Näytetään tekstit, joissa on tunniste puhuminen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste puhuminen. Näytä kaikki tekstit

tiistai 12. toukokuuta 2015

Ehkä jotain menee nuppiin, pala palalta

En ollut mitenkään riemuissani (taaskaan) terapian jälkeen. Terapeutti vei minun puheaikaani, en kaipaa nyt empatiaa ja selityksiä, tiedän liikaa itsekin asioista. Minä kaipaan puhumista, kuulluksitulemista. Mutta mitenpä sanot toiselle, että turpa kiinni minä maksan tästä vitusti että pääsen puhumaan, ole hiljaa. No, ehkei näillä sanoilla, mutta... Kun tavallaan haluaisin puhua, mutta omaan tahtiini, hitaasti lämmeten, silloin saisin ehkä puhuttuakin jotain. Oikeaa. Aitoa.

Tuntui siis jälleen siltä, että en saanut terapiasta tunnetasolla kauheasti irti. Parhaita minulle olisi varmasti vähintään tunnin, mielellään puolentoista käynnit, mutta niitä ei voi nyt järjestää. Pitää kysyä sitä mahdollisuutta, kun saan lisää rahaa. Ajanpuutekin voi olla yksi syy sille miksi koen etten saa terapiasta irti kaikkea, se jää hyvin pinnalliseksi.

Kuitenkin. Pinnallisuuden tunteesta huolimatta, tai ehkä sitten pameista johtuen, tänään oli parempi päivä. Sellainen aikuisen ihmisen päivä. Ajatukset eivät kiertäneet kehää, paitsi vähän. Jos jaksaisin, jos pystyisin. Tsemppaamaan. Ehkä terapia silti auttaa, jälkikäteen. Jos sieltä terapiasta poistuukin joku muu kuin minä. Mutta minä saan kuitenkin terapian hyödyt, hieman jälkikäteen vain. Voin hetken paremmin. Aikuisemmin. 

sunnuntai 5. huhtikuuta 2015

Ilman eväitä

Tunnen suurta avuttomuutta tällä hetkellä. Olen miettinyt tietämättäni, joku minussa on miettinyt, lapsuuskodin perintöjä. Olen aivan suuntavaistoton ja kyvytön mitä tulee parisuhteisiin. Rajaton, miellyttämisenhaluinen, hylkäämistä pelkäävä, keskustelua karttava. Menen täysin hetkittäisten moodien mukaan, enkä osaa niitä edes tunnistaa.

Jossain pohjamudissa on ne reagointitavat, jotka olen kehittänyt selvitäkseni lapsuudenkodissani. Olen aistinut ja havainnoinut miten vanhemmat kohtasivat olivat kohtaamatta toisiaan, koskettamatta toisiaan. Normiparisuhteenmalliksi minulle rakentui kai parisuhteettomuus. Ei rakkaussuhde, vaan sellainen että on välit ja tehtävänjaot ihmisen kanssa, jonka kanssa on naimisissa. Vanhemmat eivät koskaan sanoneet rakastavansa toisiaan. Joskus he sanoivat, että raamattu käskee (!) rakastaa ensin puolisoaan, sitten vasta lapsiaan, mutta että kyllä heillä se menee niin että he rakastavat enemmän meitä. Miksi sanoa lapsille ääneen jotain tuommoista? Miksi ihmeessä? En tiedä uskoivatko he todella itsekään siihen, että perheemme olisi ollut onnellinen. Että raittius, uskovaisuus, välivallattomuus ja raha olisivat taanneet onnen. Ne olivat kuoria maailmaa vastaan. Selityksiä. Meillä ei puhuttu tunteista kuten ihastumisesta (muuten kuin äiti kiusoittelemalla, nolaamalla), seurustelusta, tapailusta, seksistä, mistään. Puolisot olisivat kai tippuneet taivaasta. Romanttiset ja seksuaaliset tunteet ja suhteet olivat jotenkin poissuljettuja. Joskus vanhemmat kertoivat tarinan miten olivat tavanneet, mutta en tiedä onko heidän tarinansa ollut varsinainen rakkaustarina, ainakaan en muista heidän koskaan kertoneet että olisivat olleet rakastuneita. Sen he kertoivat, että halusivat monta lasta. Ja tulihan meitä useampi.

