Intuitio

Äitini otti tänään yhteyttä. Se ahdisti. Hän oli kiukkuinen. Ahdisti. Inhoan sitä kun hän on vihainen. Hänen vihastaan ja raivostaan on jäänyt kamalat traumat, ja pelkään edelleen ihmisten hallitsematonta ja hillitsemätöntä suuttumista. Sama on hieman toisen mummoni suhteen ollut aina. Hän on sanova ja kärkäs ihminen niin halutessaan. Luultavasti äitini on saanut omassa nuoruudessaan osansa mummon sivalluksista, eikä ole niistä toipunut. 

Suoraan sanottuna epäilen äidinpuoleisessa suvussa tapahtuneen jotain kamalaa. Minulle tulee välillä niin kummallinen olo äidistäni ja hänen lapsuudenperheestään. Äidissäni on jotain synkkää, mutta hyvin huolella piilotettua. Sen olemassaolon unohtaa, kunnes tulee muistutus siitä että se vain mateli pinnan alla. Äiti dissosioi kai itse, painaa sitä traumaa syvälle sisimpäänsä, ja minä olen oppinut dissosioimaan myös. Ehkä jo pienestä. Äidin pimeää puolta on pitänyt välttää. 

Tänään on ollut outo päivä. Anssin Kelan Puistossa on vaatinut saada tulla kuunnelluksi jo pari päivää, tänään kuuntelin sen. Se vie minut takaisin sen julkaisuvuoteen. Olen ollut jossain vaiheessa teini-ikää silloin. En usko, että kyse on itse biisistä vaan siitä ajasta mihin se liittyy. Onhan se kuitenkin surullinen tarina, kertosäe masentaa minut. Minulla ei ole hajuakaan mitä sinä kesänä on tapahtunut kun olen tuota biisiä kuunnellut. Miksi se haluaa tulla kuunnelluksi nyt. 

Ehkä teinivuodet ovat olleet ahdistavia. Ne ovat olleet. Olen ollut täysin yksin. Vailla tulevaisuutta. Pelkkä kolkko ontto "minä". Oikeastaan nyt ehkä muistan jotain tuohon kappaleeseen liittyvää. Kuuntelin Anssi Kelaa ollessani kesälomamatkalla sukulaisten luona. Minua ahdisti siellä silloin vaikka kyseessä oli minulle tutut kummit. Tosiasiassa en tuntenut heitä hyvin, mutta vietin heillä viikon verran kaukana kotoa. Minulle vieraiden ihmisten kanssa oleminen on ahdistavaa, ja vieraassa asunnossa ei ollut mitään omaa. Olin kuori. Muistan etten osannut tehdä ruokaa kuten oli sovittu. Se hävetti. Dissosioin koko loman.

Tämä oli tuttu kuvio. Minun olisi pitänyt kuuliaisesti tehdä ja olla kuten aikuiset halusivat. Esitin usein monien asioiden olevan ok, vaikka ei ollut. Lähdin kummieni mukaan vaikka en halunnut mutta koska piti haluta. Esitin haluavani. Esitin haluavani lähteä reissuun tätini kanssa, ja olla hänen perheensä kanssa vaikka en halunnut. Hän otti minut monesti ihmiskilveksi jännittäviin tai ikäviin tilanteisiin. Tapaamaan uusia miehiä, käymään juristin juttusilla tai mitä ikinä. Kaikkia tätä yhdistää se etten halunnut mutta jotenkin minä en vain sanonut vastaan. Koska ei ollut hyvää syytä sanoa vastaan. Minä en halua, ei ollut tarpeeksi hyvä syy. Vaadin itseltäni, että menisin ja lähtisin. Oikeasti en ollut sellainen tyttö, joka olisi nauttinut niin paljon vieraiden ihmisten seurasta, mutta koska etäisemmät kummit tai tätini perhe olivat vanhemmilleni tärkeitä, menin. 

Ei kuulosta kovin dramaattiselta, eikä se ole sitä ollutkaan. Jäljet johtavat kauemmas. Miksi olen dissosioinut? Mistä olen oppinut sen? Miksi osasin niin tehokkaasti paeta ja jättää jäljelle vain kuoren? Sitä mysteeriä en ole ratkaissut. Miksi reagoin äidin suuttumukseen niin voimakkaasti? En voi sanoa varmaksi että onko hän ollut sellainen kun olen ollut aivan pieni, mutta teini-iässäni ainakin on ollut. 

Näin viime yönä pitkästä aikaa unia, jotka muistin. Olin lentokoneessa, joka teki juuri lähtökiihdytystä, sitten se nousi todella jyrkässä kulmassa ilmaan. Siihen uni päättyi että kone nousi. Viime talvena näin samanlaisia unia, joissa kone ei kuitenkaan päässyt koskaan ylös saakka vaan nousuyritykset epäonnistuivat, se oli sellaista pompahtelua takaisin maahan. Ne olivat epämiellyttäviä unia. Viimeöinen oli jotain epämiellyttävän ja omituisen välimaastosta.

Katsotaan mitä tulevan yönä tapahtuu. Kaksi melatoniinipilleriä naamaan, koska Opamoxia ei enää ole. Sitä pitää pyytää. 

Väsymys

Olen ihan pihalla. Olen nukkunut vähintään 7,5 tuntia joka yö viime viikolla (kai?) ja viikonloppuna paljon pitempiäkin unia. Olen silti ihan väsynyt. Haluaisin nukkua päiväunet, mutta en ehdi. Mistä tämä väsymys tulee? Onko lääkkeet tehneet tehtävänsä? Nukuinko liikaa? Väsyttävätkö tunteet ja vatvominen? Se etten ole käynyt juurikaan ulkona pariin päivään? Pääsiäinen on ollut syömisen puolesta ihan kamalaa mässytystä, nyt koitan palata ruotuun. Eikä se tuota vaikeuksia, koska vihdoinkin aivoihini on tallettunut se tunne mikä seuraa minulle vääränlaisesta ruokavaliosta ja herkkujen ahmimisesta. Tai paremminkin, olen omaksunut sen terveellisemmän ruokavalion niin että siihen palaaminen tuntuu suurelta ilolta kun tiedän että fyysinen vointini on sen myötä hyvä. Ehkä energisempikin. Nyt koomailen vielä hiilariövereitä, sulattelen pashaa ja kaikkea leivän mässytystä.

Jollain tapaa menneisyys vaan elää tälläkin hetkellä. En pääse siitä juurtumaan tähän hetkeen. Kaikki tässä hetkessä lipuu ohi, opiskelut, työt. Kaikki. En pysty käsittelemään monia asioita yhtä aikaa. Jos jotain tällaista ihmissuhdekriisiä (tai no, traumoja herättelevää) on meneillään, en pysy tässä hetkessä. Ja sitä mun elämäni on suurimmilta osin. Käyn työntekijän roolissani töissä, se on suhteellisen iisiä, mutta opinnoissa kukaan ei käske. Opiskeluun liittyy jokin suuri mörkö, on liittynyt aina. Se kytkeytyy niin paljon sosiaaliseen elämään, vertaisuuteen, kaikkeen siihen mistä minulla ei ole kokemusta. Ehkä olen myös jollain tapaa herkkä ja introvertti, vaikka vilkas temperamenttini antaisikin olettaa muuta. En tiedä kuka olen. Kaikkea ja en mitään.

Terapia turhauttaa. Tekisi mieli kiukutella koko ensi käynti terapeutille siitä, että hän hylkää minut juuri nyt. Että en ole koko terapian aikana luottanut siihen, että hän haluaisi aidosti sitoutua ja auttaa. Vai olenko se minä itse? Olen puhua pölissyt niistä asioista, joista on ollut hyväkin. Ilman tunnetta. Mutta joku ääni minussa sanoo, että terapeutti ei ole sanonut minulle oikeita sanoja, hänen tehtävänsä olisi ollut saada minut avautumaan, saada yhteys johonkin. Nyt, kevät ja kesä tulee, terapia jää kesätauolle. Vaikka olen nytkin ollut lähes kesäloman mittaisen tauon poissa terapiasta. Minä niin toivoin edellisellä kerralla, että olisi voitu puhua näistä asioista, mutta ei se mennyt niin. Jos minulla olisi tunne ja luottamus, että terapeutti on minua varten, ja että hän aidosti auttaa, ja voisin edetä asioissa, saisin oivalluksia, niin minun olisi helpompi olla. Nyt olen jankannut melkein neljä vuotta näitä asioita, ja ainoa hyöty on ollut ehkä se että olen saanut vointia tasaisemmaksi. Vieläkään ei olla niissä asioissa, joita olisi syytä käsitellä. Mutta haluaisin olla, ja sitten kun olen valmis ilmaisemaan sen, asiasta ei tule mitään... tunnen että terapeutti hylkää. Terapeutti piirtää aina vain uudelleen ja uudelleen paperille sitä yhtä osaa minusta, sellaista punaista pientä palloa, joka ei ole integroitunut minuun, se punainen pallo kantaa traumoja. Mutta minusta tuntuu ettei asia ole niin yksinkertainen. Se on vain yksi pallo. Palloja on monta. Palloilla on kaikilla äänensä, ja osa palloista on ovelia, ne ujuttavat viestinsä läpi kaiken, niin että ne tuntuvat totuuksilta. Minä luulen, että tarvitsisin jotain visuaalista työskentelyä, pallojen hahmottamista koska sitten minulle jäisi jotain konkreettista. Terapeutin puheesta ei jää, en kykene sitä välttämättä muistamaan. Ja tunnetasolla blokkaan hänet kokonaan, minulle ei vain tule sitä tunnetta että hän ymmärtäisi. Aidosti. Haluan uskoa siihen, ja jollain tasolla uskon, mutta silti on tämä tunne.

