Monta askelta eteenpäin

Halusin tulla sanomaan... Minä olen onnellinen, ja nautin tästä hetkestä. Olen aloittanut uuden harrastuksen ja nautin siitäkin. Tässä kohtaa elämässäni moni asia tuntuu hyvältä.  Ehkä tunteminen ja omien kokemusten "omistaminen" ovat avain läsnäoloon ja elämänsä hyväksymiseen sellaisena kuin se on. Järkiperäinen ja tapahtumakeskeinen ajattelu saavat vain kiertämään kehää ja kelaamaan historiaa aina uudelleen. Mutta mitään vastauksia se ei anna. 

Askel askeleelta enemmän sinuiksi menneisyyden kanssa, hyvällä tavalla. Haluan antaa eri äänille oikeuden kuitenkin sanoa sanottavansa, eivät ne ole mihinkään poistuneet. Ehkä lientyneet ja hiljentyneet, mutta sen vuoksi että olen kuunnellut niitä. Jokainen päivä ei ole täydellinen ja täynnä energiaa ja iloa, ei todellakaan. Keskeisimmät ongelmani, itsetuntemuksen ja itsetunnon vaillinaisuus ja pelko hylätyksi tulemisesta koska ei ole tarpeeksi erityinen ja ihana, kulkevat mukana, mutta niitä olen päässyt lähentymään ja tarkastelemaan jollain tapaa turvallisemmin. Se tuntuu hyvältä.

Olen rauhoittunut sisäisesti huomattavasti muutaman viime kuukauden aikana, ehkä se on levollisuutta itseni kanssa. Minusta on ihan kiva olla minä. Yritän korjata terapeutin tuella vinkahtaneita rakennelmia päässäni, ja ehkä joku päivä olen itse ehyempi ollakseni suhteessa. Tai ehyempi valitsemaan itse haluanko olla itsekseni. Itsensä tunteminen ja kuunteleminen on vaikeaa, minulle.

Sisäisesti seesteisemmästä olosta johtuen, olen uskaltanut vihdoinkin suuntautua turvallisesti ulospäin kotoa. En tiedä onko minuun iskemässä joku pakenevan nuoruuden ikävä ja vanhaksi tulemisen kammo, mutta enää en jaksaisi olla paikallani. Olen suuntautunut uusiin suunnitelmiin ja virikkeisiin. Minun, jonka pitäisi iän puolesta alkaa jo kiinnostua Kelan äitiyspakkauksista. Tiedän, ikä ei sulje pois omaa elämää ja kiinnostuksen kohteita, eikä saakaan. Myös parisuhteessa, vanhempana on hyvä olla omat harrastukset ja omat jutut, joita muut perheenjäsenet eivät ymmärrä. Mutta, minulla on tunne, että niin paljon on jäänyt kokematta ja elämättä, että en tästä hetkeen haluaisi edes mihinkään perheleikkiin alkaa. Tältä ainakin tällä hetkellä tuntuu, ja hyvä niin.

Miten suojelen itseäni

Olen opetellut pieniä asioita, joilla yritän tukea jo hieman vakautuneita rakenteitani. Tässä niistä yksi. Kiellän lempeästi, mutta tiukasti masokistista puoltani tutkimasta internetin ihmeellisestä maailmasta tiettyjä medioita ja stalkkaamasta tiettyjä ihmisiä. Minussa on sellainen puoli, joka kokee olevansa tosi paska ja huono, ja se haluaisi hieroa sitä tunnetta naamaani katselemalla kuvia eksieni nykyisistä tyttöystävistä ("Katso nyt miten upea, älykäs, hauska, hoikka, persoonallinen ja kaunis ja jotain ainutkertaista, jotain mitä -- (exä) on varmasti koko elämänsä odottanut, ja nyt se palvoo tuota naista, minä olin vain kertakäyttötavara, jonka saattoi hylätä, joku joka ei ollut koskaan riittävä") Se puoli on aina jäänyt toiseksi, se kantaa muistoa siitä että äiti ja isä valitsivat tärkeinä hetkinä jonkun muun kuin minut. Se muistaa sen miltä tuntuu kokea itsensä ei-halutuksi, hylätyksi, luuseriksi, mitättömäksi, merkityksettömäksi. En tahdo ruokkia tuota puolta yhtään enempää, vaikka ymmärränkin sen kokemusta. Samoin kiellän itseäni lukemasta ihmissuhde-, perhe-, deittailu- ja seksijuttuja, koska tiedän ahdistuvani niistä tällä hetkellä. Kiusauksia tulee välillä. Samalla tavalla kuin kaupan karkkihyllyn ohi kävellessä. Olen huomannut, että tiukka kielto auttaa minua näissä asioissa. Silloin ei yleensä tule neuvottelua, vaan uskon nykyään yllättävän kiltisti omia käskyjäni. Tuntuu hyvältä ajatella ja pystyä toteuttamaan omaa etuaan. 

Tämä on minua

Toki olen tämän aiemminkin todennut, mutta elämänpiirin pienenä pitäminen on auttanut minua välttelemään tunteiden kohtaamista. En ole harrastanut mitään, en tutustunut kovinkaan paljoa uusiin ihmisiin, en ole etsinyt itseäni kiinnostavia aktiviteetteja. Pelkoni on ollut, etten kestäisi hyvänolon ja voimautumisen tunteita, jotka itsensä toteuttamisesta voi saada. Pelkään edelleen nautinnon ja omien rajojen rikkomisen vyöryttävän mieleeni yksityiskohtaisesti ajat, jotka olen menettänyt ahdistukselle, häpeälle ja pelolle. En haluaisi ja jaksaisi surra, mutta ehkä asia nyt vain on niin etten kuitenkaan ole surrut tarpeeksi. Vieläkään. Tekemättömyys toimii defenssinä.

Ahdistun katsoessani teini-ikäisiä tai nuoria aikuisia ja heidän huolettomuuttaan elämän suhteen. Minä en ole koskaan saanut olla huoleton ja vapautunut. Minä en ole saanut kokea, nähdä ja tehdä virheitä sillä vanhempien taakka ja synnintunto ovat seuranneet minua. Itken koska olen niin kateellinen heille, jotka ovat voineet lähteä maailmalle pelkäämättä elämää, puhtaasti oma nautinto ensisijalla kaikessa. 

En minä sitä sure etten saanut toteuttaa haaveitani kielikurssista tai vaihto-opiskeluvuodesta lukiossa tai yliopistossa. Suren yhä hiljaa itsekseni sitä pelkoa, jonka vanhemmat -tai oikeastaan mitä suurimmassa määrin isä- ja uskonto minuun juurruttivat. Vanhempien näkökulmasta asia oli yksinkertainen: kun asuin heidän kattonsa alla heidän rahoillaan, elin myös heidän sääntöjensä mukaan, mutta omille muutettuani olisin saanut tehdä mitä huvittaa; "mennä mailmaan", bilettää, matkustella, hankkia kaikkea mitä omilla rahoillani olisin halunnut ja kyennyt. Nyt ymmärrän, että vanhempani olivat yksinkertaisia ja heidän ohjeensa olivat yksinkertaisia. Ilman itsevarmuutta, itsetuntemusta ja luottamusta elämään ei tehdä mitään noista. Silloin pelätään vieraita ihmisiä, omia tunteita, katastrofeja ja halutaan sulkeutua piiloon kaikelta pahalta. Silloin ei olla emansipoituneita maailmanmatkaajia. Silloin ollaan masentuneita, ahdistuneita, lamaantuneita, voimattomia mielenterveyspotilaita. 

Suru on ollut uuden vuoden aikana läsnä jälleen. Hetkellisesti. Arki kantaa kuitenkin, ja hetkeen kiinnittyminen. Surua on kuitenkin kunnioitettava, sille on annettava aikaa ja tilaa, mutta sen ei saa antaa määrittää elämää. Minä en voi mitään menneisyydelleni, se on osa minua, niin epäreilulta kun tietyt tapahtumat ja kokemukset tuntuvat. Mutta, ne voivat tehdä minusta ehkä vahvemman.

