Itku pitkästä ignoorauksesta

Olen mielestäni itkenyt tavallista useammin viime kuukausien aikana tai sitten en vain muista itkujani. Yleensä itken ja herkistyn kuitenkin hormoneiden myötävaikutuksesta, kun taas nyt olen havainnut itkeväni muutoinkin. Tänään oli erikoinen itku, ja luulen että sen itki joku muu. Joku vanha turhautuminen ja raivo. Minun teki mieli lyödä ja takoa jotain, ja nyrkit vain hamusivat ilmaa. Olisi tehnyt hyvää piestä tyyny tai jotain. Tavoitin myös jotain erikoista... jotain sen turhautumisen ja vihan takana. Luulen laukaisevan tekijän olleen siinä, että katsoin itseäni jumppatunnilla peilistä, ja todella näin itseni pitkästä aikaa. Katsoin itseäni, näin kaikki ne viat kehossani joista haukun itseäni, ja tunsin etten todella ansaitse sitä sättimistä ja kritiikkiä, miten voin arvostella ja julmasti rääkätä itseäni, kehoani ja mieltäni. 

Kotona itkin pitkään ja hartaasti miten paljon itsevihaa ja vihaa muita ihmisiä kohtaan olen tuntenut. Minua ei olisi saanut jättää ja hylätä ilman vastauksia, ei kukaan. Hylkääminen ilman selityksiä on vain ja ainoastaan väärin. En ole ansainnut sitä. Minä olen arvokas, ei minua saa sivuuttaa. Mikään ei oikeuta siihen. Vaikka minä olisin mokannut, se ei poista oikeuttani saada kunnioittavaa kohtelua, kenenkään mokat eivät poista oikeutta ja tarvetta tulla kohdatuksi ja kuulluksi. Emme ole virheettömiä. Tämän olisin halunnut joillekin exilleni sanoa. 

Vihasin myös isääni ja äitiäni. Isääni erityisesti. Mikään ei oikeuttanut hänen poissaoloaan ja perheensä hylkäämistä lapsuudessani. Ymmärrän inhimillisestä näkökulmasta miksi niin tapahtui, mutta se ei ollut oikein. Isän toiminta oli pelkuruutta, turhauttavaa ja vihastuttavaa. Kuin olisin taistellut näkymätöntä vastaan, sillä niin taistelinkin. Ja olematonta, sillä jumalaa ei ollut. Se oli isän puheissa ja toiminnassa, jumalaa itseään ei ollut. Miksi isä hylkää olemattoman takia lapsensa? En tiedä. Miksi yksinäisyys, hiljainen huone ja omiin ajatuksiin (=rukoukseen) vaipuminen on moninkertaisesti tärkeämpää ja houkuttelevampaa isälle, kun tulla perheen pariin tapaamaan puolisoaan ja lapsiaan, olemaan vierekkäin ja sylikkäin ja juttelemaan päivän kulusta... tutustumaan elämänsä tärkeisiin ihmisiin? En tiedä. Asia olisi ehkä helpompi ymmärtää itsellenikin, jos uskon tilalla olisi jotain todellisempaa, kuten ihminen. Jos isällä olisi ollut toinen nainen, tai alkoholi tai jokin muu helpommin ymmärrettävä addiktion kohde, olisin ehkä voinut jo aiemmin saada kiinni siitä miten väärin hän on toiminut. Pettäminen ja päihderiippuvuus ovat negatiivisia ja tuomittavia asioita, uskominen ei kai sitä ole, koska usko on moraalisesti ja terveydellisesti terveempi elämäntapa. 

Tai sitten en olisi yhtään sen paremmassa tilanteessa. Olisin yhtä pihalla kuin nytkin.

Työstöä

Nyt tiedän miksi kaipaan taukoa kirjoittamisesta. Kirjoittaessani ulkoistan itseni, en tunnista enää kirjoittamaani. Olen pyöritellyt sanoja aivan liikaa elämäni aikana, luottanut siihen, että puhuminen, käsitteet ja sanallistaminen auttavat minut ylös kuopasta. Olen pystynyt purkamaan traumojani pinnallisesti sanoiksi, mutta en silti ole päässyt käsittelemään niitä - tunteiden kanssa. Välillä muistoja ja osia on noussut pintaan, mutta ne ovat sukeltaneet takaisin tavoittamattomiin. Tiedän niiden olemassaolosta, mutta en saa niitä sulamaan itseeni. En puhumalla, on uskallettava tuntea, käydä läpi mitä kamaluuksia on tapahtunut. 

