Koti + uskonto = trauma?

Jumalauta. Olo on jotenkin tosi ahdistunut kun olen alkanut muistaa niitä tunteita ja kokemuksia jotka liittyvät lapsuuden uskonyhteisöön ja sen ilmapiiriin. Omat vanhempani eivät olleet kaikista pahimpia ja stressaavimpia tapauksia, vaan ne muut ääliöt. Vanhempani ovat aika pidättyväisiä ja rauhallisia (pelkäävät varmaan kasvojensa menetystä, paitsi äiti silloin kun sillä on joku oma traumareaktio päällä niin saattaa olla täysin pitelemätön eikä sitä rajoita mikään häpeäntunne jne.) Kokouksiin ja rukouksiin vaan liittyi niin voimakas hurmoksellisuus että siinä tilanteessa olen ilmeisesti oppinut dissosioimaan itseni henkisesti pois siitä hetkestä. En pysty vieläkään keskustelemaan kenenkään näihin asioihin sekaantuneen ihmisen kanssa, koska alan oikeastaan välittömästi paeta pääni sisällä ja korjata oloani siedettävämmäksi haitallisilla defensseillä. Jo tietyt sanat alkavat kasata kehoon stressitilaa.

Yhdeksi tärkeäksi terapian tavoitteeksi on tarkentumassa ulkopuolisuuden tunteen korjaaminen. Syntymekanismi liittynee todennäköisesti niihin traumaattisiin kokemuksiin mitä on tullut taaperoiässä hylätyksi tulemisesta (hoito on ollut vain mekaanista suorittamista), lapsuuskodin ilmapiiristä (vanhempien vihamielisyys ja omat traumat) sekä uskontoon liittyvä eristäytyminen henkisesti muista. Uskonnolla myös kylvettiin lapsiin pelkotilat ja heidät saatiin turvautumaan jumalaan ja seurakuntaan pelolla. Ei ole tervettä... 

Ja erityisen mielenkiintoinen pointti on edelleen se miten ovelaa ja kieroa yhteisöjen harjoittama psykologinen peli on: lapsenkaan ei suvaita kritisoida tai kyseenalaistaa uskoa, jumalaa ja oppia tai auktoriteetteja koska se on paholaisen työtä. Uskoa ei voi ajatella järjellä, näitä asioita ei voi rationaalisesti ymmärtää... Sitä meille sanottiin. Siksi kysymyksiin ei myöskään vastattu asiallisesti, ei otettu kantaa lasten miksi näin ja näin tapahtuu pohdintoihin. Oikeastaan kaikkeen vastattiin raamatulla, se on ikuisesti kestävä totuus koska se on jumalan sanaa. Keskeistä on siis uskoa sokeasti siihen.

Nyt särkee hirvittävästi taas päätä. Tässä kohtaa alkaa keho pettää kun on paljon stressiä vaikka koitan sitä välttää. Yritän olla murehtimatta asioita joille en mitään voi. Tarkoitus oli kirjoittaa jotain fiksua mitä luin ICD-10:stä dissosiaatiohäiriöiden kriteereistä mutta vittu niin varmaan taas. Tänään ei onnistu oikein mikään :)

Vapaaherratar

Viikonloppu, miten olen saapumistasi odottanutkaan! Tämä viikko on ollut hälinää ja hässäkkää, työasioiden järjestelyä ja silleen. Takaisin työelämään siis. Olen ollut myös täynnä kevättunnetta, sitä kun sydän pakahtuu ja on vain niin hyvä olla valoa ja aurinkoa ihaillen.

Nyt tuntuu että terapia vasta pääsee käyntiin. Ei ole enää niin sanaton ja vaitonainen olo kuin alussa... Ensimmäinen puoli vuotta meni siinä että en keksinyt mitään mitä sanoa kun menin terapeutille. Nyt hahmottelemme jo yhdessä mitä tärkeitä asioita olisi joihin keskittyä toisena vuonna. Terapeutti sanoi että koskaan ei ole Kelalta tullut hylkyä toisen ja kolmannen vuoden jatkohakemukseen, koska ensimmäisen hakemuksen yhteydessä siellä jo kuulemma katsotaan asiaa niin että Kela sitoutuu siihen kolmeen vuoteen... Totta kai voi muutoksia tulla ihmisen elämään... aina ei se terapia voi jatkua jos se ei ole tarkoituksenmukaista... Eli odotan nyt siis luottavaisin mielin hakemuksen käsittelyä.