Tervetuloa uusi vuosi 2016, olen odottanut sinua. Odotan, toivon ja uskon sinun tuovan mukanasi minulle hyviä ja onnellisia asioita. On ilo kyetä sanomaan, että odotan tulevaa avoimin ja rauhallisin mielin. 

Vihaamalla ei voita mitään

Olen tainnut fantasioida sellaisesta mahdottomasta asiasta kuin vanhempieni muuttaminen. Olen epätoivoisesti halunnut saada tasapainoisen, iloisen ja onnellisen perheen, vaikka eihän menneisyyttä voi muuttaa. Toki olen sen tiennyt, mutta sitoutumiseni menneisyyteen häpeän ja syyllisyyden kautta on ollut vahvaa. Häpeä lapsuudenperheestäni on ollut niin suurta, olen liittänyt itseni sitä kautta vahvasti vanhempiini ja heidän tekemisiinsä vaikka muutoin olen pyrkinyt erottautumaan heistä niin henkisellä, järjellisellä kuin aineellisellakin tasolla. 

Ehkä vuosien satossa olen alkanut irrottautua myös häpeästä, linkistä joka on kiinnittänyt minut lapsuuteen ja menneisyyteen. Samalla alkanut myös hyväksyä sitä, että isäni ja äiti eivät muutu ihmisinä. Heidän muuttumisensa olisi heidän omalla vastuullaan. Isäni tulee käyttämään omia passiivis-aggressiivisia mekanismejaan ja itsensämitätöintiä, enkä minä voi sille mitään. 

Minä olen minä. Minä olen kasvanut kyllä jossain perheessä, minussa on tietyt perityt geenit ja tietyt opitut tavat ja tietyt psyykkiset rakenteet, jotka ovat muovautuneet monien tekijöiden summana. Minä olen silti erillinen. Minulla on oikeus olla. Minun häpeäni ei ole se mitä vanhempani, erityisesti isäni tekee ja sanoo. Hänen sokeutensa ei ole minun häpeäni. Minulla on oma elämä, josta kantaa vastuuta ja omat tekoni, joita voin tarvittaessa jopa hävetä.

On helpottavaa päästää hiljalleen irti. Lapsuudesta ja nuoruudesta on kulunut paljon aikaa, ja välimatka alkaa tuoda helpotusta. Olen edelleen välillä vihainen ja surullinen. Siltä en voi välttyä eikä ole tarviskaan. Tunteet pursuavat ylitse niissä tilanteissa jotka muistuttavat lapsuuden vaillejäämisistä. Tunnen suurta surua, että olen kärsinyt ja kärsin edelleen tietyistä ajatus- ja kokemusrakennelmista, jotks tuottsvat tuskaa. Mutta haluan muuttaa niitä.

Ihanaa, että minulla on oma elämä. 

Ja ihmisillä hyvä tahto

Edessä välttämättömyys eli sukulaisissa vierailu. Paitsi ettei se ole välttämättömyys. Itse olen valinnut mennä tapaamaan heitä kaikkia, isää ja äitiäkin. En ole tehnyt selkästi valintaa mennä sukulaisiin, lähinnä passiivis-aggressiivisesti syytin heitä siitä kun minun on pakko mennä vaikka en haluaisi. Kuitenkin, sekin on valinta ettei aktiivisesti valitse. 

Tästä vuodesta opin sen, että tämäkin on asia jonka äärelle täytyy pysähtyä eikä vain antaa asioiden luisua johonkin suuntaan. Jospa se pysyisi päässäni tästä eteenpäin: minä tarvitsen herättelyä ja tietoista pysähtymistä asioiden äärelle, jotta voin aktiivisesti tehdä valintoja. Etten havahdu joka vuosi vasta viime metreillä ennen joulua, että en ole tehnyt suunnitelmia, ja lopulta päädyn kuitenkin sukulaisille viettämään aikaa. Koska se on ollut toimintatapani, huono sellainen. Olen antanut päässäni vaikutusvaltaa oletetuille sukulaisten ja vanhempien odotuksille, ja taipunut niiden mukaan. Mistä on seurannut kiukku omasta munattomuudesta. Nyt havahduin siihen, että minulla on oikeus olla menemättä ja vierailematta ihan pelkästään sen vuoksi, että haluan viettää jouluani muulla tavalla. Eikä sen pitäisi olla edes neuvottelukysymys. Minulla ei tarvitse olla suunnitteilla mitään erikoista jouluksi, jotta se toimisi verukkeena. Riittävä syy on minun haluni, tarpeeni ja toiveeni. Mutta itseni kannalta on parempi, että valmistaudun tähän prosessiin jo hyvissä ajoin ensi vuonna: pysähdyn miettimään ja kuvittelemaan joulua ja sitä millaisen siitä haluan, ja mitä sen viettäminen minulle sopivalla tavalla merkitsee. Se merkitsee symbolisesti isän ja äidin valtasuhteen päätöstä. Ja sen kanssa eläminen vaatii minulta prosessointia, ja jotta voisin omalla tavallani nauttia siitä vallan ottamisesta, tarvitsen aikaa valmistautua ja ilmoittaa sukulaisilleni etten ole perinteiseen tapaan heille enää tulossa. On minun jouluni.

Tänä vuonna en olisi enää ehtinyt tehdä tätä, käydä mielessäni läpi ja elää uudelleen muistoista lähtien kaikkea. Koska sellainen minä olen, monimutkainen ja perusteellinen joissain asioissa, ja koska kyseessä on nyt suuret asiat (isän ripustautuneisuus ja kietoutuneisuus), niin sen asian käsitteleminen on valtava asia. Omien perinteiden luominen katkaisemalla vanhat perinteet on siirtymä uuteen, ja haluan tehdä sen tietoisesti ja huolella. En sillä tavoin, että olisin päättänyt kaksi päivää ennen joulua ahdistuksissani etten matkustakaan sukulaisiin. Se vaihtoehto houkutteli, mutta katsoin parhaaksi noudattaa nyt lupauksiani (koska siinä kohtaa olin jo pukenut sanoiksi ja tehnyt suunnitelmia ihmisten kanssa), ja toisaalta jotain kivaakin oli tulossa. Mutta nämä huomiot tekevät joulusta nyt helpompaa, minä olen tehnyt jo osan työstä päättämällä sen, että symbolisesti tulen irrottautumaan isäni manipulaatiosta. Kyse on minulle suuresta ja tärkeästä asiasta, kuten siis jo todettua, symbolisesti ja henkisesti. 

Mutta, ehkäpä palaan siihen jossain vaiheessa uudelleen, nyt täytyy valmistautua matkaan. 

Vaihteeksi hyvää

Minulla on vaihteeksi kohtalaisen hyvä olla. Vietän edelleen aikaa sohvalla analysoiden ja pohtien itseäni, mutta eri tavalla. Viime viikkoina läsnä on ollut hyväksyntä ja ymmärrys itseäni kohtaan. Näen hetkittäin menneisyyden menneisyytenä, ja mieleen palaavat vääryydet ja traumat myös minusta riippumattomina. Minä en ole yhtä kuin traumaattiset tuntemukseni, minä en ole paha ja huono. Minulla on vain tunne siitä, mutta sitä tunnetta vastaan voi taistella.

Aina välillä uskon muutoksen mahdollisuuteen ja omiin voimiini. Minulla on erittäin hyvin tiedossa ne asiat, jotka pahentavat oloani, joten pyrin niitä välttämään. Välttelen parisuhde- ja perheaiheita mediassa, koska niihin törmätessäni mieleni lähtee vaeltamaan sellaiseen mikä ei ole nyt ajankohtaista, enkä haluaisi murehtia tulevaisuudesta yhtään enempää. Suren näitä asioita sitten terapiassa. Omaa vaikeuttani.

