Väsymys

Olen ihan pihalla. Olen nukkunut vähintään 7,5 tuntia joka yö viime viikolla (kai?) ja viikonloppuna paljon pitempiäkin unia. Olen silti ihan väsynyt. Haluaisin nukkua päiväunet, mutta en ehdi. Mistä tämä väsymys tulee? Onko lääkkeet tehneet tehtävänsä? Nukuinko liikaa? Väsyttävätkö tunteet ja vatvominen? Se etten ole käynyt juurikaan ulkona pariin päivään? Pääsiäinen on ollut syömisen puolesta ihan kamalaa mässytystä, nyt koitan palata ruotuun. Eikä se tuota vaikeuksia, koska vihdoinkin aivoihini on tallettunut se tunne mikä seuraa minulle vääränlaisesta ruokavaliosta ja herkkujen ahmimisesta. Tai paremminkin, olen omaksunut sen terveellisemmän ruokavalion niin että siihen palaaminen tuntuu suurelta ilolta kun tiedän että fyysinen vointini on sen myötä hyvä. Ehkä energisempikin. Nyt koomailen vielä hiilariövereitä, sulattelen pashaa ja kaikkea leivän mässytystä.

Jollain tapaa menneisyys vaan elää tälläkin hetkellä. En pääse siitä juurtumaan tähän hetkeen. Kaikki tässä hetkessä lipuu ohi, opiskelut, työt. Kaikki. En pysty käsittelemään monia asioita yhtä aikaa. Jos jotain tällaista ihmissuhdekriisiä (tai no, traumoja herättelevää) on meneillään, en pysy tässä hetkessä. Ja sitä mun elämäni on suurimmilta osin. Käyn työntekijän roolissani töissä, se on suhteellisen iisiä, mutta opinnoissa kukaan ei käske. Opiskeluun liittyy jokin suuri mörkö, on liittynyt aina. Se kytkeytyy niin paljon sosiaaliseen elämään, vertaisuuteen, kaikkeen siihen mistä minulla ei ole kokemusta. Ehkä olen myös jollain tapaa herkkä ja introvertti, vaikka vilkas temperamenttini antaisikin olettaa muuta. En tiedä kuka olen. Kaikkea ja en mitään.

Terapia turhauttaa. Tekisi mieli kiukutella koko ensi käynti terapeutille siitä, että hän hylkää minut juuri nyt. Että en ole koko terapian aikana luottanut siihen, että hän haluaisi aidosti sitoutua ja auttaa. Vai olenko se minä itse? Olen puhua pölissyt niistä asioista, joista on ollut hyväkin. Ilman tunnetta. Mutta joku ääni minussa sanoo, että terapeutti ei ole sanonut minulle oikeita sanoja, hänen tehtävänsä olisi ollut saada minut avautumaan, saada yhteys johonkin. Nyt, kevät ja kesä tulee, terapia jää kesätauolle. Vaikka olen nytkin ollut lähes kesäloman mittaisen tauon poissa terapiasta. Minä niin toivoin edellisellä kerralla, että olisi voitu puhua näistä asioista, mutta ei se mennyt niin. Jos minulla olisi tunne ja luottamus, että terapeutti on minua varten, ja että hän aidosti auttaa, ja voisin edetä asioissa, saisin oivalluksia, niin minun olisi helpompi olla. Nyt olen jankannut melkein neljä vuotta näitä asioita, ja ainoa hyöty on ollut ehkä se että olen saanut vointia tasaisemmaksi. Vieläkään ei olla niissä asioissa, joita olisi syytä käsitellä. Mutta haluaisin olla, ja sitten kun olen valmis ilmaisemaan sen, asiasta ei tule mitään... tunnen että terapeutti hylkää. Terapeutti piirtää aina vain uudelleen ja uudelleen paperille sitä yhtä osaa minusta, sellaista punaista pientä palloa, joka ei ole integroitunut minuun, se punainen pallo kantaa traumoja. Mutta minusta tuntuu ettei asia ole niin yksinkertainen. Se on vain yksi pallo. Palloja on monta. Palloilla on kaikilla äänensä, ja osa palloista on ovelia, ne ujuttavat viestinsä läpi kaiken, niin että ne tuntuvat totuuksilta. Minä luulen, että tarvitsisin jotain visuaalista työskentelyä, pallojen hahmottamista koska sitten minulle jäisi jotain konkreettista. Terapeutin puheesta ei jää, en kykene sitä välttämättä muistamaan. Ja tunnetasolla blokkaan hänet kokonaan, minulle ei vain tule sitä tunnetta että hän ymmärtäisi. Aidosti. Haluan uskoa siihen, ja jollain tasolla uskon, mutta silti on tämä tunne.

