Minun elämäni

Olen henkisesti todella väsynyt ja loppu. Luultavasti osasyy on fyysistenkin tarpeiden laiminlyönnissä (uni, ruoka, liikunta), mutta suuri syy on myös tuskallinen elämänvaihe. Henkiset perustarpeeni eivät tyydyty. Sen olen mystisellä tavalla onnistunut kieltämään, olen käyttänyt samaa strategiaa kuin vanhempanikin aikoinaan, en vain ole nähnyt ja ymmärtänyt että jotain perustavanlaatuista minulta uupuu, enkä täytä sitä puutetta millään muulla. Olen keskittynyt hokemaan itselleni kuinka hyvin asiani ja elämäni on, mitkä kaikki ovatkaan kohdallaan. Nyt ymmärrän, se on pakenemista, itsensä vakuuttelua ja lahjomista jotta voisi petollisesti nähdä asiat vain hyvinä. Ei tarvitsisi alkaa surra ja pelätä. Vanhempani ovat lähes hysteerisesti halunneet pitää huomion hyvässä, tämä on vielä ehkä enemmän äitini peruja kuin isän. Minä olen jatkanut samaa. Ei kipeiden asioiden olemassaolo kuitenkaan lakkaa vaikka niihin ei kiinnitä huomiota. Se mitä itselleen uskottelee ei ole välttämättä totuus. Minun totuuteni alkaa vähitellen valjeta. Millaista elämää haluan elää, ja ennen kaikkea, että haluan elää sen jonkun kanssa. Asia, jonka olen kieltänyt. 

Elämä tuntuu kuitenkin helpommalta kun purkaa ydinasioiden ympärille kutoutuneen tunnevyyhdin, ja suree oikeaa asiaa. Tai vihaa oikeaa kohdetta. 

Täällä ollaan

Hereillä klo neljä. Tiesin tämän kyllä jo kun asettauduin nukkumaan pari tuntia sitten. Nukuin pitkällisen odottelun jälkeen pinnallisesti ehkä kolme varttia kun havahduin tuttuihin kauhukuviin siitä kuinka asunnossani, tuossa sängyn vieressä seisoo joku. Mies. Tällä kertaa sain todellisuudesta otteen nopeasti, ehkä sen vuoksi etten ollut nukkunut syvää unta, eikä minun tarvinnut kokea sitä halvaannuttavaa pelon ja uhkan tunnetta kuin mitä yleensä niissä tilanteissa. Koko sen ajan mitä olen asunut yksin olen kokenut näitä kammottavia painajaisia, ainoastaan silloin kun olen asunut jonkun kanssa tämä kurja ilmiö ei ole ollut aktiivisena. En tiedä mistä se johtuu, en yleensä näe herkästi painajaisiakaan, tämä on oikeastaan ainoa muoto siitä, enkä uskoakseni silloinkaan (ehkä) näe unta aiheesta, havahdun kesken minkä tahansa unen siihen pelkotilaan.

Työt stressaavat. Ovat stressanneet jo useita viikkoja. Tekisi mieli sanoa, että minulla on liikaa töitä, mutta se ei pidä paikkaansa. En osaa vain organisoida niitä, enkä tee niitä tarpeeksi ahkerasti. En myöskään osaa rajata tehtäviäni, koska kilttinä miellyttäjänä pelkään mitä siitä seuraisi. En vain pysty. Eli ehkä minulla on liikaa töitä jossain mielessä. Pieni 8-vuotiaani herää sisimmässäni ja koittaa hoitaa hommat, mutta se hätääntyy koska ei aina hahmota kaikkea tarvittavaa (miten se voisikaan, kun minäkin olen välillä aivan pihalla) ja sitten nousee valtava häpeä siitä kuinka se on ylitarmokas ja pikkuvanha. Yrittää esittää enempää, suurempaa ja parempaa kuin onkaan. Jostain syystä se hävettää minua sanoinkuvaamattomalla tavalla. Minua hävettää jos teen virhearvioita enkä osaa. Pelkään, että joku suuttuu, turhautuu ja ivaa kun en selviydy.

Syksy tulee. Olen yksin. Ei se haittaa. En jaksaisikaan nyt mitään. Joku sanoi että pitää osata rakastaa ensin itseään ennen kuin voi rakastaa toista. Tavallaan totta. En ole rakastanut itseäni kovinkaan paljon kesän aikana. Tapasin ihmisen, joka säikäytti minut tunkeutumalla kuoreni läpi ja sen alle, enkä tiennyt mitä tehdä. Hädissäni tein sen mikä tuntui luontevimmalta eli pakenin. En halunnut viettää aikaani tässä maailmassa vaan mieluummin jossain ulottumattomissa. Se onnistui kunhan välttelin kaikkea mikä olisi kiinnittänyt nykyhetkeen ja tunteisiin. Siitämseurasi syömistä, tietokoneellaoloa, syömistä, pelaamista, vielä lisää netissä aikaa. Lopetan rutiinit kuin seinään. Toivon tämän ihmisen poistuvan, jotta saan rauhan huolehtia taas itsestäni. En muista milloin olisin edellisen kerran syönyt edes yhtä päivää asianmukaisesti. Myönnän, että minulla on ongelma syömisen kanssa, suurikin ongelma. Tunne-elämän ongelmat heijastuvat välittömästi suhteessani ruokaan, menetän otteeni siihen. Tiedän, että rutiinit ovat minulle hyväksi, nyt en vain jaksa noudattaa niitä. Tämä unettomuuskin liittyy tähän kokonaisuuteen. 