Iloa ja tyydytystä saan pienistä asioista. Kuten juuri siitä, että osaan rajata elämäni ulkopuolelle ahdistavia asioita ja ylläpitää rutiineja. Toivon, etten menisi niiden kanssa liiallisuuksiin, ja ettei välttämiskäyttäytymistä alkaisi esiintyä. Tunnen oloni kuitenkin turvalliseksi, kun pystyn tekemään päätöksen etten lue hömppälehtien pinnallisia juttuja. Kun valitsen olla kotona suurien bileiden sijasta. Kun syön "luvan kanssa" viisi kertaa päivässä. Kun palaan herkuttelun jälkeen ruotuun. Kun osaan miettiä jouluksi omaakin tekemistä ainaisen "perhejoulun" sijasta. 

Ja ehkä tärkeimpänä mieleeni tulee se, että olen alkanut hieman ymmärtää mistä pidän ja mistä en. Näen nyt osaltaan sen, minkä vuoksi opiskeluaikani on ollut niin kuormittavaa ja ahdistavaa. Samat asiat, jotka olen ehkä järjellä silloin tällöin osannut tunnistaa ja nimetä, mutta nyt vasta hyväksyä. Esimerkiksi sen, että on ihan ok valita yksinäinen perjantai-ilta jos se tuntuu paremmalta kuin bileet. Siellä bileissä ei tapahdu mitään sellaista mistä vaille jääminen tekisi minusta jotenkin huonomman tai ulkopuolisemman. Sellaisten aika on ollut ehkä nuorempana, mutta ei enää. Elämäni tapahtuu muualla.

Tein eilisiltana ahkerasti opiskelujuttuja. Olin jälleen aloittamassa mantraa "miksi en ole tätäkin tehnyt aiemmin", mutta sen sijaan totesinkin tyynesti itselleni, että nythän minä teen sata lasissa ja tykkään tästä, se on aika hienoa.

Mielessäni on ollut jo pitkään, että kirjoittaisin sisäisestä puheesta ja ajatusvääristymistä. Paneudun niihin myöhemmässä vaiheessa, kun on enemmän aikaa. Olen tehnyt itselleni työvälineen, joka auttaa minua paljon kunhan jaksaisin sitä käyttää.

Aloin kunnolliseksi ihmiseksi

Siirsin palkasta osan säästöön. Join vain kaakaon valkosuklaalla ja söin muutoin terveellisesti. Makasin sohvalla vain neljä tuntia. Jatkoin gradun kirjoittamista. Lähetin viestejä ystäville. 

Olisi ollut taas miljoona syytä tehdä nämä asiat toisin. Olisin voinut ajatella, että tällä alipalkkauksella aivan sama mihin vähäiset roponi menevät, menkööt sitten viinaan yhdellä kertaa. Sama kaikki-tai-ei-mitään- ajattelu pätisi syömiseenkin: pilasin jo päivän herkulla ja oikeastaan koko viikonkin, kaupasta saa hyllymetreittäin suklaata joten sinne siis. Opiskelu ei kannata enää kun kaikki on jo vituillaan, unohdan gradun taas ja jatkan makaamista. Sohva on pehmeä, niin minäkin. Ystävätkään eivät oikeastaan välitä, niillä on kaikilla jo perheet.

Voisi kuvitella, että tässä iässä osaisi jo tunnistaa omat tyhmät ajatusvirheensä. No eipä kyllä oikeastaan. On vaikea erottaa omaa sisäistä tunnetilaa todellisuudesta, siis realiteeteistä ja kohtuudesta. Päästän helposti pelot ja katastrofiajattelun valloilleen. Yksi yleisimmistä vääristymistäni on se, että "tiedän" ihmisten "tietävän" millainen luuseri olen. He voivat nähdä, kuulla tai lähestulkoon haistaa sen minusta. Ihmiset huomaavat miten epäkiinnostava, epätoivoinen, epävarma, tyhmä ja kaksinaamainen olen. Siinäpä lyhyt kuvaus minusta muiden ihmisten silmin.

Mutta koska aloin tänään kunnon ihmiseksi, lopetan tämän vellomisen. Ainakin hetkeksi. Olisipa energiaa työstää näitä ajattelunvääristymiä joka päivä, mutta kaikki turruttava tuntuu vetävän työpäivän jälkeen puoleensa. Mutta onneksi on kuitenkin tällaisia päiviä edes joskus, kuten tänään. Peli ei ole menetetty.

Minkälaiseksi elämäni tekisin

Pyörin toissaillan ja alkuyön pahoinvointikohtauksen kourissa. Niskani ja hartiani olivat jumissa, ja luulin aluksi saavani migreenikohtauksen, mutta sitten lopulta en tuntenutkaan päänsärkyä oikeastaan ollenkaan. Vain epämääräistä kuvotusta ja päässä painontunnetta. Oksensin kerran tai pari, sitten pakotin itseni lepäämään. Itkeskelin pienen hetken, olisin niin kovasti kaivannut, että vierellä olisi ollut joku pitämässä huolta ja toki sillä hetkellä maalailin itselleni myös yksinäistä tulevaisuutta, unohdettuna, hyljättynä. Mietin mitä kehoni yritti minulle viestittää pahoinvointikohtauksella.

En ole tällä hetkellä elämääni erityisen tyytyväinen enkä tyytymätön. Arki vain on. Pidän yllä säännöllistä ruokailurytmiä ja pyrin nukkumaan tarpeeksi. Joskus olen saanut niistäkin hyvää oloa, nyt en mitenkään erityisesti. Ehkä jossain mielentilassa kaipaan vanhemmointia ja itsestä huolehtimista enemmän. Tällä hetkellä kaipaisin jotain muuta, jotain enemmän, mutta en osaa tai uskalla haluta sitä, vaan patoan syvimpiä tarpeita ja halujani sisimpääni. Käyn uuvuttavaa taistelua opintojeni kanssa, en tiedä haluaisinko lyödä hanskat tiskiin ja unohtaa koko maisteritutkinnon. Pieni perfektionisti minussa sanoo, että olen tuhlannut parhaat vuoteni ja sössinyt opintoni, joten miksi saattaa niitä loppuun kun en ole onnistunut yliopisto-opiskelijan roolissani? Sama perfektionisti (tai joku sen vittumainen sukulainen?) yrittää laittaa kapuloita rattaisiin ja ummistaa silmänsä siltä tosiasialta, että aika kuluu, vuodet ja lukuvuodet vierivät, minä en nuorene, mikään aikamatkaa vähäpätöisempi ei auta minua menneisyyteen muuttamaan mitään.

Tuohon perfektionistiin en ole pitkään aikaan kiinnittänyt huomiota - pitkään aikaan saattaa tarkoittaa vuotta tai kahta viikkoa, tuo ajantajuni kun ei ole kaikista paras ja luotettavin. Perfektionisti on ehkä väärä sana kuvaamaan piirrettä/moodia, koska en oikeastaan koskaan käytännössä korjaa sen osoittamia puutteita. Se on ääni, joka huomauttelee kaikesta mitä olen, teen ja sanon. Kaikessa on huomautettavaa. Lähes kaikessa. En ole päässyt käsiksi siihen miksi en kuitenkaan pyri korjaamaan niitä asioita, jotka ovat mukamas niin väärin ja huonoja. Miksi joku ihminen rääkkää, piinaa ja venyttää itsensä mitä ihmeellisimpiin ja rankimpiin suorituksiin korjatakseen ja oikoakseen puutteitaan, ollakseen täydellinen, mutta minä en koskaan? En tarkalleen ottaen tiedä. Siinä kohtaa kun pitäisi tehdä aktiivisesti jotain, minä häpeän ja katoan. Passivoidun ja katoan omaan maailmaani. Syön itseni lihavaksi. Lukkiudun kotiin. Vien ajatukseni muualle, en suostu tiedostamaan itseäni, kehoani, ympäristöäni. Minä kytken itseni pois päältä. Sen minä osaan hyvin, koska sitä olen joutunut harjoittelemaan koko lapsuuteni. Mitä luultavimmin erinäisissä traumaattisissa tilanteissa jo aivan pienenä, lähes taaperona, sittemmin ahdistavissa herätyskokouksissa, koulukiusaamistilanteissa ja muuten vain ahdistavissa olosuhteissa. Ei sellaisissa tilanteissa olla läsnä ja aktiivisesti tekemässä mitään, päinvastoin.