Rauhoittavia kuluu. Joudun soittamaan lääkärille, että kirjoittaa minulle reseptin johonkin sellaiseen lääkkeeseen, joka ei koukuta. En koe kuitenkaan olevani betnsoihminen, vaikka niitä mielelläni käytänkin. Luultavasti tarvitsen jonkun ahdistusta lievittävän mielialalääkkeen, jos se auttaisi bentsojen sijaan. En tiedä. "Minun" psykiatrini on ihan paska, suoraan sanottuna. Kylmä, outo, resepti- ja lausuntoautomaatti. En jaksaisi. Mitä tapahtuu opintojen jälkeen? Kelle sitten mene? No, yksityiselle tietenkin, en aio selvitellä näitä asioita työterveyshuollossa, ellei ole ihan pakko. Ja terapia jatkuu. Ja jatkuu. 

En jaksa ajatella

Hetki sitten, juuri äskeistä tekstiä postatessani, olin ihan ok fiiliksellä. Sitten kaikki katoaa. Mielialani ovat vaihdelleet paljon viime päivinä, tänäänkin. Eivät holtittomasti, tiedän kokemuksesta, että voisi olla vielä jotain tuhat kertaa pahempaa. Mutta silti olo on kamala. Saatan itkeä yhdessä hetkessä, toisessa hetkessä tuntuu että saan sydärin koska joku ajatus tai lause tai muisto jää pyörimään päähän, ja hakkaa siellä. En tiedä mitä ne yrittävät kertoa, jokin syyhän sille on miksi ne yhtäkkiä pompsahtavatkin esiin.

Melatoniinia ja Opamoxia. Jos pääsisin tästä etiäpäin sillä, että varmistan kunnon yöunet ja sitten päivällä vedän Diapamia, jos siltä tuntuu. Eihän tästä vittu mitään tule, että en saa mitään aikaiseksi. Pakko yrittää tehdä opintojuttuja pikkuhiljaa taas, edes yksi pieni asia päivässä. Jossain kohtaa helpottaa. 

On vain se tunne, että terapeuttikin hylkää. Se on se tunne. Ratkaiseva tunne. Terapiaan on niin pitkä aika. Mutta, kun pääsin kirjoittamisen alkuun niin kirjoitan sitten vaikka illat läpeensä jos siltä tuntuu.

Shit

Piti kirjoittaa skeematerapiasta. Sitten katosi pointti. Siitä tunnistan kuitenkin monia itseäni helpottavia ja selittäviä näkemyksiä. Palaan niihin.

Koitan saada yhteyttä. Koitan pitää elämässäni jonkun johtotähden. Etten vajoa. Alan kirjoittaa terapeutille, päätin sen tänään. Nämä pitkät käyntivälit upottavat minut suohon. Jos "korvaan" muut minua kannattelevat ihmiset terapialla. Pidän terapeuttiin ajatuksen ja mielikuvien tasolla yhteyttä kirjoittamalla hänelle. Sen jälkeen vien ne terapiaan. Jos hän auttaisi korjaaman tunnevajettani.

Eksäni kysyi tänään, että milloin te alatte sitten puhua niistä oikeista asioista siellä (terapiassa). Tämä siis sen jälkeen kun selvitin että kolme vuotta Kelan tukea ja käyntejä ja nyt vasta aletaan päästä asiaan. Niin, vasta nyt. Pitkän työstämisen jälkeen alan olla valmis heittäytymään... Tai no, liukumaan pikkuhiljaa syvemmälle. 

Totean ehkä viidettäsadatta kertaa, että on niin paljon kivempi olla pillereissä. Ensin diapamia päivällä, sitten illalla melatoniinia ja opamoxia. Jospa ne vievät minut normaaliin moodiin, kun muutoin olisin jatkuvasti hylätyn lapsen moodissa tai rankaisevan vanhemman moodissa. 

Tulevaisuus. Miksi tuntuu niin pelottavalta, että tapaisin uusia ihmisiä ja laajentaisin omaa verkostoani. Lähtökohtaisesti inhoan uusiin ihmiisiin tutustumista, varsinkin miehiin. En vain osaa. En osaa suhtautua siihen, jos joku ilmaisee kiinnostusta minuun. Hermostun, menen kuoreeni, olen pintaa ja piikikäs. Joskus. Tulin siihen lopputulokseen, että jollain tavalla ongelmana on tarve miellyttää muita ja vaikeus rajata tarpeen tullen. Otan myös muiden tunteet herkästi itseeni. Se, että ihmiset ottavat minuun kontaktia, kertoo siitä, että he kaipaavat sitä. Luullakseni, heillä on tarve olla sosiaalinen, tutustua ja ehkä iskeä seuraa (seurustelu- tai panoseuraa). Se muistuttaa siitä, että minulla on samoja tarpeita, mutten uskalla ottaa askelta kohti niiden täyttämistä. Pelkään torjuntaa. Pelkään haluta. Siinä se. Olennainen. Pelkään tarvita, ja sitten pettyä. Pessimisti ei pety koskaan.

Anteeksianto

Jostain syystä tämä itsensä armahtaminen ja ymmärtäminen teettää vaikeuksia minulle. Olen tehnyt vääriä valintoja ja arviointivirheitä. Pahoja. Osa on ollut silkkaa tyhmyyttä, mutta luulen että kaikissa on silti ollut pohjalla joku mieli, joku peruste sille miksi olen tehnyt tyhmiä asioita. Ja kunpa voisin ymmärtää sitä ihmistä, joka olin. Ja joka olen. 

Tunteiden käsitteleminen yksin on haastavaa. En ole tottunut niistä puhumiseen. Siksi sellaiset ihmiset, jotka vaikenevat, ovat haastavia. Toisaalta äärimmäisen puoleensavetäviä. Koitan kai ratkaista edelleen jotain lapsuuden ongelmaa vanhempieni kanssa. Koitan pelastaa äitiä ja vetää isää puoleeni, lähemmäs, saada ymmärtämään. Joku niiden kombinaatio. Pyrin parantamaan ihmisiä, auttamaan heitä ymmärtämään itseään. Unohdan itseni heitä ajatellessani. Koitan olla kiva ja täydellinen. Että minusta pidettäisiin. Isän käsittämätön kylmyys joissain asioissa oli murskaavaa. En saa nyt mitään tilannetta mieleeni, mutta jotenkin hän oli sellainen. Vihassaan, jota ei itse tunnistanut. Äitiä kohtaan. Naisia kohtaan. Elämää kohtaan. 

Kirjoittaisin tänne vaikka mitä, mutta edelleen minulla on kamala pelko siitä, että joku tunnistaa minut. Että joku voisi toki kertomieni asioiden lisäksi tunnistaa minut vaikka kirjoitustyylistä, sanavalinnoista... Mistä tahansa. Että joku pääsisi pääni sisään. Että joku vain tietäisi. Kummia pelkoja. Ehkä pääsen niistä joku päivä yli. Luen useampaakin blogia, joissa ihastelen sitä suoruutta, jolla ihmiset ottavat asioita esiin. Se ei ole sosiaalipornoa vaan aitoutta. He kirjoittavat koska pitävät siitä, ja saavat vertaistukea. Tai jotain. Minua taas hävettää. Häpeä on kamala kaveri. 

Melatoniini taas on aika kiva kaveri. Se väsyttää ihan kivasti taas. Se toimii edelleen vuosien jälkeen moitteettomasti. Lähes aina. Ensin harkitsin illalla kotiin tullessa -näin kavereita- että laitan Opamoxia/Diapamia nassuun, mutta nyt koitan miettiä että säästelisin niitä. Juuri uusitutin reseptin, hemmetti, enkä kehtaisi kinuta siltä lääkäriltä parin kuukauden päästä uutta. Vai voisinko; voisinko vain sanoa, että on ollut ihan hirveetä ja joka päivä joudun ottamaan? Niin ne saatana joutuvat muutkin! En ole ainoa, jolle menisi säännöllisesti vaikka pari kertaa päivässä. Ei olisi vain tarvittavat lääke, vaan ihan säännöllinen lääkitys. Pitäisikö pyytää jotain masennus/ahdistuslääkettä? Ei, pelkään sivuvaikutuksia. Lihomista. Muita ikäviä asioita. Eikö bentsoilla ole niitä? Täytyy lukea varoituslista. Mutta olen antanut luvan käyttää niitä nyt, jos se auttaa tämän vaikeimman ajan ylitse. Pakkohan sen ajan on joskus loppua. Minulla siihen vaan voi mennä aikaa.

