Mene suoraan vankilaan...

Viikon loppupuolella kävin läpi hetkellisesti täydellisen romahduksen. Sellaista ei todellakaan ollut näköpiirissä, vaikka ei syksy nyt mitenkään suoranaisesti valoisakaan ole ollut. Eräänä iltana vain tuntui kuin olisi välähtänyt se kuuluisa salama kirkkaalta taivaalta, ja tuntui että asioita alkoi täysin yllättäen pirstoutua päässäni. Olen yrittänyt vaivalla kasata tiettyjä onnellisuuden illuusioita ja mielikuvia, mutta yön pimeydessä ne alkoivat yksitellen poksahdella rikki. Tunsin kaiken vyöryvän ylivoimaisena ylitseni, koin olevani niin surkea ja menetetty tapaus, joka ei koskaan tule olemaan hyväksytty ja rakastettu. Sillä hetkellä, tai oikeastaan noin pariin päivään, oli vaikea nähdä valoa yhtään missään.

Minä ja maailma ei edelleenkään pelata yhteen. Se käy tuollaisina hetkinä selväksi. Olen pohtinut olisiko kyseessä jokin traumatisoitumiseen liittyvä takauma, jossa olen niin sekaisin kun en tiedä kuka olen ja epäilen ettei elämästäni tule mitään. Sellaista sekavan teinin pelkoa siitä, että joutuu helvettiin kun hylkää uskon. Hylkäämällä uskon hylkää myös kaiken tietämänsä hyvän, ja ottaa vastaan maailman jossa ihmiset ovat pettureita, hyväksikäyttäjiä, armottomia ja julmia. Maailma, jossa kukaan ei rakasta minua.

Hetkellisestä romahduksesta huolimatta, viikonloppu on ollut nousujohteista. (Muuta suuntaa ei kyllä olisi ollutkaan, mutta onneksi en jäänyt siihen murheeseen ja toivottomuuteen kiinni.) Arki tuntuu ihan kohtalaiselta, ja koitan mennä päivä kerrallaan. Olen voimaantunut uudesta harrastuksestani niin, että haluaisin kokeilla jotain lisää. Sille en varmaan mitään voi, että katseeni kääntyy välillä väkisinkin menneisyyteen, ja suren sitä suuresti. Myös tulevaisuus pelottaa, en osaa suhtautua siihen luottavaisesti ja avoimin mielin. Harvoin siteeraan raamattua, mutta tässä yhteydessä: suurin niistä on rakkaus. Mitä on elämä ilman rakkautta? Niinpä. Minulle se ei ole elämisen arvoista. Muut ihmiset, harrastukset, opiskelut. Mikään ei koskaan täytä sitä tyhjiötä. Enkä haluaisi elää tyhjää, merkityksetöntä elämää.

Ilman eväitä

Tunnen suurta avuttomuutta tällä hetkellä. Olen miettinyt tietämättäni, joku minussa on miettinyt, lapsuuskodin perintöjä. Olen aivan suuntavaistoton ja kyvytön mitä tulee parisuhteisiin. Rajaton, miellyttämisenhaluinen, hylkäämistä pelkäävä, keskustelua karttava. Menen täysin hetkittäisten moodien mukaan, enkä osaa niitä edes tunnistaa.

Jossain pohjamudissa on ne reagointitavat, jotka olen kehittänyt selvitäkseni lapsuudenkodissani. Olen aistinut ja havainnoinut miten vanhemmat kohtasivat olivat kohtaamatta toisiaan, koskettamatta toisiaan. Normiparisuhteenmalliksi minulle rakentui kai parisuhteettomuus. Ei rakkaussuhde, vaan sellainen että on välit ja tehtävänjaot ihmisen kanssa, jonka kanssa on naimisissa. Vanhemmat eivät koskaan sanoneet rakastavansa toisiaan. Joskus he sanoivat, että raamattu käskee (!) rakastaa ensin puolisoaan, sitten vasta lapsiaan, mutta että kyllä heillä se menee niin että he rakastavat enemmän meitä. Miksi sanoa lapsille ääneen jotain tuommoista? Miksi ihmeessä? En tiedä uskoivatko he todella itsekään siihen, että perheemme olisi ollut onnellinen. Että raittius, uskovaisuus, välivallattomuus ja raha olisivat taanneet onnen. Ne olivat kuoria maailmaa vastaan. Selityksiä. Meillä ei puhuttu tunteista kuten ihastumisesta (muuten kuin äiti kiusoittelemalla, nolaamalla), seurustelusta, tapailusta, seksistä, mistään. Puolisot olisivat kai tippuneet taivaasta. Romanttiset ja seksuaaliset tunteet ja suhteet olivat jotenkin poissuljettuja. Joskus vanhemmat kertoivat tarinan miten olivat tavanneet, mutta en tiedä onko heidän tarinansa ollut varsinainen rakkaustarina, ainakaan en muista heidän koskaan kertoneet että olisivat olleet rakastuneita. Sen he kertoivat, että halusivat monta lasta. Ja tulihan meitä useampi.

