Vihaamalla ei voita mitään

Olen tainnut fantasioida sellaisesta mahdottomasta asiasta kuin vanhempieni muuttaminen. Olen epätoivoisesti halunnut saada tasapainoisen, iloisen ja onnellisen perheen, vaikka eihän menneisyyttä voi muuttaa. Toki olen sen tiennyt, mutta sitoutumiseni menneisyyteen häpeän ja syyllisyyden kautta on ollut vahvaa. Häpeä lapsuudenperheestäni on ollut niin suurta, olen liittänyt itseni sitä kautta vahvasti vanhempiini ja heidän tekemisiinsä vaikka muutoin olen pyrkinyt erottautumaan heistä niin henkisellä, järjellisellä kuin aineellisellakin tasolla. 

Ehkä vuosien satossa olen alkanut irrottautua myös häpeästä, linkistä joka on kiinnittänyt minut lapsuuteen ja menneisyyteen. Samalla alkanut myös hyväksyä sitä, että isäni ja äiti eivät muutu ihmisinä. Heidän muuttumisensa olisi heidän omalla vastuullaan. Isäni tulee käyttämään omia passiivis-aggressiivisia mekanismejaan ja itsensämitätöintiä, enkä minä voi sille mitään. 

Minä olen minä. Minä olen kasvanut kyllä jossain perheessä, minussa on tietyt perityt geenit ja tietyt opitut tavat ja tietyt psyykkiset rakenteet, jotka ovat muovautuneet monien tekijöiden summana. Minä olen silti erillinen. Minulla on oikeus olla. Minun häpeäni ei ole se mitä vanhempani, erityisesti isäni tekee ja sanoo. Hänen sokeutensa ei ole minun häpeäni. Minulla on oma elämä, josta kantaa vastuuta ja omat tekoni, joita voin tarvittaessa jopa hävetä.

On helpottavaa päästää hiljalleen irti. Lapsuudesta ja nuoruudesta on kulunut paljon aikaa, ja välimatka alkaa tuoda helpotusta. Olen edelleen välillä vihainen ja surullinen. Siltä en voi välttyä eikä ole tarviskaan. Tunteet pursuavat ylitse niissä tilanteissa jotka muistuttavat lapsuuden vaillejäämisistä. Tunnen suurta surua, että olen kärsinyt ja kärsin edelleen tietyistä ajatus- ja kokemusrakennelmista, jotks tuottsvat tuskaa. Mutta haluan muuttaa niitä.

Ihanaa, että minulla on oma elämä. 

Minkälaiseksi elämäni tekisin

Pyörin toissaillan ja alkuyön pahoinvointikohtauksen kourissa. Niskani ja hartiani olivat jumissa, ja luulin aluksi saavani migreenikohtauksen, mutta sitten lopulta en tuntenutkaan päänsärkyä oikeastaan ollenkaan. Vain epämääräistä kuvotusta ja päässä painontunnetta. Oksensin kerran tai pari, sitten pakotin itseni lepäämään. Itkeskelin pienen hetken, olisin niin kovasti kaivannut, että vierellä olisi ollut joku pitämässä huolta ja toki sillä hetkellä maalailin itselleni myös yksinäistä tulevaisuutta, unohdettuna, hyljättynä. Mietin mitä kehoni yritti minulle viestittää pahoinvointikohtauksella.

En ole tällä hetkellä elämääni erityisen tyytyväinen enkä tyytymätön. Arki vain on. Pidän yllä säännöllistä ruokailurytmiä ja pyrin nukkumaan tarpeeksi. Joskus olen saanut niistäkin hyvää oloa, nyt en mitenkään erityisesti. Ehkä jossain mielentilassa kaipaan vanhemmointia ja itsestä huolehtimista enemmän. Tällä hetkellä kaipaisin jotain muuta, jotain enemmän, mutta en osaa tai uskalla haluta sitä, vaan patoan syvimpiä tarpeita ja halujani sisimpääni. Käyn uuvuttavaa taistelua opintojeni kanssa, en tiedä haluaisinko lyödä hanskat tiskiin ja unohtaa koko maisteritutkinnon. Pieni perfektionisti minussa sanoo, että olen tuhlannut parhaat vuoteni ja sössinyt opintoni, joten miksi saattaa niitä loppuun kun en ole onnistunut yliopisto-opiskelijan roolissani? Sama perfektionisti (tai joku sen vittumainen sukulainen?) yrittää laittaa kapuloita rattaisiin ja ummistaa silmänsä siltä tosiasialta, että aika kuluu, vuodet ja lukuvuodet vierivät, minä en nuorene, mikään aikamatkaa vähäpätöisempi ei auta minua menneisyyteen muuttamaan mitään.