Rauhoittavia kuluu. Joudun soittamaan lääkärille, että kirjoittaa minulle reseptin johonkin sellaiseen lääkkeeseen, joka ei koukuta. En koe kuitenkaan olevani betnsoihminen, vaikka niitä mielelläni käytänkin. Luultavasti tarvitsen jonkun ahdistusta lievittävän mielialalääkkeen, jos se auttaisi bentsojen sijaan. En tiedä. "Minun" psykiatrini on ihan paska, suoraan sanottuna. Kylmä, outo, resepti- ja lausuntoautomaatti. En jaksaisi. Mitä tapahtuu opintojen jälkeen? Kelle sitten mene? No, yksityiselle tietenkin, en aio selvitellä näitä asioita työterveyshuollossa, ellei ole ihan pakko. Ja terapia jatkuu. Ja jatkuu. 

Oman onnen onkija

Sain puristettua itsestäni irti yhden vaivaisen 2 minuutin 43 sekunnin puhelun, jolla sain laitettua reseptinuusinnan vireille. Olen aiemminkin hukkaillut reseptejä, enkä ole kehdannut pyytää uutta koska pelkään lääkäreiden luulevan minua väärinkäyttäjäksi. Olen ollut vuoden ilman mitään (psyykevaikutteisia) lääkkeitä, mutta nyt on pakko niihin palata. Tai vähintäänkin kova halu, jos ei niinkään pakko. Haluan unta tasaisemmaksi ja hermoni kuriin.

Lääkäriin, jota olen tavannut, en luota. Vaikka hän on minulle nimetty ns. hoitava lääkäri, en voi hyvällä tahdollakaan kutsua häntä "hoitavaksi" lääkäriksi, koska ainoa mitä hän on tehnyt on ollut resepti- ja lausuntoautomaattina toimiminen. Ja lausunnotkin on kirjoitettu sanasta sanaan minun kertomuksistani, lääkärillä ei ole ollut itsellään minkäänlaista näkemystä tilanteestani, voinnistani, sairaudestani. Muistan ensimmäisen vastaanottokäyntini, jota edeltäen olin tehnyt jo itselleni google-diagnoosin joka oli tunne-elämältään epävakaa persoonallisuus. Voilà! Kerroin painokkain sanakääntein asioita, tapahtumia ja kokemuksia, jotka eivät enää tunnu niin polttavilta ja olennaisilta kuin tuolloin. Halusin kai tehdä selväksi, että ongelmani ovat syvemmällä kuin pelkässä masenuksessa. Koska en tunnistanut aluksi masennusta, oli vain hätää ja kokemus outoudesta. Olen myöhemmin kuullut sanan oirekorostus, joka mielestäni kuvannee sitä että potilas haluaa painokkaasti tuoda esiin tiettyjä puolia tilassaan. Voisiko olla näin? 