Minä olen tyhjä kuori, mitä tulee tapailuun. Minulle tulee tunne, että miksi yrittäisin. Miksi haluaisin ja miksi hakeutuisin suhteeseen. Ymmärrän ihastumisen ja läheisyydenhalun ja seksin. Mutta mitä sen jälkeen. Haluaisin elää sitä yhtä vaihetta, vaikka en halua koska sitten menettämisen pelko on niin suuri. Minulla on niin monen asian suhteen hapeton olo. Irrallinen olo. En näe missään mitään mieltä. 

Tiedän äitini olleen masentunut jossain kohtaa lapsuuttani, koska hän on sanonut ettei halunnut nousta sängystä aamuisin. Tähän oli syynä traagiset menetykset ja sairastumiset perheessäni, josta en halua tarkemmin avautua. Äiti oli masentunut, traumatisoitunut. 

Minä olen kokenut nuo samat tunteet ollessani masentunut, menetettyäni itselleni rakkaan ihmisen. Aamut, ne hetket, kun avaan silmät ja kohdistan katseeni johonkin... ne lyhyet - liian lyhyet - hetket jolloin en vielä muista kaiken muuttuneen peruuttamattomasti. Ja se hetki, ihan lyhyt silmänräpäys, jonka aikana ehdin tajuta jotain suurta lähestyvän mutta en edes ehdi huomata sitä ajoissa ennen kuin se iskee minuun; se on ehkä pahin. Se on juna, jonka kuulen ensin hyvin kaukaa mutta epäselvästi hahmottamatta mitä siitä seuraa ja siinä samassa se iskee minuun. Kuin painajaisissa. Ja se iskeytymisen ja muistamisen kipu on järjetön. Se tekee lopun kaikesta. Se saa suunniltaan, mutta samalla lamaantumaan. Kuin koko ajan olisi jokin uhka päällä, ja joutuisin olemaan hiljaa kuolleeksi tekeytyen. Ja se on toisaalta totta: jos liikkuu vain vähän, ei satu? Jokaiseen jäseneen ei satu ja särje, jos olet paikoillaan, voin ehkä unohtaa raajojen olemassaolon. Mutta sydän. Ja vatsa. Ja keuhkot. Ne eivät anna unohtaa. Sydän särkyy, niin sanotaan. Se särkyy. Vatsa on krampissa. Keuhkot ovat tyhjiksi puristuneet. 

Minä olen menettänyt paljon. Se on totta. Olen menettänyt vanhemmat, jotka olisivat huolehtineet minut maailmalle turvallisesti. Ihmissuhteisiin turvallisesti. Isä käytti uskontopropagandaa kaikkeen. Ihmissuhteisiinkin, välien selvittelyyn. Kaikki selviää tuonpuoleisessa, meidän täytyy vain kestää. Isä opetti ja tartutti rajattomuuttaan minuun. En ole osannut laittaa miesteni käytökselle rajoja, enkä myöskään itselleni. En uskalla lähteä avaamaan solmuja, en ottamaan puheeksi, en selvittämään. Jähmetyn. Kävin viikonloppuna päiväkirjojani läpi. Niistä paistaa täysi keinottomuus rakkausasioiden suhteen. Olen ihastunut aina tavoittamattomiin ihmisiin, jotka eivät ole olleet lopulta kiinnostuneita minusta. Jotkut ehkä aluksi. Olen sietänyt vaikka millaista käytöstä joiltain heistä, ymmärtänyt loputtomasti, antanut aikaa, selitellyt heidän puolestaan. Yhä uudelleen, puhumatta suoraan. Kysymättä. Ja aina toivonut. Käyttänyt käsittämättömän määrän aikaa asioiden vatvomiseen ja päiväkirjan kirjoittamiseen asiasta. Se on surullista. Kuin teinityttö.

Vielä viikko terapiaan. Olen kirjoittanut paljon tekstiä sitä varten. Jos ajan saisi käytettyä tehokkaasti. Mutta sitä tosiasiaa terapiakaan ei poista, että olen hyvin yksinäinen näine tunteineni ja ajatuksineni, ehkä parempaan päin menossa, uskallan puhua ystävilleni, mutta silti kovin autioilta näyttää. Ehkä olen tuomittu olemaan yksin. Ja ehkä minun ei pitäisi sälyttää vastuuta ongelmieni ratkomisesta muille ihmisille. Mutta niitä ongelmia voinee ratkoa vain terapiassa, jota taas on niin harvoin. Olen surullinen, en toimintakyvytön, mutta toimintahaluton.

