänen vastaanotollaan. Nro 2:ssa ei ollut mitään vikaa, mutta ainoastaan ehkä se että hän vaikutti jo varmalta asiakkuudestani, kun hän kyseli kaikki tietoni ja läheisteni nimet ja täytti asiakaskortin, "ettei näihin tarvitse sitten tulevaisuudessa palata", minkä minä koin jollain tapaa tungettelevana. Terapeutti nro 1 antoi kuitenkin pitää jonkinlaisen etäisyyden ja oman tilan, ja kehotti muuten käymään muillakin terapeuteilla haastattelukäynnillä, mistä tuli tunne että hänelle on tärkeää se, että minä saisin terapiasuhteen joka on minulle oikea. Eilinen terapeutti ei edes kysynyt minulta mikä tämä tilanne on, vaan selitti jo ties mitä tulevasta terapiasuhteesta ja sanoi vain - mielestäni liian kiireesti ja itsestäänselvänä pitäen - että varataan uusi aika ja jatketaan tästä.

Joo, kyseli tämä eilinenkin terapeutti uudelleen asioita jotka olin jo sanonut :) Syyksi paljastui se, että se ei kuullut mun puhetta. Ilmeisesti puhua mumisen sitten niin hiljaa, ja hän istui sentään aika lähellä.. Luulin olevani aina ja kaikkialla tosi äänekäs. Heh.

Päädyin terapeutti nro 1:n koska hänellä on myös traumaterapeutin koulutus erityisalana sensomotorinen psykoterapia - tämän lisäksi hänen työskentelytapansa vaikutti minulle paremmin sopivalta eli hän oli aktiivinen ja kommentoiva, ja myös selitti asioita. Eilinen terapeutti kertoi työskentelytyylistään, joka oli perinteisempi psykodynaaminen tapa, että antaa asiakkaan puhua "itsekseen." Ajattelin, että valitsemallani terapeutilla on "konkreettisia" keinoja pureutua myös psyykkisten ongelmien keholliseen ilmenemiseen; uskon itsekin siihen, että keho tulee huomioida terapiassa. Se "säilöö" itseensä muistoja, ilmentää niitä, joskus - ja useinkin - sen reaktiot ovat nopeampia kuin ajatukset ja tunteet. Keho voi yrittää kertoa mikä mättää, jos ei pysty tunteiden avulla suunnistamaan eteenpäin.

Itse olen halunnut välttää fyysisesti tuntemista viimeiseen asti, koska olen kokenut aiemmin pakahduttavia, kehollisesti hyvin ahdistavia pelkotiloja; lamaantumista, sydänoireita, kylmettymistä, tärinää ja hajoamisen tunteita. Aivan kuin kroppa olisi voinut pettää alta sekunnilla millä hyvänsä, joten koitin olla mahdollisimman paljon liikkumatta. Pienet asiat (ylös nouseminen, pukeminen) tapahtui kuin hidastetussa filmissä, koska tuntui ettei ole fyysisia voimia. Toisaalta tämä liittyi yhteen masennuskauteen, jota leimasi epätavallisen kova ahdistus. En ole kokenut sellaista muiden masennuskausien aikana, ja koenkin että silloin ongelmana olikin enemmän juuri tämä ahdistus kuin masennus.

Loppujen lopuksi pidin enemmän tulevan terapeuttini hienoisesta etäisyyden pitämisestä ja analyyttisemmästä tavasta. Hän ei halunnut pyrkiä heti niin tuttavalliseksi ja antoi minun kertoa elämästäni ja muista ihmisistä sen minkä halusin, koska jouduin totta kai muutenkin kertomaan intiimejä asioita itsestäni - tunsin että sain kuitenkin pitää jotain itselläni kuten vaikka rakkaitteni nimet, tuntui jotenkin pahalta "paljastaa" heidät eiliselle terapeutille.

Tästä se sitten lähtee. Joskus kuukauden päästä aikaisintaan alkaa käynnit, aluksi kerran viikossa mutta sitten jatketaan 2 x / vk. Helpottaa, tosin pitäisi saada sen Kelan myönteinen päätös tietenkin :) Siinä on vielä säätämistä, mutta eiköhän se sieltä tule.

