Oman onnen onkija

Sain puristettua itsestäni irti yhden vaivaisen 2 minuutin 43 sekunnin puhelun, jolla sain laitettua reseptinuusinnan vireille. Olen aiemminkin hukkaillut reseptejä, enkä ole kehdannut pyytää uutta koska pelkään lääkäreiden luulevan minua väärinkäyttäjäksi. Olen ollut vuoden ilman mitään (psyykevaikutteisia) lääkkeitä, mutta nyt on pakko niihin palata. Tai vähintäänkin kova halu, jos ei niinkään pakko. Haluan unta tasaisemmaksi ja hermoni kuriin.

Lääkäriin, jota olen tavannut, en luota. Vaikka hän on minulle nimetty ns. hoitava lääkäri, en voi hyvällä tahdollakaan kutsua häntä "hoitavaksi" lääkäriksi, koska ainoa mitä hän on tehnyt on ollut resepti- ja lausuntoautomaattina toimiminen. Ja lausunnotkin on kirjoitettu sanasta sanaan minun kertomuksistani, lääkärillä ei ole ollut itsellään minkäänlaista näkemystä tilanteestani, voinnistani, sairaudestani. Muistan ensimmäisen vastaanottokäyntini, jota edeltäen olin tehnyt jo itselleni google-diagnoosin joka oli tunne-elämältään epävakaa persoonallisuus. Voilà! Kerroin painokkain sanakääntein asioita, tapahtumia ja kokemuksia, jotka eivät enää tunnu niin polttavilta ja olennaisilta kuin tuolloin. Halusin kai tehdä selväksi, että ongelmani ovat syvemmällä kuin pelkässä masenuksessa. Koska en tunnistanut aluksi masennusta, oli vain hätää ja kokemus outoudesta. Olen myöhemmin kuullut sanan oirekorostus, joka mielestäni kuvannee sitä että potilas haluaa painokkaasti tuoda esiin tiettyjä puolia tilassaan. Voisiko olla näin? 

Nyt kun olen palannut ajassa muutaman vuoden taaksepäin, voin aivan hyvin kelata siitä vielä pidemmällekin. Lähes kymmenen vuoden taakse, jolloin hain apua ensimmäistä kertaa. Tuolloin apu tyssäsi kahteen psykologin ja psykiatrisen sairaanhoitajan tapaamiseen, jolloin he kai katsoivat  oireeni normaaliksi nuoren kipuiluksi ihmissuhteissa, ja toivottivat hyvää jatkoa saatesanoilla soittele jos vielä siltä tuntuu. No, yllättäen sellaisen viestin jälkeen ei se enää siltä tuntunut, ja kestikin vuosia että sain koottua itseni taas yhteen puheluun. Siihenkin puheluun satsasin; luulin että minun täytyy kyetä perustelemaan avuntarpeeni niin hyvin, että saan tavata jonkun ihmisen. Koska uskoin niin pitkään, että ei minun oireeni ole riittävät ja tarpeeksi pahat että systeemi uskoisi ja näkisi minun tarvitsevan apua. 

Systeemi uskoi. Ja näki. Sillä kertaa. Olin tarpeeksi ponnekas. Ensimmäisellä kerralla olin vielä kovin lapsi, syvällä siinä kuoressa jonka tehtävä oli uskotella, että minä selviän ja pääsen eteenpäin, uskotella psykologille ja hoitajalle että kai tämä tästä. Ja tulos oli sen mukainen, minulle näytettiin ovea. Ystävällisesti ja empaattisesti kyllä. Jos minua olisi tarkkailtu enemmän ja syvällisemmin, olisi minussa varmasti havaittu paljon kypsymättömiä piirteitä, jotka olivat tiukasti valeminän ja -kuoren suojassa. Ja siinäpä se soppa kiteytettynä onkin, persoonallisuusproblematiikka.

Vieläkin kipuilen noita vuosia ja tapahtumia jotka jättivät jälkensä kun ei ollut oikeanlaista, joustavaa suojakuorta ja kypsiä defenssejä, joiden turvin luovia maailmassa. Ainoa suoja, joka oli lapsuudenkodissa opeteltu, ei pätenyt minun elämässäni. En osannut paeta uskon maailmaan. Mistä olen nyt kiitollinen. En olisi voinut muuta ratkaisua tehdä. Onneksi on loppuelämä aikaa nauttia siitä, mistä ei voinut aiemmin nauttia, on sekin jotain.