Lapsuusmuistoja

Olen käynyt lyhytterapiasessiot syksyn ja tämän talven aikana läpi, ja kyllähän sieltä jotain hyödyllistä sai irti. Mutta vieläkään minulla ei ole selkeästi muotoutunut sitä kysymystä/ongelmaa jota koitan ratkaista. Kaikki on niin muodotonta mössöä ja vellomista. Pyörittelimme psykologin kanssa moniakin aiheita, mutta niihin ei ollut tietenkään mahdollisuutta pureutua syvällisemmin. Onneksi psykologi oli sitä mieltä, että puoltaa pitempiaikaista psykoterapiaa minulle, niin saan siellä sitten käsitellä rauhassa asioita. Hirveää paskaa tämäkin "käsitellä asioita", niin ympäripyöreää vatvomista...

Mitä me sitten keskustelimme psykologin kanssa? No ensinnäkin olotilastani, millaisia vaikeuksia minulla arkielämässä on ja ihmissuhteissa, opinnoissa. Apua on vaikea hakea, ja siten myös saada kun oireet ovat niin epämääräisiä ja jaksottaisia, kuten minulla. Olen potenut kaksi (oman tulkintani mukaan) oikeaa masennuskautta, jotka olivat pituudeltaan ensimmäinen ehkä vuoden verran lukion alussa, jonka jälkeen seurasi pari parempaa vuotta. Sen jälkeen koinkin valtavia kriisejä itsenäistymisen ja täysi-ikäiseksi tulon aikaan, ja podin pitkittynyttä stressiä ja ahdistusta useamman vuoden... hetkeksi pääsin aina hieman parempaan olotilaan. Sitten taas kolme vuotta sitten masennuin, mitä jatkuikin oikeastaan viime syksyyn, jolloin aloin voida hiljalleen paremmin.

Koen laahustavani aina vain vuodesta toiseen samoissa olotiloissa ja fiiliksissä. No nyt on kyllä parempi olla kuin vuosiin... mutta kyllä viimeiset 7 vuotta ovat olleet aika kovia, siltä itsestäni tuntuu. Tunnen hukanneeni niin paljon aikaa ja vuosia varhaisaikuisuudestani, että itkettää ja ahdistaa. Vaikka olen tehnyt paljon asioita ja saanut aikaan, koen olleeni silti kuitenkin henkisesti niin lamaantunut että nekin saavutukset on tuskalla ansaittu.

Mikä sitten on niin vaikeaa tässä elämisessä? Viimeksi blogikirjoituksessani pohdin sitä, miten lapsena tulin hyvin usein "tyrmätyksi" ja joskus jouduin jopa naurunalaiseksi kun ajatukseni olivat aikuisten mielestä niin tyhmiä että minut ja sanomiseni sai mitätöidä. Se se sana on: mitätöinti. Minun omat ajatukseni ja tunteeni selitettiin jotenkin muutoin tai tehtiin tyhjäksi.

Lapsuuteni ja nuoruuteni oli täynnä pelkoa, joka ei saanut milloinkaan oikein konkreettista muotoa. Minun ei tarvinnut pelätä ketään ihmistä, tai sitä että minulle olisi tehty fyysisesti pahaa. Vanhempani pitivät tätä hyvän perheen merkkinä, että "on ruokaa, vaatteita ja koti, ketään ei lyödä, ei käytetä alkoholia, vanhemmat ovat yhdessä". Minulla oli vain koko ajan tunne, että jotain pahaa voi tapahtua hetkenä minä hyvänsä. Se tunne on karmiva, kun tuntee elävänsä veitsenterällä eikä tiedä mitä pelkää, mutta jokin uhka on koko ajan olemassa. En osaa sanoa mistä tämä tunne on tullut, minulla vain oli olo että perheessäni ja suvussani on jotain pahaa, jotain mitä minulle ei kerrota. Olen kyllä saanut tietää myöhemmin moniakin asioita, joita on salailtu.

Sen sijaan vanhempieni "hengellisen heräämisen" ja sen seuraukset muistan ja tiedostan varsin hyvin. Silloin ehkä noin 9-vuotiaasta eteenpäin sain ottaa osaa erään herätysliikkeen tapahtumiin ja tempautua mukaan siihen maailmaan, joka muutti melkoisesti perheemme elämää. Vanhemmistani tuli aivan toisenlaisia, heillä meni paljon aikaa ja energiaa seurakunnassa toimimiseen. Minun näkökulmastani he katosivat jonnekin kauas tavoittamattomiin herätyskokouksissa ja ylistysilloissa, joissa aikuiset (ja nuoretkin) rukoilivat hurmostilassa. Olotilani oli yksinäinen, turvaton kun turvallisena pidetyt aikuiset muuttuivat oudoiksi, etäisiksi. Toiminta oli mielestäni järjetöntä, ajattelin jo silloin, että ei tämä ole oikein kun jotkut vahvat -karismaattiset- henkilöt ottavat johtajan roolin yhteisössä, ja tämä porukka sitten saarnaa, profetoi ja tulkitsee miten kenenkin on elettävä. Seurakunnassa oli aina joukko jollain tavalla huono-osaisia, heikkoja, "langenneita" ja syrjäytyneitä ihmisiä, jotka hakivat apua uskosta. Mielestäni jaottelu oli selkeä: hyväosaiset ja uskossaan vahvat neuvoivat heitä ja ohjasivat miten toimia.

No juu, mutta tässä alkua tälle pohdinnalle ja kertomukselle. En jaksa tälle illalle enempää, aion nyt viettää lomaa. Tavallaan blogiin kirjoittaminen on helppoa, vaikkakin stressiä tulee siitä kun mietin miten luettavaa ja ymmärrettävää teksti on. On kuitenkin kiva kirjoittaa, koska tähänkin mennessä olen saanut ilmaistuksi monia asioita, joista en ikinä ole kenellekään maininnut. Kun mietin aikuiselämääni taaksepäin, huomaan etten ole puhunut kenellekään minua koskevista asioista, ystävyyssuhteeni ovat olleet kovin pinnallisia enkä ole pystynyt paljastamaan todellista minääni kellekään. Ehkä tuo puhumattomuus on yksi ongelma, en hae tukea toisista ihmisistä.

Taitaa olla vielä opeteltavaa blogin kirjoittamisessta :) Pitäisi varmaankin valita vain yksi teema josta kirjoittaa sillai suht nasevasti. Mutta hörhö mikä hörhö, en kai osaa olla niin kurinalainen.