Minun on äärimmäisen vaikea aidosti uskoa siihen, että pystyisin vaikuttamaan elämääni. Että minä, minä, voisin asettaa itselleni tavoitteita, luotsata itseäni niitä kohti saavuttaen jotain. Minä voisin tehdä oman elämäni. Sen sijaan odotan vuodesta toiseen jotain mikä avaisi portit uuteen ja onnelliseen elämään. Ei taida tapahtua. Tuntuu vain pahalta ajatuskin, että avautuisin tästä sykkyrästä, ojentelisin jäseniä ja katsoisin silmät aristaen kohti valoa. Haluan elää omaa luolanaisen elämääni. 

Rajat

On ollut helpottavaa huomata, että pystyn rajaamaan itse omaa toimintaani. Minä todella saan tehdä asioita, jotka tuntuvat hyvälle ja rajoittaa niitä, mitkä tuntuvat pahalle. En lisää omaa stressiäni enää lukemalla tiettyjen ihmisten blogeja sellaisesta elämästä, joka ei -ainakaan tässä vaiheessa- ole minun ulottuvillani. En lue ahdistavia blogeja siis. Suljen ne ulkopuolelle, suljen niiden aiheet itseni ulkopuolelle. Ne eivät kosketa nyt minua, joten miksi lisätä kipua, ahdistusta ja surua pitämällä niitä tietoisuudessa. Minun universumini on juuri sen kokoinen mikä se minun pääni sisällä on. Ja siitä minä päätän itse. Jos siihen joku ihminen joskus tulee tunkemaan ja järkyttämään sen tasapainoa niin sitten mietin uudelleen.

Minä ja minuus on kaiken ydin. Minä ohjaan tätä laivaa. Minä voin itse päättää. Se tuntuu ihanalta. Se iskeytyy tajuntaani aina välillä, sitten taas hetkeksi unohdan sen. Unohdan, että minä voin kyllä tehdä valintoja, vaikka ne olisivat pieniä valintoja. Kuten katsoa elokuva päivää ennen kuin oli tarkoitus, koska nyt tuntui siltä. Tai jättää menemättä jonnekin vaikka oli aikonut. Ne valinnat ovat merkittäviä siksi, että sisäistän olevani ja kykeneväni. Ne eivät ole olleet itsestäänselvyyksiä koskaan aiemmin, enkä toivo että niistä sellaisia kyllä tuleekaan. 

Kuten jo aiemmin totesin, olen miettinyt hengellisyyden... tai pikemminkin sen nimissä tehdyn väkivallan seurauksia minuuteni rakentumiselle. Tunne-elämäongelmainen uskonyhteisö teki selväksi, että omat halut ja toiveet olivat pahasta, niistä piti päästä eroon. Omaa toimijuutta ei ollut, koska se oli jumalalla. Luultavasti vanhempien ja yhteisön harjoittama aivopesu vaikuttaa yhä edelleen monissakin tilanteissa. En saa sanottua mielipidettäni, en osaa pitää siitä kiinni, muovaudun ja mukaudun. Töissä ja yksityiselämässä. Sitä on vaikea selittää niille, jotka eivät ole sitä kokeneet... Siinä tunteessa, kun kokee ettei minua saisi olla olemassa, on jotain niin rikkovaa ja viiltävää, että ei sitä voi tajuta. Se näkyy parisuhteissakin rajattomuutena, itsensä unohtamisena. Minä en asetu poikkiteloin, en vaadi vaikka tarvitsisin jotain. Siinä on vielä paljon oppimista. 

Jotenkin ajattelen, että ehkä tästä voi tulla kaunis ja hyvä kesä minulle. Osaltaan vain. Koska niitä paskoja dissopäiviä tulee olemaan, enkä kestä enkä jaksa. Mutta silti, koska ne ovat minua, en voi niille mitään, ne on vain hyväksyttävä. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että voin armahtaa itseni ja myös hyväksyä sen, että tällainen olen.

Älä katso taakse

Luin monia vuosia vanhoja kirjoituksiani illalla. Niissä on samat teemat kuin edelleen. Olen päässyt yli kehollisesta väsymyksestä ja pahimmista tuskatiloista, en jaksaisi miettiä miltä ne tuntuivat, mutta ydinongelmat lienevät samat. Ristiriitainen kiintymyssuhde, elämän sisällöttömyys, yhteyden puute. En tiedä enää olenko masentunut vai olenko vain synkkämielinen ihminen, joka pohtii elämän tarkoitusta ja mielekkyyttä luonnostaan. Joskus tuntuu että masennus on mitä luonnollisin tila ja luonnollisin reaktio tähän kaikkeen. 

Mutta joinain hetkinä olen päinvastaista mieltä. Elämä on kaunista, siinä voi tapahtua kauniita asioita. Kokemukseni ovat vuoristorataa, tunteet eivät arkielämässä niinkään, olen vetäytynyt ihmissuhteista siinä määrin että joudun harvoin tilanteisiin joissa altistun triggereille. Töissä pääsääntöisesti jos niin on tapahtuakseen. 

Sitä olen miettinyt mistä on peräisin tunteet tyhjyydestä ja merkityksettömyydestä. Ehkä olen epäreilu kun syytä äitiä, mutta hänellä on varmastikin ollut ongelmia lapsuudessani, en vain tiedä minkälaisia tai minkä tasoisia. Olen pohtinut asiaa mentalisaation näkökulmasta, onko äiti ollut läsnä ja peilannut tunteitani, onko hän nähnyt minut minuna vai omana pitkään haluamanaan projektina (joka ei sitten ehkä tuonutkaan sitä mitä ajatteli vanhemmuuden olevan) Minulla on omat epäilyni siitä, että äitiys on laukaissut äidissäni jotain traumakokemuksia hänen lapsuudestaan, ja että hän ei ole ollut aina läsnä minulle; jotenkin minulla on sellainen aavistus että hän on dissosioinut ja tehnyt sitä myös myöhemmässä lapsuusvaiheessani. Hänellä on ollut ihmeellisiä "tiloja", joissa hänestä on huokunut jotain pelottavaa, joku täysi yhteydettömyys siihen mitä ja millainen hän pääsääntöisesti oli. Tai hän on ollut masentunut, ahdistunut. En tiedä, enkä kysy.

Asia on kuitenkin niin, että minulla on mahdollisuus valita oman pääni sisällä mitä tulkintoja ja ratkaisuja teen elämässäni. Lankeanko siihen samaan kuin viimeiset 10 vuotta; kun tuntuu tyhjältä ja hukassa olevalta, ajaudunko pohtimaan menneisyyttä ja sitä millainen olen ollut, ja vahvistamaan sitä tyhjyyden ja negatiivisuuden kehää, vai ajattelekon tyhjyyden kuin tyhjänä tauluna, mahdollisuutena uudelle. 

Haluaisin vain mennä terapiaan itkemään surun ja yksinäisyyden pois. Pääsen alkavalla viikolla terapiaan, ja oudoksuttaa. Pelottaa, että petyn. Tarvitsisin välineitä, joilla pysyä tässä hetkessä. Siten jaksaisin, mutta jos ajatus siirtyy liiaksi tulevaisuuteen, astuvat pelot kehiin.

Ehkä päästä nyt itseni nukkumaan, huomenna on uusi päivä.

Resepti

Ei tässä muuta voi kun kyrpiintyä. Pakotan itseni syömään tasaisesti 4 tunnin välein, nappaan siinä välissä rauhoittavia, ja koitan saada ajan kulumaan. Toivon, että saan kriisiajan terapeutille. Ystävät eivät voi tätä asiaa ymmärtää. Eivät he voi auttaa. 

Ruokaa, unta, rauhoittavia. Oksettaa. Vedän todennäköisesti sellaiset mömmöt yöksi, etten tokene edes aamusta. Mun kroppa alkaa reagoida: sormia ja jalkoja kylmää. Sydän takoo tuhatta ja sataa.