Silti jaksan toivoa syksyltä enemmän. Otan sen aidon positiivisesti vastaan. Enää en pelkää sitä, en masentumista. Saan olla luvan kanssa sisäänpäin kääntynyt epäsosiaalinen ja säälittävä ihmisraunio. Pyhitän tämän syksyn itselleni ja opinnoilleni. Tuntuu pahalle, mutta samaan aikaan hyvälle. Pahalta tuntuu siksi, että elämäni on aivan päinvastaista kuin olin joskus toivonut ja ajatellut, mutta hyväksi se kääntyy ehkä siinä mielessä, että ehkä tämä on kuitenkin enemmän aitoa minua, eikä suinkaan sitä aiempaa valeminääni. Minä en jaksa teeskennellä, minä en jaksa kiinnostua. Minä haluan vain olla.

Tule jo

Mä oon tehnyt vaikka mitä, että itku tulisi. Maannut lattialla ja sängyssä, ajatellut että regressoidun. Istunut suihkussa. Siellä jostain syystä itkettää useimmiten. Oma alastomuus, paljaus. Itkin sitten vähän, se pikkaisen helpotti. Surua. Surua monesta asiasta, myös hulluudesta. Siitä, että pään sisällä on niin paljon eri ääniä, jotka vaan vaihtuvat ja inttävät ja kumoavat toisiaan. 

Menneisyydestä muistuttavat äänet ovat pahimpia. Ne palauttavat aina johonkin hetkeen, muistuttavat siitä eivätkä anna armoa. Ne hetket alkavat elää. Minusta tulee taas paska ja vaativa ja outo ihminen. Ihan paska.

Haluaisin maata sängyllä parkumassa sitä miten opinnot menee päin helvettiä kun en pysty keskittymään mihinkään. Aivot ja mieli eivät pysy kasassa. En mä pysty keskittyyn lukemiseen vaikka kuinka yritän. Tää on nyt tätä. 

Ainoa lohtu on tuleva kesä. Ehkä kesä olisi kaunis ja saisin itseni ulos hengailemaan, nauttisin valosta. Mutta välillä valo ei ole mua varten. Se pelottaa mua.

Terapia. Siitä on kohta kuukausi kun olen ollut terapiassa. Terapeutti ei ole ilmoittanut uutta aikaa, mikä ahdistaa. Pelkään unohtuvani häneltä, kuten joskus on käynyt. Hän on unohtanut meidän sopineen ajan, ja minulla ei tietenkään ole ollut muistikuvaa, kunhan vain kalenterissa merkintä, ja sitten on jouduttu käymään keskustelu että oliko vai ei, no minä myönnyn että ei ole, sitten myöhemmin hän onkin muistanut että aika oli sovittu. Kiva. Sellaista tapahtuu, teen itsekin sitä työssäni, mutta se tuntuu pahalle. Jotenkin nyt suhteessani terapeuttiin on alkanut nousta ne epäilyt siitä pystyykö hän hoitamaan minua. Kyllä terapiasuhde kuvastaa paljon lapsuudenkokemuksia, mä välttelen tosi paljon terapeuttia, katsekontaktia en ota koskaan, en itke koskaan (max3 kertaa olen). Mä en luota, en uskalla heittäytyä. Se kertonee minusta erityisesti, että olen käynyt jo vuosia terapiassa, enkä ole päässyt ihan jyvälle siitä mitä olen ja kuka. Oivallukset eivät säily kovin kauaa, kertooko se siitä että ne ovat järjen tuotoksia, eivät tunnetason oivalluksia. Että minussta pitää komentoa erilaiset "vartija"-osat, jotka suojaavat mutta myös blokkaavat paljon. Sekin on mahdollista. Olen liian normaalin oloinen, että terapeutti osaisi ajatella minun olevan todella kipeä välillä. Ja että äänet vaihtuvat niin usein, etten jaksa alkaa niitä erittelemään. Liikaa. Liikaa.

Zen

Taputi taputi, voin aplodeerata itselleni. Viime viikon tiistaista lähtien vain yksi tai kaksi rauhoittavaa. Sitä ennen se oli viikkoja kai niin että päiväksi ja yöksi tarvittavaa napaan. Nyt tässä oon funtsaillut aikani kuluksi, kirjoittanut (mikä on helpottanut paljonkin kun saan sanallistettua tunteita ja ajatuksia selkeämmiksi), ollut ehkä enemmän kotona. Sellaista. Mä oon hieman rauhoittunut, olo ei ole ollut pariin päivään ainakaan kovin ahdistunut (voi olla että on ollut, en muista kuin tämän päivän).