Toisaalta, suru on lohdullista. Nyt tuntuu, että on hyväkin surra. Koska tavallaan olen tiennyt, että sitä surua on kertynyt ja patoutunut. Sen on aika päästä esiin. Olen kirjoittanut niin monta kertaa siitä, miten olen jälleen kerran muka lähentynyt tunteitani ja nyt on aika työstää niitä terapiassa... Blaa. Niin. Inhoan itsessäni sitä piirrettä, että aina meinaan ja aion, mutta harvoin mitään tapahtuu. Sama tässä. En haluaisi jälleen sanoa, mutta nyt jos koskaan olisi se aika, että alan keriä menneisyyden vyyhtiä terapiassa. Ehkä tämä kriisi, hylkääminen tai hylätyksi tulemisen kokemus, itku terapeutille, sai aikaan sen, että tajuan etten voi kiirehtiä elämässä. Minulla on valtavasti surua, traumaa, hylkäämistä, yksinäisyyttä, lukkiutumista, unohtumista, mitätöimistä ja itseni sivuuttamista taustalla. Luvattoman paljon, järkyttävän paljon. Ei ehkä trauma jollekin toiselle, mutta minulle. Kun sen tuntisin, armahtaisin itseni ja hyväksyisin että minun polkuni kulkee nyt näin, niin elämä olisi ehkä siedettävämpi. Ja joku voisi rakastaa minua. 

Aukoton suunnitelma

Olen aika ekspertti suunnittelemaan kaikenlaista. Niiden suunnitelmien toteuttajana olen vain kehnonlainen, aloittelija. Jostain jää aina kiinni tai roikkumaan. 

Yhtäkkiä mieleeni palautui kuinka paljon suunnittelin kotoa muuttoa yläasteiässä. Toki olin pikkuvanha, kuvittelin osaavani ja pärjääväni. Ja miksi en olisi niin tehnytkin, tosin etten olisi osannut ja pärjännyt niissä olennaisissa asioissa (oman kaveripiirin ja identiteetin ja terveen vastuuntunnon rakentamisessa). Mutta päällisin puolin olisin porskutellut menemään verbaalisten kykyjeni ja valmiiden käsikirjoitusten voimalla.

Tämä oli siis päällimmäinen, muiden näkemä minä. Ulkokerros. Joka tomerasti touhusi ja puuhasi, mutta jolla jäi tärkeitä taitoja kehittymättä. Koska vanhemmat. Koska usko. Koska pelko ja ulkomaailman vaarat. Koska vaaralliset tunteet. Koska kadotus. Koska väistämätön, omanikäisten turmelevuus. Jep. Valmiit skriptit elämälle, valmiit mielipiteet, valmiit maailmankatsomukset.

Paitsi että ei se mennyt niin. Olisin ollut varmasti ihan pirun ahdistunut, jos olisin tiennyt sellaista olotilaa tai sanaa edes olevan. Masentunut myös. Mutta eihän meillä sellaista. Kaikki on hyvin uskovaisilla joo. Ja jos jotain ikävää tunsi, se piti rukoilla pois. Kiittämätön. Nöyristele. Kiellä tunteesi ja arvosi.

Joku pimeään komeroon sullottu osa on tuntenut tuota. Se osa on potkinut minua haaveilemaan aina paremmasta, hienosta, upeammasta, rikkaammasta ja onnellisemmasta elämästä. Olen ollut 20 vuotta kahlehdittuna vanhempien asuttamaan "kotiin", jossa en saanut kasvaa omaksi itsekseni. Kaipasin sieltä pois. Suunnittelin kaiken niin hyvin, yksityiskohtia myöten. Nyt vasta ymmärrän, minun on täytynyt tehdä niin että kestän. 

Vanhemmat eivät päästäneet. Tietenkään. Koska ei alaikäinen vain voi pärjätä. Koska hyvä, lakiuskovainen vanhempi ei vain päästä lastaan. Kuinka se kertookaan siitä, miten vähän vanhemmat minusta tiesivät ja miten tunsivat. Kaikista vähiten he tiesivät, että nimenomaan he olivat se vahingoittava tekijä, jonka takia käyn nyt terapiassa. Ja miksi seuraan ja kuuntelen kateellisena terveiden ihmisten elämää; millaista lapsuutta ja nuoruutta he ovat eläneet. Ja kuinka he ovat saaneet kasvaa aikuisiksi esittämättä mitään, vain kokemalla asiat. Meillä kasvatusmetodeihin kuului olettamus järkevyydestä. Tyhmyys ei ollut sallittua, se oli epäkypsää. Niin... ihmisillä on tapana olla epäkypsiä koska he ovat lapsia ja nuoria. Ei niitä ikävaiheita voi verrata aikuisuuteen.

Ja jälleen. Aivan loistava päivä fiilisten puolesta, vaikka viime yönä sain nukuttua alle 6 tuntia. Syynä bentsot. Ne vain tekevät elämästä parempaa. Raukeus, rauhallisuus. Tai ehkä se on vain lumevaikutus.

Oman onnen onkija

Sain puristettua itsestäni irti yhden vaivaisen 2 minuutin 43 sekunnin puhelun, jolla sain laitettua reseptinuusinnan vireille. Olen aiemminkin hukkaillut reseptejä, enkä ole kehdannut pyytää uutta koska pelkään lääkäreiden luulevan minua väärinkäyttäjäksi. Olen ollut vuoden ilman mitään (psyykevaikutteisia) lääkkeitä, mutta nyt on pakko niihin palata. Tai vähintäänkin kova halu, jos ei niinkään pakko. Haluan unta tasaisemmaksi ja hermoni kuriin.

Lääkäriin, jota olen tavannut, en luota. Vaikka hän on minulle nimetty ns. hoitava lääkäri, en voi hyvällä tahdollakaan kutsua häntä "hoitavaksi" lääkäriksi, koska ainoa mitä hän on tehnyt on ollut resepti- ja lausuntoautomaattina toimiminen. Ja lausunnotkin on kirjoitettu sanasta sanaan minun kertomuksistani, lääkärillä ei ole ollut itsellään minkäänlaista näkemystä tilanteestani, voinnistani, sairaudestani. Muistan ensimmäisen vastaanottokäyntini, jota edeltäen olin tehnyt jo itselleni google-diagnoosin joka oli tunne-elämältään epävakaa persoonallisuus. Voilà! Kerroin painokkain sanakääntein asioita, tapahtumia ja kokemuksia, jotka eivät enää tunnu niin polttavilta ja olennaisilta kuin tuolloin. Halusin kai tehdä selväksi, että ongelmani ovat syvemmällä kuin pelkässä masenuksessa. Koska en tunnistanut aluksi masennusta, oli vain hätää ja kokemus outoudesta. Olen myöhemmin kuullut sanan oirekorostus, joka mielestäni kuvannee sitä että potilas haluaa painokkaasti tuoda esiin tiettyjä puolia tilassaan. Voisiko olla näin? 

Nyt kun olen palannut ajassa muutaman vuoden taaksepäin, voin aivan hyvin kelata siitä vielä pidemmällekin. Lähes kymmenen vuoden taakse, jolloin hain apua ensimmäistä kertaa. Tuolloin apu tyssäsi kahteen psykologin ja psykiatrisen sairaanhoitajan tapaamiseen, jolloin he kai katsoivat  oireeni normaaliksi nuoren kipuiluksi ihmissuhteissa, ja toivottivat hyvää jatkoa saatesanoilla soittele jos vielä siltä tuntuu. No, yllättäen sellaisen viestin jälkeen ei se enää siltä tuntunut, ja kestikin vuosia että sain koottua itseni taas yhteen puheluun. Siihenkin puheluun satsasin; luulin että minun täytyy kyetä perustelemaan avuntarpeeni niin hyvin, että saan tavata jonkun ihmisen. Koska uskoin niin pitkään, että ei minun oireeni ole riittävät ja tarpeeksi pahat että systeemi uskoisi ja näkisi minun tarvitsevan apua. 

Systeemi uskoi. Ja näki. Sillä kertaa. Olin tarpeeksi ponnekas. Ensimmäisellä kerralla olin vielä kovin lapsi, syvällä siinä kuoressa jonka tehtävä oli uskotella, että minä selviän ja pääsen eteenpäin, uskotella psykologille ja hoitajalle että kai tämä tästä. Ja tulos oli sen mukainen, minulle näytettiin ovea. Ystävällisesti ja empaattisesti kyllä. Jos minua olisi tarkkailtu enemmän ja syvällisemmin, olisi minussa varmasti havaittu paljon kypsymättömiä piirteitä, jotka olivat tiukasti valeminän ja -kuoren suojassa. Ja siinäpä se soppa kiteytettynä onkin, persoonallisuusproblematiikka.

