2. Kor. 4:8-9

Löytyihän se, kun kunnolla työpäivän avartamilla silmillä katseli. Eli löysin sen raamatun kohdan, jota jostain syystä eilen kaihosin saada lukea. Eli toinen kirje korinttilaisille, neljäs luku, 8-9 jae.

"Me olemme kaikin tavoin ahtaalla mutta emme umpikujassa / neuvottomia mutta emme toivottomia / vainottuja mutta emme hylättyjä / maahan lyötyjä mutta emme tuhottuja." 2. Kor. 4:8-9

Jostan syystä tuo kohta on minulle lohdullinen, aivan sama vaikka se on raamatusta. Kirjasta, jolla minuakin mukulana lyötiin päähän. Se on kauniisti ja toiveikkaasti sanottu. Siihen haluan uskoa ja käyttää sitä mottonani.

Tälle päivää on tullut tehtyä liikaa asioita. Olen laittanut aivan liian monelle ihmisille viestiä, miettinyt mitä heille kuuluu ja uskallanko ja voinko olla yhteydessä. Tietyllä tapaa jännitän aina yhteyksien pitämistä, olen todella huono siinä. 

Nytkin jännitän, että mitä kukakin vastaa ja millä aikataululla. Vois vain relata ja katsoa sitten kun jotain tulee. On hiukan maaninen olo, ei osaisi rauhoittua. Jossain vaiheessa olen todennäköisesti ollut hiukan hypomaaninen, oireilu oli bipon tyyppistä. Nyt olen vain tasaisen rauhallinen, oma itseni.

Asia josta olen jo paljon jauhanut: olen toipunut masennuksesta. Sitä ei ole jäljellä. Voisin pitää bileet sille. Itse asiassa, niin taidan tehdä. Pitää laittaa ylös. Sitä kannattaa juhlia. Mutta sen jälkeen olen uuden ongelman edessä; pitäisi puida sitä mistä masennus johtui ja mikä vuosien saatossa johti masennukseen ja ahdistukseen.

Minua nyt ottaa silleen akateemisen sivistyneesti hiukan päähän se, että en pääse lähelle omia kokemuksia, tunteita ja muistoja. Jotta voisin muistaa miltä joskus on tuntunut, jotta ne asiat tuntuisivat tosilta että tiedän niiden tapahtuneen ja olleen syitä olotilaani. Koska jos ne tuntuvat vierailta, niin... eihän siinä ole mitään järkeä! Se on sama kuin kantaisi vettä kaivoon, ei se siellä pysy. Jos ei voi kokea sitä omaksi ja aidoksi tunteeksi, ja hyväksyä sitä, niin turhaa kai siellä terapiassa ramppaa...

Ehkä tässä kohtaa myönnämme, minä ja monta muuta persoonaani, että niitä tunteita on tukahdutettu. Ne ovat pelottavia. Niiden on vaikea antaa tulla, ainakaan terapeutin nähden. Kerran olen kyynelehtinyt, eli sillä tavalla hienostuneesti. Liikuttunut, herkistynyt. En kaatanut maailmantuskaani, traumojani, kuiluunputoamisen ja tuhoutumisen pelkojani terapeutille. Mutta se tuntuu siltä kuin hajoaisin sisään päin, romahtaisin. Siitä ei kuulu mitään ääntä, ehkä pieni huokaus ja henkäys kun sydän hajoaa tai jotain murtuu.

Se on pelottavaa. Enkä tiedä onko terapeuttini se oikea käsittelemään asiaa. Tahtoisin kokeilla jotain muuta. Ehkä yritän ottaa asian puheeksi ensin hänen kanssaan... koska hän on pitkään alalla toiminut, joten uskon hänen osaavan ottaa sanomiseni ja tunteeni asiallisesti, koska minä ne myös asiallisesti ilmaisen. On ollut ihanaa tämä 1 ½ vuotta olla jonkun järkevän ja suhteellisuudentajuisen ja normaalin ihmisen vastaanotolla. Hän normalisoi minulle asioita, kertoo mikä on asianmukaista reagointia. Huomaan käyttäväni sitä tyyliä jo itse töissä. Olen kerrassaan tasapainoinen ja uskottava. 

Olen palannut tämän blogin kuosissa siihen mistä lähdin. Tämä vaaleanpunainen unelma on kerrassaann söpö. Hain jotain syksyistä, haikeaa. Mutta minulle on avautunut nyt elämässäni jotain uutta, sellaista mille olen pitkään sulkenut silmäni. Haaveilen mahdottomasta, mutta annan itseni haaveilla. Olen herkkis, romantikko vaikka sitä ei kukaan usko.