Mitä ikinä teenkin, pelkään tulevani nolatuksi ja mitätöidyksi. Siinä se kiteytettynä. Ja jos yksikin ajattelee noin, niin olen sitä kokonaan ja lopullisesti. 

Tää on ollut paskin päivä muutamaan vuoteen. 

Ehkä terapiasta on ollu se hyöty, että olen alkanut "käyttää" toisia ihmisiä purkaakseni olotilojani. Ehkä avaudun terapeutillenikin pikku hiljaa. Mutta mitäs sitten aika menee eteenpäin, jos tästä terapiasuhteesta tulisikin jotain, niin voinko jättää sitä "kesken"? En usko, että minun kohdallani ilman suurta ihmettä riittäisi vielä vuosi terapiaa... Olisin sitten sidoksissa tähän terapeuttiin, johon olen päässyt sitten kai kiintymään tai ainakin olen alkanut turvata häneen enemmän viime aikoina (tämän kriisini kanssa)... Sitten en voisi vaihtaa kaupuankia tai mitään, olisin täällä "jumissa" terapian takia. Jos joudunkin jatkamaan, onko se edes hyväksi käydä vaikka kuusi-seitsemän vuotta terapiassa? Tuleeko siitä riippuvaiseksi, entä jos en enää sitten osaa olla ilman terapeuttia? Vai tulisiko luottaa siihen, että siinä kohtaa siivet kantavat. Tilanne on eri. Maailma on eri. Minä olen eri. 

Terapeutti on empaattinen kyllä, silloin kun minulla on suuri kriisi ja tunteet pinnassa. Olen huomannut sen. Vielä en ole sisäistänyt hänen lempeyttään ja empatiaansa itseeni niin, että pystyisin rauhoittamaan itseni sillä. Tarvitsen häntä, hän on pelastusrenkaani. Uskomatonta, että sanon näin. Mutta hän tietää asioita, joita kukaan muu ei. Näistä asioista ei pitäisi puhua kellekään muulle, vaan viedä ne terapiaan. Terapeutti kysyy joskus, että enkö katso häntä koska pelkään sitten sisäistäväni että siinä istuukin ihan oikea ihminen. Ja että pelkään kiintyväni. 

Niin kyllä. Pelkään. Koska kiintymisestä seuraa tämä: pohjaton hylkäämiseksi tulemisen tunne. Koska menetän terapeutin. Jaa, no ehkä seuraavan terapiaistunnon voisi aloittaa puhumalla siitä, että tehtäisiin tietyt raamit sille miten edetään. Se helpottaisi minua. Selkeä sopimus, että jatketaan jonnekin ja että fokusoidaan käynnit. Ja että hän ei hylkää minua, ja että voin ottaa suoraa puheeksi asiat jos jokin ärsyttää tai jotain. Että jos hän voisi olla se kiintymykseni kohde, mikä olisi terveempää kuin jotkut epämääräiset pokat. Hänelle veisin kaiken, kertoisin kaiken. Kaiken. Mitä en ole uskaltanut muille paljastaa.

Ehkä tämä kriisi voi olla uuden alku. Ehkä en tarvitse parisuhdetta ja miestä nyt jos keskityn itseeni, omiin ongelmiini. Ehkä niin. Jos keskittyisinkin terapiaan ja omien tunteideni ja traumojeni työstämiseen. Niihin ydinkokemuksiin. Uskaltaisin kiintyä ja odottaa terapeutin näkemistä, sitä että hän auttaa. Sittenkin. Jos vaan osaisin sanoittaa itseäni, tekisin rohkeasti niin. 

Ehkä todella olen pelännyt terapeuttiin kiintymistä. Olen koittanut olla kiltti, kuuliainen, vaivaton potilas. Nyt alan ehkä pikkuhiljaa kaivata ja vaatiakin jotain henkistä resurssia hänestä. Jotain lainaa, jotain hänelle säilytettäväksi. Ehkän voin löytää sisältäni joitain onnen avaimia, hyväksyntää ja läsnäoloa omassa kehossani ja elämässäni. Minä olen tällainen syystä. Olen näkyvä terapeutille.

Epävakaus nostaa kyllä päätään taas. Olen käynyt sellaisen tunnemyrskyn läpi tämän viikonlopun ja päivän aikana, että en muista milloin viimeksi olisi näin tapahtunut. Tunteet ovat vaihtuneet laidasta laitaan täysin yllättäen. Päässä on jyränneet aivan erilaiset äänet, ne ovat vaihdelleet. En pysty tunnistamaan niistä juuri muuta kuin hylätyn, takertuvan hahmon sekä perfektionisti/syyllistäjän. Olen sisäistänyt muiden ihmisten kritiikin itseeni, soimaan itse itseäni. Onko tämä epävakautta vai vain normaalia kriisia, who knows.

Ehkä se on epävakautta. Koska ne tunteet saattavat iskeä milloin vain, yhtäkkiä. Olen silmänräpäyksessä sellaisessa kuohussa, etten näe siitä rannalle tai edes taivasta. Itken, itken, itken, itken. Tuntuu että valun menneisyyteen. Sitten, kohta tilanne on toinen. Ehkä kuuntelen mitä hylätyllä on sanottavana, ymmärrän sitä ja ymmärrän perfektionistiä myös. Sekin on joutunut hylätyksi ja loukatuksi, mutta on kehittänyt itselleen kuoren ja kilven.

En tiedä miten ensi yö tulee menemään. Ehkä koitan vain olla hetkessä, nauttia siitä että saan olla. Mitään peruuttamatonta ei ole tapahtunut. Minun elämäni on tärkein, vaikka siitä jotain uupuukin. En pysty muistelemaan hyviä aikoja, koska se surettaa. Mutta voin iloita siitä, että olen pystynyt ihastumaan. Kaikki muu on sitten ennakointia. Tässä hetkeää on kyettävä elämään. Huomista ei ole. 

Ääni vain huutaa

Se kaikista kovin ja vaativin ääni on huolella peitetty. Se vaatii äärimmäisiä keinoja, dissosiaatiota ja poissulkemista. Jonkun muun esittämistä. Oikeasti, syvällä sisimmässä raastaa ääni, joka vaatii että minut tulee nähdä ja kuulla. Jotenkin niin vaikeaa. Olla olemassa. Alkaa olla olemassa. Se vaatii aktiivista ponnistelua ja elämänotetta, olla olemassa. Jättää esittäminen, ja vaan olla. Läsnä, havainnoida. Ei vain automaattisesti reagoida. Toisaalta, juuri sitä spontaaniutta pitäisi olla, ettei välillä miettisi. 

Mutta toistaiseksi reagointitapani ja suojamekanismini ovat haitallisia, ne suojelevat minua ja sisimpääni kyllä, mutta tuottavat myös äärimmäisen paljon tuskaa. Niistä luopuminen on tuskaa. 

Onneksi on joitain asioita mitä odottaa. Ehkä vielä joku päivä tuntuu paremmalta. Minä voimaannun joissain asioissa koko ajan. Välillä tipun suohon. Joku osani tippuu. Ne eivät ole niin selkeitä osia, mutta sinne päin. Jokin kaiken muun alleen peittoavat, mitään muita vaihtoehtoisia tapoja, tunteita tai selityksiä vastaanottamattomat moodit pyyhkivät ylitse. Niitä hetkiä on vaikea sietää. Sitä, kun ei näe että olisi edes tunnelia, saati että sillä olisi pääte ja siellä valoa ja ulkoilmaa. On vain pimeys. Joka suuntaan. Ei kiinteää maata, ei seiniä mitä haparoida.

Läsnäolo on vaikeaa. Tulen töistä kotiin, istun tuntikausia sohvalla kelaamassa, miettimässä, murehtimassa. Itken, joskus. Usein en. Sekin olisi hyvä jos itkisin, jokin koskettaisi. Olen harrastanut tätä pääni sisällä elämistä ja murehtimista vuosia. Yläasteelta lähtien, no lukiosta vähintään. Mitä minä suojelen, ketä, miksi? Miksi toimin näin? Minä korvaan puuttuvat ihmiset. Luon tarvittavat ihmiset ja dialogit päähäni. Minulle on uutta ja vierasta, että asioista keskustellaan, vuorovaikutetaan. Että ihmiset voivat oikeasti keskustella, eikä manipuloida.