Vieläkin kipuilen noita vuosia ja tapahtumia jotka jättivät jälkensä kun ei ollut oikeanlaista, joustavaa suojakuorta ja kypsiä defenssejä, joiden turvin luovia maailmassa. Ainoa suoja, joka oli lapsuudenkodissa opeteltu, ei pätenyt minun elämässäni. En osannut paeta uskon maailmaan. Mistä olen nyt kiitollinen. En olisi voinut muuta ratkaisua tehdä. Onneksi on loppuelämä aikaa nauttia siitä, mistä ei voinut aiemmin nauttia, on sekin jotain.

Pieni kuuri

En ole lääkäri enkä farmaseutti. Mutta luulen, että pieni "bentsokuuri" pistää minut järjestykseen ja saa hermot rauhoittumaan myös pitemmäksi aikaa lääkkeenoton jälkeen. Jos otan illalla lääkkeen, on seuraava päivä parempi. Viikonloppuna vitutti ja hitusen ahdisti, nyt alkuviikko on ollut oivallinen kun olen lääkinnyt itseäni. Työt sujuvat - on seesteinen ja rauhallinen olo, pystyn keskittymään kun ei ahdista, ajatukset eivät jumiudu tai lähde kiertämään kehää... ja olen jotenkin vain... järkevämpi. Olen aiemminkin todennut sen että pärjään pienillä annoksilla koska todennäkköisesti jo psykologinen vaikutus on kohdallani kohtalaisen merkittävä tekijä. Olen ehdollistunut noihin, kausittain käyttämiini bentsodiatsepiineihin. 

Olen kiitollinen, että en ole sellaisessa lääkelastissa kuin jotkut ihmiset joutuvat olemaan. Pillereitä on lukemattomia määriä, niiden määrää ja suhdetta on säädeltävä ja huomioitava kaikki yhteisvaikutukset. Kyynisesti (ja varmaan jossain määrin jopa realistisestikin) ajatellen psykiatrien antama hoito voi olla pelkkää lääkitykseen keskittymistä. Hoitosuhde pitää sisällään lääkkeiden määräämisen ja soveltuvuuden arviointia. Aivan kuin masennus ja ahdistus voitaisiin parantaa pelkällä lääkkeellä. Riippuu ehkä tilanteesta ja tapauksesta; voihan olla että perusterve ihminen masentuu jossain elämäntilanteessa ja hän saattaa selvitä siitä ilman terapiaa ja keskusteluapua, jos saa tukea ja huolenpitoa läheisiltään - silloin tukilääkitys on nimensä mukaisesti tukemassa kohti parantumista. Mutta sitten on taas erikseen porukka johon meikäläinenkin kuuluu. Ei ole ollut resursseja eikä läheisiä, jotka olisivat auttaneet ylös siitä masennuksen suosta. Ammattilaisten antama huomio (keskustelu, ohjaus, lääkityksen hakeminen) auttoivat kohti terapiaa, vaikka olin siinä prosessissa itsekin määrätietoisesti ja pontevasti mukana. Tai siis... tiesin haluavani terapiaan.

Mutta, palatakseni tuohon jumiutumiseen, niin ehkä siihen olisi opeteltavissa myös jotain... ratkaisuja miten pystyy "hallitsemaan  mieltään". Olen siinä jossain määrin edennytkin, mutta se vaatii tapahtumien "palastelua" kuten eilenkin tein. Tänään oli ihan parempi sen suhteen, että ei tullut ahmittua. Eilinen työpäivä oli itsessään kiva, mutta päätin silti ahmia... tai mässyttää. Ei enää mitään pointtia, taidan jatkaa jonkun aivottoman romaanin lukemista :)

Väline vai itsetarkoitus

Olen aloittanut nyt työn (vaikka piti lomailla), ja siellä joudun olemaan jollain tapaa välillä lääkkeiden kanssa tekemisissä. Ainakin kuulen niistä paljon, vaikka en juuri mitään ymmärräkään. Huomasinkin miettiväni näitä lääkeasioita taas omalla kohdallani kun näen muiden ihmisten lääkkeidenkäyttöä, joka on melkoisen kyseenalaista.

Siihen nähden, mihin uskon rauhoittavien olevan tarkoitettu, otan itse niitä hyvin herkästi ja heppoisin perustein. Itse asiassa, otan niitä usein tyhjään oloon, en pelkästään ahdistukseen tai paniikkiin tai nukahtamiseen. Niistä tulee mukavalta tuntuva usvainen olo, ja se on kivempaa kuin tyhjyys, jossa ei ole mitään. Olen sen aiemminkin todennut, että toleranssi ei ole mitenkään merkittävästi kasvanut parinkaan vuoden käytön jälkeen, olen ollut niin varovainen etten ole nyhtänyt lääkäriltä vahempia satseja ja käyttö ei ole jatkuvasti jokapäiväistä. Välillä on näitä taukoja, joskus on ollut kuukausia samalla 30 tbl:n purkilla. Sitten on aikoja, milloin on niin paska olla, että haluankin ottaa enempi kerralla.

Eli... mistä tässä omassa käytössä on kysymys? Helpottaa oikeaa ahdistusta vai paeta ikävää oloa, eli voisiko sitä sanoa ehkä jopa haluksi päihtyä jollain tapaa? Olisin mielelläni sellaisessa pienessä vaikutuksessa, se tekee hermoilleni hyvää kun tahdon reagoida aika voimakkaasti eri ärsykkeisiin. Ongelma ei ole määrä, se on ajatukseni. Tiedostan, että haaveilen välillä siitä hetkestä kun saan sen rauhan ja rentouden tunteen - oikeastaan odotan sitä. Koska olen hysteerinen ja kyyninen ihminen, ajattelen että tottakai juuri minä alan käyttää huomaamattani enemmän ja enemmän pillereitä, kunnes ne oikeasti ovat ongelma. Ei olisi harvinaista se, että käyttö alkaa ihan normaalista tilanteesta, jossa rauhoittavia on määrätty oikeaan ongelmaan. En osaa ennustaa olisinko minä niitä ihmisiä, jotka lipuvat hiljalleen rajan toiselle puolelle.

Ihan ensimmäistä kertaa, kun todella kai tarvitsin lääkkeitä, oloni oli aivan kamala. Mietin, että rauhoittava auttaisi tähän oloon, ja minun olisi ollut mahdollista napata kenenkään huomaamatta toisen ihmisen lääkkeitä ensiavuksi ja sitten hakeutua lääkäriin, mutta en uskaltanut koska pelkäsin kiinni jäämistä (töissä) - joten menin kiltisti sitten suoraan lekurille ja sain pillerit kotiin. Tuolloin minulla ei ollut keinoja ratkaista ongelmaa - haaveilin vain helpotuksen tunteesta ja mietin tosiaan jopa pillerin nappaamista salaa. 

Olen pähkäillyt asiaa monelta kantilta, ja tullut siihen lopputulokseen, että välillä olen niin turtuneessa tilassa (voisin olla turtuneemmassakin, mutta...) että haluan jotain mikä saa pois siitä. Olen mielihyvähakuinen, eikä tapanani ole ollut kauaa katsella ja kestää ikäviä asioita ja olotiloja - mieluummin haluan sen pehmoisen raukeuden tunteen. Alkoholi on ihan kiva siihen, ja nykyään osaan pitää sen aisoissa enkä vedä övereitä. Osaan pitää määrät sellaisina, että ne palvelevat sitä rentoutumista eikä suinkaan tiedottomuutta. Voisin elää pienessä humalassa koko elämäni. Pidän lievästi päihtyneestä olotilasta.

Minä haluaisin saada enemmän lääkkeitä, mutta en tiedä mitä lääkäri sanoo asiasta. Minä en ole väärinkäyttäjä enkä alennu siihen, että lähtisin hakemaan eri lääkäreiltä nappeja. Mutta minä haaveilen siitä, lääkkeet ovat paljon ajatuksissani koska ne ovat reitti mukavampaan olotilaan. Tämä on sama ajatuskulku mitä olen kokenut muutaman muunkin asian kanssa, niistä esimerkkeinä nukkuminen ja seksi. Pointti on ollut pakeneminen todellisuudesta - kun olen voinut huonosti olen halunnut vain nukkua, nukkua nukkua... sitten kun on ollut seksiä saatavilla enemmän olen halunnut vain sitä ja paljon. Ajatukset ovat pyörineet päivän ajan niiden aihepiirien ympärillä, ja nyt ne pyörivät lääkkeiden.