2. Kor. 4:8-9

Löytyihän se, kun kunnolla työpäivän avartamilla silmillä katseli. Eli löysin sen raamatun kohdan, jota jostain syystä eilen kaihosin saada lukea. Eli toinen kirje korinttilaisille, neljäs luku, 8-9 jae.

"Me olemme kaikin tavoin ahtaalla mutta emme umpikujassa / neuvottomia mutta emme toivottomia / vainottuja mutta emme hylättyjä / maahan lyötyjä mutta emme tuhottuja." 2. Kor. 4:8-9

Jostan syystä tuo kohta on minulle lohdullinen, aivan sama vaikka se on raamatusta. Kirjasta, jolla minuakin mukulana lyötiin päähän. Se on kauniisti ja toiveikkaasti sanottu. Siihen haluan uskoa ja käyttää sitä mottonani.

Tälle päivää on tullut tehtyä liikaa asioita. Olen laittanut aivan liian monelle ihmisille viestiä, miettinyt mitä heille kuuluu ja uskallanko ja voinko olla yhteydessä. Tietyllä tapaa jännitän aina yhteyksien pitämistä, olen todella huono siinä. 

Nytkin jännitän, että mitä kukakin vastaa ja millä aikataululla. Vois vain relata ja katsoa sitten kun jotain tulee. On hiukan maaninen olo, ei osaisi rauhoittua. Jossain vaiheessa olen todennäköisesti ollut hiukan hypomaaninen, oireilu oli bipon tyyppistä. Nyt olen vain tasaisen rauhallinen, oma itseni.

Asia josta olen jo paljon jauhanut: olen toipunut masennuksesta. Sitä ei ole jäljellä. Voisin pitää bileet sille. Itse asiassa, niin taidan tehdä. Pitää laittaa ylös. Sitä kannattaa juhlia. Mutta sen jälkeen olen uuden ongelman edessä; pitäisi puida sitä mistä masennus johtui ja mikä vuosien saatossa johti masennukseen ja ahdistukseen.

Minua nyt ottaa silleen akateemisen sivistyneesti hiukan päähän se, että en pääse lähelle omia kokemuksia, tunteita ja muistoja. Jotta voisin muistaa miltä joskus on tuntunut, jotta ne asiat tuntuisivat tosilta että tiedän niiden tapahtuneen ja olleen syitä olotilaani. Koska jos ne tuntuvat vierailta, niin... eihän siinä ole mitään järkeä! Se on sama kuin kantaisi vettä kaivoon, ei se siellä pysy. Jos ei voi kokea sitä omaksi ja aidoksi tunteeksi, ja hyväksyä sitä, niin turhaa kai siellä terapiassa ramppaa...

Ehkä tässä kohtaa myönnämme, minä ja monta muuta persoonaani, että niitä tunteita on tukahdutettu. Ne ovat pelottavia. Niiden on vaikea antaa tulla, ainakaan terapeutin nähden. Kerran olen kyynelehtinyt, eli sillä tavalla hienostuneesti. Liikuttunut, herkistynyt. En kaatanut maailmantuskaani, traumojani, kuiluunputoamisen ja tuhoutumisen pelkojani terapeutille. Mutta se tuntuu siltä kuin hajoaisin sisään päin, romahtaisin. Siitä ei kuulu mitään ääntä, ehkä pieni huokaus ja henkäys kun sydän hajoaa tai jotain murtuu.

Se on pelottavaa. Enkä tiedä onko terapeuttini se oikea käsittelemään asiaa. Tahtoisin kokeilla jotain muuta. Ehkä yritän ottaa asian puheeksi ensin hänen kanssaan... koska hän on pitkään alalla toiminut, joten uskon hänen osaavan ottaa sanomiseni ja tunteeni asiallisesti, koska minä ne myös asiallisesti ilmaisen. On ollut ihanaa tämä 1 ½ vuotta olla jonkun järkevän ja suhteellisuudentajuisen ja normaalin ihmisen vastaanotolla. Hän normalisoi minulle asioita, kertoo mikä on asianmukaista reagointia. Huomaan käyttäväni sitä tyyliä jo itse töissä. Olen kerrassaan tasapainoinen ja uskottava. 

Olen palannut tämän blogin kuosissa siihen mistä lähdin. Tämä vaaleanpunainen unelma on kerrassaann söpö. Hain jotain syksyistä, haikeaa. Mutta minulle on avautunut nyt elämässäni jotain uutta, sellaista mille olen pitkään sulkenut silmäni. Haaveilen mahdottomasta, mutta annan itseni haaveilla. Olen herkkis, romantikko vaikka sitä ei kukaan usko.