No se mikä psyykkisen puolen kohdalla on helpottanut, niin fyysinen puoli sitten temppuilee... Minulla on ollut pahoja päänsärkyjä ja pahoinvointia viime aikoina enkä tiedä mikä voisi olla syynä. Toisaalta on ihanaa kun tuntee jotain ja kykenee tunnostelemaan omaa olotilaansa. Ehkä tuo oman kehontuntemuksen ja havainnoinnin kohdalla on ollut niin suuria puutteita, että sitä pitää opetella. Ruoan suhteen on opittava mistä ruoasta tulee hyvä olo ja mistä paha - se opettaa myös säätelemään syömistä kun tiedostaa milloin tulee karkinsyönnin raja vastaan. Nykyään riittää muutama pala suklaata kun ennen piti vetää koko levy :)

Olen iloinen, se tuntuu hyvältä.

Terapiassa osa 400

Viimeiset ajat ovat olleet hyvin kummallisia. Tunnen olevani samaan aikaan hyvin sekaisin että hyvin selväjärkinen. Tuntuu siltä kuin minusta olisi viimeisten viikkojen aikana karissut pois jotain teeskenneltyä ja vuosien saatossa rakentamaani pintaa. Mies sanoo, että olen iloisempi, avoimempi ja läsnä. Aloin itkeä koska siltä minusta tuntuu. Ehkä olen alkanut tuntea luottamusta elämää ja miestä kohtaan oikeasti, ei vain järjen tasolla vaan myös tunteella. Jokin vittumainen kyynisyys on loitontunut.

Ehkä terapia on tehnyt tehtävänsä, ehkä tämän hetken olotila on seurasta pitkään tehdystä "työstä" ja tapahtumista joita olen kokenut. Terapiassa on käsitelty tänä vuonna entistä suhdetta ja uskontoasioita -jälleen- ja olen alkanut pistää asioita uuteen perspektiiviin. Tuo suhde, kuin myös aiemmat suhteet ja lapsuus ovat herättäneet vahvoja tunteita ja flash-backeja mikä tekee olostani myös sekavan. Menneisyyden tapahtumat ovat alkaneet vyöryä päälleni hetkittäin kuin hyökyaallot mutta sillä erotuksella että tällä kertaa tunnen sitä oikeaa aitoa ja alkuperäistä tunnetta - en mitään sekundaaritunteita. Valvoin viime yönä ja tunsin kuin minusta olisi "kuorittu" jotain pois - pinttyneet ajatukset ja hokemat ja mallit. Tunsin sen tunteen minkä olen tuntenut lapsuudessa yksinjäämisestä, perheen sisäisistä ongelmista, ensimmäisestä poikaystävästä erotessa ja viime suhteessa. Järjetön kauhu joka tuntuu sydämessä saakka ja ne hiljaiset sekunnit ennen sanoja minä jätän sinut. 

Olen tähän saakka hakenut niitä ihmisiä jotka todennäköisimmin jättävät minut. Ja olen vielä omalla toiminnallani vauhdittanut tätä prosessia. Kuulun ilmeisesti niihin säälittäviin ihmisiin, jotka testaavat toisen ihmisen välittämistä, koska ovat jääneet vaille vanhempien ehdotonta rakkautta. Pidätkö minusta vaikka teenkin sikamaisen tempun? Ai et. Nyt vasta olen alkanut päästä sen tosiasian jäljille, että olen jäänyt paljosta paitsi - turvallisuudesta ennen kaikkea. Lapsuuteni on ollut täynnä kamalia pelkoja ja yllättäviä tapahtumia, joissa aikuiset ovat panikoituneet ja jättäneet minut ja muut lapset yksin - "Eihän lapsi tajua, ei kerrota sille mitään." 