Nyt kun olen palannut ajassa muutaman vuoden taaksepäin, voin aivan hyvin kelata siitä vielä pidemmällekin. Lähes kymmenen vuoden taakse, jolloin hain apua ensimmäistä kertaa. Tuolloin apu tyssäsi kahteen psykologin ja psykiatrisen sairaanhoitajan tapaamiseen, jolloin he kai katsoivat  oireeni normaaliksi nuoren kipuiluksi ihmissuhteissa, ja toivottivat hyvää jatkoa saatesanoilla soittele jos vielä siltä tuntuu. No, yllättäen sellaisen viestin jälkeen ei se enää siltä tuntunut, ja kestikin vuosia että sain koottua itseni taas yhteen puheluun. Siihenkin puheluun satsasin; luulin että minun täytyy kyetä perustelemaan avuntarpeeni niin hyvin, että saan tavata jonkun ihmisen. Koska uskoin niin pitkään, että ei minun oireeni ole riittävät ja tarpeeksi pahat että systeemi uskoisi ja näkisi minun tarvitsevan apua. 

Systeemi uskoi. Ja näki. Sillä kertaa. Olin tarpeeksi ponnekas. Ensimmäisellä kerralla olin vielä kovin lapsi, syvällä siinä kuoressa jonka tehtävä oli uskotella, että minä selviän ja pääsen eteenpäin, uskotella psykologille ja hoitajalle että kai tämä tästä. Ja tulos oli sen mukainen, minulle näytettiin ovea. Ystävällisesti ja empaattisesti kyllä. Jos minua olisi tarkkailtu enemmän ja syvällisemmin, olisi minussa varmasti havaittu paljon kypsymättömiä piirteitä, jotka olivat tiukasti valeminän ja -kuoren suojassa. Ja siinäpä se soppa kiteytettynä onkin, persoonallisuusproblematiikka.

Vieläkin kipuilen noita vuosia ja tapahtumia jotka jättivät jälkensä kun ei ollut oikeanlaista, joustavaa suojakuorta ja kypsiä defenssejä, joiden turvin luovia maailmassa. Ainoa suoja, joka oli lapsuudenkodissa opeteltu, ei pätenyt minun elämässäni. En osannut paeta uskon maailmaan. Mistä olen nyt kiitollinen. En olisi voinut muuta ratkaisua tehdä. Onneksi on loppuelämä aikaa nauttia siitä, mistä ei voinut aiemmin nauttia, on sekin jotain.

Lukutoukka sai diagnoosinsa

Lainasin pari kognitiivista uskontotiedettä käsittelevää kirjaa muutama viikko sitten. Lyhyesti ja kömpelösti tiivistäen ko. tutkimusala tutkii uskontoa ylikulttuurisena, ihmismielen rakenteista kumpuavana ilmiönä, hyödyntäen kognitiivisen psykologian, neurotieteen ja evoluutioteorian näkökulmia. Olen kyllä ollut ihan tyytyväinen tähän uuteen aluevaltaukseeni, joskin olen omakohtaisista kokemuksistani johtuen kiinnostunut aiheesta enemmän yksilön ja yhteisön näkökulmasta.

Luin sitten lääkärin B-lausunnon. Siellä seisoi diagnooseina F 33.1 ja F 60.3. Jotain sen suuntaista mitä kuvittelinkin. Siis toistuva masennus sekä epävakaa persoonallisuus. Kuulostaa niin pahalta :) Varsinkin tuon jälkimmäisen määritelmän sisään mahtuu niin monta erilaista hiihtäjää, että se mitä "rajatiloista" yleensä kuulee, ei tosiaan välttämättä pidä kaikkien kohdalla paikkaansa. Oireita on erilaisia, on sitä räjähdysaltista tyyppiä sekä "quiet borderline" tyyppiä. En itse koe tuota ainakaan vielä mitenkään leimana, se kokoaa vaan yhteen hankaluuteni ja ongelmani. Ja ehkä vielä tarkennettuna: oireet tulevat esiin äärimmäisessä stressissä ja pitkään jatkuuneessa ahdistavassa elämäntilanteessa, eli ihan arki ei jatkuvasti ole tuota. No minulle äärimmäinen stressi voi olla tietenkin jotain muuta kuin muiden ihmisten.. Sietokyvyssä on eroja.