Kaikki tämä on pystynyt hallinnassa, kai minussa jokin "järkevä" osa kontrolloi asioita, koska kulissit ovat minulle liian tärkeitä. Näistä osista tulikin mieleen, että ehkä postaan joku kerta hieman selontekoa niistä. Jollain tapaa hahmotan persoonassani erilaisia puolia, joita olen alkanut nimetä - ehkä mielialojeni, tavoitteiden ja suunnitelmien ja kaiken sekalaisuus selittyy sillä että eri puolet ovat eri mieltä eri tilanteissa. En ole pystynyt tekemään elämälläni mitään, koska en uskalla liikkua mihinkään enkä tehdä juuri päätöksiäkään kun kaikki on niin sekavaa - asioihin on vaikea sitoutua.

Ken tietää. En välitä. Nyt ahdistaa työt ihan pirusti. Siellä on päällä vuoronperään kiltti suorittaja tyttö tai häpeävä pelkuri. Rasittavaa. Minä voisin olla aikuinen ja tasapainoinen ammattilainen, joka osaa ottaa työn työnä, mutta kun minä olen ihan keinoton työssäni. Minä en muista opinnoista mitään mitä voisin hyödyntää töissä, koska olen unohtanut kaiken - dissosioinut lukiessani tenttikirjat ja kahlatessani kurssit ja seminaarit läpi. En pysty palauttamaan mitään mieleen. Näin olen asian itselleni selittänyt. Koska jos se olisi ollut pelkkää masennusta, en ehkä olisi saanut niin hemmetin hyviä arvosanoja, minä otin jonkun osan käyttöön joka vaan puursi läpi ne tentit ja sai hyviä numeroita, mutta unohti sitten kaiken.

Toisaalta minä tykkään käydä töissä. Se on tapani pitää itseni käynnissä ja leikkiä normaalia. Minä todella esitän roolia töissä - saan tolkutettua itselleni, että minä olen olemassa kun nämä ihmiset reagoivat minuun ja tekemisiini, tarvitsevat apuani, kyselevät perääni. Mutta jumalauta se työ on raskasta. Tunnetasolla viime aikoina liian raskasta. Mutta minä esitän, mihin menee energiaa. Loukkaannun pienistä, ja jään vatvomaan asioita. En koe osaavani työtäni tarpeeksi hyvin.

Nyt minussa on herännyt joitain tunteita ihmisiä kohtaan, kun aiemmin ne olivat kai kuitenkin ammatillisia. Nyt ne menevät ihon alle, se on pelottavaa. En tiedä voinko tehdä tällaista ihmisläheistä työtä ennen kuin käyn terapiaa eteenpäin... pitää ehkä löytää jonkun muun alan töitä. Ehkä en voi palata alalle koskaan, kuka tietää.

Näillä ajatuksilla viikkoon.

Vittu

Ei, en kirjoita otsikkoon liittyen. Kirjoitan vain siitä miten olen vihainen, pettynyt, ärtynyt, vittuuntunut, kateellinen, mustasukkainen ja kaikkea mahdollista. Minulla on ongelma terapeuttini kanssa, ja haluan vaihtaa toiseen. Koen, että olisi aika siirtyä eteenpäin vaikka nyt terapeutti on alkanut ehdotella EMDR:n kokeilemista. No, kokeilleen. Mutta haluan silti vaihtaa ihmistä, sillä koska kaikki ei lähtenyt niin täydellisesti alussa liikkeelle, en jaksa panostaa enää.

Epävakaus tulee esiin taas. Eri moodit. Hätä ehkä suurimpana. Jostain syystä koen, että minut jätetään yksin, hylätään. Mutta ehkä teen lopullisen analyysin kunhan saan puhuttua terapeutin kanssa. 

Valvon nyt vaikka väsyttäisi kai. Diapam tai Opamox tai mikä se nyt olikaan ei auta, joskus tekisi mieli vetää niitä kourallinen. Olen huomannut viime aikoina fantasioivani turruttavista asioista. Ylensyömisestä ja rauhoittavien "yli"annostuksesta. Mutta en koskaan sitä tee. Haaveilen löhöämisestä kotona turtumisen ja leijumisen ja onnellisuuden sekoittuneessa mielentilassa/fiiliksessä. Olisin varmasti potentiaalinen aineidenkäyttäjä, mutta vielä toistaiseksi en ole sortunut sellaiseen. Mutta ehkä kehitän vuosien saatossa pahan bentsoriippuvuuden - en fyysistä koska määrät ovat pieniä, mutta henkisen riippuvuuden. Ja voivathan määrätkin kasvaa pikkuhiljaa, sillä nyt on jo kiusa ylittää annostusohje. Joku pitkänlinjan lääkeharrastaja varmasti nauraa minun bentsomäärilleni, niin monet vetävät niitä moninkertaisesti, mutta minä pelkään riippuvuutta. Että en osaisi käsitellä enää tunteitani tämänkään vertaa vaan otan avuksi aina pillerin. Itse asiassa teen niin kyllä nytkin, mutta määrä on pieni. Mutta ehkä lievää toleranssin kasvua on ollut havaittavissa. 

Nyt on piinalliset viikot ennen kuin pääsen taas terapiaan ja NYT jos koskaan on sen aika, että puhun. Minun on vain pakko puhua, ja onneksi on tämä syy: haluan että etenen terapiassa ja haluan ehkä jotain muuta. 

Masennuslääkkeet

Pitelin päivällä lääkepurkkia kädessäni jonkun tovin, ja mietin kannattaisiko ne aloittaa uudelleen. Nyt olen ollut 1,5 vuotta ilman enkä ole harkinnut niiden uudelleen aloittamista vakavissani kuin kerran. Mutta oloni on kuitenkin erilainen, masentuneisuus ei ole nyt "oma sairautensa", josta ei saa otetta. Nyt minä tiedän mistä se tunne tulee, ja pääsen käsiksi siihen mitkä tapahtumat saavat aikaan masennuksen tunteen. Jotenkin näen omalla kohdallani asian niin, että se pitkäaikainen ahdistus ja masennus, jota jatkui vuosia, oli seurausta siitä että minulla on tiettyjä riskitekijöitä (ja puutteita) jossain mielessä, mikä altistaa huonoille kokemuksille ja tulkinnoille - minulla ei vain ollut silloin kykyjä huomioida ja ymmärtää niitä, jolloin pakonomaiset korjausyritykset ja selviytymismekanismit vain pahensivat asiaa. Lopulta siitä vyyhdistä kehkeytyi masennus, kaikkien ikävien kokemusten ja tunteiden kasaantumisen seurauksena. Silloin siitä tuli myös oma erillinen sairautensa, jossa ei ollut alkua eikä loppua.

Nyt, vireystila on ok. Pääsen sängystä ylös joka päivä. Mieliala on tasainen, ja vaikka vituttaisi, se korjaantuu parissa päivässä. Se on ollut voimaannuttavaa kokea, että olen ollut joskus todella kovasti ärsyyntynyt, raivoissani, häpeissäni ja huolissani, mutta ne tunteet ovat menneet ohi! Sitten on laskeutunut rauha ja tyyneys; olen ajatellut, että kyllä minä tästä selviän ja keksin jotain. Nytkin on käynyt niin. Asiat ovat selvinneet vaikka minulla on ollut kova stressi ja on tuntunut, etten kestä. Näihin tunnetiloihin, jotka todella tuntuvat masennukselta, ei kannata käyttää lääkkeitä ainakaan pitkäaikaisesti. Otan ahdistukseen tarvittavia, ja helpottaa.

Minulla on asiat kuitenkin nyt hyvin, tiedän sen. Mutta sydän on rikki -  suren sitä, että menetin ihmisen, jota kohtaan minulla oli tunteita. Se on paskamaista. Tämä masennus - tai masentuneisuuden tunne - on reaktio siihen, ja se on normaalia. Se loppuu aikanaan, kun tulen sinuiksi asian kanssa. Jos nyt alkaa tapahtua muita v-mäisiä juttuja, en tiedä selviänkö sitten niistä.

Nälkiintyminen

Olen ollut tosi tyytyväinen syömisiini viime aikoina - suht laadukasta ravintoa ja sopivia määriä. Ei herkkuja. Tänään söin vähän herkkuja, mutta ei tullut morkkis koska uskon että huomenna taas palaan normaaliin säännölliseen ateriarytmiin; syön oikeasti aamupalan ja lämpimän aterian. Sitten ei edes tee mieli herkkuja. Tänäänkään ei tehnyt hirveästi, mutta päätin kokeilla miltä tuntuu kun vanhojen tapojen orjuuttamana ostaa herkkuja kun on paha olla. Noh, pasta ja tonnikala eivät pitäneet nälkää eikä jätski joten nyt maha kurnii. Ilmeisesti ei tarpeeksi proteiinia tälle päivälle. Aamulla rahkapurkki nassuun vaikka väkisin. Hassua sinällään, että minä tykkään rahkasta jollain tapaa. Sellainen 200-250 g annos pitää nälän loitolla monta monta tuntia. Jätskinkin nautin hitaasti mutustelemalla, ja kyllä siitä mielihyvää sai. 