Mua vitutti ja ahdisti ehkä kuitenkin, kyllä, opinnot ahdistivat. En tiedä valmistunko, saanko opintoja kasaan. Se kiristää päässä. No, jos en valmistu, yliopisto potkaisee mut ulos, niin sitten potkaisee. Alan valmistautua siihenkin vaihtoehtoon etten saa maisterin papereita ulos, vaan jään kandiksi. Mutta katsotaan. Yliopistolla voi tulla mitta täyteen. Ja mikä mua on vuodet vaivannut; lorvikatarri. Persoonallisuushäiriö. Mun päässäni asustava persoona oikeuttaa mut oikeasti vittu vuodesta vittu toiseen vaan oleilemaan, avaamatta mitään kirjaa, tekemättä mitään tenttiä ja menemättä kursseille. Multa puuttuu selkäranka. Kaiken aikaa ei ole ollut niin, aluksi olin oikeastikin piipussa ja tein silti opintoja (oli enemmän läsnäolopakkoa) mutta viime ajat olen vaan ollut. Mua ei huvita, ei haluta. Ja taustalla on toki oikeita ongelmia, pelkoja ja vääristyneitä ajatus- ja tulkintarakennelmia. Elämästä, itsestäni, muista ihmisistä. 

Mua ei vaan jaksa nyt kiinnostaa, just tällä hetkellä 17.4.15 klo 00.37. Ei kiinnosta. Maha on turvoksissa ja on nälkä ja jano ja tavallaan raukea olo mutta silti ei nukuta. En malta. Mun pitäis kai kirjoittaa vielä enemmän, niin kauan että pää on tyhjä. Se auttaa. Mutta sitten ei tule opinnoista mitään jos illat pitkät tarinoin vihkoihini ja analysoin. 

Kämppäkin on paskainen pajumaja. Tiskit seisoo vedessä ja haisee, pölyä on senttitolkulla, kirjastomaksut menee kai perintään kohta (kai ne voi mennä?) ja ruokaa ei ole. Mutta silti, ihan sama. Mä en voi mitään sille mitä on mennyt, mitä oli eilen ja mitä silloin valitsin. Jälleen tämä, pitäisi olla hetkessä läsnä, valita tässä jotain. On vaikea pysyä hetkessä!!!

Aion vetäytyä yöpuulle silti, noin 5-6 kirsikkatomaattia tyhjään vatsaan nauttineena. Voi miten uni tuleekaan kun maha kiljuu nälkää. En ole aineissa, vaikka minusta tuntuu siltä.

Huominen, sen olisi syytä olla hyvä.

Elämä ei palkitse

Elän kyllä jossain ihan harhaisessa mikä-mikä- maassa aivan outojen luonnonlakien keskellä. Olen jollain tapaa kuvitellut kai aina, että saan vielä joskus hyvityksen kaikesta kokemastani. Että saan elämäni rakkauden, kaiken täydellisesti ajoitettuna ja tarjoiltuna ilman vastoinkäymisiä. Siihen se kiteytyy. Mutta eihän elämä näin mene. Se ei laita muistiin kärsimyksiä ja tuskia sen vuoksi, että joskus se hyvitys olisi ylitsevuotava. Olen katkeroitunut, vihainen ja surullinen niin monesta asiasta. Nyt olen vielä myös lohduton, koska olen havahtunut tähän omaan harhaani, ja ymmärrän ettei elämä välttämättä anna minulle yhtään mitään siitä, mitä haaveilen tai tarvitsen. Kukaan ei voi taata yhtään mitään. Olen langennut samaan palkitsemisen harhaan kuin vanhempani: heille hyvitys tarkoitti iänkaikkista elämää kuoleman jälkeen, mutta minä olen soveltanut samaa uskoa omalla tavallani haikailemalla kaiken hyvittävää rakkautta. 

Ei tule tapahtumaan. Vaikka rakkaus ja rakastuminen olisi millaista, ei se koskaan korjaa kaikkea. Eheyttää varmasti voi, mutta en voi odottaa sen tulevan pelastamaan minut. Haluaisin uskoa, että osa tästä on minun käsissäni. Voin vaikuttaa siihen mitä minulle tapahtuu, mitä kokemuksia koen. Mutta juuri nyt en jaksaisi uskoa ja toivoa, luoda katsetta tulevaan. 

Olen edelleen lähes panikoivassa mielentilassa, siinä rajalla, ikävästi. Illat menee itkeskellessä. Terapeutti on etäinen, tai niin koen. Haluaisin viedä paniikin vastaanotolle, mutta en tiedä osaanko. Se tekisi hyvää varmasti. Uskaltaisinko viimein avautua, vaikka tämä terapiasuhde niin ristiriitainen onkin. Olen miettinyt pitkään, että pitääkö minun jälleen pakottaa itseni tekemään ja tuntemaan jollain tavalla, esittää että haluan avautua vaikka en halua. Juuri sellaista itsepetosta ja kuoren rakentamista, missä olen niin taitava.