Nyt huomaan, että kirjoittaminen ja äänien hiljentäminen pakolla toimii. Tunteita todennäköisesti purskahtelee niiden takaa, mutta jollain tapaa helpottaa. Kunpa jaksaisin olla aikuinen ja huolehtiva ja välittävä itseäni kohtaan.

Minulla on tulevaisuus. Minulla on toivoa. Ja koska minulla on toivoa, minulla on myös mahdollisuuksia. 

Kaksi asiaa, ehkä kolme

Minä voisin hyvin mielelläni mennä pienessä bentsopöhnässä töihin. Kaikki olisi soman usvaisen verhon peitossa, asiat, ihmiset, kokemukset ja tunteet eivät tulisi lähelle. Minulla ei ole suojakuorta, ei kovin vahvaa sellaista. Edelleen mietin, miksi välillä tulee näitä kausia että kaikki on vaikeaa...

Sitten, hävettää kirjoittaa tänne usein. Vaikka itse blogia pidän, ja minulla on oikeus julkaista tekstejä siinä missä muillakin, silti koen että pitäisi olla oikea blogi. Tyhmää. En arvosta itseäni ellen ole jotain erikoista. Mutta kun ei ole ketään, ei ole ketään kelle puhua. Paitsi ne... te, jotka luette tämän. Kiitos vierailusta. Ei bloggaamista tarvitse perustella nykypäivänä, ihmiset kirjoittavat kaikesta, osa hyvin osa huonommin. Kaikki voivat tehdä niin. Näiden tekstien kautta minä olen, ja toisaalta en ole. En tunnista kaikkea jälkeen päin. 

Olen aktivoitunut terveydenhoidon suhteen. Olen oppinut pari rutiinia: veden juomisen ja meikinpoiston illalla. Unirytmin pitäminen olisi tärkeää, mutta nyt kun on mielialanongelmia niin en jaksa. Jaksan sentään syödä tasaisesti, se on myös saavutus. Ruokaa kupuun, niin asiat on paremmin. Ja olen tehnyt opiskeluja, ihan vähän. Itkettää, minä opiskelen, teen hitaasti asioita eteenpäin. Se ei ehkä riitä, mutta minä yritän. Sitten mietin uusiksi, jos se ei riitä. 

Kaikki ei ole aina pelkkää paskaa, voi olla aarteitakin joukossa. Kunhan ensin kykenee kaivelemaan sitä paskakasaa. 

Syy-yhteys havaittu.

Olen pitänyt kummallisena sitä, että kiukustun ja turhaudun herkästi asioihin joita en ymmärrä. Hyvin harvaan asiaan suhtaudun vilpittömän uteliaasti ja ratkaisukeskeisellä strategialla. Tulen lähinnä vihaiseksi, kun huomaan ymmärtäneeni väärin tai unohtaneeni jotain. Taaskaan en keksi parempaa syntipukkia kuin omat vanhemmat ja kasvatus. Meille ei juuri ole elämä ihmeitä esitelty eikä näytetty rakentavia tapoja kohdata uusia asioita ja ihmisiä tai ratkaista ongelmia. Ongelmat on minimoitu olemalla vain saman henkisten uskovaisten kanssa, ja eriävän mielipiteen omanneet on yhteisesti karkotettu tai ovat jopa osanneet itse häipyä vähän terveempiin maisemiin. Kaikki on jätetty herran haltuun. 

Minulle on ainakin jäänyt sellainen lapsenomainen kiukku sisimpääni, ja nyt sitten aikuisena joudun sitä kestämään ja käsittelemään. Ymmärrän sen, että ihmisiä kiukuttaa, mutta sitä en ole ymmärtänyt että aina ei tarvitse kiukustua jos vain osaisi kuunnella itseään ja pohtia mitä itsessä tapahtuu. Mutta tällaisten asioiden äärelle ei meidän perheessä pahemmin pysähdytty, koska eihän ihminen saa itseään ajatella vaan ajatusten piti olla herrassa ja rukouksessa. 

Nyt minä raivoan sitä, että minut on jätetty yksin. Minulla ei ole koskaan ollut ketään kuka selittäisi mitä tapahtuu, ja se pieni lapsi minussa kiljuu jopa kesken työpäivän ilmoille sitä vihaa ja katkeruutta että se on jätetty yksin selviämään ja selvittelemään asioita. Sitten mokailen, kun tässä moodissa en osaa toimia ja selvittää asioita, vaan tarvitsisin jonkun joka kertoo kaiken a:sta ö:hön miten toimia. 

Minä niin haluaisin puhua näistä asioistani terapiassa, näistä ajatuksistani ja löydöistäni joita olen tehnyt, mutta en kuitenkaan halua. Siis, haluaisin puhua jollekin, mutta en omalle terapeutille. Mielestäni hän on tehnyt muutamia kertoja samoja asioita kuin vanhempani, ohittanut minut ja vähätellyt jotain enkä pääse siitä tunteesta yli.

Kommunikaatiovaikeudet, vaikeaa.

On opeteltava viheltämään peli poikki

Olen kaikki tai ei mitään- tyyppi. En esimerkiksi osaa syödä kohtuudella kuin hetken. Olen opetellut sitä taas vaiheeksi, ja olen ihan tyytyväinen joihinkin päiviin. Olen syöynyt ehkä jopa liian vähän, pitäisi löytää tasapaino. Mutta kun syön hiukan enemmän kuin pitäisi, en osaa enää lopettaa. Mätän varmasti monia satoja kaloreita liikaa, ajattelen että aivan sama tämä nyt on että jos olen syönyt jo puolikkaan pizzan niin voin syödä sitten vielä litran jäätelöä. Luoja, en halua edes tietää paljon siinä on kaloreita. Minä tiedän, että tulisi oppia kohtuus ja tulisi oppia painamaan stop- nappia. En vain jotenkin osaa... Joku ajatuskehä on vain sellainen, että ahmin nyt ja aloitan uuden elämän huomenna. Sen sijaan, että ajattelisin että stoppaan nyt ja minulta jää 800 ylimääräistä kaloria syömättä, ja siitä se uusi elämä koostuu: valinnoista. 

En tiedä mitä todellisuuspakoa minä tavoittelen syömisellä. En tiedä liittyykö tämä sellaiseen mustavalkoiseen ajattelutapaan muutoinkin, ehkäpä. Teininä oli kovassa kurimuksessa näiden ympäristön ja omien vaateiden ja halujen ristiriidassa. Olin varhaisteininä vielä siinä vaiheessa, kun vanhempien hyväksyntä merkitsee jotain ja heistä on riippuvainen. (Ja jotkut vanhemmat vielä sattuvat korostamaan sitä riippuvuutta). Silloin minussa oli kaksi eri ihmistä. Oli hyvä ja ilkeä puoli. Silloin ajattelin, että on oltava täydellisesti jotain, jos hairahtuu hetkellisesti niin silloin kannattaa hairahtua täysillä. En tiedä onko tämä piirre kehittynyt tuolloin vain onko sillä ollut pohjaa jo aiemmassa elämässäni tai luonteessani. 

Olen alkanut työstää erästä tehtävää, joka liittyy moodeihin. Koska minusta tuntuu, että terapeutti ei osaa auttaa minua eteenpäin, joudun kasvattamaan itselleni jonkun sisäisen terapeutin, joka ohjaa eteenpäin. Se on selvää, että minulla on eri puolien integroimisen suhteen ongelmia, ollut pitkään. Nyt koitan tavoittaa eri tunteita, ajattelutapoja ja tulkintoja jotka ovat tyypillisiä eri puolilleni. Nämä eri puolet ovat ihan tavallisia ja arkisia, kunhan ne saadaan vain lähemmäs toisiaan ilman mustavalkoisuutta ja ehdottomuutta. Omaa ajatteluaan voi muuttaa, mutta se vaatii uskallusta. Uskallusta nimittäin ensimmäisellä kerralla hypätä johonkin tuntemattomaan, kokeilla toimia toisin.