Huomasin joutuvani edelleen työstämään ajatustani siitä, ettei minulla olisi mitään oikeutta valittaa ja velloa traumoissani. Tai oikeastaan, mitä edes tiedän traumoista oikeisiin traumoihin verrattuna? Kävin työnohjaajan luona, ja puhuimme asiakastapauksista, ja vedin oman puheosuuteni ihan varmoin ammattilaisen ottein, mutta heti kun suljin suuni, pääni täyttyi omilla jutuillani enkä pystynyt oikein seuraamaan keskustelua. Aloin ahdistua ja painua kasaan, huono omatunto itsesyytöksineen valtasi mielen. Mitä syitä minulla muka on vatvoa ja märehtiä ongelmiani, minulla on niin saamarin monta asiaa hyvin, ellei jopa täydellisesti tässä elämässäni, että on todella supernoloa ja epäkiitollista heittäytyä itsesääliin ja uhriutua. Sitten jostain nappasin kiinni siitä, että tämä ei ole minun kokemukseni, tämä on minulle syötettyä lapsuuskodin propagandapaskaa, minä en itse ajattele näin. Minä olen yksilö, minulla on oikeus omassa henkilökohtaisessa elämässäni käsitellä asioitani omissa mittasuhteissani. Ja kyllä, minulle on tapahtunut pahoja asioita, se että vanhempani ja heidän vanhempansa ovat mieltäneet hyvän elämän edellytykseksi vain aineelliset asiat, ei tarkoita että asia todellakaan olisi niin. 

Yritin terapiassa puhua dissosiaatiosta. Että en tiedä kuinka vahvana se minulla oikeasti on. On niin paljon ajanjaksoja, joita en muista. Ehkä kyseessä on kuitenkin ennemmin torjunta, kuin puhdas dissosiaatio, paitsi kiintymyssuhteeseen liittyvissä asioissa tunteet ja muistot olen todennäköisesti lohkonut pois. Niitä en tavoita paitsi kun jokin sopiva ärsyke ne laukaisee. Kuten ihastuminen ja kiintyminen. Sitten onkin sellainen sirkus päällä, että en epäile hetkeäkään ettenkö olisi traumatisoitunut. 

Noihin juttuihin koitan päästä käsiksi rauhoittumalla ja antamalla tunteiden tulla... 

Kun vain saisi nukkua joidenkin asioiden ohi

Päässä jyskyttää. Alan tajuta, että mun nuoruuteni oli tässä. En jaksa olla varsinaisesti katkera, mutta hirveän surullinen olen. Itkettää pirusti, tosi moni asia. Eniten itkettää se, että olen ollut niin peloissani ja surullinen aina. Pelko on väistynyt ehkä enemmän kuin suru. Nyt, kun olen alkanut vähitellen tehdä asioita mistä saattaisin nauttia (ja nautinkin), ja haaveilla valmistumisesta, koen surun valtaavan alaa. Minä olen joutunut niin kauan pitämään pimennossa itseäni, ajattelemaan etten ole tarpeeksi ja etten kelpaa. Nyt teen töitä noiden ajatusten ja tunteiden kanssa, koitan onkia esille sen mistä kaikki on saanut alkunsa. Nyt aikaa on ehkä kulunut sen verran, että voin käydä niitä läpi tunnetasolla. Asiapitoisen kuoren läpi on porauduttu hitaasti, mutta onneksi se on tuottanut tulosta. Mitä ilmeisemmin dissosiaatio ja muut puolustuskeinot ovat tähän saakka pitäneet huolen siitä, että olen siirtänyt tunteeni muualle. Jokainen "osa" on kantanut omaa taakkaansa ja keinoaan selvitä. (Minullahan ei ole mitään dissosiaatiohäiriötä diagnosoitu, mutta tunnistan hyvin vahvat tunnetilan ja vireystason vaihtelut itselleni ominaisiksi, ne tulevat esiin tietynlaisissa ongelmatilanteissa. Jälkikäteen on ollut vaikea muistaa yksityiskohtia tapahtuneista, en pysty palauttamaan mieleeni tunnetta tai sen intensiteettiä - saatan vain todeta olleeni todella surullinen tai kauhuissani, mutta tuntuu kuin se ei olisi tapahtunut minulle. Epävakaa diagnoosi on olemassa. Vaikka se ei kuvaa minua täysin.)

Suren ja pelkään edelleen vaikka olen samanaikaisesti vapautuneempi ja onnellisempi kuin vuosiin. Olen onnellinen kun olen uskaltanut alkaa toteuttaa itseäni, pitämään itsestäni huolta, tiedostamaan rohkeasti millainen olen ja mitä tarvitsen. En ole varma pystynkö kaikkea noudattamaan, vanhat tavat vievät helposti mukanaan. Sorrun vanhoihin virheisiin. Mutta askel kerrallaan. Suurin suruni ja pelkoni on että jos en kohtaakaan ihmisiä, joiden kanssa tuntea ja kokea yhteyttä ja ymmärrystä ja tykkäämistä. Molemminpuolisesti. Että joudun jatkamaan tätä vaellusta pimeässä.

Olen valvonut koko yön. Tänään olisi paljon velvoitteita, joista mietin että voisinko perua ne. Olisin vain koko päivän itsekseni rauhassa kotona. Lähden kohta aamukahville johonkin ensimmäisenä vastaantulevaan paikkaan, joka suvaitsee avata ovensa aikaisin. 

Tällä hetkellä minulla on fiilis, että taidan pitää blogista taukoa, tai ainakin käydä harvemmin postailemassa. En tiedä, onhan näitä kausia ollut ennenkin. Koen vain, että nyt minua itseäni hyödyttää enemmän sisäänpäin käpertyminen näissä asioissa. Varmasti tulen kuulumisia taas jossain kohtaa kirjoittamaan.