Omituista energiaa ja mitä sillä tehdä

Havahduin huomaamaan, että en ole tänään ollut väsynyt, nuutunut ja/tai masentunut. Sen sijaan olen touhotellut omiani, pessyt pyykkiä ja ollut, siis ihan vain ollut tässä hetkessä. En tavannut tänään töissä asiakkaita, mikä oli hyvä juttu. Se auttoi varmasti jaksamaan.

Taidan olla aika herkkä vuorovaikutustilanteiden virittämille tunteille ja tuntemuksille. Olen sosiaalinen tyyppi, mutta selkeästi myös stressaannun liiallisista kontakteista. Ja toki mitä intensiivisempi tilanne ja tunne, sitä pitempään kestää palautua siitä. Asiakastilanteen usein tuppaavat olemaan aika syvällisiä, kontaktit tiiviitä ja pitkäkestoisia. Siis tämän hetkisessä työssäni. Olen aiemmin ohittanut tämä seikan tyystin, en ole huomannut uupumista ja väsymistä mikä seuraa joskus aivan tavallisesta työpäivästä. Fyysisestä rasituksesta ei tule uupumusta, nimittäin se on eri asia. Uupuminen on jotain kokonaisvaltaista, silloin mieli ei ole raukea ja kirkas kuten silloin jos rasitus on vain kehollista.

Työssä joudun kehittämään jatkuvasti erilaisia kikkoja selvitäkseni täysjärkisenä ja jaksaakseni. Opettelen rajojen asettamista asiakkaille ja työkavereille. Mietin, kelaan ja puran erilaisia ongelmia aiheuttaneita vuorovaikutustilanteita. Yritän ottaa aikaa ja tilaa miettiä asioita, jos vain se on mahdollista. Olen paniikkinappulaihminen. En siedä kovin hyvin vihaa, pettymystä ja syyllistämistä. Painan nappia ennakoidusti. Lupaan kuun taivaalta. Ja sitten vetäydyn miettimään miten sen kuun saa hilattua taivaalta.

Rajattomuus ja heikko paineensieto johtavat tilanteisiin, joissa on pakko käyttää defenssejä. Minä pyrin unohtamaan sekä hämärtämään asioita itselleni ja muille. Tämä jälkimmäinen on huolestuttavaa, koska se on manipulointia että valehtelua. Voin myöntää itselleni - en vielä esimerkiksi terapeutille - että vääntelen ja muistan asioita mieleni mukaan, myös töihin liittyen. Yritin kerran tästä terapiassa puhua, mutta en pystynyt. Nolottaa.

Yksi mekanismi, jota käytän tiukassa tilanteessa, on derealisaatio ja depersonalisaatio, joskus kai yhtä aikaa (?). Jos stressin aiheuttaja on tietynlainen (edellyttää yleensä aina ihmistä lähellä, joskus myös puhelinkeskustelu riittää) ja asiaan on latautunut myös tietyntyyppisiä tunteita, lähden automaattisesti liukumaan pois tästä hetkestä. Tunnen oloni turtuneeksi ja vieraantuneeksi, ajatusten, tunteiden ja havaintojen välillä ei ole enää yhteyttä, samaan aikaan ympäristö etääntyy kauemmas enkä enää kuule mitä muut puhuvat, unohdan heti kaiken kun keskityn vain omaan olemiseeni. Tähän olotilaan liittyy myös fyysiset reaktiot, pulssin kohoaminen, pahimpina hetkinä pyörrytys (en hengitä varmaankaan normaalisti?). Sanat takertuvat kurkkuun. Ei varmaan voi sanoa, että "käytän" dissosiaatiota, koska reaktio on vain käynnistyy. Tämän koen ehkä kaikista raskaimmaksi asiaksi kestää, ja haluaisin siitä eroon.

Erilaiset dissosiaatio-oireet liittynevät tiettyihin moodeihin, joista tänään näin taas yhden. Olen työtovereiden joukossa nuorimmasta päästä, ja minussa aktivoituvat tietyt tarpeet miellyttää ja pedata positiivista suhtautumista itseäni kohtaan. En ole itseni, tämän ikäinen ja näin kokenut kuin olen, vaan taannun jonnekin lapsi-sisarus tyyliseen toimintatapaan. En ole aikuinen. Sekin on raskasta.

Raskasta raskasta. Ei tästä nyt enempää tule, kunhan kirjoitin mieleeni juolahtavia ajatuksia. Niistä voi joku päivä syntyä jotain enemmän. Nyt, alkoi väsyttää.

Elämä ei kaadu eikä tunne tapa

Oloni on kuin jossain loukussa. Illat menevät työpäivää nollatessa, vaikka en oloa saakaan nollattua. Koko ajan on jollain tasolla tietoisuus työstressistä ja omasta stressistä. Asiat ovat kasautuneet töissä, otan huomaamattani ihmisten kireyden itseeni, tiedossa on ärsyttäviä ja kammottavia asiakastapauksia. Niistä on pienen ihmisten ahdistus tehty. 