Minä olen tyhjä kuori, mitä tulee tapailuun. Minulle tulee tunne, että miksi yrittäisin. Miksi haluaisin ja miksi hakeutuisin suhteeseen. Ymmärrän ihastumisen ja läheisyydenhalun ja seksin. Mutta mitä sen jälkeen. Haluaisin elää sitä yhtä vaihetta, vaikka en halua koska sitten menettämisen pelko on niin suuri. Minulla on niin monen asian suhteen hapeton olo. Irrallinen olo. En näe missään mitään mieltä. 

Tiedän äitini olleen masentunut jossain kohtaa lapsuuttani, koska hän on sanonut ettei halunnut nousta sängystä aamuisin. Tähän oli syynä traagiset menetykset ja sairastumiset perheessäni, josta en halua tarkemmin avautua. Äiti oli masentunut, traumatisoitunut. 

Minä olen kokenut nuo samat tunteet ollessani masentunut, menetettyäni itselleni rakkaan ihmisen. Aamut, ne hetket, kun avaan silmät ja kohdistan katseeni johonkin... ne lyhyet - liian lyhyet - hetket jolloin en vielä muista kaiken muuttuneen peruuttamattomasti. Ja se hetki, ihan lyhyt silmänräpäys, jonka aikana ehdin tajuta jotain suurta lähestyvän mutta en edes ehdi huomata sitä ajoissa ennen kuin se iskee minuun; se on ehkä pahin. Se on juna, jonka kuulen ensin hyvin kaukaa mutta epäselvästi hahmottamatta mitä siitä seuraa ja siinä samassa se iskee minuun. Kuin painajaisissa. Ja se iskeytymisen ja muistamisen kipu on järjetön. Se tekee lopun kaikesta. Se saa suunniltaan, mutta samalla lamaantumaan. Kuin koko ajan olisi jokin uhka päällä, ja joutuisin olemaan hiljaa kuolleeksi tekeytyen. Ja se on toisaalta totta: jos liikkuu vain vähän, ei satu? Jokaiseen jäseneen ei satu ja särje, jos olet paikoillaan, voin ehkä unohtaa raajojen olemassaolon. Mutta sydän. Ja vatsa. Ja keuhkot. Ne eivät anna unohtaa. Sydän särkyy, niin sanotaan. Se särkyy. Vatsa on krampissa. Keuhkot ovat tyhjiksi puristuneet. 

Minä olen menettänyt paljon. Se on totta. Olen menettänyt vanhemmat, jotka olisivat huolehtineet minut maailmalle turvallisesti. Ihmissuhteisiin turvallisesti. Isä käytti uskontopropagandaa kaikkeen. Ihmissuhteisiinkin, välien selvittelyyn. Kaikki selviää tuonpuoleisessa, meidän täytyy vain kestää. Isä opetti ja tartutti rajattomuuttaan minuun. En ole osannut laittaa miesteni käytökselle rajoja, enkä myöskään itselleni. En uskalla lähteä avaamaan solmuja, en ottamaan puheeksi, en selvittämään. Jähmetyn. Kävin viikonloppuna päiväkirjojani läpi. Niistä paistaa täysi keinottomuus rakkausasioiden suhteen. Olen ihastunut aina tavoittamattomiin ihmisiin, jotka eivät ole olleet lopulta kiinnostuneita minusta. Jotkut ehkä aluksi. Olen sietänyt vaikka millaista käytöstä joiltain heistä, ymmärtänyt loputtomasti, antanut aikaa, selitellyt heidän puolestaan. Yhä uudelleen, puhumatta suoraan. Kysymättä. Ja aina toivonut. Käyttänyt käsittämättömän määrän aikaa asioiden vatvomiseen ja päiväkirjan kirjoittamiseen asiasta. Se on surullista. Kuin teinityttö.