Minun elämässäni tärkeimmät turvan- ja rakkaudenantajat ovat olleet välillä pelottavia, vihaisia, halveksivia ja paniikissa. Tunnetasolla yksin jäämisen trauma on syvä, ja lapsen on pärjättävä siinä yksinäisyydessä tavalla tai toisella. Minä olen pärjännyt olemalla itsenäinen, riippumaton ja tunnetasolla sitoutumaton. On ollut aivan käsittämättömän hyvä onni päästä terapiaan koska tähän saakka olen pitänyt yllä niin vahvaa valeminää joka on suojannut minua uusilta pettymyksiltä.

Tuskin kukaan tietää kuka olen. Kukaan ei tiedä sitä miten herkkä olen ollut lapsena, miten voimakkaasti olen tunteet kokenut. Tässä on lapsien kohdalla suuria eroja tempperamenteissa ja sillä on ihan biologinen pohja - jotkut reagoivat voimakkaammin, intensiivisemmin ja pitempään kuin toiset. Joillekin reaktioista palautuminen kestää. Tällainen yhtälö - voimakkaasti reagoiva ja korkea tempperamenttinen lapsi yhdistettynä tunnetason hylkäämiseen ja yksinjättämiseen - ennustaa aika huonoa.

Olen iloinen että terapiassa on saavutettu jotain konkreettista, jotain mikä selittää minulle sitä miksi asiat ovat olleet niin monimutkaisia. Odotan kevättä, opiskeluja, kesätöitä, rakkaiden kanssa olemista. Olo on haikeakin, koska on myös rakkaita joita en voi nähdä. He ovat poissa - he ovat hävinneet vuosia sitten (ei ole enää sitä isää tai äitiä jotka toivoisin kohtaavani, on vain katkeroituneet muistot - ei ole isovanhempia koska he ovat kuolleet) tai lähteneet - entiset poikaystävät joiden muisteleminen saa itkemään koska he ovat olleet niitä joihin olen yrittänyt uskaltaa kiintyä sillä olen rakastanut heitä kaikesta huolimatta. Tai juuri siksi.

Positiivinen psykologia

Paasasin ystävälleni positiivisen ajattelun merkityksestä; hän kun on jumissa omassa elämässään, siinä missä minäkin omassani :) Omalla kohdallani en tiedä miten lähden tätä tästä kehittämään, on näitä opiskelumotivaatio-ongelmia ja asumisjuttuja. Olen antanut itselleni armon aikaa kesän kynnykselle saakka, sitten haluaisin tietää vietänkö seuraavan vuoden täällä samalla kaavalla vai olisiko viimein se hetki jolloin voisin tehdä irtioton kaikesta mahdollisesta. Opiskelut jäihin, hyvästit hetkellisesti läheisille ja lähtisin etsimään sitä kaipaamaani vapautta maailmalta. Olen jo tovin haikaillut pääseväni nautiskelemaan jostain aivan toisenlaisesta ympäristöstä kuin kylmä ja pimeä Suomi - kesän vietän täällä mielelläni, mutta en kyllä ole talvi-ihminen. Se vaikuttaa mielialaani ikävällä tavalla. Ehkä tästä kaukomaankaipuusta lisää myöhemmin.

Mutta se positiivinen ajattelu. "Ihmisten vahvuuksien tutkiminen on positiivisen psykologian aluetta, ja samalla siinä pyritään löytämään keinoja onnellisuuden lisäämiseksi. Onnellisuus ei ole kiinni vain geeneistä ja hyvästä onnesta, vaan sitä voidaan lisätä. Positiivisen psykologian piirissä pyritään kehittämään tapoja ehkäistä psykologisten ongelmian syntyä mm. luonteen vahvuuksia ja hyveitä kehittämällä. Esimerkiksi kirjassaan Optimistic Child (1995) Seligman kertoo, miten lasten optimistisia asenteita lisäämällä voidaan ehkäistä masennusoireiden syntyä lapsilla ja nuorilla."

http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=onn00001&p_teos=onn&p_selaus= Antti S. Mattila - Duodecim 2008.