Ehkä annan asioiden velloa liikaa. Ehkä teen itsestäni liian tärkeän (vaikka välillä taas tuntuu, etten ymmärrä kuinka tärkeää työpanokseni oikeasti on). Töissä tarvitsee olla vain kun on töissä, ei minuuttiakaan sen jälkeen kun on painanut oven perässään kiinni. Osaan sen, tiedän miten päästä taas siihen kiinni, mutta nyt on ollut liian kiireistä ja asiat ja tunteet vellovat. 

Joskus mietin kuinka paljon pinnan alla on juttuja, joita en huomaa tai tunnista. En kannata myöskään ylenmääräistä, tarkoituksellista tunteissa piehtarointia, mutta huomaan väsyväni kovasti jos en tuntemuksiani tunnista ja käsittele. Jos en saa omaa aikaa olla hiljaa, istua sohvannurkassa.

Sohva on turvapaikkani. Olen istunut käsittämättömän määrän päiviä ja viikkoja sen huomassa, ja murehtinut maailmaa. Jossain kohtaa luulin, että pääsen siitä vielä eroon. Minusta tulee ulospäinsuuntautunut, seurallinen, vauhdikas ja energinen ihminen, joka voisi lähestulkoon myydä koko sohvan. Ei minusta tule, eikä tarvitse tulla. Sohva on ja pysyy, minun murehtimisen tarpeeni pysyy. Olkoon sitten niin.

Kuinka voisin koskaan hankkia paljoa harrastuksia ja perustaa perhettä, jos olen perusluonteeltani herkkä ja stressaantuva? Arjen kiire veisi minulta mahdollisuuden antaa aikaa itselleni siinä määrin kuin sitä tarvitsen, tai olen huomannut ainakin tällä hetkellä tarvitsevani. En välttämättä halua arkea, jossa joudun uhraamaan itseni ja oman henkisen hyvinvointini. Mutta toisaalta, kuka tietää... Onko tämä todella vain jokin vaihe (joka on kestänyt noin 15 vuotta?), ja joskus vielä "toivunkin" erilaiseksi ihmiseksi, joka jaksaa enemmän. En tiedä. Tällä hetkellä arvostan omaa aikaa ja rauhaa ja hiljaista hyvää oloa niin paljon, että en enempiä haikaile. Kai.

Ja nyt huomaan taas pyöritteleväni työasioita mielessäni. Itsekritiikkini taso on joissain asioissa ja joidenkin ihmisten suhteen täysin ylimitoitettu. Jännitän joitain tekemisiäni niin paljon, haluaisin tehdä ne tismalleen oikein ja hienosti, koska muuten olen tyhmä ja yksinkertainen. Pelkään saavani haukut siitä etten osaa ja ehdi tarpeeksi. Minun pitäisi tehdä yksi ainoa lupahakemus, vapaamuotoinen sellainen, ja minä en saa sitä tehtyä. Kahdehdin niitä rohkeita ja hieman välinpitämättömiä ihmisiä, jotka vain tekevät asiat ja katsovat sitten seurauksia. Joskus se olisi terveempi suhtautumistapa minullekin. 

En kai uskalla olla haavoittuvainen ja altis. Luultavasti tämäkin itsensä kritisointi liittyy häpeän kokemukseen, jossain siellä syvällä.

Paniikki kuplii

Maailman kohtaaminen on vaikeaa. Eilen oli pitkästä aikaa sellainen hetki, että olisin halunnut maata omassa saastassa kotona hipihiljaa. Pelkkä ajatuskin päälle pukemisesta, ulos menemisestä ja muille näyttäytymisestä sai rinnan ja keuhkot painumaan kasaan. Tuli sellainen katsetta pakeneva olo, sellainen tunne ettei kehtaa tulla nähdyksi ja huomatuksi. 

Päätin kuitenkin mennä kaupungille katselemaan alennusmyyntejä. Mietin samalla mistä tuo tunne kumpusi. Ehkä siitä, että tajusin taas hetkellisesti olevani vastuussa elämästäni ja minulla on valtaa siihen. Minä saan opintoni etenemään, minä osaan pukeutua kauniiksi ja saada ihmisten huomion, minä olen persoonallinen ja kiinnostava kun annan itseni olla oma itseni. Mutta maailma, ihmiset ja huomio ovat pelottavia ja pahasta. Jostain syystä. Minä en usko olevani niiden arvoinen. Minä kaipaan olla aito, seurallinen ja värikäs, sellainen iloinen kun mikä välillä olen. Mutta se olotila ja tunne on niin lähellä surua. Onko suru taas lähellä syyllisyyttä? Tunnenko syyllisyyttä aitoudesta, ilosta ja värikkyydestä; sellainen kun ei kai saisi olla. 

En ole päässyt tuon tunteen lähteille. Epälen sen olevan jossain ihmisten kohtaamisen vaikeudessa ja nähdyksi tulemisessa. En ole tullut nähdyksi ja ymmärretyksi, siinä minun suuri menetykseni ja traumani.