Minä minä minä

Minusta on alkanut tuntua, että tuo omista asioista huolehtiminen on yksi tärkeimmistä oivalluksista pitkään aikaan. Se on vaikeaa, kun koko ajan tekisi mieli vastuuttaa muita ihmisiä ja heitä niistä tekosista, jotka ovat pilanneet elämäni ja tehneet siitä kurjaa. Ok, niin voi olla, mutta enpä minä voi missään voittaa jos en itse näe sitä vaivaa, että panostaisin itseeni. Minä voin valita elämässäni monia asioita, kuten todettua, sekä vetää rajoja. Rajat suojelevat minua itseäni. 

Olen nyt hetken aikaa maistellut tätä ajatusta siitä, että eläisin itseäni varten. Ottaisin elämästä irti sen mitä kaipaan, kyselemättä muilta. En ole ennekään kysynyt, mutta olen silti hävennyt itseäni ja tekemisiäni. Oikeastaan en ole viitsinyt tehdä mitään, koska en ole uskonut olevani kivojen asioiden ja kokemusten arvoinen. Nyt olen tuntenut asian toisin, ja olen kiinnostunut suunnittelemaan jotain, ihan vain itselleni. Ei sen vuoksi, että se näyttäisi CV:ssä hyvältä tai että se olisi muutoin meriitti, jolla kehuskella. 

Olen jollain hämärällä tavalla elänyt aina muita varten, tai muiden ehdoilla. Pohjimmiltaan motiivinani on aina ollut se, miltä asiat näyttävät muiden silmissä. Silti olen saanut vain vähän aikaan sellaista, millä voisi todella "kehuskella". Nämä ovat näitä minun tunteitan, en osaa laittaa niitä mitenkään järjelliseen järjestykseen arvioidakseni niitä objektiivisesti. Olenko saanut jotain aikaan? Olen varmasti, mutta en ne eivät tule mieleeni silloin kuin pitäisi. Minä mitätöin itseeni liittyvät asiat ja tekemiset. Tehokkaasti.

Olen lueskellut artikkelia joka käsittelee false self- ja true self- käsitteitä. Ne ovat mielenkiintoisia, ja aion postata niihin liittyen kunhan kerkeän hahmotella järkevän tekstin. Ne liittyvät tähänkin asiaan, ne liittyvät itse asiassa moneenkin juttuun, mitä olen kokenut.

Mielessäni muhii monia aiheita, joista olisi mielenkiintoista ja jännittävää kirjoittaa, mutta en saa niitä vielä ulos itsestäni. Katsotaan miten opiskelusyksy antaa myöten näille omille pohdinnoille.

Normaaliuden kaipaus

Kysyn itseltäni -kun en keneltäkään muulta voi- että miksi en saanut "normaalia" lapsuutta ja teini-ikää. Erityisesti murrosiän ja siihen liittyvän psykososiaalisen kehityksen puutteesta olen kiukkuinen vanhemmilleni. Minulla ei ollut mitään mahdollisuutta harjoittaa ryhmäytymistaitoja tai alkaa kokeilla seurustelusuhteita ennen kuin parikymppisenä. Sen sai aikaan se kummallinen "valeminä", jonka olin lapsuudessani kehittänyt turvakseni. Luulen, että sisarukseni kärsivät siitä samasta ilmiöstä. 

Me emme kehtaa seurustella. Me emme kehtaa tuntea mitään ketään kohtaan. Me olemme aina vanhempiemme pullossa kasvattamia pieniä lapsia. Emme uskalla rikkoa sitä kaavaa vaikka sanallisesti rikommenkin. Mutta kun me emme osaa. Tämä on uskomatonta, että aikuiset ihmiset ovat edelleen lapsuuden vankeja tietyllä tavalla. Olen minäkin yrittänyt seurustella, mutta minulla on liikaa käsittelemättömiä asioita, jotta voisin seurustella "kypsästi". Liian paljon hämmentäviä asioita, jotka liittyvät vanhempieni väliseen suhteeseen ja liikaa mieltä sekoittavia muistoja. 

Terapia jatkuu kohta. Tuntuu kuin olisin umpikujassa, mutta pakko tehdä jotain muutoksia omaan toimintaan, jos se vaikka saisi myös urautuneet ajatukset muuttumaan. Tällä hetkellä keskeisimmät tarpeeni terapiaan liittyen ovat varmaankin omien kielteisten tunteiden käsittely ja niistä seuraavat häpeän, kelpaamattomuuden ja huonommuuden tunteet, sekä äidin ja isän keskinäinen suhde. Minusta on koko ajan tuntunut siltä, että se on jossain ratkaisevassa roolissa, mutta asiaa ei ole juuri käsitelty. En kykene muistamaan viimeisiä vuosia lapsuuden kodissa, en vanhempien eroa tai mitään. Olen kieltäytynyt kuulemasta ja näkemästä mitään, olen ollut masentunut ja pääni sisällä poissa. Kamalaa.

Vanha ystäväni

Mitähän sinulle on tapahtunu? En ole kuullut sinusta yli kuukauteen vaikka olen lähettänyt sinulle postia. Viimeiset vuodet yhteydenpitomme on ollut takkuilevaa, välillä on ollut pitkiä aikoja ihan hiljaista. Toissavuonna taisi mennä peräti koko kesä ettemme olleet missään yhteydessä. Jollain tapaa minä olen vihainen, koska menet kauemmas minusta. Olet hankkinut talon ja sen kaiken keskiluokkaisen elämän parisuhteineen ja ulkomaanmatkoineen. Sinusta on tullut aivan toisenlainen - arvosi ja mielipiteesi elämästä ovat muuttuneet. Enää et jaksa käydä baareissa ja shoppailla, nyt puhut mieluummin pienen toimiston juoruista. Minulla olisi hieman ikävä vanhaa sinua, mutta yritän parhaani jotta voisin sopeutua siihen että sinäkin muutut. Kuten me kaikki.

Tuntuu todella erikoiselta kun ihmiset muovautuvat uusiin muotoihin koko elämänsä ajan. Olenhan itsekin nyt jotenkin erilainen kuin vuosi sitten, jotain olennaista on tapahtunut. Vuodet vain tuntuvat menevän niin äkkiä, ja jos jonkun kanssa ei ehdi olla tekemisissä, niin sen muutoksen missaa. Sama asia konkreettisemmin on lasten kasvamisen kohdalla. Kestää hetki tajua, että joku pieni nyytti onkin nyt eskarissa - ja erityisen hämmentävää se on kun ihminen alkaa saavuttaa murrosiän... 

Olen mietinyt parisuhteitani aina välillä, eksäni ovat käyneet ajatuksissani ja olen tuntenut silloin outoja fiiliksiä. Esimerkiksi sellaisen, että alan tuntea itseni todella vieraaksi kun mietin muistoja jostain tietystä entisestäni. Ne eivät kuulu minulle, en pysty paikantamaan itseäni enää hänen kotiinsa ja niihin tilanteisiin. Olenko ollut tyystin joku toinen ihminen tuolloin? En tavoita tunteita ja ajatuksia sen ajan arjesta. Nyt minua ahdistaa ja yököttää muistot, että olen viettänyt aikaa hänen kanssaan seurustelumielessä. Emme varsinaisesti seurustelleet koskaan, olimme vain paljon yhdessä. Mietin suhteen kohtaloa paljon sinä aikana ja koin että jättäminen on vaikeaa, mutta olen niin helpottunut ettei minun tarvitse palata siihen. Miten olen voinut olla ihmisen kanssa, josta en ole ollut kiinnostunut? Mikä tarve minulla tuolloin on ollut? En juuri nyt osaa nimetä sitä. Tällä hetkellä eräs työvoitto elämässäni on se, että en enää koskaan ala suhteeseen, jos en todella ole ihastunut ja kiinnostunut. Ei kiitos "puolivillaisille" suhteille. Voiko noin sanoa? Tässä kohdassa minun ei kannata tehdä kompromisseja. En voi enää suostua olemaan jonkun kanssa sen vuoksi, että ainakin se toinen välittää ja on turvallinen. Lesson number one.