Ihmisten vahvuuksia ja positiivisuutta tutkivan psykologian haaran ei ole tarkoitus syrjäyttää tai edes perinteisempää psykologiaa, vaan sen fokuksessa on pikemminkin se miten ihmisten elämänlaatuun voisi parantavasti vaikuttaa - eli lähtökohta ei ole se miten parannetaan jo olemassaolevat ongelmat vaan keskitytään siihen miten niitä voisi ennaltaehkäistä.

Positiivisen ajattelun merkitys on helppo tyrmätä niiden taholta jotka jo sairastavat jotain mielenterveyden sairautta tai ovat sairastumassa tai kenties näkevät sitä lähipiirissä. Joidenkin mielestä ajattelun merkityksestä puhuminen tarkoittaa sitä, että sairas ihminen leimataan ja vastuu laitetaan hänelle. Masentuneelle voidaan nimittäin edelleen herkästi sanoa, että ryhdistäydy ja lopeta se ongelmissa vellominen. Terapeuttini sanoi, että on olemassa vakuuttavaa tutkimustulosta sen puolesta, että monien mielenterveysongelmien taustalla on traumatisoituminen ja se taas tarkoittaisi, että ihminen on oikeasti "haavoittunut" psyykkisesti. Joku pystyy toipumaan vaikeista kokemuksista ilman apua, jotkut yksilöt selviävät paremmin. Jotkut reagoivat psyykettä haavoittaneisiin kokemuksiin sairastumalla psyykkisesti, osan psyyke korjaantuu ja he voivat elää tasapainoisesti.

Mutta se positiivinen puoli taas... Voisin kuvitella, että negatiiviset ihmiset reagoisivat tällaiseen positiiviseen ja vahvuuksiin perustuvaan ajatteluun niin, että turhaa haihattelua, perusteetonta ja todellisuudesta vieraantunutta taivaanrannan maalaamista. Totta kai niin sanotaan, koska perusnegatiivinen ihminen haluaa suojella itseään valmistautumalla jo ennalta pahimpaan ja pettymyksiin. Se on omanlaisensa puolustusmekanismi välttää mielipaha. Mielestäni olisi terveempää pohtia juuri sitä miten vaikeita asioita ja elämän tuottamia pettymyksiä voi käsitellä niin että ne eivät jäisi vaivaamaan eivätkä vaikuttaisi jarruttavasti ja negatiivisesti elämään. 

Miksi pettymyksiä pitäisi pelätä? Niitä ei voi ennalta tietää ja loppujen lopuksi ei välttääkään. Pettymyksillä en missään nimessä tarkoita traumaattisia tapahtumia - ihmisiä ei voi valmentaa siihen että he saattavat menettää läheisiään yllättäen, kohdata väkivaltaa tai jäädä työttömäksi. Ihmisillä on unelmia ja tavoitteita, niitä ei voi aina saavuttaa mutta voi rakentaa uusia. 

Ehkä osa vaikkapa masennuksesta selittyy sillä, että ihmisten on pärjättävä omillaan, vaikeuksista ei puhuta ja kun asiat kasaantuvat, syntyy reaktiivista masennusta. Toisaalta on myös sanottu, että masennus on luonnollinen seuraus ikävistä asioista, koska ihminen yrittää sillä tavoin parantaa itsensä. Eli se että ihminen masentuu jonkin suuren ja hänen elämäänsä muuttaneen asian seurauksena, voikin olla ihan "normaalia", ei patologista. Siis jos masennus on sitä että ihminen nuolee haavojaan kunnes on jälleen valmis jatkamaan elämäänsä eikä se kroonistu. Kehitykseen liittyvä masennus on varmasti eri asia - siis jos kasvuolosuhteisiin on liittynyt jotain mikä vaikuttaa koko persoonan kehittymiseen negatiivisesti ja joka oireilee aikuisuudessa masennuksena. 

Aihe on mielenkiintoinen ja varmastikin palaan siihen vielä kunhan löydän tarmoa paneutua siihen vielä lisää.

Terapiavuosi nro 2

Toisen vuoden hakemus Kelalle on jätetty, ja voi että inhoan sitä tunnetta kun jää vain odottamaan lopputulosta. Uskoisin, että hakemukseni ja perusteluni ovat vakuuttavat ja olen satsaamisen arvoinen. 