Vielä viikko terapiaan. Olen kirjoittanut paljon tekstiä sitä varten. Jos ajan saisi käytettyä tehokkaasti. Mutta sitä tosiasiaa terapiakaan ei poista, että olen hyvin yksinäinen näine tunteineni ja ajatuksineni, ehkä parempaan päin menossa, uskallan puhua ystävilleni, mutta silti kovin autioilta näyttää. Ehkä olen tuomittu olemaan yksin. Ja ehkä minun ei pitäisi sälyttää vastuuta ongelmieni ratkomisesta muille ihmisille. Mutta niitä ongelmia voinee ratkoa vain terapiassa, jota taas on niin harvoin. Olen surullinen, en toimintakyvytön, mutta toimintahaluton.

sunnuntai 22. maaliskuuta 2015

Anteeksianto

Jostain syystä tämä itsensä armahtaminen ja ymmärtäminen teettää vaikeuksia minulle. Olen tehnyt vääriä valintoja ja arviointivirheitä. Pahoja. Osa on ollut silkkaa tyhmyyttä, mutta luulen että kaikissa on silti ollut pohjalla joku mieli, joku peruste sille miksi olen tehnyt tyhmiä asioita. Ja kunpa voisin ymmärtää sitä ihmistä, joka olin. Ja joka olen. 

Tunteiden käsitteleminen yksin on haastavaa. En ole tottunut niistä puhumiseen. Siksi sellaiset ihmiset, jotka vaikenevat, ovat haastavia. Toisaalta äärimmäisen puoleensavetäviä. Koitan kai ratkaista edelleen jotain lapsuuden ongelmaa vanhempieni kanssa. Koitan pelastaa äitiä ja vetää isää puoleeni, lähemmäs, saada ymmärtämään. Joku niiden kombinaatio. Pyrin parantamaan ihmisiä, auttamaan heitä ymmärtämään itseään. Unohdan itseni heitä ajatellessani. Koitan olla kiva ja täydellinen. Että minusta pidettäisiin. Isän käsittämätön kylmyys joissain asioissa oli murskaavaa. En saa nyt mitään tilannetta mieleeni, mutta jotenkin hän oli sellainen. Vihassaan, jota ei itse tunnistanut. Äitiä kohtaan. Naisia kohtaan. Elämää kohtaan. 

Kirjoittaisin tänne vaikka mitä, mutta edelleen minulla on kamala pelko siitä, että joku tunnistaa minut. Että joku voisi toki kertomieni asioiden lisäksi tunnistaa minut vaikka kirjoitustyylistä, sanavalinnoista... Mistä tahansa. Että joku pääsisi pääni sisään. Että joku vain tietäisi. Kummia pelkoja. Ehkä pääsen niistä joku päivä yli. Luen useampaakin blogia, joissa ihastelen sitä suoruutta, jolla ihmiset ottavat asioita esiin. Se ei ole sosiaalipornoa vaan aitoutta. He kirjoittavat koska pitävät siitä, ja saavat vertaistukea. Tai jotain. Minua taas hävettää. Häpeä on kamala kaveri. 

Melatoniini taas on aika kiva kaveri. Se väsyttää ihan kivasti taas. Se toimii edelleen vuosien jälkeen moitteettomasti. Lähes aina. Ensin harkitsin illalla kotiin tullessa -näin kavereita- että laitan Opamoxia/Diapamia nassuun, mutta nyt koitan miettiä että säästelisin niitä. Juuri uusitutin reseptin, hemmetti, enkä kehtaisi kinuta siltä lääkäriltä parin kuukauden päästä uutta. Vai voisinko; voisinko vain sanoa, että on ollut ihan hirveetä ja joka päivä joudun ottamaan? Niin ne saatana joutuvat muutkin! En ole ainoa, jolle menisi säännöllisesti vaikka pari kertaa päivässä. Ei olisi vain tarvittavat lääke, vaan ihan säännöllinen lääkitys. Pitäisikö pyytää jotain masennus/ahdistuslääkettä? Ei, pelkään sivuvaikutuksia. Lihomista. Muita ikäviä asioita. Eikö bentsoilla ole niitä? Täytyy lukea varoituslista. Mutta olen antanut luvan käyttää niitä nyt, jos se auttaa tämän vaikeimman ajan ylitse. Pakkohan sen ajan on joskus loppua. Minulla siihen vaan voi mennä aikaa.