Aivotoiminnan amputaatio

Sattuipa tässä aamulla niin monta pientä "hauskaa" kohellusta, että alkoi ihan armottomasti vituttaa. Tapaturmat olivat sitä sarjaa että kaadat kuumaa vettä päällesi, horjahdat ja lyöt pääsi kaapinoveen, kaadut matonkulmaan, rikot kahvikupin ja saat ihan hemmetin suuren, vuotan ja kipeän haavan sormeen - laastarisi ovat apteekissa. En kuulu niihin ihmisiin, jotka osaisivat heti suoranaisesti nauraa pienille vastoinkäymisille, olen kai sitten armottoman vakavahenkinen luonne... 

Päätin kuitenkin kokeilla päinvastaista suhtautumista ja ajatella asian niin, että tämän päivän ei tarvitse olla vakava. Jos joku murphyn laki sanoo, että tänään ei onnistu mikään, niin ei sitten. Kaivoin naftaliinista hirmuisen hyvän biisin muutaman vuoden takaa, nimittäin silloisen Stig Doggin Stigidilaation. Kyllä juu ironinen panorap piristää päivää, suosittelen jos yhtään osaa suhtautua huumorilla asiaan... :) (Nykyisin ko. artisti esiintyy kai vain Stig- nimellä. Kannattaa kuulostella myös uutta tuotantoa, on vähän erilaista mutta hyvää sekin.)

Olen oikeasti miettinyt, ihan niin kuin tosissani, tätä aihetta jo pitempään. Tarkoitan elämän ja tapahtumien raskautta, vakavuutta, keveyttä, murehtimista, nauramista. Se on vaikeaa, jos on elänyt vuosia tuntien niin, että on vastuussa toisten ihmisten hyvinvoinnista ja onnesta. Itsellä ei saisi olla hauskaa ja kivaa, koska niin monella muulla ei ole. Ehkä voisin yrittää pukea tunnetta sanoiksi sillä tavoin, että minun mieleni ei saisi olla kevyt, sen pitäisi olla surullinen, masentunut ja murheellinen niiden puolesta joilla on asiat huonosti. Samaan aikaan tulisi kuitenkin kiittää itse saamastaan hyvästä, ei kuitenkaan niin että pitäisi sitä itsestäänselvyytenä.

Siitäkin on tullut kerrottua, että isäni on tehnyt "hyvän pohjatyön" tämän ajattelumallin suhteen ollessani lapsi. Totta kai saimme paljonkin kivoja juttuja, varsinkin isältä - hän ei kestänyt nähdä meitä pettyneinä tai vihaisina. Isi antoi asioissa periksi. Kuitenkin hän omalla esimerkillään ja puhetavallaan toi meille esille sen, että maailmassa on paljon pahaa, ja meidän joilla on mahdollisuus tehdä hyvää, tulisi se tehdä.

Olen samaa mieltä hänen kanssaan. Ihailen häntä siitä, että hän kykenee seisomaan omien mielipiteidensä takana ja olemaan varma muiden painostuksesta huolimatta. Voisinpa itse kyetä samaan. Luulen, että minussa ja hänessä on samaa empatiaa muita ihmisiä kohtaan mutta kyse on siitä miten se tuodaan esiin ja missä määrin. Isäni kuormittaa itseään liikaa, koska ei osaa asettaa rajoja. Minulla on ollut sama ongelma henkisellä puolella, konkreettisesti en vaadi itseltäni esimerkiksi opintosuorituksia, harrastuksia, vapaaehtoistyötä tms. Henkisesti olen kasvanut siihen ajatukseen ja tunteeseen, että minun pitäisi tehdä kaikkea hyödyllistä ja olla hyvä ihminen. Sen seurauksena olen passivoitunut ja masentunut, myös kyynistynyt. 

Tuosta kyynisyydestä alan pikku hiljaa ehkä jopa toipua. Olen löytänyt uudenlaisen näkökulman opiskeluuni ja töihin. Vielä pari vuotta sitten olin varma, että joudun jäämään jossain vaiheessa sairaslomalle ja sen jälkeen vaihtamaan alaa, koska en jaksa työskennellä auttamistyössä. Nyt minusta tuntuu, että tavoitan jälleen sen tunteen miksi haluan olla sosiaalityöntekijä. Ymmärrän myös syitä miksi olen ollut aiemmin kiinnostunut ihmissuhde- ja auttamistyöstä, ja miksi olen kiinnostunut siitä nyt. Enää minun ei tarvitse ratkoa omia ongelmiani järjestelmällä toisten ihmisten elämää, käsittelen omat ongelmani terapiassa. Väsyneenä, masentuneena ja omien skeemojen sokaisemana en pystynyt erottamaan omaa henkilökohtaista minää siitä mitä tein töissä vaikka se sillä hetkellä saattoi siltä tuntua. Nyt analysointi ja reflektio on helpompaa, ja olen löytänyt ilon siitä että voin tarjota toiselle ihmiselle vuorovaikutussuhteen sekä konkreettisen avun. Sitähän tämä elämä on, elintärkeitä sosiaalisia suhteita.

Uskon siihen, että ihmissuhteet ja verkostot voivat olla vahva tuki ja turva - niitä tulisi rakentaa ja huoltaa siinä missä omaa päänuppiaankin. Suhteet ihmisiin - yksityiselämässä tai asiakastyössä - eivät ole aina helppoja vaan ne saattavat olla todellisia energiasyöppöjä. Silti vuorovaikutus ja toisten auttaminen on yksi olennaisimpia asioita yksilöiden ja yhteisöjen selviämisen kannalta. Avun pyytäminen, vastaanottaminen ja antaminen pitäisi olla lähestulkoon itsestäänselvys meille, olen sen oppinut omakohtaisesti ja niin myös ajattelen. Kun me nyt tällä planeetalla kerran olemme, eikä usko siihen että kaiken takana on jumala, niin ehkä elämälle tulisi tehdä tarkoitus ja se voisi olla siitä nauttiminen ja toisten ihmisten auttaminen, jotta hekin voisivat nauttia?

Enkä jaksa nyt pohtia sitä kuinka monelta kantilta ajatellen ajatukseni on naiivi. En ole naiivi, olen pieniin asioihin uskova, itsekin aika pieni, hampuusi.

Valintoja, jumalauta

Tämän päivän teemana on selkeästi ollut jälleen valinnanvapaus. Kuinka monessa asiassa sitä voi loppujen lopuksi tehdä valinnan, joka vaikuttaa myönteisesti mielenterveyteen. Viime aikoina on hetkellisesti ollut surullinen mieliala ja tutut ahdistavat ajatukset ovat tulleet kolkuttelemaan jonnekin tajunnan ja tietoisuuden rajoille. 

Mutta olen alkanut siinä sitten suhteuttaa asioita: olen oikein listannut elämäni hyvät asiat, ja olen tullut hyvälle mielelle siitä miten runsaasti niitä on. Olen ehkä vihdoinkin tajunnut sen, että ei se marttyyriasenne vie eteenpäin, se vain lisää kurjaa oloa. Voin valita: joko jään entiseen tai teen asiat toisin. On pakko yrittää, koska ilman yrittämistä ei voi juurikaan saada mitään. Voin jäädä haikailemaan menneitä, tai sitten kohdata sen tosi asian että mennyttä ei saa takaisin. Voin joko tuhlata aikani suremalla ja tuntemalla syyllisyyttä tai sitten yrittää laittaa voimavarani siihen että tulevaisuus toisi jotain hyvää tullessaan.

Vaikkakin yksinäisyys vaivaa; olen jälleen se joka vetäytyy porukasta, katselee vierestä eikä tunne kuuluvansa joukkoon. Mutta päivä kerrallaan, on syytä nauttia siitä että elämässä on asiat hyvin. Jos oman sisäisen tunnemaailmansa saa järjestykseen ja on rauhallinen olla, se ei pahasti horju näistä päivistä.