Mitä tapahtuisi jos en saisi kuntoutuspsykoterapiaan tukea? En pystyisi maksamaan 120 euroa viikossa tai edes 60 euroa viikossa terapiasta itse. Joutuisin lopettamaan terapian kun se on vasta juuri päässyt alkamaan ja tiedän suurin piirtein minkä kanssa pitäisi työskennellä. No, luultavasti hankkisin rahat jostain edes parin kuukauden käynteihin jotta lopettaminen ei tapahtuisi kuin seinään. Jaksamiseni ei ole terapian varassa nyt, mutta myöhemmin terapian keskeneräisyys varmaan alkaisi vaivata.

Minkä kanssa tässä sitten työskennellään? Erotraumojen ja muiden voimakkaiden kokemusten sekä ongelmallisten skeemojen. Näistä aineksista muodostuu ne elementit jotka tuottavat otollisena aikana uupumusta. Uupumus johtaa yritykseen korjata asiat vetäytymällä itseensä, mikä johtaa elämänmuutosten kanssa masennukseen kun tuntuu että ei ole kellekään tärkeä, kukaan ei välitä. Trauma hylkäämisestä aktivoituu ja masennus kroonistuu. Positiivinen palaute ei ole uskottavaa, mistään ei kykene uskomaan mitään hyvää. Välillä herää halu antaa ja ottaa vastaan läheisyyttä mutta masennus voittaa. 

Juuri puhuin terapiassa siitä kuinka vaikea on uskoa eläneensä todella opiskelujen alussa niin syvällä masennuksessa. Koko koti tuntui muistuttavan siitä että olen siellä yksin, eikä tilanne tule muuksi muuttumaan. Masennus on minulla lamaantumista ja ahdistavia ajatuksia. Lamaannus on sitä että ei kykene tekemään mitään omatoimisesti vaan tarvitsee ulkoa tulevan paineen saadakseen aikaiseksi asioita. Kerron vertauksen sille miltä tuntuu elää masentuneena joka vaikuttaa ulospäin "normaalilta"; se on kuin tarpoisi suossa tai liimassa - joutuu tekemään paljon enemmän töitä ja kuluttamaan enemmän energiaa kuin ne joiden askel on kevyt. Omat askeleet jäävät kiinni, ne painavat helvetisti.

Alkuvuosi on mennyt pohtiessa sitä mitä nämä persoonallisuuden kehityshäiriöt oikein ovat. Voisiko asia olla niin paljon "yksinkertaisempi", että minulla on ollut elämässäni vaikeat kohdat, jotka ovat sidoksissa eroamiseen, muuttamiseen ja muuhun yksinjäämisen kokemuksiin joista on seurannut masentuneisuutta. Nuorempana kriisit ovat olleet syvempiä koska en ole osannut tukeutua läheisiin ja apua ei ole ollut saatavillakaan. Selviäisinkö nyt paremmin erokriiseistä? Varmastikin. Masennus ja aktivoituneet traumat selittävät osan epävakaa ph- diagnoosista - ja kyseinen dgn on usein yhteydessä kompleksiseen traumaan. Voiko niitä edes erottaa? Epävakaan taustalla ajatellaan olevan lapsuuden traumatisoitumista, mutta persoonallisuushäiriö on pysyvämpi ja vakiintuneempi mikä näkyy arjessa. 

Toisaalta haluan ajatella, että minulla on toivoa. Voisin olla se "normaali" ja iloinen oma itseni joka olen joskus ollut. Mutta niin paljon on näitä vuosia mennyt yksin pohtiessa ja olen oikeastaan kasvanut täysi-ikäiseksi masennuksen ja yksinäisyyden "parissa", että ei ole ihme jos on sekava käsitys siitä millainen aikuinen on. 

Jos vain jokaisella voisi olla joku joka auttaa, jonka tukeen voisi luottaa. Itse uskon siihen, että vaikka asiat olisivat paskasti niin niihin voi tulla muutos, tulee aika jolloin elämä on parempi. Totta kai sen eteen tulee jotain tehdä, mutta jos ihminen on niin rikki ja uupunut että ei itse jaksa, niin ystävä tai edes viranomainen auttaisi ja tekisi töitä sen eteen että elämä olisi elämisen arvoista.