Jotenkin sain opiskelujuttujakin eteneen vielä illasta. En tiedä miksi tämä päivä on ollut tällainen. Olen saanut aikaiseksi enemmän kuin moniin viikkoihin yhteensä (siis viittaan tuohon opiskeluun). Joskus olen olevinani kiinnittänyt huomiota siihen, että myöhään illalla ottaessani rauhoittavia, niin seuraava päivä tuntuu jotenkin seesteiseltä. Käytän bentsoa kohtuullisia annoksia (minuun ne purevat edelleen parin vuoden jälkeenkin hyvin enkä käytä niitä joka päivä). Joten luulisi, että määrä kehossa ei olisi enää hääppöinen kellonympäryksen jälkeen, mutta who knows... Se voi olla korvienvälistäkin. Mutta jotenkin olen rauhallinen ja hötkyilemätön sellaisina päivinä, ei kiinnosta ihmiset vaan ihan pelkästään oma napa. Nyt tein yhtä oppimisesseetä, kun oli tylsää illalla. Ja vaikka en kirjoittanut edes sivua, niin tuli kiva olo kun sain tartuttua aiheeseen (jota olen karttanut pari kuukautta). Eli ei alkoholia vaan rauhoittavia opiskelutehtäviä varten. Ehkä yritän viellää jonkun yön opiskelutehtävien parissa, se olisi jotenkin huvittavaa ja boheemia - en ole koskaan ollut "niitä ihmisiä", jotka paahtavat yöllä tehtäviä ja lukevat tentteihin. Valvon kyllä öitä, mutta sitten se on jotain tällaista koneella näpertämistä. Käytäntö on osoittanut, että jos saan tenttikirjan yhdeksi päiväksi ja yöksi, niin en todella saa sitä luettua siinä yhdellä rykäyksellä kuten jotkut. Ehkä heidän opiskelu- ja lukutekniikkansa ovat kehittyneempiä... 

Mietin terapiaakin. Luin blogia jossa käsiteltiin katsekontaktia terapian aikana. Minulle tuli ajatus, että jospa uskaltautuisin itsekin ottamaan katsokontaktin terapeuttiini - aihettahan on sivuttu muutamia kertoja, mutta mitenkään suuri issue se ei ole ollut. Voisiko se viedä terapiaa eteenpäin? Miksi pelkään sitä? En ehkä pelkää, mutta se tuntuu epänormaalilta. En halua huomata, että terapeutti todella näkee ja huomioi minut ja on siinä vain minua varten. Nämä ovat aika tuhoisi ydinuskomuksia ja skeemoja itsestä; en ole huomion arvoinen, kukaan ei voi olla minua varten. Tai ehkä minä pelkään myös terapeutin puolesta - jos alan itkeä, niin miten hän suhtautuu. Tuleeko hänelle vaivaantunut olo, hän ei tiedä miten reagoida. Jos hän lohduttaa, niin en tiedä mitä sanoa. Miten hän edes voisi lohduttaa, ei hän voi tulla halaamaan ja antamaan nessua... Ehkä tuosta aiheesta on syytä puhua ensi kerralla, tänään on nimittäin kaksi vuotta siitä kun aloitin terapian. Vai oliko se huomenna?

Odottelen päätöstä kolmannesta vuodesta. Nyt on pakko ajatella, että kyllä minä voin jotain enemmän tehdä parantumiseni eteen, täytyy vaan "ottaa härkää sarvista", koska nyt minun pitäisi pystyä siihen. En vain tahdo, koska olen hemmoteltu kakara, joka odottaa kaiken valmiina lautasella ilman että tarvitsee itse tehdä mitään epämieluista.

Eilinen on sumua

Minut "jätettiin" taas. En pääse nyt yhtään jyvälle siitä, että mitä tunnen. Itkin koko illan siihen saakka kunnes otin rauhoittavia pari kappaletta. Nyt on edelleen sellainen pieni pölly päässä, on tosi hiljainen olo. Ei kankea tai hidas, mutta ehkä turta. En tiedä tapahtuiko tuo eilinen todella. Kyllä se tapahtui, muistan keskustelun, mutta tunteisiin en pääse käsiksi. Tiedän, että itkin, mutta en tiedä mitä ne tunteet olivat. Surua? Kaipausta? Luopumisen tuskaa? Pelkoa? Ehkä kaikkia.

Mietin, että onko hyvä ottaa rauhoittavia, koska silloin minua alkaa vain väsyttää, suorastaan unettaa ja tunteet salpautuvat. En tiedä mitä mieleni oikeasti haluaisi sanoa. Ajattelin asiaa todella tuosta näkökulmasta hetken, mutta sitten jotenkin vain koin, että en kestä sitä mustaa aukkoa joka ennen tunteiden tulemista on. Tavallaan olen jotenkin tyhjä, kehoni reagoi (tässä tapauksessa itkemällä), mutta mitää psyykkista tunnetta en tavoita. Tiedän vain, että minusta tuntuu pahalta. Se on yksi möykky. Sitten on se epävarmuus, että iskeekö joku tunne yhtäkkiä kuin salama kirkkaalta taivaalta - en tiedä onko se vaikeampi kestää kuin se että ei tiedä tuleeko se. Ehkä sama tunne oli lapsuudessa, kun tunsi sen pelottavan ilmapiirin - "kohta tapahtuu jotain pahaa", vaikka koskaan ei tapahtunut. 

Minä pystyn kannattelemaan itseäni. Se tunnetila mihin pystyn virittäytymään on valtava syyllisyys. Se tuntuu viiltävänä tunteena jossain pallean kohdalla, ja haluaisin taipua kaksinkerroin ja hakata päätäni seinään, jotta kamalta ajatukset loppuisivat. Silti pystyn kannattelemaan itseäni. Se on uutta ja merkittävää.

Rakastaminen ei ole elämän vaikein asia ja tehtävä. Vaikeinta on antaa anteeksi itselleen, että on tehnyt väärin rakastamaansa ihmistä kohtaan.

Tehokasta välttelyä

Heräsin tuossa kello yhdeltä, kropan käynnistämiseen meni noin tunti, ja sen jälkeen olen siivonnut kämppää lähes kirjaimellisesti lattiasta kattoon. Ikkunat jäivät pakkasesta johtuen vielä pesemättä ja kylppäri, kun sen viikolla siivosin. 

Oikeasti minun piti tehdä niitä koulutöitä. Mutta mulla on joku sellainen moodi päällä, että pelkkä tehtävälistan katsominenkin saa pienen paniikin aikaiseksi. Liitän mielessäni kaikkiin opintoihini vain negatiivisia tunteita ja mielikuvia. Mietittiin tätä hieman terapeutin kanssa, ja todettiin että ilmeisesti olen tällä hetkellä vain niin suurten pettymysten ja häpeän tunteiden vallassa, ja nämä tunteet siirtyvät myös opiskeluun.

Kunpa tuo terapeutti antaisi jonkun avaimen tähän prosessiini - en liiku mihinkään siinä. Aina kun päästään käsittelemään niitä lapsimoodin asioita, kuoletan tunteet jotenkin tai dissosioin. En ymmärrä miten voin olla näin sitkeästi asioiden tunnetason käsittelyä vastaan. Enkö vain luota terapeuttiin vai mistä kiikastaa. No enhän minä luota kehenkään, joten miksi siis hän olisi poikkeus? En osaa antaa omien tunteiden tulla esiin toisen läsnäollessa.

Nyt kai sitten vain leffaa lauantai-illan kunniaksi, ja pitää huomenna miettiä uusia sotasuunnitelmia kun ei pääse enää siivoamaankaan. Sitä laatua tuli tälle päivää jo ihan tarpeeksi... Pitää kehittää uusia tapoja lintsata, jospa menen lenkille sitten... ... ... ... 

Kukkuu kukkuu

Eipä nyt kyllä pilleroiset vaikuta ainakaan unettavasti. Minulle on siunaantunut onnekkaasti työpäivä huomiselle/tälle päivälle (eli pitäisi tuossa kuuden tunnin kuluttua nousta) ja hypin edelleen pystyssä. Toisaalta mitä voi olettaa, jos on ollut koko viikonlopun iltavirkku - jälleen kerran - ja unta on saanut vasta aamuyöllä. Olen ollut hivenen kipsissä aina iltaisin tiettyyn aikaan, joten käytän taas lääkkeitä hieman oloa tasaamaan. Oikeasti tekisi mieli kiskaita niitä kerralla kunnolla, niin ei tuntuisi enää miltään. Muuta kuin hyvältä. En keksi keinoa millä saisin tunteet jäihin, tällä hetkellä en haluaisi tuntea edes mitään kivaa. Se aiheuttaa stressiä. Joten tasapaksu, turta olo olisi tilauksessa. En tiedä mistä se kertoo.