Ehkä kaipaan pientä ja turvallista maailmaa. En sellaista, jossa mikä tahansa tie ja ihminen voi olla kohtalokas (hyvällä tai huonolla tavalla). Liikaa valintoja, liikaa vastuuta. Miten minä opin selviämään tämän kanssa? Olen paennut vastuuta ja mahdollisuuksia, ainakin pääni sisällä. Vanhempani ovat ratkaisseet tämän ongelman omalla tavallaan, minä en todellakaan halua tehdä sitä samaa virhettä. Kyllä sen levollisuuden tulee löytyä omasta päästä. Tai sitten en ehkä koskaan opi olemaan ihmisten kanssa, en koskaan uskalla matkustaa mihinkään katsomaan maailmaa. Erilaisuus, kauneus, yhteys ja ajan rajallisuus satuttavat niin paljon.

Olen ollut viime viikkojen aikana hyvin väsynyt, ja luulen sen myös vaikuttavan henkiseen kestävyyteen. Olen alkanut panikoida töistä, ihmisten kohtaamisesta ja puheluista. Tiedän hoitavani työni kohtuullisesti, mutta silti takaraivossa tinnittää tunne että mokaan ja pahasti. En nytkään pysty nukkumaan, vaikka tiedän millä konseptilla illat pitäisi viedä läpi. Kun sitä tiettyä rutiinia toistaa, olo on turvallinen ja keho tietää milloin on aika mennä nukkumaan. Mutta nyt en vaan voi; makaisin hereillä sängyssä pyörien eikä se ole kivaa eikä auta mihinkään.

Jos voisin, valitsisin ammattini nyt toisin. En haluaisi tehdä ihmisläheistä työtä. Olen kiinnostunut ihmisistä, tai ihmismielestä, mutta koska minulla on välillä tämä ihmiskammo niin parasta olisi pysytellä vaikka tutkimuksen teon tai papereiden ääressä. Ihmisiä täytyy auttaa, mutta minä en oikeastaan halua auttaa suoraan. Olisi kiva tehdä paperitöitä ja tietää olevansa hyödyksi, mutta se kun pitää tavata ihminen, selvittää ongelmia ja hoitaa niitä... Ei vain ole minun juttuni. En tiedä mikä sellainen työ voisi olla, jossa ei tarvitsisi koskaan olla asiakkaan kanssa tekemisissä kasvotusten tai puhelimitse. No, mietintä jatkukoon.

Oli tässä viikonlopun aikana mielessä vielä jotain muutakin. Jotain tärkeää. Ainakin se olisi tärkeää, että kuuntelisi ja noudattaisi omia tunteitaan - tuntuu että en pääse vanhoista tavoista ja kaavoista irti kun en uskalla vain niin tehdä. Tämä liittyy nimenomaan ihmissuhteisiin, niiden muotoa ja kaavoja on vaikea muuttaa.

Ryhtiliike jostain ja jotenkin

On todella epäenerginen olo. Pienikin fyysinen rasitus rasittaa liikaa, en tiedä johtuuko siitä että olen syönyt vain huonoja hiilareita suklaan ja roskaruoan muodossa, todennäköisesti. Energiapiikit tulee ja menee, ja sitten makaan sohvalla taivastelemassa uupumustani. Luulen, että minulla on ollut viime viikot paljon asioita tehtävänä ja mielessä, mutta en nyt muista mitä kaikkea. Elän hetkessä, mutta huonolla tavalla. Poistan muististani kaiken.

Kevätkin saattaa toki väsyttää, kun keho on vielä talvihorroksessa ja tavallaan mieli tekisi ulos ja puuhaamaan juttuja, mutta vielä ei ole siihen täysin valmis. Toisaalta tässä on ollut juttuja, jotka ovat rassanneet myös mieltä, ja ehkä sekin haluaisi hieman lomaa. Toisaalta sitten ei halua. En tiedä.

Olen tässä pohtinut, että koitanko "ratkaista" erästä ihmissuhdetta ja sen ongelmia vai tyytyisinkö vain tylsästi nykytilaan. Nykytila on ok, mutta pitkään jatkuneena se vie sitä energiaa ja hermoja. Kaikkien kanssa on vaikea tulla toimeen, tässä yksi esimerkki siitä että aina ei oikein mene yksiin ajatukset siitä miten sosiaalisissa tilanteissa käyttäydytään. Mietin mihin kohtaan vedän omat rajat näissä tilanteissa kun tapaamme. Ehkä pohdin vielä hetken, en osaa olla vielä täysin varma häiritseekö tämän ihmisen käytös minua vai ei. Siis niin paljon, että siitä kannattaisi käydä huomauttelemaan...