Eilen olin tosi surullinen illalla. Olin mukana yhdessä tapahtumassa, jossa piti sitten olla ihan vieraiden ihmisten seurassa ryhmiin jakautuneina. Ymmärrän, että porukka oli väsynyttä ja muutoinkin paha alavireisyys vaivasi itse kutakin, mutta en saanut mitään vastinetta yrityksilleni herättää jutustelua, tai ottaa kontaktia toisiin. Kukaan ei tuntunut ymmärtävän juttujani, ja koin olevani tosi erilainen. Ei varmaan oikein huumorintajut menneet yksiin... Oli vaan alakuloinen olo muutoinkin, että koin tulevani torjutuksi. Menin sitten entisen poikaystäväni kainaloon itkemään pahaa oloa. Taisi miestä hieman tympäistä.

Harmittaa tietää, että joskus hän välitti ja tykkäsi minusta, mutta nyt tunteet ovat loppuneet. Minä en ole oikein pystynyt koskaan tunnetasolla vakuuttumaan, että hän olisi todella pitänyt minusta. Uskon ja tiedän, että kyllä hän niin tunsi, mutta en koe että olisin sellaisten tunteiden arvoinen. Suhteen alussa olin ihan kuutamolla, en voinut uskoa että sellainen mies voisi todella olla kiinnostunut juuri minusta. Se tuntui ihan unelta, ettei se olisi edes tapahtunut minulle. "Minä en voi olla niin hyvä, että tuo haluaisi olla kanssani." Lopulta minun itsetunto-ongelmani ja siitä johtuva käytös alkoi vaikuttaa suhteen etenemiseen, epävarmuuteni ja masennukseni pilasi kesän. Ehkä jälkikäteen voisi sanoa, että epävarmuuteni esti minua kiintymästä; yritin yhtä aikaa päästä ja päästää lähelle mutta se oli liian vaikeaa kun samaan aikaan pelkäsin hänen jättävän minut kuitenkin. Rakkauden halu ei katoa, mutta kyky ottaa vastaan rakkautta kylläkin. Kun nämä kaksi tunnetta - halu tulla rakastetuksi ja hyväksytyksi sekä tunnemuistot rakkaan ihmisen hylkäämäksi tulemisesta - ovat päällä yhtä aikaa niin kyllä siitä melkoinen myllerrys on sisimmässä.

Päivän biisi kertoo kylläkin siitä, kun on suojaton. Minä käytän uuden ihmissuhteen alussa kaiken energiani liian ylikorostettuun itseni suojelemiseen, kun sitä  pitäisi osata jaotella terveellä tavalla matkan varrelle. Lopulta olen henkisesti loppu, ja suojaukseni katoaa kokonaan.

Jippu: Ei sydän osannut väistää

Lapsuusmuistoja

Olen käynyt lyhytterapiasessiot syksyn ja tämän talven aikana läpi, ja kyllähän sieltä jotain hyödyllistä sai irti. Mutta vieläkään minulla ei ole selkeästi muotoutunut sitä kysymystä/ongelmaa jota koitan ratkaista. Kaikki on niin muodotonta mössöä ja vellomista. Pyörittelimme psykologin kanssa moniakin aiheita, mutta niihin ei ollut tietenkään mahdollisuutta pureutua syvällisemmin. Onneksi psykologi oli sitä mieltä, että puoltaa pitempiaikaista psykoterapiaa minulle, niin saan siellä sitten käsitellä rauhassa asioita. Hirveää paskaa tämäkin "käsitellä asioita", niin ympäripyöreää vatvomista...

Mitä me sitten keskustelimme psykologin kanssa? No ensinnäkin olotilastani, millaisia vaikeuksia minulla arkielämässä on ja ihmissuhteissa, opinnoissa. Apua on vaikea hakea, ja siten myös saada kun oireet ovat niin epämääräisiä ja jaksottaisia, kuten minulla. Olen potenut kaksi (oman tulkintani mukaan) oikeaa masennuskautta, jotka olivat pituudeltaan ensimmäinen ehkä vuoden verran lukion alussa, jonka jälkeen seurasi pari parempaa vuotta. Sen jälkeen koinkin valtavia kriisejä itsenäistymisen ja täysi-ikäiseksi tulon aikaan, ja podin pitkittynyttä stressiä ja ahdistusta useamman vuoden... hetkeksi pääsin aina hieman parempaan olotilaan. Sitten taas kolme vuotta sitten masennuin, mitä jatkuikin oikeastaan viime syksyyn, jolloin aloin voida hiljalleen paremmin.