Nyt kyllä löytyy motivaatiota taas terapiaan. Toisaalta tämä monen vuoden jahkailu ja tuskailu on ollut ehkä siinä mielessä minulle "siunaus", että olen pohtinyt paljon asioita itsekseni, havainnoinut ja oppinut näkemään omia ongelmiani. Haasteenani voi tietenkin olla se, että kuvioon tulee täysin uusi ihminen - terapeutti - jolla onkin sitten aivan omat näkemyksensä, jotka voivat tuntua "uhkaavan" minun käsityksiäni ja rakentamaani mielikuvaa (identiteettiä). 

Näin viime yönä painajaisen, jossa riitelimme äitini kanssa. Hän sai hallitsemattoman raivo-/itkukohtauksen, jossa huusi minulle, että hän joutuu menemään terapiaan meidän (lasten) takia kun olemme niin vaikeita. Menetin malttini, ja huusin hänelle takaisin että eipäs vaan minä se tässä olen kärsinyt hänen toiminnastaan ja joutunut aloittamaan psykoterapiaan. Äiti tuntui "suistuvan raiteiltaan" totaalisesti: hän räyhäsin minulle etten minä voi tuommoiseen hakeutua, ei ole mitään syytä. Yritin piiloutua häneltä, mutta hän vain seurasi minua ja raivosi että mitä syytä sinulla on muka mennä terapiaan, häh, kerro! Siinäpä se uni olikin, ahdistava ja aika totuudenmukainen siinä mielessä, että lapsena minusta tuntui ettei minulla ollut omaa henkilökohtaista tilaa, vaan jos kerroin asioistani niin äitini röyhkeästi tunkeili kysymyksiensä kanssa liian lähelle. Intimiteetti hävisi, eikä suhteessamme tuntunut olevan tervettä läheisyyttä, jossa olisin voinut tukeutua häneen luottamuksellisesti. Enemmän pelkäsin sitä tunkeilua henkilökohtaisuuksiin (siis henkisellä tasolla :) ) ja sitä, että sen jälkeen en kuitenkaan saanut mitään lohdutusta ongelmiini vaan hän menetti mielenkiintonsa minuun. Päätin sitten vaieta ja vetäytyä itseeni.

Nyt väsyttää kyllä kovasti. Olen nukkunut päivän, ja huomenna pitäisi sitten tarttua asioihin. Teen pitkän listan, listaaminen auttaa minua suoriutumaan systemaattisemmin ja tehokkaammin arjesta. 

Lääkärin kanssa keskustelua ja lääkkeitä

Kävin oikein ihanan naislääkärin luona tänään. Oli helppo jutella hänelle viimeaikaisista tapahtumista, koska hän vaikutti olevan aidosti kiinnostunut ja kiireetön siinä tilanteessa. Sain reseptin rauhoittaviin lääkkeisiin, ja se helpotti jo ihan ajatuksenakin.

Niin. Osasin kertoa hänelle paljon paremmin taustastani, voinnnistani ja oireista kuin mitä esimerkiksi osasin psykologille kertoa terapiassa. (Lyhytterapiani on nyt lopuillaan 9 kertaa 10:stä takana). Terapiassa olen puhunut lapsuudenaikaisista tapahtumista, suhteistani läheisiini, nyt jo päättyneistä seurustelusuhteistani. Taisin viimein tänään ymmärtää jotain merkittävää omasta oireilustani, ja ne oivallukset tulivat tämän lääkärin kanssa käydystä keskustelusta.

Ehkä pohdin näitä asioita kuitenkin myöhemmin. Olen nyt Opamox-pilleripurkin onnellinen omistaja, ja tarvittaessa lääke auttaa minua selviytymään kehon reaktioiden kanssa, rentoutumaan ja nukkumaan silloin jos tunnen etten siihen muutoin kykene. Lääkkeet eivät ole aina joka tilanteessa hyväksi, mutta ei se lääkkeettömyyskään saa olla itseisarvo. Näistä lääkitystä vai ei- jutuista onkin paljon pohdittavaa, mutta jääköön se toiseen kertaan.