Tuohon perfektionistiin en ole pitkään aikaan kiinnittänyt huomiota - pitkään aikaan saattaa tarkoittaa vuotta tai kahta viikkoa, tuo ajantajuni kun ei ole kaikista paras ja luotettavin. Perfektionisti on ehkä väärä sana kuvaamaan piirrettä/moodia, koska en oikeastaan koskaan käytännössä korjaa sen osoittamia puutteita. Se on ääni, joka huomauttelee kaikesta mitä olen, teen ja sanon. Kaikessa on huomautettavaa. Lähes kaikessa. En ole päässyt käsiksi siihen miksi en kuitenkaan pyri korjaamaan niitä asioita, jotka ovat mukamas niin väärin ja huonoja. Miksi joku ihminen rääkkää, piinaa ja venyttää itsensä mitä ihmeellisimpiin ja rankimpiin suorituksiin korjatakseen ja oikoakseen puutteitaan, ollakseen täydellinen, mutta minä en koskaan? En tarkalleen ottaen tiedä. Siinä kohtaa kun pitäisi tehdä aktiivisesti jotain, minä häpeän ja katoan. Passivoidun ja katoan omaan maailmaani. Syön itseni lihavaksi. Lukkiudun kotiin. Vien ajatukseni muualle, en suostu tiedostamaan itseäni, kehoani, ympäristöäni. Minä kytken itseni pois päältä. Sen minä osaan hyvin, koska sitä olen joutunut harjoittelemaan koko lapsuuteni. Mitä luultavimmin erinäisissä traumaattisissa tilanteissa jo aivan pienenä, lähes taaperona, sittemmin ahdistavissa herätyskokouksissa, koulukiusaamistilanteissa ja muuten vain ahdistavissa olosuhteissa. Ei sellaisissa tilanteissa olla läsnä ja aktiivisesti tekemässä mitään, päinvastoin.

Minun on äärimmäisen vaikea aidosti uskoa siihen, että pystyisin vaikuttamaan elämääni. Että minä, minä, voisin asettaa itselleni tavoitteita, luotsata itseäni niitä kohti saavuttaen jotain. Minä voisin tehdä oman elämäni. Sen sijaan odotan vuodesta toiseen jotain mikä avaisi portit uuteen ja onnelliseen elämään. Ei taida tapahtua. Tuntuu vain pahalta ajatuskin, että avautuisin tästä sykkyrästä, ojentelisin jäseniä ja katsoisin silmät aristaen kohti valoa. Haluan elää omaa luolanaisen elämääni. 

Täällä ollaan

Hereillä klo neljä. Tiesin tämän kyllä jo kun asettauduin nukkumaan pari tuntia sitten. Nukuin pitkällisen odottelun jälkeen pinnallisesti ehkä kolme varttia kun havahduin tuttuihin kauhukuviin siitä kuinka asunnossani, tuossa sängyn vieressä seisoo joku. Mies. Tällä kertaa sain todellisuudesta otteen nopeasti, ehkä sen vuoksi etten ollut nukkunut syvää unta, eikä minun tarvinnut kokea sitä halvaannuttavaa pelon ja uhkan tunnetta kuin mitä yleensä niissä tilanteissa. Koko sen ajan mitä olen asunut yksin olen kokenut näitä kammottavia painajaisia, ainoastaan silloin kun olen asunut jonkun kanssa tämä kurja ilmiö ei ole ollut aktiivisena. En tiedä mistä se johtuu, en yleensä näe herkästi painajaisiakaan, tämä on oikeastaan ainoa muoto siitä, enkä uskoakseni silloinkaan (ehkä) näe unta aiheesta, havahdun kesken minkä tahansa unen siihen pelkotilaan.

Työt stressaavat. Ovat stressanneet jo useita viikkoja. Tekisi mieli sanoa, että minulla on liikaa töitä, mutta se ei pidä paikkaansa. En osaa vain organisoida niitä, enkä tee niitä tarpeeksi ahkerasti. En myöskään osaa rajata tehtäviäni, koska kilttinä miellyttäjänä pelkään mitä siitä seuraisi. En vain pysty. Eli ehkä minulla on liikaa töitä jossain mielessä. Pieni 8-vuotiaani herää sisimmässäni ja koittaa hoitaa hommat, mutta se hätääntyy koska ei aina hahmota kaikkea tarvittavaa (miten se voisikaan, kun minäkin olen välillä aivan pihalla) ja sitten nousee valtava häpeä siitä kuinka se on ylitarmokas ja pikkuvanha. Yrittää esittää enempää, suurempaa ja parempaa kuin onkaan. Jostain syystä se hävettää minua sanoinkuvaamattomalla tavalla. Minua hävettää jos teen virhearvioita enkä osaa. Pelkään, että joku suuttuu, turhautuu ja ivaa kun en selviydy.