Koen laahustavani aina vain vuodesta toiseen samoissa olotiloissa ja fiiliksissä. No nyt on kyllä parempi olla kuin vuosiin... mutta kyllä viimeiset 7 vuotta ovat olleet aika kovia, siltä itsestäni tuntuu. Tunnen hukanneeni niin paljon aikaa ja vuosia varhaisaikuisuudestani, että itkettää ja ahdistaa. Vaikka olen tehnyt paljon asioita ja saanut aikaan, koen olleeni silti kuitenkin henkisesti niin lamaantunut että nekin saavutukset on tuskalla ansaittu.

Mikä sitten on niin vaikeaa tässä elämisessä? Viimeksi blogikirjoituksessani pohdin sitä, miten lapsena tulin hyvin usein "tyrmätyksi" ja joskus jouduin jopa naurunalaiseksi kun ajatukseni olivat aikuisten mielestä niin tyhmiä että minut ja sanomiseni sai mitätöidä. Se se sana on: mitätöinti. Minun omat ajatukseni ja tunteeni selitettiin jotenkin muutoin tai tehtiin tyhjäksi.

Lapsuuteni ja nuoruuteni oli täynnä pelkoa, joka ei saanut milloinkaan oikein konkreettista muotoa. Minun ei tarvinnut pelätä ketään ihmistä, tai sitä että minulle olisi tehty fyysisesti pahaa. Vanhempani pitivät tätä hyvän perheen merkkinä, että "on ruokaa, vaatteita ja koti, ketään ei lyödä, ei käytetä alkoholia, vanhemmat ovat yhdessä". Minulla oli vain koko ajan tunne, että jotain pahaa voi tapahtua hetkenä minä hyvänsä. Se tunne on karmiva, kun tuntee elävänsä veitsenterällä eikä tiedä mitä pelkää, mutta jokin uhka on koko ajan olemassa. En osaa sanoa mistä tämä tunne on tullut, minulla vain oli olo että perheessäni ja suvussani on jotain pahaa, jotain mitä minulle ei kerrota. Olen kyllä saanut tietää myöhemmin moniakin asioita, joita on salailtu.

Sen sijaan vanhempieni "hengellisen heräämisen" ja sen seuraukset muistan ja tiedostan varsin hyvin. Silloin ehkä noin 9-vuotiaasta eteenpäin sain ottaa osaa erään herätysliikkeen tapahtumiin ja tempautua mukaan siihen maailmaan, joka muutti melkoisesti perheemme elämää. Vanhemmistani tuli aivan toisenlaisia, heillä meni paljon aikaa ja energiaa seurakunnassa toimimiseen. Minun näkökulmastani he katosivat jonnekin kauas tavoittamattomiin herätyskokouksissa ja ylistysilloissa, joissa aikuiset (ja nuoretkin) rukoilivat hurmostilassa. Olotilani oli yksinäinen, turvaton kun turvallisena pidetyt aikuiset muuttuivat oudoiksi, etäisiksi. Toiminta oli mielestäni järjetöntä, ajattelin jo silloin, että ei tämä ole oikein kun jotkut vahvat -karismaattiset- henkilöt ottavat johtajan roolin yhteisössä, ja tämä porukka sitten saarnaa, profetoi ja tulkitsee miten kenenkin on elettävä. Seurakunnassa oli aina joukko jollain tavalla huono-osaisia, heikkoja, "langenneita" ja syrjäytyneitä ihmisiä, jotka hakivat apua uskosta. Mielestäni jaottelu oli selkeä: hyväosaiset ja uskossaan vahvat neuvoivat heitä ja ohjasivat miten toimia.

No juu, mutta tässä alkua tälle pohdinnalle ja kertomukselle. En jaksa tälle illalle enempää, aion nyt viettää lomaa. Tavallaan blogiin kirjoittaminen on helppoa, vaikkakin stressiä tulee siitä kun mietin miten luettavaa ja ymmärrettävää teksti on. On kuitenkin kiva kirjoittaa, koska tähänkin mennessä olen saanut ilmaistuksi monia asioita, joista en ikinä ole kenellekään maininnut. Kun mietin aikuiselämääni taaksepäin, huomaan etten ole puhunut kenellekään minua koskevista asioista, ystävyyssuhteeni ovat olleet kovin pinnallisia enkä ole pystynyt paljastamaan todellista minääni kellekään. Ehkä tuo puhumattomuus on yksi ongelma, en hae tukea toisista ihmisistä.