Ensimmäinen veikkaukseni on, että se kertoo terapian ja elämän käännekohdista. Nyt olisi oikea aika alkaa seurata tunteita, ei ns. faktoja ja tapahtumia. Terapiani menee siihen, että haluan kertoa mitä on tapahtunut. Auttaako se, no ei tosiaan. Kun pitäisi uskaltaa muistaa ja kokea niitä tunteita mitä on silloin joskus todella vahvana ollut, mutta se tekee niin avuttomaksi ja ahdistavaksi kaiken. Viime kerralla tajusin sen jotenkin niin selvästi, että niiden tunteiden avulla tässä yritetään suunnistaa jonnekin.... Ja niiden kuunteleminen olisi tärkeää. Mutta poukkoilen aiheissa joka kerta, haluan selvittää mitä on tapahtunut enkä niinkään että miltä minusta on tuntunut. Eivät ne tosi asiat välttämättä ratkaise ongelmia. Ei se auta minua eteenpäin elämässä vaikka tietäisin mitä jonain tiettynä iltana on elämässäni tapahtunut, tai miksi kodin ilmapiiri on ollut sellainen kuin on ollut. Vastaukset varmasti tulevat aikanaan, siinä "ohessa", kunhan uskaltaisi lähestyä niitä tunnetiloja. Vittumaista. Tai ei ehkä niinkään vittumaista, vaan kauhistuttavaa.

Niin, että aika nihkeenä sitä nyt ollaan. 

Hetken luulin, että elämäni voisi olla pehmoista, hellää, kaunista ja lempeää. Että kävisin töissä ja opiskelisin ja terapiassa puhuisin kokemukseni ja käsitykseni läpi. Uskon siihen aina kun on sellainen tietty kausi. Jaksan tsempata. Mutta kyllähän se niin taitaa olla, että minussa sekin puolin on, mutta sitten tämä apua kaipaava puoli on siellä piilossa vielä olemassa ja odottamassa. Mutta, eteenpäin on mentävä.. Tai pyörittävä edes ympyrää mutta paikallaan ei ainakaan saa tarpoa. 

Miten tämä on mahdollista

Juuri syyskuussa hehkuttelin miten olen luopunut lääkkeistä kun menee siedettävän hyvin. Not. Olen ämpännyt taas eilen ja tänään pilluroita nassuun ja mietin kovasti millä kemikaalilla tämä nuppi saataisiin toimimaan hyvin. Edes siedettävästi. Tällä hetkellä on vaikea arvioida kuinka kauan tämän vaihe kestää, tyypillistä näille ajanjaksoille on se, että odottaa jotain tapahtuvan koska tuntuu että aika polkee paikallaan enkä kestä tätä hetkeä.

Voisinpa vain pyytää lääkäriltä lääkkeitä, sanoa että en halua selvitä ilman. Noh, sehän olisi varsin hassua koska yleensä oletetaan, että ihmiset sietävät jonkin verran ahdistusta ja epämukavaa oloa. Minä en. En halua kestää, siinä se vika. Haluan helpotuksen heti. Ja miksi en voisi sitä saada? Turtuneisuutta. Nauttisin suunnattomasti siitä, jos voisin vetaista tajun pois joka ilta (ilman krapulaa ja oksentelua) Nautin nytkin siitä, että saan kömpiä rauhallisena ja tyytyväisenä sänkyyn, koska tiedän unimaailman pelastavan minut. En herää yöllä rasahduksiin ja naapureiden bileisiin ja epämukaviin uniin.

Olen ollut aivan äärimmäisen kiukkuinen ja vihainen. Siihen on monta syytä, ja tiedän että jos jaksaisin olla pitkäjänteinen niiden kanssa, niin ehkä ongelmat selviäisivät. Mutta en halua. En halua avata elämääni terapeutille, enkä kellekään. Minun pitäisi mennä niin syvälle omiin arvottomuuden ja mitätöinnin kokemuksiin, että en kestäisi. Paradoksi on siinä, että arvottomuudentunne on niin syvää, että en koe olevani oikeutettu selvittämään sitä.

Olen sanonut olevani helppo potilas terapeutilleni. Kiltti, säntillinen ja vaivaton. Mutta todellisuudessa (mikäli hän ottaa työnsä vakavasti) en taida olla sitä. Hän ei tule pääsemään pintaa syvemmälle, koska en vaan halua niin tapahtuvan. Itsepintaisuus kuuluu persoonaani tiiviisti, tai siis suojaukset ovat niin korkealla, että niiden purkamiseen menee ensinnäkin koko 3 vuoden terapia ja sitten kun ollaan saavutettu luottamus niin kuntoutuspsykoterapia päättyy. Minkä valitsen... Sama jättääkö kesken nyt vain sitten...

Näistä teksteistä huomaa tämän heilunnan eri ääripäiden välillä. Onneksi ne eivät ole niin ääripäitä kuin muutama vuosi sitten. Nyt jäljellä ovat ne todelliset ongelmat, joita pystyisin tutkimaan ilman masennussössöä. Olen ollut niin avuton omien tunneimpulssieni kanssa, että olen hautautunut masennuksen pimeisiin syövereihin.

Vittu että vituttaa olla oma itsensä. Ei minulla tässä muuta. Öitä. Niin, eikä tietenkään mitään seuraa perjantai-iltana, mitenkä sitä voisikaan olla. Aivan sama, mieluummin kuuppa sekaisin yksin kuin teennäistä keskustelua joidenkin mitäänsanomattomien urpojen kanssa. 

Houston, we have a problem

Nyt kyllä on alkanut syksy luisua alamäkeä, tai tarkemmin haarukoituna siis fiilis ja mieliala. Ahdistaa. Iljettää jo sanoakin tuo sana, koska olen toistellut ja hokenut sitä ihan riittävästi jo tähän mennessä. Se menettää merkityksensä kun tarpeeksi usein kuvailee olotilaansa ahdistavaksi tai ahdistuneeksi. Siitä tulee perusolotila, "eipä tässä mitään tavanomaisesta poikkeavaa". Haluaisin olla ihmisten seurassa, nauraa ja nauttia. Mutta kun välillä on pakko olla kotona, yksin. Siitäkö tämä johtuukin, en osaisi ja jaksaisi olla hiljaa yksikseni, vailla vuorovaikutusta. Haluaisin olla yhden tietyn ihmisen lähellä, hänen luonaan. Itkettää ja ketuttaa kun ei voi. Ainakaan vielä.

Mistähän sitä sitten valittaisi. No ainakin vuorokausirytmi on ihan hanurista, ei mua kiinnosta nukkua ja herätä säännöllisesti. Miksi pitäisi, olen vittu yliopisto-opiskelija! Ja tahdon myös pysyä sellaisena vielä pitkään, kiitos. Nyt kun kuitenkin on tuo yliopistoura vasta oikeasti alkanut (eihän siinä mennyt ku jotain 3-4 vuotta ihan sumussa) niin voisin ehkä saadakin siitä jotain. Mutta kun valmistua pitäisi. Ei satu nyt huvittamaan. 

Epävakailu alkaa olla taas ohjelmanumerona. Tai sellainen tietynlainen aggressiivisuus ja terävyys (alan kohta käyttää koiramaailman termejä enemmänkin). Joka tapauksessa, käyttäydyn hyökkäävästi kaikkea uhkaa tai kuviteltua uhkaa kohtaan, repeän -ainakin sisäisesti- liitoksistani. Siitä tulee epämukava tunne. Ja pelot, ne ovat tehneet comebackin. Pelkään väkivaltaa, terrori-iskuja, murtovarkaita ja miehiä. Ja kotona yksin olemista. Haluaisin haalia ympärilleni lääkkeitä, rauhoittavia ja unilääkkeitä. Ne tekevät olostani normaalin. Kunpa olisi pilleri johon ei voisi jäädä koukkuun. Enkä minä sillä, että se vitun pieni pilleri nyt olisi itse se asia, vaan se että saisin jotenkin sen tasapainoisen olotilan. Mutta minulle on syntynyt jo luottamus siihen, että vain bentsot auttavat, ei mitkään mielikuvaharjoitteet, analysointi, ystävät, keskustelu, urheilu; eivät ne auta pahaan oloon koska haluan apua heti enkä tahdo sietää sitä olotilaa päivätolkulla.