Syksy tulee. Olen yksin. Ei se haittaa. En jaksaisikaan nyt mitään. Joku sanoi että pitää osata rakastaa ensin itseään ennen kuin voi rakastaa toista. Tavallaan totta. En ole rakastanut itseäni kovinkaan paljon kesän aikana. Tapasin ihmisen, joka säikäytti minut tunkeutumalla kuoreni läpi ja sen alle, enkä tiennyt mitä tehdä. Hädissäni tein sen mikä tuntui luontevimmalta eli pakenin. En halunnut viettää aikaani tässä maailmassa vaan mieluummin jossain ulottumattomissa. Se onnistui kunhan välttelin kaikkea mikä olisi kiinnittänyt nykyhetkeen ja tunteisiin. Siitämseurasi syömistä, tietokoneellaoloa, syömistä, pelaamista, vielä lisää netissä aikaa. Lopetan rutiinit kuin seinään. Toivon tämän ihmisen poistuvan, jotta saan rauhan huolehtia taas itsestäni. En muista milloin olisin edellisen kerran syönyt edes yhtä päivää asianmukaisesti. Myönnän, että minulla on ongelma syömisen kanssa, suurikin ongelma. Tunne-elämän ongelmat heijastuvat välittömästi suhteessani ruokaan, menetän otteeni siihen. Tiedän, että rutiinit ovat minulle hyväksi, nyt en vain jaksa noudattaa niitä. Tämä unettomuuskin liittyy tähän kokonaisuuteen. 

Silti jaksan toivoa syksyltä enemmän. Otan sen aidon positiivisesti vastaan. Enää en pelkää sitä, en masentumista. Saan olla luvan kanssa sisäänpäin kääntynyt epäsosiaalinen ja säälittävä ihmisraunio. Pyhitän tämän syksyn itselleni ja opinnoilleni. Tuntuu pahalle, mutta samaan aikaan hyvälle. Pahalta tuntuu siksi, että elämäni on aivan päinvastaista kuin olin joskus toivonut ja ajatellut, mutta hyväksi se kääntyy ehkä siinä mielessä, että ehkä tämä on kuitenkin enemmän aitoa minua, eikä suinkaan sitä aiempaa valeminääni. Minä en jaksa teeskennellä, minä en jaksa kiinnostua. Minä haluan vain olla.

Parhaiten voin kun...

.. pidän kodin siistinä. Tiskaan tiskit. Pyykkään pyykit. Tuuletan. Vaihdan vuodevaatteet. Imuroin. Laitan ruokaa useammalle päivälle kerralla. Pölyjen pyyhkiminen on perseestä, sitä en haluaisi tehdä, se ei paranna oloa vaan lisää vitutusta.

Tällainen on ollut tämä päivä, ja on paljon parempi olla. Puhdas ja siisti koti on ihana asia. Siinä siivotessa tulee tuuletettua omaa mieltä. Ajatukset eivät kierrä niin helposti kehää kun on jotain hommailtavaa. 

Hyvä uuden viikon aloitus.

Lähti lapasesta

On ahdistanut ja ärsyttänyt viime aikoina sen verran paljon etten ole jaksanut kiinnittää huomioita rutiineihin kuten ruokavalioon, nukkumiseen ja liikkumiseen. Syömiset on ihan päin helvettiä, nukunkin liian vähän. Tiedän tasapainoisen elämän reseptin, en vain osaa noudattaa sitä. Ei vaan auttaisi muu kuin kokeilla mennä vuoteeseen klo 21 ja vetää nappia naamaan. Viime yönä havahduin pariinkin kertaan joihinkin tuntemuksiin ja painajaisiin. Ärsyttävää.

En tunne oloani kovin hehkeäksi, ihanaksi ja kauniiksi tällä hetkellä. Se tekisi niin paljon jos voisi kokea olevansa ihana. Edes itselleen. Nyt peilistä katsoo vain ruma turpea naama. Ei-niin-kivaa.