Toisaalta, suru on lohdullista. Nyt tuntuu, että on hyväkin surra. Koska tavallaan olen tiennyt, että sitä surua on kertynyt ja patoutunut. Sen on aika päästä esiin. Olen kirjoittanut niin monta kertaa siitä, miten olen jälleen kerran muka lähentynyt tunteitani ja nyt on aika työstää niitä terapiassa... Blaa. Niin. Inhoan itsessäni sitä piirrettä, että aina meinaan ja aion, mutta harvoin mitään tapahtuu. Sama tässä. En haluaisi jälleen sanoa, mutta nyt jos koskaan olisi se aika, että alan keriä menneisyyden vyyhtiä terapiassa. Ehkä tämä kriisi, hylkääminen tai hylätyksi tulemisen kokemus, itku terapeutille, sai aikaan sen, että tajuan etten voi kiirehtiä elämässä. Minulla on valtavasti surua, traumaa, hylkäämistä, yksinäisyyttä, lukkiutumista, unohtumista, mitätöimistä ja itseni sivuuttamista taustalla. Luvattoman paljon, järkyttävän paljon. Ei ehkä trauma jollekin toiselle, mutta minulle. Kun sen tuntisin, armahtaisin itseni ja hyväksyisin että minun polkuni kulkee nyt näin, niin elämä olisi ehkä siedettävämpi. Ja joku voisi rakastaa minua. 

tiistai 11. kesäkuuta 2013

Puhuminen

Olen oivaltanut puhumisen tärkeyden. Nyt tässä moodissa, huomenna se on toinen. Nyt minusta vain tuntuu, että on ihanaa kun saa ihmisiin yhteyden. On ihanaa kun tunnekuohut rauhouttuvat vaikka joku paska perusvire jäisikin kytemään jonnekin.

Nyt elämä virtaa taas jotenkin liian laveasti ja nopeasti, kaipaisin vain pientä sivupuroa mitä seurata. Hitaasti, hartaudella, keskittyen. Päivät menevät liian nopeaa, tapaamiset menevät liian nopeaa, elämä menee. Haluaisin kokea pientä pysähtyneisyyttä, viipyilyä päivissä ja hetkissä. Kuten lapsena. Sitä kaipaan.

Kaipaan rakkautta. Että minä rakastaisin itse itseäni. Nyt yksin kapseloitumaan pikkupesään peiton alle.

keskiviikko 29. joulukuuta 2010

Lääkärin kanssa keskustelua ja lääkkeitä

Kävin oikein ihanan naislääkärin luona tänään. Oli helppo jutella hänelle viimeaikaisista tapahtumista, koska hän vaikutti olevan aidosti kiinnostunut ja kiireetön siinä tilanteessa. Sain reseptin rauhoittaviin lääkkeisiin, ja se helpotti jo ihan ajatuksenakin.

Niin. Osasin kertoa hänelle paljon paremmin taustastani, voinnnistani ja oireista kuin mitä esimerkiksi osasin psykologille kertoa terapiassa. (Lyhytterapiani on nyt lopuillaan 9 kertaa 10:stä takana). Terapiassa olen puhunut lapsuudenaikaisista tapahtumista, suhteistani läheisiini, nyt jo päättyneistä seurustelusuhteistani. Taisin viimein tänään ymmärtää jotain merkittävää omasta oireilustani, ja ne oivallukset tulivat tämän lääkärin kanssa käydystä keskustelusta.

Ehkä pohdin näitä asioita kuitenkin myöhemmin. Olen nyt Opamox-pilleripurkin onnellinen omistaja, ja tarvittaessa lääke auttaa minua selviytymään kehon reaktioiden kanssa, rentoutumaan ja nukkumaan silloin jos tunnen etten siihen muutoin kykene. Lääkkeet eivät ole aina joka tilanteessa hyväksi, mutta ei se lääkkeettömyyskään saa olla itseisarvo. Näistä lääkitystä vai ei- jutuista onkin paljon pohdittavaa, mutta jääköön se toiseen kertaan.