Jälleen esille on noussut herkkyys ja itkuisuus. Pahoitan mieleni ja murehdin niin herkästi. Siihen ei tarvitse kuin joku myötätuntoa herättävä reppana (ihminen tai eläin) niin itkeä tihrustan ja tunnen hirveästi sympatiaa. Haluaisin pelastaa kaikki kärsivät, mutta todellisuudessa en pysty siihen. En käytännössä enkä persoonaltani. Olen niin ristiriitainen. En jaksa. Mutta itkeä jaksan, ainakin sisäisesti. Itkin ja sekosin kerran kun luulin, että pulun puoliso oli jäänyt auton alle ja vaadin poikaystävää pysäyttämään auton (parkkihallissa) ja katsomaan onko pulupoloinen jäänyt kitumaan ja uskollinen puoliso on jäänyt viereen. En kestänyt sitä ajatusta että viaton eläinpolo kärsii ja toinen suree vieressä. Se oli hirveää. Ehkäpä tämä esimerkki konkretisoi sen, että olen altis tällaisille negatiivisille tunnetiloille jotka saavat minut valtaansa ja ovat kohtuuttomia niiden laukaisijana toimiviin ärsykkeisiin ja tilanteisiin nähden. Olisin todennäköisesti ollut yhtä ahdistunut vaikka kyseessä olisi ollut ihminen.

Mutta epävakaillaan nyt sitten koko rahan edestä, otetaan terapiasta kaikki irti. Terapeutin kanssa ei mene hyvin, mutta enpä ole asiasta puhunut. Tuntuu, että hän ei osaa "johtaa" minua, hänen pitäisi kysyä minulta asioita koska en itse halua puhua itsestäni, en ole sen arvoinen että puhuisin. En halua keskustella, haluan vain vastata kysymyksiin, olla kuin haastattelussa. Joku kysyy minulta oireita tehdäkseen diagnoosin, minä vastaan. Itkettää se, että aikaa ja terapiakertoja menee hukkaan tällaiseen jankkaukseen. Kävin psykiatrilla, ja hän kyseli että oletteko puhuneet tästä ja tästä ongelmasta (kun siellä sitten osasin vastailla hyvinkin reippaasti hänen kysymyksiinsä ja esitin eräitä ongelmakohtia elämässäni)... Vastasin vissiin kaikkiin, että ei olla käsitelty. Kuten vaikkapa pelkotilat ja kehonkuva ja arvottomuuden tunne. Emme ole päässeet niihin käsiksi.

Haluaisin alkaa olla olemassa oikeasti, enkä vain "hyvinä" kausina. Joita toki on, ja pääsääntöisesti nautin elämästäni ja olen onnellinen. Mutta sitten nämä tietyt moodit ja osat ovat toivottomia, traumatisoituneita ja haavoittuneita. En saa niitä lopettamaan vaikerrusta ja kipua muuten kuin lääkkeillä.

En tiedä mihin suuntaan lähden viemään elämääni. Voisin valita, verrata vaihtoehtoja ja valita kivalta kuulostavia asioita. Voisin kokeilla vaikka mitä, minulla olisi siihen mahdollisuus. Mutta en pysty, mahdollisuuksien määrä jähmettää minut paikalleni, enkä uskalla tehdä mitään. Pistän pään pensaaseen, koska pelkään myös iloa ja nautintoa koska se kääntyy herkkyyden takia peloksi niiden ihanien tunteiden menettämisestä.

Tällainen on ollut tämä syksy. Ei kehumista, mutta moottori pyörii kaikesta huolimatta. Järkyttävän pitkä postausta, by the way.

Porinaa

Ah, mikä syysilta. Kynttilät, ahdistus, yksinäisyys, kirjat, siivoton kämppä. Päivän vitamiiniporetablettini porisee vesilasissa, uskon vitamiinien voimaan. Taisin aamulla nakata yhden lasin jo nassuun, ja otan nyt vaarallisen yliannostuksen uskaltautumalla juomaan toisen. Se on hyvää, melkein kuin Jaffaa joisi.

Olen jättänyt kaikki pillerit pois mitä vielä tuossa vuosi sitten söin. Mielialalääkkeet jäivät tasan vuosi sitten ja rauhoittaviin en ole tarvinut uutta reseptiä sitten vuodenvaihteen jälkeen. Jaa että meneekö hyvin? Liiankin. Aivan liikaa tässä ehtii jo keskittyä tavallisten ihmisten tavallisiin ongelmiin. Raha-asioihin, asumiskuvioihin. Ihmissuhteisiin. Masentuneena sai mönkiä omassa pilkkopimeässä maailmassaan kun ei paljo jaksanu mitään miettiä. Silloin tuntui, että onpa raskasta. No nyt se vasta raskasta onkin! Pitäis tiskata, pestä pyykkii, siivota muutoinkin, vaihtaa asuntoa, vekslata opintojen kans, tehdä sitä ja tätä. Nyt ei ole enää mitään syytä olla luistamatta näistä. Tiedän, että selviydyn niistä ja se vituttaa.

Olen nyt paljon yksin kun työt loppuivat ja mies on maailmalla. Käyn kavereiden kanssa jonkin verran ulkona, mutta tänään todellisuus iski vasten kasvoja; liikaa vapaa-aikaa, liikaa hiljaisuutta, liikaa olemista. Nyt en haluaisi joutua kahden ajatusteni kanssa. Odotan terapiaa, että pääsisin puhumaan jollekin. Kamalaa tämä yksin oleminen, ennen rakastin sitä.

Yritän jatkaa menestyksekästä yliopistouraani. 

Kiusa se on pienikin kiusa

Nyt sanon sopimukseni irti. Tällä viikolla on palanut päre ihan totaalisesti työhön ja asiakkaisiin. En kestä, en jaksa, en pysty enkä varsinkaan halua. Jäikö jotain epäselväksi? Mitään et tältä luukulta saa, et rahaa etkä palveluja. Kyllä, ja tämä meininki pysyy tasan niin kauan kun aasit huutaa, haistattelee, uhkailee, vaatii, neuvoo, edellyttää, vittuilee, kiristää ja perseilee mulle. 

Oli hyvä terapiakerta. Ei vain ehditty pureutua syvemmälle tähän mun burn outiin, innostuin aiheesta vasta viimeisen 10 minuutin aikana ja taisi mennä hieman yliajallekin. Nyt olen ihan kanki perseessä fiiliksellä ja puren vain hampaita tiukasti yhteen, mikä taas johtaa myös niskan ja hartioiden jännittämiseen ja kipeytymiseen. Ei tule olemaan nannaa huominen työpäivä.

Harmittaa edelleen niin paljon, että ei ole kuin kerta viikossa tuota hommaa. Nyt jos koskaan tarvitsisin niitä aikoja. Alkaa tuntua taas siltä miltä tuntui joskus neljä vuotta sitten, ja niihin tunteisiin ois hyvä päästä syvemmälle etten traumatisoituisi lisää tunnekuohuista.

Olen joskus lapsuudessa traumatisoitunut eräistä perhetapauksista sekä kodin ilmapiiristä johtuen, ja olen tullut vain hylätyksi ja jätetyksi tunteiden armoille. Pystyn vain vaivoin säätelemään ikäviä tunteita, ahdistusta, pelkoa ja yksinjäämisestä aiheutuvaa tuskaa. Ottaisin nappia nassuun mikäli ei olisi jo näin myöhä; olisin ihan totaalisen tööt aamulla klo 6.45 jos nyt ottaisin rauhoittavia.

Olen niitä parina iltana nyt ottanut eri fiiliksiin, ja olen silti ollut omituinen... tai olo on ollut omituinen seuraavina päivinä. Aivan kuin olisi sumuinen ja tahmea olo. Ei tunnu oikeen miltään... mutta silti tietää että tuntuu pahalta.

Show must go on

Näin on todettava. Elämässä tulee vastoinkäymisiä - joskus ne ovat sattumia, vahinkoja tai tahallaan aiheutettuja. Ihmissuhteet ovat opettaneet vastoinkäymisistä ja ongelmista ainakin sen, että omaa sydäntään on kuunneltava ja mietittävä mitä se sanoo ja miksi. Voi kuulostaa typerältä ja lapselliselta, mutta minulle on terapiassa valjennut se, että tunteiden kieltäminen johtaa oikeasti vaikeuksiin. Tunteet kertovat olennaisia asioita itsestä siinä tietyssä tilanteessa... ja... no ei nyt jaksa enää miettiä.

Olen jonkin vittumaisen allergisen reaktion kourissa, ja olen hieman hämilläni. Tämä olemisen vaikeus saa olon tosi tuskaiseksi joten toivottavasti lääkkeet auttavat, muuten joudun valvomaan koko yön... Suihkun kautta sänkyyn, aion katsoa Lost in translationin ja herätä aamulla pakertamaan tenttiin. Psykiatrikin pitäisi tavata, täytyy kysyä hieman lääkitysasioista jos voisi niitä säätää kohdilleen. Nykyinen rauhoittava lääke on pikemminkin unettava, enkä haluaisi nukkua kupsahtaa keskellä kirkasta päivää silloin kun joudun sitä ottamaan. Tai siis käytän sitä pikemminkin nukahtamislääkkeenä enkä sitä päiväsaikaan ottaisi vaikka tarvetta ilmenee, koska vaikutus on tosiaan... ei ahdistusta lievittävä vaan tainnuttava. Tai no parempi on kait nukkua ahdistus ja paniikki pois :)