Taitaa olla vielä opeteltavaa blogin kirjoittamisessta :) Pitäisi varmaankin valita vain yksi teema josta kirjoittaa sillai suht nasevasti. Mutta hörhö mikä hörhö, en kai osaa olla niin kurinalainen.

Blogini syntymän kunniaksi pohdintaa avunhakemisesta ja sen vaikeudesta

Tämän blogin luominen ja muokkaaminen on ollut mielenkiintoista ja jännittävää. Mietin pitkään onko mitään järkeä alkaa pitää tällaista, koska maailma pursuaa ns. turhia tekstejä. Tulin sitten siihen lopputulokseen, että ehkä julkinen "päiväkirja" helpottaisi oloani, kun saisin - vaikkakin tunnistamattomana -  jakaa ajatuksiani ja tunteitani toisille ihmisille. Tämä varmaan on hyvin yleinen syy julkisen blogin pitämiselle. Tai tiedä häntä...

Blogi tuntuu myös melko luonnolliselta tavalta purkaa tuntoja, koska pidän kirjoittamisesta. Toisekseen en koskaan puhu tosielämässä omista todellisista tunteistani kenellekään. Näin on jatkunut vuosia. Eilen pohdin asiaa, kun kävin terveydenhoitajan vastaanotolla, ja hän myötätuntoisesti kuunteli "tilitystäni" siitä, miten en uskalla luottaa ihmisiin, en paljasta todellisia ajatuksiani ja minääni edes lähimmäisilleni. Minulla on aina suojaus päällä.

Se miksi sinne terkan vastaanotolle menin, juontaa juurensa toissapäiväiseen. Jouduin käymään silloin päivystyksessä hakemassa - ensimmäistä kertaa elämässäni - rauhoittavia lääkkeitä ahdistuksen vuoksi. Jätetyksi tuleminen kirpaisi jälleen niin pahasti, etten halunnut kokea enää samaa tuskaa erorulianssin vuoksi. Itkin päivystävälle lääkärille pahaa oloa, ja yritin selittää sekoamisen pelkoani. Ei minulla vain ole sellaisia ystäviä, joihin voisin tukeutua tällaisessa tilanteessa, ja vaikka olisikin eivät he voisi rauhoittaa minua. Halusin vain saada kehon ahdistusreaktiot loppumaan.

Olen vuosia sitten kokenut vastaavanlaisen tapahtuman, jossa seurustelusuhteen päättyminen otti niin koville, että tunsin eläväni sekoamisen rajamailla yli puoli vuotta. Jotenkin aavistin, että voisin joutua nyt samanlaiseen kierteeseen, joten toivoin saavani jotain rauhoittavaa voidakseni nukkua. En kestä enää ikinä niitä hirveitä pelkotiloja, joissa tunnen hajoavani palasiksi ja tippuvani jonnekin pimeään, pohjattomaan kuiluun.

Avun hakeminen on joskus vaikeaa ja saattaa aiheuttaa ristiriitaisia tunteita. Itsekin pohdin vuosia olenko "tarpeeksi" huonossa kunnossa ottaakseni yhteyttä mielenterveystoimistoon. Ajattelin, että veisin paikan sellaiselta joka tarvitsisi sitä ehkä paljon enemmän kuin minä. Toisekseen vointini ja oireeni ovat olleet niin vaihtelevan jaksottaisia ja epämääräisiä, etten tiennyt osaisinko koskaan ilmaista avuntarvettani uskottavasti. Tilanteeni akutisoitui kuitenkin keväällä, ja päätin että nyt saa riittää nämä vuosikymmenen ajan jatkuneet tunteet ahdistuksesta peloista masentuneisuudesta turtumuksesta ja yksinäisyydestä. Perustelin asiaa myös sillä, että opintoni eivät etene (fakta) enkä pysty koskaan työskentelemään auttamisammatissa ellen selvitä ensin omia asioitani ja ongelmiani.

Kuinka pitkään ihminen voikin jaksaa esittää rooleja ja suorittaa elämää, vaikka hänestä on vain kuoret jäljellä? Sisällä ei ole mitään mikä antaisi mielekkyyttä elämään. En mielestäni tavoittele taivaita, sillä elämäänhän kuuluvat kipu ja suru, arkisuus, mutta jos menettää ilon ja uskon että niistäkin voi selvitä... silloin on pahasti asiat.