Miten suojelen itseäni

Olen opetellut pieniä asioita, joilla yritän tukea jo hieman vakautuneita rakenteitani. Tässä niistä yksi. Kiellän lempeästi, mutta tiukasti masokistista puoltani tutkimasta internetin ihmeellisestä maailmasta tiettyjä medioita ja stalkkaamasta tiettyjä ihmisiä. Minussa on sellainen puoli, joka kokee olevansa tosi paska ja huono, ja se haluaisi hieroa sitä tunnetta naamaani katselemalla kuvia eksieni nykyisistä tyttöystävistä ("Katso nyt miten upea, älykäs, hauska, hoikka, persoonallinen ja kaunis ja jotain ainutkertaista, jotain mitä -- (exä) on varmasti koko elämänsä odottanut, ja nyt se palvoo tuota naista, minä olin vain kertakäyttötavara, jonka saattoi hylätä, joku joka ei ollut koskaan riittävä") Se puoli on aina jäänyt toiseksi, se kantaa muistoa siitä että äiti ja isä valitsivat tärkeinä hetkinä jonkun muun kuin minut. Se muistaa sen miltä tuntuu kokea itsensä ei-halutuksi, hylätyksi, luuseriksi, mitättömäksi, merkityksettömäksi. En tahdo ruokkia tuota puolta yhtään enempää, vaikka ymmärränkin sen kokemusta. Samoin kiellän itseäni lukemasta ihmissuhde-, perhe-, deittailu- ja seksijuttuja, koska tiedän ahdistuvani niistä tällä hetkellä. Kiusauksia tulee välillä. Samalla tavalla kuin kaupan karkkihyllyn ohi kävellessä. Olen huomannut, että tiukka kielto auttaa minua näissä asioissa. Silloin ei yleensä tule neuvottelua, vaan uskon nykyään yllättävän kiltisti omia käskyjäni. Tuntuu hyvältä ajatella ja pystyä toteuttamaan omaa etuaan. 

Huomiot 1 ja 2

Huomio 1: Minua janottaa herkästi nykyisin. 

Huomio 2: Minulle tulee tarve saada raikasta ulkoilmaa. 

Nämä ovat merkkejä siitä, että yhteys kehooni alkaa heräillä. Aiemmin en ole juonut nesteitä tarpeeksi, nyt huomaan nopeasti jos en ole nesteyttänyt itseäni tarpeeksi. Osaan tunnistaa ja nimetä sen tunteen. Samoin ulkoilun kanssa. Olen aina aiemmin ajatellut, että ulkoilu tekisi hyvää ja ulkona kuuluisi käydä, mutta en ole tarvinnut sitä. Nyt havahdun raikkaan ilman kaipuuseen, se tuntuu kehossani, ja sohvalle jääminen ei tule siinä kohtaa enää kuuloonkaan. Väsymyksestä ja tietynlaisesti kiinnottomuudesta huolimatta, ulkoilun tarve ei jätä rauhaan ja uloslähtö on ainoa tapa hoitaa itseäni siinä kohaa. Se tuntuu minusta ihmeelliseltä. Minussa itsessäni syntyy halu johonkin. Ymmärrän milloin kehoni kertoo tarvitsevansa vettä, ruokaa ja tilaa hengittää. 

Haluaisin luottaa kehoni kykyyn kertoa tarpeistaan, tai ehkä ennemmin haluaisin luottaa mieleeni että se kuuntelee kehon viestejä herkemmin. Joskus mielikin tuntuu tai tulee näkyväksi kehossa. Tällä hetkellä suhtaudun rakastavasti ja lempeästi kehooni, siitä on ihana pitää huolta. Minusta tuntuu, että napaläski on hieman vähentynyt ihan sen seurauksena, että olen rennompi ja levollisempi. 

Päivät menevät tällä hetkellä rauhallisesti, ilman pingottamista. Huonoja päiviä on, jolloin ajatukset pyörivät ja pyörivät hieman lisää negatiivisissa asioissa, ja itken itsekseni, mutta se on toisaalta puhdistavaakin. Palaan sen jälkeen positiiviseen kierteeseen.

Unohdus

Unohdus ja tosiasioiden blokkaaminen on ärsyttävää. Teen sitä, kun en halua pysyä arjessa kiinni. Huomaan siirtäväni opintoja ja pakollisia juttuja, vaikka luentojen ja sosiaalisen tuen (taikka painostuksen, miten sen nyt milloinkin kokee) tsemppaamana kuvittelen aina saavani jotain aikaan. 

Yksin jäätyäni vain valun jonnekin omaan maailmaani, jossa perimmäisenä kokemuksena on oma huonouteni ja kelpaamattomuuteni. Minä en osaa, en tiedä, minä paljastun, minua arvostellaan, minä joudun kadotukseen. Tämä on se keskeinen sanoma, jonka olen sisäistänyt itseeni.

Ja niitä nyt pitäisi työstää, kun ne tunteet ovat käsillä eri tavalla kuin aiemmin. Olen tiedollisella ja älyllisellä tasolla tiennyt ja osannut sanoittaa nämä asiat ehkä pitkäänkin, mutta tunnetasolla ne ovat tulleet lähemmäksi vain hetkittäin vahvojen triggereiden jälkeen. Sitten ne ovat kadonneet takaisin sinne omaan poteroonsa tavoitamattomiin. Nyt eri "poterot" ovat lähentyneet toisiaan niin, että pystyn paremmin näitä käsittelemään. Eli toisin sanoen, tunnen tunteita jollain tapaa joustavammin, tässä hetkessä läsnäolevammin. En tiedä kauanko tämä tunne kantaa, mutta olen aidosti tyytyväinen ja onnellinen siitä, että olen alkanut lähentyä itseäni, olla kokonaisempi.