Nyt on pakko alkaa tehdä jotain kotitöitä. Ne ovat aika hyvä mittari sille, että kuinka paljon jaksan. Hoidan kotia aika hyvin silloin kun on hyvä fiilis ja energiaa (vaikka olisi kiirekin), mutta nyt pyykit ja tiskit ovat jääneet viikoksi hoitamatta ja mitään tavaroita en ole ehtiny laitella omille paikoilleen. Inhoan epäjärjestystä ja sotkua. Tiskit saa piiloon veden ja vaahtokasan alle hetkeksi tarvittaessa, mutta jos kämpän yleisilme muistuttaa enemmän kaatopaikkaa kuin kotia, niin sitten ahdistaa. En ole siivoton ihminen, ollut ikinä. Joten nyt on ylittynyt joku raja minullakin, ja olinpa väsynyt tai en niin koitan parantaa mielialaa laittamalla kodin nätiksi.

The noonday demon

En nyt tiedä pystyikö tuon edellisen postauksen perusteella saamaan käsitystä ajatuksenjuoksustani. Mutta kerrottakoon ihmisille, jotka eivät ole psykoterapiassa olleet, että hiljalleen terapian aikana sieltä jostain mielen kellareista alkaa kohtoa pintaan muistoja ja tunteita menneisyydestä. Kunhan uskaltaa hellittää vastustusta ja ottaa vastaan ne. Minä en tunne kovinkaan paljon lapsuuttani, mikä tarkoittaa sitä, että sen mitä muistan tuntuu tapahtuneen toiselle ihmiselle eikä suinkaan minulle. Tiedän joitain yksittäisiä asioita tapahtuneen, mutta millainen lapsuuteni on ollut... en tiedä. Kokemukseni siitä ajasta ei ole yhtenäistä vaan mielentilasta riippuen saatan muistaa eri asioita.

Mutta tässä eräänä päivänä tietoisuuten alkoi siis nousta mielikuvia ja tunnemuistoja noin 10-13 vuoden takaa, ja ne saivat minut miettimään perheen sisäistä ilmapiiriä, silloisia kokemuksiani ja ajatuksiani. Olin päällisin puoli normaali, touhukas varhaisteini/teini. Mutta nyt vasta aloin tavoittaa faktaa, että olin silloinkin ahdistunut ja masentunut vaikka en sitä tuolloin ymmärtänyt. Olin kai niin perheemme sisäisen propagandan aivopesemä, että uskoin kaiken olevan hyvin kun materiapuoli oli kunnossa ja vanhemmat yhdessä, ei ollut päihde- tai väkivaltaongelmaa. (Ei niin, meidän perheessä, mutta vanhempien aiemmissa perheissä ja ihmissuhteissapa oli ollutkin!) Mitä ilmeisimmin minun masennukselleni on ominaista vakavuus, "raskasmielisyys" ja kulissit. Hoidan kouluni, opintoni (ainakin teininä tein niin). En kuitenkaan jaksa olla ystävien kanssa, koen ulkopuolisuuden tunnetta, haluan olla rauhassa, sosiaalisissa tilanteissa pakenen sellaisen roolin taakse, jota minulle on tuputettu pienestä lähtien; olen eloisa, iloinen, rohkea, puhelias, ystävällinen, kiva, rehellinen, järkevä, kypsä... Oikea minä on sitten kaukana jossain muualla. Perheen sisällä suhteet olivat räjähdysherkkiä ja vuorovaikutus oli kireää. Koulu ja vanhemmat antoivat struktuurin jonka avulla varmaan selvisin, mutta muuhun en pystynyt. Minulla ei ollut aitoa kiinnostusta ja jaksamista kuin harvoin. Aloin väsyä ja uupua. 

Minä en jaksanut pitää rutiineja yllä mitä tuli harrastuksiin ja eläintenhoitoon. Ne olivat minun vastuullani olevat asiat. Halusin viettää aikaa yksin ja rauhassa enkä tahtonut siihen häiriöitä. Masennus ja uupumus ikään kuin "sulkevat kuorensa sisälle" siinä vaiheessa. Nautin harrastuksestani ja lemmikeistä, olen aina nauttinut. Pikku hiljaa asiat vain menivät siihen pisteeseen, että en jaksanut olla kiinnostunut niistä. Koin vastuuta mutta en jaksanut kantaa sitä. Ehkä kaiken sen ytimessä oli se, että aikani meni siinä kun käperryin itseeni koska halusin päästä pois kodin ahdistavuudesta - siihen ei ollut fyysisesti mahdollisuutta, joten pakenin pääni sisällä kauas pois ja arkiset ruutiinit ikävästi palauttivat minut takaisin maanpinnalle. En halunnut olla "läsnä" kehossani ja kodissani. Nämä ovat ne tunteet, jotka olen muistanut kun mietin edesmenneitä eläimiämme. Niin typerältä kuin se kuulostaakin, haluaisin korjata mennyttä ja tehdä asioita toisin. En kestä sitä, että olen laiminlyönyt elävää olentoa ja tunnen suurta syyllisyyttä. Kuten tunnen rikkimenneistä ihmissuhteistakin. 

Maanantai. Sinä vittumaisin päivä kaikista. 

Masennus

Tänään purin energiani käymällä läpi ja lajittelemalla paperipinon, joka on odottanut kyseistä toimenpidettä jo... pari vuotta? Nyt kävin läpi niitä kirjeitä ja papereita, joita olin vain latonut pinoon odottamaan, että "sitten joskus..." Teki pahaa avata kirjeitä, jotka olivat tulleet yli vuosi sitten, ja kykenin avaamaan ne vasta nyt. Siitä muistin sitten miten outoa toimintani oli masennuksen ja ahdistuksen pahimpina aikoina. Ajatteluni oli kummallista, en kyennyt suunnittelemaan asioita kuten kaupassakäyntiä tai laskujen maksua. Ajatus kiersi kehää. Olisi pitänyt syödä terveellisesti, mutta en vain osannut kaupassa ajatella mitä ruokaa laittaisin. Laskut, muut kirjeet ja postit heitin kirjahyllyn laatikkoon kun en jaksanut lajitella postia. 

Halusin vain silloin sulkeutua pois siitä hetkestä, pyrin välttelemään kaikkea vastuuta ja tekemistä niin pitkälle kuin mahdollista. Muistan miten tuskainen ja itkuinen olin fuksivuonna kun olisi pitänyt mennä jonnekin kaupungille ensimmäisinä päivinä bilettämään - tosin se ahdistus ei hellittänyt sen jälkeenkään koko vuonna. Olisin halunnut vain jäädä kotiin makaamaan sohvalle, syödä jotain hyvää ja katsoa televisiota. Sulkeutua neljän seinän sisälle turvaan. Minua pelotti ulkona liikkuminen, en uskaltanut katsoa ihmisiä, koska pelkäsin olevani vääränlainen ja huono ihminen. Ajattelin, että kaikki nauravat minulle eivätkä tykkää. Olo oli niin yksinäinen ja hylätty vaikka järjen tasolla ymmärsin, että itseensä käpertyminen ja kotiin jääminen sitä yksinäisyyttä aiheuttaa ja pahentaa. 

Kesä -08 oli jo tosi paha, itkin varmasti joka päivä. Yksinäisyys tuntui fyysisesti siltä, kuin jotain olisi voinut sortua kasaan rinnassa, tai olisin voinut vain romahtaa maahan. Viime vuoden kesällä oli samansuuntaisia oireita, mutta niitä väritti enemmän paniikinomaiset tuntemukset. Muistan jonkun yön kun nukuttiin minun isäni vierailun vuoksi eri osotteissa silloisen poikaystävän kanssa, ja valvoin koko yön. Sydän hakkasi ja pelkäsin ..jotain. Itkin hiljaa ettei isä olisi toisessa huoneessa kuullut minua. Rutistin koiraani syliin ja itkin, se yritti lohduttaa.

Kun on pakotettava itsensä liikkeelle

Eilisiltana ja tänään aamulla oli kyllä niin vetämätön olo, ehkä ei suorastaan paska, mutta tekipä kuitenkin mieli vaan paeta taas jonnekin...jonnekin. Tällaisina päivinä läsnä ovat vain ahdistus ja harmaus, mikään ei kiinnosta. Ja ahdistusta syventää se, että on saanut jo hetken maistaa ihanaa rauhallista olotilaa, joka kuitenkin on jälleen kääntynyt turtumukseksi ja alavireisyydeksi. Ja se on se mitä minä pelkään: paluuta niihin mielialan heilahteluihin, joissa yksi päivä on maailman paras fiilis ja euforinen olo, kun seuraavana onkin aivot jumissa, itku ja lamaannus hukuttavat alleen kaikki eilispäivän suunnitelmat ja toiveet. Silloin tuntuu siltä, että koko muu maailma menee menojaan, minä jään yksin. Yksin. Yksinäisyydellä ei ole välttämättä mitään tekemistä sen kanssa kuinka paljon ystäviä ja sosiaalisia suhteita on. Yksinäinen voi olla missä ja milloin vain. Minä koen olleeni aina yksin, elämässä ja ihmisten käyttäytymisessä ei ole mitään järkeä, minä vain elän hassussa kuplassa ilman tunteita, ilman tavoitteita ja tulevaisuutta.

No mutta jotain positiivista tässä päivässä: vaikka olin illalla päättänyt skipata sivuaineen tentin tänään puolelta päivin, sainkin jostain inspiraation pyörtää päätökseni ja mennä kokeilemaan tenttiä. Huonosta valmistautumisesta huolimatta. Onneksi menin, koska saattaa olla että tulee ihan ok arvosana (ja opintopisteitä jee!) sekä sen vuoksi, että todistin taas itselleni miten voin itse vaikuttaa olooni muuttamalla käytöstäni ja tapojani. Ehkä pelkäsin tenttiin menemistä sen vuoksi, että en olisi halunnut taas huomata etten osaakaan vastata kysymyksiin ja tuntenut itseni tyhmäksi. Mutta osasin! Ja muutkin järjesteltävät asiat menivät suht okei, joten olen tyytyväinen.