Pitelin päivällä lääkepurkkia kädessäni jonkun tovin, ja mietin kannattaisiko ne aloittaa uudelleen. Nyt olen ollut 1,5 vuotta ilman enkä ole harkinnut niiden uudelleen aloittamista vakavissani kuin kerran. Mutta oloni on kuitenkin erilainen, masentuneisuus ei ole nyt "oma sairautensa", josta ei saa otetta. Nyt minä tiedän mistä se tunne tulee, ja pääsen käsiksi siihen mitkä tapahtumat saavat aikaan masennuksen tunteen. Jotenkin näen omalla kohdallani asian niin, että se pitkäaikainen ahdistus ja masennus, jota jatkui vuosia, oli seurausta siitä että minulla on tiettyjä riskitekijöitä (ja puutteita) jossain mielessä, mikä altistaa huonoille kokemuksille ja tulkinnoille - minulla ei vain ollut silloin kykyjä huomioida ja ymmärtää niitä, jolloin pakonomaiset korjausyritykset ja selviytymismekanismit vain pahensivat asiaa. Lopulta siitä vyyhdistä kehkeytyi masennus, kaikkien ikävien kokemusten ja tunteiden kasaantumisen seurauksena. Silloin siitä tuli myös oma erillinen sairautensa, jossa ei ollut alkua eikä loppua.
Nyt, vireystila on ok. Pääsen sängystä ylös joka päivä. Mieliala on tasainen, ja vaikka vituttaisi, se korjaantuu parissa päivässä. Se on ollut voimaannuttavaa kokea, että olen ollut joskus todella kovasti ärsyyntynyt, raivoissani, häpeissäni ja huolissani, mutta ne tunteet ovat menneet ohi! Sitten on laskeutunut rauha ja tyyneys; olen ajatellut, että kyllä minä tästä selviän ja keksin jotain. Nytkin on käynyt niin. Asiat ovat selvinneet vaikka minulla on ollut kova stressi ja on tuntunut, etten kestä. Näihin tunnetiloihin, jotka todella tuntuvat masennukselta, ei kannata käyttää lääkkeitä ainakaan pitkäaikaisesti. Otan ahdistukseen tarvittavia, ja helpottaa.
Minulla on asiat kuitenkin nyt hyvin, tiedän sen. Mutta sydän on rikki - suren sitä, että menetin ihmisen, jota kohtaan minulla oli tunteita. Se on paskamaista. Tämä masennus - tai masentuneisuuden tunne - on reaktio siihen, ja se on normaalia. Se loppuu aikanaan, kun tulen sinuiksi asian kanssa. Jos nyt alkaa tapahtua muita v-mäisiä juttuja, en tiedä selviänkö sitten niistä.
Nyt, vireystila on ok. Pääsen sängystä ylös joka päivä. Mieliala on tasainen, ja vaikka vituttaisi, se korjaantuu parissa päivässä. Se on ollut voimaannuttavaa kokea, että olen ollut joskus todella kovasti ärsyyntynyt, raivoissani, häpeissäni ja huolissani, mutta ne tunteet ovat menneet ohi! Sitten on laskeutunut rauha ja tyyneys; olen ajatellut, että kyllä minä tästä selviän ja keksin jotain. Nytkin on käynyt niin. Asiat ovat selvinneet vaikka minulla on ollut kova stressi ja on tuntunut, etten kestä. Näihin tunnetiloihin, jotka todella tuntuvat masennukselta, ei kannata käyttää lääkkeitä ainakaan pitkäaikaisesti. Otan ahdistukseen tarvittavia, ja helpottaa.
Minulla on asiat kuitenkin nyt hyvin, tiedän sen. Mutta sydän on rikki - suren sitä, että menetin ihmisen, jota kohtaan minulla oli tunteita. Se on paskamaista. Tämä masennus - tai masentuneisuuden tunne - on reaktio siihen, ja se on normaalia. Se loppuu aikanaan, kun tulen sinuiksi asian kanssa. Jos nyt alkaa tapahtua muita v-mäisiä juttuja, en tiedä selviänkö sitten niistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti