Kamaluutta

Olen aavistuksen harmaalla. En tiedä dissosioinko. Näin tänään oudon ihmisen, jouduin hetkeksi samaan seuraan hänen kanssaan. En ole mikään psykiatri tai alan ammattilainen muutenkaan, mutta hän vaikutti psykoottiselta. Se erikoislaatuinen katse, epäluuloisuus, kaikki mitä en vain osaa kuvailla ja pukea sanoiksi, sai minut virittäytymään ja ahdistumaan. 

Silloin minulla alkoi loksahdella palasia paikalleen. Olen kohdannut tuollaisia outoja ihmisiä aiemminkin. Pienenä lapsena herätyskokouksissa. Toisessa todellisuudessa eläviä ihmisiä, jotka eivät nähneet minua vaikka katsoivat. Mumisivat omiaan, aistivat omiaan. Se yhteyden katkeaminen ihmisiin oli murskaavaa pienelle lapselle. Kun kaikki muut menettivät kontrollin, itkivät, huusivat, kiljuivat, kierivät maassa. Minä yritin olla kuin en olisi ollutkaan. Olla kuin se kaikki olisi ollut normaalia, ja minua ei olisi... niin mitä? Pelottanut? Ahdistanut? En tiedä, en osaa sanoa. Ehkä jotain sellaista. Mutta en voinut antaa niiden tunteiden tulla. Koska jos olisin pelännyt tai ahdistunut, minä olisin joutunut hakemaan turvaa vanhemmista. Eikä heitä saanut häiritä. Koska heillä oli tärkeämpää tekemistä.

Ei ihme jos olen yksin. Yksin tässä maailmankaikkeudessa. Minut on vain jätetty. Menetän kosketuksen itseeni, ja jotain mystistä tapahtuu kun toinen ihminen "menettää mielensä". Kun ei olekaan sitä jaettua ymmärrystä tilanteesta. 

Pinnan alla olisi eri puolia, jotka tulisivat esiin jos tulisi tarpeeksi vahva triggeri. Ne tulisivat, tiedän sen. Pieni 8-vuotias, joka on vastuussa maailman pelastamisesta. Vielä pienempi, ehkä taapero, joka myös hajoaa yksin jäätyään. Oih, kamalaa. 

Puhelu isältä

Miten pienet asiat voivatkaan laukoa päälle oloja. Sain puhelun isältä, joka jälleen oli oma huokaileva itsensä, kaikkitietävä ja silti ei mitään tietävä, oikea takinkääntäjä. Keskustelu hänen kanssaan on välillä aika raskasta, koska hän saattaa muuttaa näkökulmaansa täysin sen mukaan, mitä tulkitsee toisen haluavan. Hän on aluksi hyvin ehdottomasti jotain mieltä, kunnes sanon vastapainoksi että onhan asiassa varmaan muitakin ulottuvuuksia, minkä hän mitä ilmeisimmin tulkitsee/kokee täysin päinvastaiseksi mielipiteeksi, ja yhtäkkiä hän hylkääkin aiemmin sanomansa täysin alkamalla mitätöidä niitä ja puhua niitä vastaan. Hän ei linkitä asioiden eri puolia päässään, eikä sano että aika mutkikas asia, onhan se noinkin, vaan hän valahtaa täysin toiseen moodiin. 

Miksi näin "pieni" asia saa minut ahdistumaan ja pois tolaltani? Se, että isäni on joustamaton ja minun kokemukseni mukaan yrittää mielistellä sen mukaan mitä toinen ihminen sanoo? Isäni mitätön piirre, jolla ei pitäisi olla merkitystä enää? Tämä piirteen muistaminen kolahtaa aina vain uudelleen puutteelliseen perusturvallisudentunteeseeni. Minun elämässäni ei ole ollut henkisesti sitä turvallista selustaa, mitä olisin ehdottomasti tarvinnut ja kaivannut. Isälläni on itsellään mitä ilmeisimmin (pahojakin) kiintymyssuhde- ja itseymmärryksen ongelmia. Ne kuvastuvat isästäni huokuvana epävarmuutena ja rajattomuutena. Ne piirteet tihkuvat esiin noissa keskusteluissa hänen kanssaan, kun hän ei pysty seisomaan omilla jaloillaan. Se palauttaa minut taas kokemaan yksinäisyyttä, epävarmuutta, pelkoa. 

Isä on ollut turvaton ja keinoton liittyen parisuhteeseensa, meihin lapsiin, koko perhesysteemiin sekä sosiaalisiin suhteisiin muiden ihmisten kanssa. Äidilleni hän ei ollut tasavertainen kumppani: hän pakeni parisuhteen vastuuta ja kommunikaatiota äitini kanssa, eikä ollut henkisissä asioissa lempeän jämäkkä meille lapsille. Kun olin pieni, hän otti meiltä lapsilta kyllä kiukun vastaan, siinä hän on aina ollut parempi kuin äitini, mutta hän ei kyennyt silti sietämään lasten vaatimuksia ja haluamisia ja olemaan jämäkkä ja pitämään rajoja. Hän myöntyi aina, antoi periksi tai vähintääkin "siimaa" sille, että antaisi periksi. Hän pelasi itselleen aikaa, ja pääsi hetkeksi pois itselleen ahdistavasta tilanteesta. Hän luisti yhteisestä rintamasta äidin kanssa, ei pitänyt lupauksia ja sopimuksia heidän "yhdessä" laatimistaan säännöistä. Hän liittoutui meidän lasten kanssa, ei hyväksynyt äidin tästä aiheutunutta kiukkua, vaan vetäytyi perheensä luota mieltään osoittaen - samalla kuitenkin väittäen ettei ollut vihainen eikä mitään ollut vialla. Hän siis petti meidän kaikkien luottamuksen: äidin ja lapsien, eikä kantanut vastuutaan kumpaankaan suuntaan. Isällä ei ollut selkärankaa olla tasavertainen kumppani äidilleni, vaikka sitten riidellä hänen kanssaan suoraan, tai mennä terapiaan, vaan hän lipesi joukoista. Äitini jäi yksin, ja oli siitä hyvin turhautunut ja vihainen. Äiti osoitti sen isälle, joka entisestään vetäytyi itseensä.  Isä pakeni seurakunnan toimintaan, mistä olen niin monta kertaa puhunutkin, sille hän osoitti uskollisuutta ja rakkautta, siellä hän vallitsi isäni kaipaama selkeys ja käsikirjoitus. Vikaa oli molemmissa, tiedän sen. Tuollainen dynamiikka on vahingollista koko perheelle. 

Toinen ongelmakohta tuli suhteessa elämään yleensäkin ja muihin ihmisiin. Isältä ei tullut ymmärrystä maallisen elämän ongelmiin ja sen monimutkaisille ilmiöille. Koska vanhempieni, erityisesti isäni mielestä maailmaa seurakunnan ja uskon ulkopuolella ei olisi kuulunut olla. Isän maailma oli hyvin pieni ja mustavalkoinen, ja hänen mielestään kenenkään ei olisi tarvinnut lähteä "maailmalle" tekemään mitään, olisi vain ollut hyvä olla syrjässä niin paljon kuin mahdollista. [Se on hänen perusasenteensa, joka ei muutu mihinkään, mutta toki hän sanallisella tasolla tässäkin asiassa vääntyy vaikka mille mutkalle jos me lapset puhumme muutoista ja opiskeluista jossain muualla: hän mielistelee ja myöntelee läpinäkyvästi, vaikka voimme aistia kaikesta että sanat ovat pahasti ristiriidassa hänen todellisen mielipiteensä kanssa.] Ja hän protestoi ja osoitti mieltään, omalla hiljaisella tavallaan, jos (kun) me lapset kuitenkin päätimme uskaltautua kurottamaan jonnekin hänen sietoalueensa ulkopuolelle. Sillä epäsuoralla tavalla hän osoitti, ja sai minut tuntemaan, että jos teimme vastoin hänen tahtoaan, ei hän ollutkaan enää tukena ja turvana näille pyrkimyksille. Isäni hävisi turvaamasta selustaani ja elämääni jos lähdin liian kauas. Hän halusi pysyä sillä mukavuusalueella, jossa hänellä oli hyvä olla, eikä hän tarjonnut meille apua itsenäistymiseen ja omien siipien kokeilemiseen. Sen sijaan hän varoitteli, heijasteli omia pelkojaan ja ahdistuksiaan meille. Isän ymmärrys, tuki ja rakkaus oli siis sittenkin rajallista, hänen vakuutteluistaan huolimatta. Tämä asetelma on saanut minut tuntemaan suurta syyllisyyttä siitä, että olen halunnut jotain muuta, ja että olen lähtenyt pois kotoa, pois isän käden ja katseen ulottuvilta. Olen tuntenut syyllisyyttä että hylkään hänet, teen hänelle pahan mielen, aiheuttanut huolta. Minun olisi siis pitänyt olla häntä varten, suojella häntä, vaikka todellisuudessa hänen olisi pitänyt auttaa minua turvallisesti maailmaan ja omaan elämään. Omista tunteistaan huolimatta.

Ymmärrän nyt olleeni itse maailmasta ja kokemuksista kiinnostunut lapsi; vilkas ja ulospäin suuntautunut, maailmalle haluava. Ja isäni mielestä se on ollut epäilyttävää, pahaa, jopa syntistä. Ja sen tunteen imaisin itseeni lapsena. Olen sen ajatuksen yli päässyt, lähdinhän pois kotoa heti lukion jälkeen, mutta mitään keinoja minulla ei ollut kohdata "maailmaa" ja ihmissuhteita. Erityisesti isän pelot muita ihmisiä ja ihmissuhteita kohtaan ja niiden välttely oli imeytynyt minuun todella syvälle. Vaikka en sitä tietoisesti huomannut. Mutta, kyllä vuodet ovat näyttäneet sen, että olen samastunut isään paljon, ottanut hänestä mallia, ja irtaantuminen hänestä on ollut vaikeaa. Omat vanhemmatkan kuuluisi "murhata" jollain tavalla omassa mielessään, että pääsisi heistä oikealla tavalla irti, heidän elämästään, heidän odotuksistaan ja kaitsemisestaan, jotta voisi elää omaa elämää. Isä on ollut niin kiltti, sääliä herättävä, ja hän on tätä puolta halunnut korostaa itsessään, jotta me emme olisi kohdistaneet häneen negatiivisia tunteita, koska niitä hän ei läheisriippuvaisena kestä, joten edelleen hän kummittelee mielessäni. Ja pohdin, miten saisin murhattua hänet mielessäni.

Minulla on ollut nuoruuteni ja aikuisikäni ajan tunne, että minulla ei itsellänikään ole selkärankaa ja jotain turvaa elämässä. Ei turvasatamaa. Vanhempani ovat vetäytyneet suojaamasta minua kumpikin omista syistään: isä halunnut suojella itseään ikäviltä tunteilta, äidistäni taas on huokunut halu saada meidät äkkiä pois kotoa, jotta hän pääsisi itse eroamaan isästäni. Luulen, että isälläni saattaa olla jokin sosiaalisten tilanteiden pelko, koska hän välttelee mahdollisimman pitkälle omien kuvioidensa ulkopuolelle lähtemistä, ihmisten tapaamista. Hän ihannoi askeettisuutta. Mutta eipä häntä terapiaankaan saa. Vain minä voin käydä terapiassa ja vaikuttaa siihen, miten käsittelen nämä kokemukseni.

[Olen aina voinut luottaa siihen, että fyysisesti minusta kyllä huolehditaan, ja että vanhempani olisivat pelastaneet minut lapsena "kiipelistä". Toki se on tuonut myös psyykkistä turvan tunnetta, esimerkkinä voin vertailla miten lapsuudenystäväni isä käyttäytyi minun ja kaverini ollessa jotain ala-asteikäisiä, perheen koira oli aggressiivinen vieraille ja meinasi käydä päälleni kun yritin lähteä kotiin. Perheen isä vain nauroi asialle ja lähti pois. Kaverini ei saanut pidettyä isoa koiraa aloillaan ja se pääsikin hyppimään ja näykkimään minua kun juoksin pihasta. Tuolloin olin täynnä vihaa sitä miestä kohtaan, ja ajattelin kuinka hyvät vanhemmat minulla on, minun isäni ei ikinä koskaan olisi toiminut noin! Minun isäni pelastaisi minut pulasta, suojelisi ja turvaisi.] 

Häpeä ja hajaannus

Alkuvuosi on mennyt minulla kohtalaisen rauhallisesti, mutta pari asiaa ovat saaneet paljon pahaa aikaiseksi. Olen yrittänyt opiskella ja tehdä töitä samaan aikaan. Opinnoissani joudun viemään töitäni muiden arvioitavaksi, mikä on paha. Olen itkenyt silmät päästäni siitä hyvästä, että joku minussa ei kestä painetta tulla nähdyksi ja arvostelluksi, vaikka kyseessä on seminaarityö ja lopputyö. Joudun laittamaan itseni alttiiksi muille ihmisille, ja samaa joudun tekemään töissä. Minun tulisi kyetä johonkin omana itsenäni, esitellä omia tutkimustuloksiani ja johtopäätöksiäni ja ideoitani muille. Se tuntuu mahdottomalta. Aiemmat opinnot olen sivuuttanut tyystin tyrkkäämällä ne jollekin vähät välittävälle sivupersoonalle, joka on mennyt rimaa hipoen kaikesta läpi (no välillä paremminkin kyllä), mutta nyt törmään pitkästä aikaa tähän ongelmaan ja ne ydinongelmani konkretisoituvat jälleen. Se kokemus, että minä en ole fiksu, en osaa, epäonnistun, olen paska. Todella paska. Siinäpä se. Joku ottaa nuo konkreettiset suoritukset hoidettavakseen, sysää tunteet syrjään, on vain pintaa palavereissa ja seminaareissa. Selviän dissosiaation avulla. Sitten, yksin kotona havahdun kamalaan häpeän tunteisiin, siihen tuntemukseen että nyt minä paljastun, nyt kaikki näkevät miten huono olen.

Herään yöllä painajaisiin, ja aamut ovat pahimpia. Silloin häpeä ja epäonnistumisen tunne ovat lähimpänä ja raaimmillaan, en ole saanut unenpöpperössä pystytettyä ja viritettyä vielä suojauksiani tarpeeksi ylös. Havahdun unesta voimakkaisiin tunteisiin, ja ajattelen etten jaksa. En jaksa tätä kaikkea yksin. En jaksa käydä läpi omia ongelmiani, kun pitäisi pystyä opiskelemaan ja tekemään töitä. Töissä olen jälleen pikku tyttö, joka on jätetty yksin selviytymään, olemaan osaavampi ja tekevämpi ja aikuisempi kuin onkaan - minulla ei ole kompetenssia tähän työhön. Tai sitten omat vaatimukseni ovat liian korkealla, ja voisin tehdä sen osaamisen rajoissa mitä minulla on. Huomaan vain lipsuvani omista henkilökohtaisista rajoistani, antaudun liiaksi mukaan tunteella työhöni, eläydyn ihmisten kertomaan ja uuvutan itseni. Kunpa uskoisin, että voin tehdä hyvää työtä olemalla myös hieman etäisempi ja rajaavampi. Näistä häpeän tunteet kumpuavatkin, siitä että annan itsestäni liikaa, yritän auttaa liikaa, kuten yritin tehdä äitini ja isänikin kanssa, mutta en osannut. Epäonnistumisesta seurasi pettymys ja häpeä. Äiti ei parantunutkaan, aikuiset nauroivat pikkuvanhalle minälle, yritin olla täydellinen mutta silti isä ei palannut kotiin.

Olen aika hajallaan tällä hetkellä, ja kestää pitkään että saan kasattua itseäni. Onneksi kohta on loma.

Eilen ja tänään olin vapaa

Dissosiaatio on sulanut kevään aikana hiljalleen, mistä olen iloinen. Olen jossain määrin päässyt eteenpäin isäsuhteen työstämisessä: olen ymmärtänyt, että minun ei todelle ole tarve ja velvollisuus suojella häntä, ja myötäillä elämänvalinnoillani hänen toiveitaan, jotka taas kumpuavat hänen peloistaan. Ala, jota olen opiskellut, on suoraa seurausta kokemistani emotionaalisista laiminlyönneistä ja hengellisyyden nimissä tehdystä väkivallasta. Olen valinnut turvallisen ja työllistävän alan. Olen valinnut sen, koska en uskonut minusta olevan muuhun. Olen valinnut sen, koska koin velvollisuudekseni auttaa ihmisiä. Enää en ajattele ja koe samalla tavalla, ja uskallan irrottautua isästä.

Tämä on ollut tiedossani varmasti jo pitkään. Erona aiempaan on siinä, että nyt minulla on enemmän jaettua tietoisuutta eri dissosioituneiden osien välillä, ja pystyn liittämään traumakokemuksia todelliseen itseeni. Kykenen tuntemaan ja suremaan, ja muistamaan sen, kuljettamaan mukanani. Minä luotan itseeni ja selviytymiseen niin paljon, että tunnen muurien madaltuneen eri osien välillä. 

Otan myös omat tunteeni ja kokemukseni vakavammin. Pidän tunnemuistojani minulle totena. Minä olen ollut avuton ja kauhuissani vanhempieni ja muiden aikuisten hulluuden edessä, ja minä olen joutunut siinä tilassa uskomaan kaiken mitä he ovat sanoneet. Minä olen joutunut vääristelemään ja vääristymään, jotta en olisi hajonnut. Sillä on ollut valtaisa vaikutus minuun, ja minulla on kaikki oikeus nyt hoitaa itseäni ja tehdä kuntoutumiseni olosuhteet mahdollisimman hyväksi. Tutustua itseeni.

Olen onnellinen, huomasin sen eilen ja tänään. Kaikesta paskasta huolimatta olen onnellinen tässä hetkessä. Tiedän, että kun kesätyöni alkaa, energiavarastoni ovat taas lujilla, ja taantumusta voi tulla. Mutta tiedän olevani matkalal kohti parempaa, tämä on yksi elämänvaihe ennen valmistumista, ja sen jälkeen voin taas miettiä suunnitelmiani uusiksi.

Googlasin mielenkiinnosta erään henkilön, joka vaikutti hyvin voimakkaasti lapsuuteni seurakunnassa. Hän oli vankilassa istunut talous-, väkivalta- ja huumerikollinen, josta tuli jumalan armosta evankelista. Rikoksista hän ymmärtääkseni pysynyt erossa, mutta elämä vaikuttaa muuten olleen yhä edelleen repaleista ihmissuhdesotkujen ja muiden ongelmien muodossa. Mutta mitäpä sitä itseään tutkailemaan, eihän sellaiselle ole tarvetta, koska synnistähän kaikessa on kyse - ongelmia on koska ihminen on syntinen, ja synnistä pääsee kun pyytää niitä jumalalta anteeksi. Synti on samaan aikaan ihmisen sisällä ja ulkopuolella; se voi tulla ja mennä ja ihmisen pitää vain turvata jumalaan ja tehdä parannus. Ihmisessä itsessäänhän ei voi olla varsinaisesti kehitettävää ja parannettavaa koska tunteet on poissuljettu, niitä ei kuulu kuunnella koska ne ovat maallisia, saatanallisia. Ihminen on paha. Tätä samaa paskanjauhantaa löysin lehtijutusta kyseisestä evankelistasta. Jumala koettelee, ja on antanut vaikeuksia jotta hän ymmärtäisi elävänsä vain jumalan armon varassa. Niin. Tästä syystä en koskaan kykene olemaan isäni kanssa läheinen, koska hän on samanlainen hullu. Eikä se siitä muuksi muutu.

Tällaiset esimerkit auttavat minua ymmärtämään aina vain paremmin sitä, millaisen henkisen pahoinpitelyn kohteeksi olen joutunut. Tulen vihaamaan heitä loppuelämäni. 

Hyvää aikaa vanhempien kanssa - sitä on ollut

Ymmärsin yhtäkkiä, että minullahan on ollut paljon huolenpitoa ja rakkautta elämässäni. Minulla on aina ollut välittävät ja rakastavat vanhemmat vaikka minusta olisi tuntunut miltä. Olen sen tiennyt koko ajan, ja paljon siitä kirjoittanut miten sanallisesti vanhemmat ovat tunteitaan tunnustaneet, mutta epäonnistuneet aika rankastikin tietyissä vanhempien ja perheen kasvu- ja kehitystehtävissä. Nyt olen pitkästä aikaa yhteydessä tähän vanhemmista lämpimästi ajattelevaan puoleeni. Ja yritän ottaa siitä kaiken irti.

Sanoinpa mitä tahansa, tiedän vanhempieni haluavan minulle ja sisaruksilleni vain parasta, joskus omalla kömpelöllä tyylillään. Minä en ole tämän "sairaampi" johtuen juuri tietystä perusturvasta lapsena. Kuitenkin samanaikaisesti toisenlaisesta turvattomuudesta johtuen olen traumatisoitunut, ja ne traumat todennäköisesti ovat ohjailleet elämääni. Olen jäänyt yksin, ihmisiä on kadonnut, kuollut, sairastunut. Minä pelkään katoamista, kiintyminen on sen vuoksi vaarallista. Se on tällä hetkellä ehkä selkein kipupisteeni, joka vaikeuttaa elämistä. Kuten myös oma kelpaamattomuuden tunteeni. Koen olevani huono ja tyhmä.

Sellaisena hetkenä keksin yhtäkkiä ajatella mitä isäni sanoisi jos kuulisi ajatukseni. Hän sanoisi hetkeäkään epäröimättä, että olen mitä ihanin ja kaunein tyttö, joka on fiksu ja ajattelevainen joka ansaitsee tulla kohdelluksi kauniisti juuri omana itsenään. Ymmärrän nyt kuinka paljon minun on pitänyt ladata kaikkea negatiivista ja pahaa isäni niskaan jotta voisin pitää itseni kaukana hänestä ja suojautua. Olen kärsinyt elämäni suurimmat kivut isäni vuoksi (hän ei voinut asiaan vaikuttaa, hän sairastui), enkä haluaisi sellaista enää kokea. Haluan nyt pitää mielessäni isän lempeyden, kun kykenen ja uskallan sen tunnistaa ja tunnustaa. Hetken kuluttua joudun sen taas kieltämään itseltäni, koska en kestä näitä tunteita. Dissosiaatio on ihmeellinen, niin yhtäkkinen. 

Läsnäolon pelottavuus

Koen tässä hetkessä eläväni kohtalaisen seesteistä vaihetta elämässäni. Mikään ei ole laukaissut traumamuistojani, eli en ole kokenut kovin intensiivisiä ihmissuhteita hetkeen. Tiedän tasapainon olevan hauras ja rikottavissa, mutta en murehdi sitä nyt. Toisaalta tiedän, että jos haluan joskus parisuhteen, minun on väistämättä lähestyttävä traumojani ja niihin liittyviä reaktioitani.

Kirjoitin viimeisimmästä episodista loppukesästä. Herkkänä ja vilkkaan mielikuvituksen omaavana ihmisenä minulle riittää jokin sanaton kemia sysäämään tunteeni vuoristoradalle. Koin tämän kyseisen ihmisen kanssa kemiaa ja jotain hyvää erilaisuudestamme huolimatta. Toisaalta se on eheyttävää. Ymmärtääkseeni toista ihmistä, ja pitääkseen hänestä ei tarvitse olla samanlainen, ei ihastunut eikä rakastunut eikä edes kiinnostunut romanttisessa mielessä. Ihminen voi tuntua jossain sielun sopukoissa, hänessä voi olla jotain tuttua ja viehättävää vaikka tietää sen yhteyden olevan jotain pelottavaa ja merkki ehkä jopa vaarasta. Trauma. Laiminlyönti. Tuossa ihmisessä on sitä jotain. Sitä ihmistä janoaa ja kaipaa, kuin kaipaisi osaa itsestään. Eheyttämisen lisäksi voi siis kokea myös yhtäaikaista hajautumisen tunnetta. Paradoksaalista. 

Tunnistin tässä ihmisessä jotain itseäni. Tai pikemminkin olin näkevinäni ja tulkitsin, koska en voi tietää pitikö kuvitelmani paikkansa. Joskus ajattelen, että voisin olla varmempi ja avoimempi omissa tuntemuksissani, ja kertoa niistä ihmisille. Avoimelle keskustelulle on yllättävän usein tilaa ja tilausta. Omia tuntemuksia, heijastuksia ja tulkintoja ei toki tarvitse eikä saakaan esittää totena, mutta niitä voi käyttää keskustelun avauksena. Olin aavistanut joitain asioita aivan oikein tämänkin ihmisen kanssa, mutta en koskaan ottanut niitä puheeksi. Joskus voisi luottaa intuitioonsa.

Kaipaan jotain hänessä. Kaipaan niitä hiljaisia hetkiä, kun on sanottu jotain olennaista ja ilmaistu pieni pala itseä, ja toinen on ottanut sen vastaan pelkästään hiljaisella hyväksyvällä katseella. "Minä tiedän". Ja kun sen jälkeen ei voi sanoa enää mitään, koska ei halua antaa itsestään enää yhtään enempää tuolle tuntemattomalle, joka lähtiessään veisi ne palaset mukanaan. Jonnekin maailman ääriin, josta häntä ei enää koskaan tavoita.

Läsnäolo ja yhteys, pelottavia asioita. 

Miksi meistä ei puhuta

Katselin villasukkaa tehdessäni keskustelua kosteikon kasvateista Inhimillisessä tekijässä. Keskustelijavieraat Liimatainen, Rainio ja Kellomäki kertoivat omista elämistään kuningas alkoholin varjossa ja hetkittäin myös hukuttamana. Kaikilla kolmella on ollut vanhemman alkoholismin värittämä lapsuus, ja kaksi ensin mainittua kertovat olevansa myös itse alkoholisteja, joskin nyt absolutisteja. Kellomäki kirjoittaa blogissaan vanhemman alkoholismin pitkästä varjosta, joka näkyy vielä silloinkin kun on oma perhe, välit alkoholistiin ovat jo vuosia olleet olemattomat ja asiat ovat periaatteessa hyvin. 

Kosteikon kasvatit kertovat tärkeää tarinaa lapsen unohtamisesta ja hylkäämisestä. Pienten lasten on pitänyt kasvaa niin kovin nopeasti isoiksi ja vastuuntuntoisiksi, jotta ovat voineet huolehtia pienemmistä sisaruksistaan, tai he eivät ole voineet olla itse angstaavia murkkuja koska se rooli oli varattu ailahtelevaiselle alkoholistille. Alkoholistivanhemman tarpeet ja tunteet ovat menneet aina kaikesta edelle. En tiedä, en osaa kuvitella, miltä tuntuu kun oma vanhempi valitsee päihteen lapsensa sijaan. Kun lapsi ihan konkreettisesti hyljätään, tai kun lapsi ei edes ymmärrä tulevansa hyljätyksi koska vanhempi on aina ollut humalassa, eikä muuta kokemusta ja todellisuutta ole. 

Paitsi että tiedänhän minä. Tiedän miltä tuntuu kun vanhempi valitsee jonkun muun tai jotain muuta kuin minut. Minun vanhempani olivat aina läsnä, jos ei isän uskoontulovaiheen vapaaehtoistöitä lasketa, vanhempani eivät olleet päihtyneitä, päinvastoin he pitivät huolen että me lapset tietäisimme miten syntistä ja turmiollista päihteet olivat. Ja kuinka onnekkaita olimme, kun perheessämme ei sellaisia ongelmia ollut. Mutta minä tiedän miltä tuntuu kun vanhempi ei ole läsnä. Minä tiedän miltä tuntuu kokea moninkertainen hylkääminen ja mitätöinti: ensin vanhemmat jättävät minut yksin hullujen kirkuvien itkevien ja kaatuilevien ihmisten keskelle itkien ja rukoillen itse, huutaen jollain kielillä. Sitten he eivät ymmärrä että he ovat hylänneet minut, minun yksinjäämisen kokemustani ei ymmärretä eikä tunteen oikeellisuutta tunnusteta. Päinvastoin, minulle sanoitetaan ja tuputetaan tarinaa siitä kuinka onnellinen ja hyväosainen perheemme on kun meillä ei ole sellaisia ongelmia, meillä on asiat hyvin. Minulla ei siis ollut oikeutta kokea pahaa oloa perheessäni. 

Edelleen tunnen jotain käsittämättömiä tunteita kun mietin lapsuuttani. Nykyhetkessä taas pelkään etten koskaan voisi puhua taustastani ja niistä tapahtumista, koska en tiedä tulisinko ymmärretyksi. Olisivatko kaikki ihmiset vanhempieni puolella? Sanoisivatko he, että no mutta sinullahan oli kunnolliset vanhemmat, sinulla oli ruokaa ja huolenpitoa ja rakkautta, sentään vanhempasi eivät juoneet ja hakanneet? Niin, eivät he tehneet niin. Minulla oli kaikkea aineellista ihan tarpeeksi, myös aineetonta huolenpitoa vähintään sen mitä lapsi tarvitsee. Mutta jostain tärkeästä jäin paitsi. Minua ei ollut. Minua ei saanut olla, koska se minä oli vääränlainen. 

Menisin vertaistukiryhmään jos uskaltaisin. Ehkä joskus, jos aika on kypsä. Siellä olisi saman kokeneita ihmisiä, heille ei tarvitsisi selittää. Olen saanut vertaistukifoorumeilta luettua muiden tuntemuksia, ja tunnistan niissä itseni. Toivon, että aika olisi kypsä puhua myös julkisesti hengellisestä ja psyykkisestä pahoinpitelystä ja laiminlyönnistä, ja siitä että pelkkä kulissien ylläpito ei tee lapsuudesta hyvää. Myös "hyvien vanhempien" ja "kaiken saaneilla" lapsilla on oikeus tunteeseensa mikäli he kokevat, että heitä on laiminlyöty. Monet saattavat pitää heitä meitä kiittämättöminä. Mutta olkoon sitten niin. Mielestäni meistä pitäisi puhua.

Paljon kestettävää

Tällä viikolla sisäinen maailmani on liikahdellut ja järkkynytkin aika tunnepitoisesti. Ja koska olen viettänyt viime vuodet pääsääntöisesti varsin askeettista tunne-elämää, tämä tuntuu nyt kovin kummalliselta. Elämässäni ihmiset ovat olleet kohtuullisen vakaita ja turvallisia, heidän kanssaan olen voinut ennakoida elämääni. Ne ihmiset, jotka ovat potentiaalisia aiheuttamaan oireita, olen koittanut pitää loitompana. Kuten sukulaiset. Kuten ihastukset. 

Nyt olen pohdiskellut erään ihmisen kanssa syntyjä syviä. Pitkän kaavan kautta. Pohdintaa, joka ei merkitse hänelle mitään, mutta minä olen taas hetkellisesti avannut yhteyden mielen mustaan aukkoon. Mustassa aukossa on... no, mustaa. Siellä ovat vastaukset (voiko koskaan olla mitään vastauksia?) siihen miten olen tällaiseksi kasvanut, muokkautunut ja sementoitunut. Miksi matkaan eteenpäin yksin, aina vain, miksi en pyri siihen mihin niin monet muut. Miksi se tuntuu niin kamalalta. Toteuttaa ikiaikaista tarvetta olla yhteydessä toisiin ihmisiin ja perustaa perhe. 

Tunnen kamalaa puistattavaa oloa kun lapsuuden muistot koputtavat kuvainnollisesti mieleni eteisessä. En tiedä haluavatko ne tulla varsinaisesti kylään, mutta jostain syystä ne välillä käyvät kurkistamassa ikkunoista ja koputtamassa oveen. En ole uskaltanut päästää niitä sisään, pidän ne ulkona. 

Pelkään, että parisuhde ja lapsi romahduttaisivat kaikki suojamuurit, eteisen ovi ei pitäisikään enää ja haamut muistoineen raivaisivat ja murtaisivat tien sisään. Minä en enää päättäisi siitä kuka tulee tai menee minun talossani. Sitä en halua. Minä pelkään. Pelkään järkyttävän paljon läheisyyden ja rakkauden tuomaa menettämisen pelkoa. Pelkäisin puolison inhoavan minua, katsovan parempia, kauniimpia ja haluttavampia naisia, pettävän, jättävän. Pelkäisin, että lapsesta tulisi puolisolle minua tärkeämpi. Että minä joutuisin olemaan kateellinen omalle lapselleni. Koska pelkäisin taantuvani omaan lapsuuteeni, jossa olen menettänyt vanhempien huomion ja rakkauden. Minä olen joutunut väistymään, koska nuorempi sisareni on saanut huomion itseensä. Ja vaikka en olisi kateellinen lapselleni, vaikka kykenisinkin tuntemaan iloa, pelkäisin näkeväni lapsessa itseni ja sitä kaikkea mitä en saanut. Muistot palaisivat, ja surisin itseni kuoliaaksi.

En kestä vanhemman rakkautta lapseensa. En kestä nähdä sitä, en kestä miten se huokuu vanhemman sanoista ja teoista ja olemuksesta, miten silmissä on jokin äärettömän kaunis ja liikuttunut katse kun vanhempi puhuu lapsestaan. Tiedän vanhempieni tuntevan rakkautta minua kohtaan, he kuolisivat puolestani. Tiedän sen. Nämä samat ihmiset ovat tuottaneet minulle tuskaa ja ristiriitaa. Osaltaan elämä ja sen arvaamattomat käänteet, kuolemat, sairastumiset, vanhempien omat ongelmat. Rakkauden ja kiintymyksen kääntöpuoli ovat näyttäytyneet minulle niin monta kertaa elämässäni, että minusta on tullut ylivarovainen ja kaikkea pahaa ja epäonnistumista ennakoiva. Ettei taas tarvitsisi kokea sitä miten jonkin ihmisen rakastaminen tuottaa kipua. 

Traumatisoitumiseni näkyy siinä, että puhun näistä samoista asioista kuin ne olisivat tapahtuneet toiselle ihmiselle. Saattaisin raportoida niistä ilman kosketusta itseeni. Tämä viikko on ollut siitä poikkeuksellinen, että olen hetkellisesti hereillä. Tällainen minä olen, nämä ovat osasia minusta. Minä todella olen tällainen, ja kuitenkin suren ettei kukaan minua näe. 

Sosiaalisten tilanteiden pelko

Voi kamala. Aloitin jokasyksyisen sosiaalisten tilanteiden altistusharjoitteeni. Pähkäilen menenkö jollekin työväenopiston kurssille tai muuhun ryhmäharrastukseen. Tämä projekti on agendalla joka syksy. Näihin ryhmätoimintoihin liittyy minulla valtavat pelot ja tunnelataukset. Minulla on niistä kammottavia kokemuksia, luonnollisesti yliopiston massaluennot ja vieraat ihmiset ovat lisänneet katastrofin sävytteisiä tuntemuksia.

Olen harrastanut ryhmäliikuntaa ala-asteikäisenä. Olen ollut urheiluseurojen toiminnassa mukana. Olen käynyt harrastuksissa. Mikä minua sitten nykyään vaivaa, miksi en vain ole saanut jatkettua samaa rataa? Syitä on monia. Ei syitä sille miksi en ole mennyt vaan syitä sille miksi jo ajatuskin tuntuu pahalta. Koulukiusaaminen. Ei tarvinne selittää. Uskontopropaganda, jolla aivopestiin pelkäämään kaikkia ihmisiä ulkomaailmassa.

Edelleen aikuisena ihmisenä minä, tai joku minussa, pelkää sosiaalisia tilanteita kuin kuolemaa. Mutta dissosiaatio hoitaa homman. Jos on pakko. Jos paine käy liian suureksi. Jos en joku kerta selviäkään. Joku minussa muistaa miltä tuntuu mennä ahdistaviin ihmisjoukkoihin. En minä tiedä kuka muistaa. Se muisto vain on niin vahva, sen jonkun päässä ja muistikuvissa. Sen jonkun on oltava lapsimoodi, tietenkin. En ole niin tarkkaan analysoinut asiaa, koska välttelen tällaisia tilanteita nykyään. Siedätyshoitoa on käydä yliopistolla silloin tällöin, mutta en  pystyne menemään enää millekään kursseille. En halua pakottaa itseäni traumatisoitumaan uudelleen.

Se muisto on ikävä. Tunnen kehossani miten pakenen pääni sisällä. Minä koitan olla näkymätön. Minä koitan olla kuin en olisikaan. Minä niin toivoisin, että en olisi. Minä todella häviän eikä minua enää ole, tavallaan. Pystyn eläytymään olemattomuuteen niin vahvasti että todella kuvittelen ettei minua nähdä, eikä minuun kiinnitetä huomiota. Sellaiseen moodiin pelkään joutuvani edelleen kun ympärillä on ihmisiä. Ihminen voi olla terveellä tavalla ajatuksissaan ja omassa päässään muiden keskellä, mutta minä olin niin stressaantunut ja häpeilevä, että katosin. Eri asia.

Yritän lievittää ihmiskammoani käymällä kaupungilla ja istumalla kahviloissa, käymällä leffassa. Joissain olotiloissa se on hyvä asia, joissain huono. Minulla ei vielä ole niin hyvä itsetuntemus, että osaisin aina sanoa mikä minulle milloinkin on hyväksi.

Pinnassa

Tyhjyys ja ahdistus, tervetuloa. Elämässä ei ole mitään mieltä, se on osaltani ohi. Olen sisältä ihan tyhjä ja toivoton.

Mikä tähän johtaa, aina uudelleen? Inhoan herkkyyttäni, inhoan sitä etten jaksa hakeutua ihmisten seuraan, toisaalta viihdyn vain harvojen ja valittujen kanssa, muut lähinnä kuormittavat minua. Jospa löytäisin ihmisiä, joiden seurassa voisin olla rennosti, oma itseni, kokea hyväksyntää ja levollisuutta. Mutta heitä on harvassa. 

Herkkyys saa aikaan sen, että mikään asia, tapahtuma, tunne tai ihmissuhde ei ole yksinkertainen. Kaikki pitää prosessoida niin perusteellisesti ja syvällisesti, että sattuu. Ehkä koitan ennakoida ja ehkäistä kipua, johon suhteet lähes väistämättä johtavat. Jollain tavalla. 

Kun ihastun, alan pelätä. Alan raivota ja suojautua. Kiintymisen ja ihastumisen tunteet eivät ole minulle normaaleja, olen pyrkinyt välttämään niitä koko elämäni. Voin tuntea niitä ainoastaan etäältä. Olen myös tuominnut itseni tuntemisesta, olen tajunnut sen vasta hiljattain. Olen ollut itselleni vihainen siitä, että tunnen. Että olen heikko kun ihastun. Ja vielä sellaisiin joita en voi saada.

Ihastumisen myötä lapsuus nousee pintaan, totta kai, koska tutut tavat tuntea, reagoida ja toimia, nousevat esiin. En osaa vieläkään muuta. Pään sisällä on valtava lauma ääniä, jotka pyrkivät kumoamaan toisensa. Lopulta en tiedä enää mikä on totta, mihin luottaa, mitä aistin ja tunnen. Lopulta olen hiljaa. Ja sillä tavalla ei voi saada mitään. Mutta pelko toimia ja tehdä on liian suuri, traumaosa ottaa vallan. Järjellä ymmärrän, mutta sisin sanoo toista. 

Ehkä olisin onnellisimmillani yksin, kesäiltana meren rannalla auringonlaskua katsellen. Silloin maailmassani ei olisi muita ihmisiä, eikä äänet vaatisi minua suorittamaan elämää. 

Kiinni

Kohta on viimeinen terapiakerta ennen kesälomia. Aion kysyä terapeutilta mikä minua hänen mielestään vaivaa, ja mitä tästä eteenpäin olisi hyvä keskustella. Haluaisin hänen olevan jotain mieltä minusta. Haluaisin kertoa etten tunnista itseäni useinkaan, joudun kysymään muilta ihmisiltä olenko todella tehnyt tai sanonut jotain. En tunnista itseäni menneistä vuosista. Tämäkö on ollut hinta traumatisoivasta kasvuympäristöstä? En tiedä kuka olen ja miksi näin. Muistan vieraantumisen kokemukset lapsena, sen että jäin itselleni hyvin vieraaksi vaikka olin kovatahtoinen lapsi. Minä en oppinut kuka olin, pohjimmiltani. Edelleen olen kuorta ja roolia. Minä yritän peittää ja suojata itseäni haavoittumiselta. Joudun olemaan kylmä ja kova.

Vanhempieni ja minun keskinäinen suhde askarruttaa. Ehkä siihen palataan terapiassa. Kuten myös eri moodeihin. Nyt ahdistaa ja surettaa. Paljon. Minä olen hankkinut elämääni tasaisia ja tietyllä arkisella tavalla varmoja ihmisiä, mutta olen pitänyt sillä yllä valeminääni. He eivät ole ymmärtäneet suruani, tarvettani käsitellä vaikeita aiheita. Se mitä on nykyhetkessä kietoutuu tiiviisti menneisyyteen koska niin se minulla toimii. Järkipuheella ei minua liikauteta enää mihinkään enkä anna kenenkään vähätellä kokemuksiani.

Miten ulkoistat itsesi vanhempana

Päivä on ollut väsyttävä ja raskas. Yritin lukea kirjaa lasten uskonnollisesta kaltoinkohtelusta, mutta en jaksanut vaan nukahdin useamman tunnin päiväunille. Heräsin nyt, ja ahdistaa. Olen tätä ennen ollut pitkään ajattelematta hengellisyyden vaikutuksia minuun, en ole antanut ajatuksiani sille mitä sellainen hihhulointi on minulle tehnyt. Se on tehnyt aika paljon. Minun on vain vaikea ymmärtää sen tapahtuneen minulle. Mikä sinällään sopii kuvaan, koska onhan se manipulointi, elämän ylihengellistäminen ja vääristely kasvattaneet kuorta ja tehneet minusta "robotin". Onhan koko lapsuuteni ollut hengellisyyden läpitunkema, en ole saanut vanhempiini todellista yhteyttä, enkä myöskään ikätovereihini. Sisaruksiini.

Mieleeni tuli tänään "keskustelu" äidin kanssa. Hänen kertomansa mukaan hänen ei ole tarvinnut koskaan puhua meille lapsille ehkäisystä koska on pitänyt meitä niin fiksuina että ymmärrämme asian tärkeyden itsekin. Tästä tilanteesta on aikaa jo vuosia, silloin en osannut reagoida kommenttiin millään tavalla. Nyt se tekee minut hyvin vihaiseksi ja surulliseksi yhtä aikaa. Miten äiti voi ulkoistaa itsensä tällaisessa asiassa noin perinpohjin? Mistä hän kuvitteli meidän saaneen tarvittavat tiedot, koulusta? Koulunko vastuulla on käydä keskustelu siitä miten itsestä ja omasta kehosta välitetään ja pidetään huolta, ehkäistään ei-toivottuja raskauksia ja tauteja? Onko opettajien ja terveydenhoitajien velvollisuus opettaa tämä lapsille? Vai tarkoittiko äiti kenties sitä, että me lapset olimme itse vastuussa tiedon hankkimisessa ja asioiden läpikäymisessä? Että äidillä tai isällä ei ollut minkäänlaista roolia tässä asiassa? 

Tähän äitini kommenttiin kiteytyy moni asia lapsuudenperheessäni; vanhemmillani ei ollut osaa eikä arpaa asioihin, lapsen kehitykseen, asiat vain tapahtuivat joidenkin ulkopuolisten voimien turvin. Vanhempien ei tarvinnut käydä keskusteluja, ei tarvinnut ottaa vastuuta. Tunteet kanavoitiin muualle. Perheen sisällä ei ollut pahaa, se oli ulkopuolella. Ongelmat ratkesivat kun rukoili apua jumalalta, joka toimi kuten parhaaksi näki. Kaikessa uskottiin jumalaan. Jumala auttoi löytämään oikeat ratkaisut elämään, jumala toi esiin ja osoitti ne juuri oikeaan aikaan, piti vain luottaa häneen. 

Sellainen huomio tuosta keskustelusta äitini kanssa. Eihän äiti hyväksynyt avioliiton ulkopuolista seksiä tai muita syntejä ollessaan vielä yhdessä isäni kanssa. Mutta tuohon aikaan hän oli alkanut varmasti jo erkaantua henkisesti seurakunnasta ja isästä, ja olivathan vanhemmat toki laittaneet merkille etten minä uskonut enkä aikonut elää sitä elämää. Siihen he eivät onneksi enää puuttuneet kun aloin olla täysi-ikäinen ja seurustella, ja siihen ajanjaksoon tuokin episodi liittyi.

Kiitos vanhempien, hukuin maailmaan. Siihen maailmaan, jossa halusin elää ja olla ilman pelkoja ja ahdistusta. Koska se toinen, lapsuuden hihhulimaailma oli sairas ja kieroutunut. Mutta en osannut olla omassa maailmassanikaan. Kun muutin lapsuudenkodista, kärsin suunnattomasta turtuneisuudesta, välillä ahdistuneisuudesta, peloista, jännittyneisyydestä. Olin myös hyvin lapsenomainen monessa asiassa, ja nyt ymmärrän käyttäneeni tuolloin sitä roolia jonka olin oppinut noin 8-9- vuotiaana kun hihhulointi oli kai kaikista pahimmillaan. Joku minusta oli jäänyt sille lapsen tasolle, sovelsin sitä selviytymiskeinoa vielä 10 vuotta jälkijunassa kun en muuta osannut. Olin hyvin mustavalkoinen asioiden suhteen (kai teinit on?), minulla ei ollut mitään tulevaisuusperspektiiviä. Olin reipas ja iloinen ja sosiaalinen ulospäin. Sisältä olin hukassa. Tunsin etten selviä yksin, mutta tukahdutin sen tunteen. En päästänyt tietoisuuteen. Minulla ei ollut muita selviytymiskeinoja, koska en ollut niitä oppinut. Eikä minulla ollut enää sitä "lapsenuskoa" joka minulla joskus oli ollut. En enää uskonut siihen paskaan.

Minun on hyvin vaikea tehdä edelleen päätöksiä tai suunnata elämääni jonnekin. En osaa toteuttaa haaveita. En tiedä kuinka paljon se on luonteenlaiskuutta, ja kuinka paljon siitä on menneisyydestä johtuvaa. Koska en osaa ajatella tulevaisuutta ja itseäni aktiivisesti siihen vaikuttamassa. En uskalla tehdä muutoksia ja siirtoja, koska alitajuisesti kai odotan jonkun muun tekevän ne, jonkun muun tulevan ulkopuolelta tekemään minut onnelliseksi. Niin ei pitäisi olla, ja ehkä koitan koko ajan tehdä asialle jotain, käsittelemällä menneisyyttäni. 

Miehet

Luin eräästä blogista miten naispuolinen henkilö oli päätynyt ihan tietoisesti valitsemaan terapeutikseen miehen. Jäin mietiskelemään terapeutin sukupuolen merkitystä. Tein itsekin kyllä aikanaan jollain tapaa tiedostetusti valinnan naisterapeutista, en edes harkinnut miestä. Silloin kai ajattelin, että naiselle pystyn puhumaan, miehelle puhuminen olisi omituista. En muista muuta. Oikeasti puhun miehille paljon helpommin asioistani, naispuoliset ystäväni ovat melko etäisiä minulle. Puhuin lapsuudessa ongelmistani isälle, en äidille. Ehkä sillä on ollut vaikutuksensa. Isäsuhde on aika ongelma, ja mietin olisiko sen käsittely helpompaa miesterapeutin kanssa. Suhde on ongelma siksi, että isä oli minulle läheisempi vanhempi, mutta hän myös hylkäsi ja vahingoitti syvästi. Hän valitsi uskon ennemmin kuin minut ja muut lapset. Olin silloin juuri tulossa murrosikään, ja isä hylkäsi perheensä. Tekee pahaa ajatella sitä miten kamalalta se on tuntunut. Nyt pelkään hylkäämistä niin paljon, että olen aivan lamaantunut miesten kanssa. Ehkä yksioikoista tulkintaa, mutta jotain perää siinä on. 

Olen palannut hengellisiin asioihin, tarkemmin sanottuna pohtimaan turvattoman uskonyhteisön vaikutuksia siihen mitä olen tänään. Olen suhtautunut erilaisten syndroomien, diagnoosien ja oireiden nimeämiseen vaihtelevasti, jossain kohtaa mielsin itseni vahvasti esimerkiksi epävakaan persoonallisuuden oirekuvan kautta, uskoin siihen ja tunsin helpotusta kun löytyi jokin minut "kiteyttävä" termi. Mutta se oli aikoinaan sitä tarvetta määritellä, löytää käsitteitä ja ilmaisuja itselleen koska ei ollut sellaisia saanut. Sitten unohdin asian, en kokenut sellaista enää tärkeäksi, menin elämässä eteenpäin ja omaan identiteettiin tuli muutakin kuin vain olla epävakaa. Kunnes löysin tämän, religious trauma syndrome- ajatuksen, ja tunsin uppoavani jonnekin mustaan aukkoon sen surun kanssa. En ota siihen kantaa onko asia tieteellisesti pätevä, aivan sama. Kokemuksesta tiedän, että noita asioita ei voi ymmärtää kukaan muu kuin saman kokenut. Toki samoja oireita voi tulla olipa aihe mikä tahansa, vanhemman päihteidenkäyttö tai väkivalta, joten samastumista voi kokea eri taustaisiinkin ihmisiin.

On vain todella hukassa oleva olo. Ja sille haluaisin ehkä löytää syyn, siksi kai tuo syndrooma nyt niin kolahtikin. Että siitä löytyisi jotain selittävää, en olisi ihan niin hukassa kun olisi jokin mihin ankkuroitua. Löytäisin kerrankin sanoja sille mitä olen ja miksi. Ennen kuin voisin alkaa olla minä ihan omana itsenäni. On ollut hirveän vaikea itsekään käsittää sitä minkä vuoksi koen asiat kuten koen, enkä ole varsinkaan menneisyydestäni puhunut ihmisille. En ole uhrannut ajatuksia sille mistä tulen, koska olenhan jo jättänyt sen taakseni. Mutta asia ei ole niin yksinkertainen. Näenhän sen tässäkin hetkessä. Minä olen menneisyyden jäänne, jonka katse olisi toivon mukaan kuitenkin tulevaisuudessa. Mutta ymmärtämättä mitä aiemmin tapahtui, en ymmärrä itseäni nytkään. Joten kiitos niille ihmisille, jotka ovat koonneet kirjoihin ja kansiin nämä kokemukset, nämä jotka kertovat juuri minusta. Lisäsin tuonne kirjojen puolelle Marlene Winellin kirjan Leaving the fold. Tiedän, että on niitä jotka jakavat kokemukseni, vaikka vanhempani eivät ole ymmärtäneetkään mitä vahinkoa ovat saaneet aikaiseksi. Vaikka isä on torjunutkin puheeksiottoyritykseni asian suhteen. Vanhempani surevat vain sitä etteivät voineet antaa meille ehjää kotia. Ehjempi se koti olisi ollut jos he olisivat eronneet jo aiemmin, ehkä he eivät olisi tulleet uskoonkaan. Olisivatko he olleet parempia vanhempia eronneina, en osaa sanoa.

Pakenen jälleen nukkumiseen. Haluaisin nukkua koko ajan. Silti nukkumaanmeno on vaikeaa, en haluaisi mennä sänkyyn kun joudun menemään sinne yksin. Otan siksi lääkkeitä, että tuntisin itseni uniseksi eikä tarvitsisi kestää sitä yksin omassa säälittävyydessään sängyssä lojumista. Jotenkin niin vaikeaa.

Ilman eväitä

Tunnen suurta avuttomuutta tällä hetkellä. Olen miettinyt tietämättäni, joku minussa on miettinyt, lapsuuskodin perintöjä. Olen aivan suuntavaistoton ja kyvytön mitä tulee parisuhteisiin. Rajaton, miellyttämisenhaluinen, hylkäämistä pelkäävä, keskustelua karttava. Menen täysin hetkittäisten moodien mukaan, enkä osaa niitä edes tunnistaa.

Jossain pohjamudissa on ne reagointitavat, jotka olen kehittänyt selvitäkseni lapsuudenkodissani. Olen aistinut ja havainnoinut miten vanhemmat kohtasivat olivat kohtaamatta toisiaan, koskettamatta toisiaan. Normiparisuhteenmalliksi minulle rakentui kai parisuhteettomuus. Ei rakkaussuhde, vaan sellainen että on välit ja tehtävänjaot ihmisen kanssa, jonka kanssa on naimisissa. Vanhemmat eivät koskaan sanoneet rakastavansa toisiaan. Joskus he sanoivat, että raamattu käskee (!) rakastaa ensin puolisoaan, sitten vasta lapsiaan, mutta että kyllä heillä se menee niin että he rakastavat enemmän meitä. Miksi sanoa lapsille ääneen jotain tuommoista? Miksi ihmeessä? En tiedä uskoivatko he todella itsekään siihen, että perheemme olisi ollut onnellinen. Että raittius, uskovaisuus, välivallattomuus ja raha olisivat taanneet onnen. Ne olivat kuoria maailmaa vastaan. Selityksiä. Meillä ei puhuttu tunteista kuten ihastumisesta (muuten kuin äiti kiusoittelemalla, nolaamalla), seurustelusta, tapailusta, seksistä, mistään. Puolisot olisivat kai tippuneet taivaasta. Romanttiset ja seksuaaliset tunteet ja suhteet olivat jotenkin poissuljettuja. Joskus vanhemmat kertoivat tarinan miten olivat tavanneet, mutta en tiedä onko heidän tarinansa ollut varsinainen rakkaustarina, ainakaan en muista heidän koskaan kertoneet että olisivat olleet rakastuneita. Sen he kertoivat, että halusivat monta lasta. Ja tulihan meitä useampi.

Minä olen tyhjä kuori, mitä tulee tapailuun. Minulle tulee tunne, että miksi yrittäisin. Miksi haluaisin ja miksi hakeutuisin suhteeseen. Ymmärrän ihastumisen ja läheisyydenhalun ja seksin. Mutta mitä sen jälkeen. Haluaisin elää sitä yhtä vaihetta, vaikka en halua koska sitten menettämisen pelko on niin suuri. Minulla on niin monen asian suhteen hapeton olo. Irrallinen olo. En näe missään mitään mieltä. 

Tiedän äitini olleen masentunut jossain kohtaa lapsuuttani, koska hän on sanonut ettei halunnut nousta sängystä aamuisin. Tähän oli syynä traagiset menetykset ja sairastumiset perheessäni, josta en halua tarkemmin avautua. Äiti oli masentunut, traumatisoitunut. 

Minä olen kokenut nuo samat tunteet ollessani masentunut, menetettyäni itselleni rakkaan ihmisen. Aamut, ne hetket, kun avaan silmät ja kohdistan katseeni johonkin... ne lyhyet - liian lyhyet - hetket jolloin en vielä muista kaiken muuttuneen peruuttamattomasti. Ja se hetki, ihan lyhyt silmänräpäys, jonka aikana ehdin tajuta jotain suurta lähestyvän mutta en edes ehdi huomata sitä ajoissa ennen kuin se iskee minuun; se on ehkä pahin. Se on juna, jonka kuulen ensin hyvin kaukaa mutta epäselvästi hahmottamatta mitä siitä seuraa ja siinä samassa se iskee minuun. Kuin painajaisissa. Ja se iskeytymisen ja muistamisen kipu on järjetön. Se tekee lopun kaikesta. Se saa suunniltaan, mutta samalla lamaantumaan. Kuin koko ajan olisi jokin uhka päällä, ja joutuisin olemaan hiljaa kuolleeksi tekeytyen. Ja se on toisaalta totta: jos liikkuu vain vähän, ei satu? Jokaiseen jäseneen ei satu ja särje, jos olet paikoillaan, voin ehkä unohtaa raajojen olemassaolon. Mutta sydän. Ja vatsa. Ja keuhkot. Ne eivät anna unohtaa. Sydän särkyy, niin sanotaan. Se särkyy. Vatsa on krampissa. Keuhkot ovat tyhjiksi puristuneet. 

Minä olen menettänyt paljon. Se on totta. Olen menettänyt vanhemmat, jotka olisivat huolehtineet minut maailmalle turvallisesti. Ihmissuhteisiin turvallisesti. Isä käytti uskontopropagandaa kaikkeen. Ihmissuhteisiinkin, välien selvittelyyn. Kaikki selviää tuonpuoleisessa, meidän täytyy vain kestää. Isä opetti ja tartutti rajattomuuttaan minuun. En ole osannut laittaa miesteni käytökselle rajoja, enkä myöskään itselleni. En uskalla lähteä avaamaan solmuja, en ottamaan puheeksi, en selvittämään. Jähmetyn. Kävin viikonloppuna päiväkirjojani läpi. Niistä paistaa täysi keinottomuus rakkausasioiden suhteen. Olen ihastunut aina tavoittamattomiin ihmisiin, jotka eivät ole olleet lopulta kiinnostuneita minusta. Jotkut ehkä aluksi. Olen sietänyt vaikka millaista käytöstä joiltain heistä, ymmärtänyt loputtomasti, antanut aikaa, selitellyt heidän puolestaan. Yhä uudelleen, puhumatta suoraan. Kysymättä. Ja aina toivonut. Käyttänyt käsittämättömän määrän aikaa asioiden vatvomiseen ja päiväkirjan kirjoittamiseen asiasta. Se on surullista. Kuin teinityttö.

Vielä viikko terapiaan. Olen kirjoittanut paljon tekstiä sitä varten. Jos ajan saisi käytettyä tehokkaasti. Mutta sitä tosiasiaa terapiakaan ei poista, että olen hyvin yksinäinen näine tunteineni ja ajatuksineni, ehkä parempaan päin menossa, uskallan puhua ystävilleni, mutta silti kovin autioilta näyttää. Ehkä olen tuomittu olemaan yksin. Ja ehkä minun ei pitäisi sälyttää vastuuta ongelmieni ratkomisesta muille ihmisille. Mutta niitä ongelmia voinee ratkoa vain terapiassa, jota taas on niin harvoin. Olen surullinen, en toimintakyvytön, mutta toimintahaluton.

Heijastus itsestä

Syvennyin pohtimaan sitä minkä vuoksi joku ihminen alkaa kiinnostaa, herättää sen puoleensavetävän tunteen. Vetää vain puoleensa kuin magneetti. Mielessä alkaa liikkua jotain, keho on kiihtynyt. Ajatuksena, jos sellainen edes yltää tietoisuuteen ja pinnalle, on että tuossa ihmisessä on jotain. Tuo ihminen saa minut tuntemaan jotain. Apua. Menen pois tolaltani, koska tunteiden vallassa on vaikea toimia.

Tunteiden vallassa tekee myös tulkintavirheitä. Omia reaktioitaan voi tulkita myös väärin. Niin moni asia voi saada kiihdyksiin: seksuaalinen vetovoima, alitajuinen pelko/tunne vaarasta, ihastus, suuttumus. Ja kun keho reagoi, siinä tapahtuu kaikenlaista, josta en tiedä enkä osaa selittää. Mutta luultavasti ihan fysiologisistakin syistä - joita en siis tosiaan tiedä tai osaa selittää, kunhan arvailen - nämä ihmiset voivat porautua ja leimautua mieleen pitkiksi ajoiksi. Ehkä loppuelämäksi. Tämä ihminen sai minut tuntemaan, kokemaan, elämään. Sellaisen ihmisen kohtaaminen voi nostaa tunteen uudelleen pintaan.

Sen kun osaisi siinä tilanteessa analysoida. Mitä on meneillään. Tai no edes jossain vaiheessa. Itse huomaan monien ihastumisen palvelleen jotain tarkoitusta. Ehkä viimeisin voi osoittautua jonkinlaiseksi poluksi omaan sisimpään. Ehkä hänessä veti puoleensa samankaltaisuus joissain osa-alueissa, jokin vaillejääminen. Kohtaamattomuus. Kun käsittelisin sen itsessäni, lakkaisi tuo ihminenkin todennäköisesti kiehtomasta. Ehkä. Tai sitten jokin häivähdys hänestä tulisi yhä uudelleen aina kohdatessa. Koska ei sitäkään voi poissulkea, etteikö ihminen itse olisi koskettanut ja merkinnyt jotain. Ei kaikki ole välttämättä traumaa. Osaltaan ehkä.

Kyllä, nyt kun mietin niin paljon siinä menettämässäni ihmisessä oli jotain minua. Ei päälle näkyvää, mutta aavistus jostain meitä yhdistävästä. Olisin halunnut hamuta ne lapsuuden laiminlyönnit näkyviin, jotenkin esiin, käydä niitä vastaan. Koska itsestä niitä on vaikea kaivaa, joten toisessa on helpompaa käsitellä ongelmia. Alan parantaa, en koe enää omia tunteita, vaan keskityn toisen olemiseen. Koitan olla terapeutti, tai en terapeuttikaan vaan ratkaista toisen ongelmia. Sehän ei ole terapeutin tehtävä, ainoastaan auttaa nostamaan kipeitä asioita "tapetille" ja tukea niiden käsittelyssä. Minä aistin ihmisten heikot kohdat, mielistelen ja koitan tukea. Toisaalta osoittaa heikkouksia. Sekavaa. 

Päivä oli ahdistava. Semisti. Se tuttu tunne yksinäisyydestä kaihertaa, mutta onneksi iltaa kohti muuttui paremmaksi. Näin ystäviä, ja sain kokemuksen että minusta ollaan kiinnostuneita jatkossakin. Odotan terapiaa. Vielä pari päivää. Nyt annan itselleni luvan odottaa, ja sanoa sen. Voin omalla toiminnallani edesauttaa terapiasuhteen elävöitymistä, muuttumista vuorovaikutteisemmaksi. Omalla aktiivisuudella, puhumalla. Sanomalla, että tätä haluan, tätä toivon, tätä ajattelen. Sen, mikä minulle on niin vaikeaa. On jotenkin käsittämätöntä ja uutta, että minä voin sanoa jotain mitä tarvitsen. Olen ehkä helpommin sanonut mitä haluan... se on mielestäni eri asia kuin tarvita. Tarvitsemiseen liittyy itsestä huolehtiminen, se on jotain muuta kuin mitä halu. Halu voi olla hetkessä ohi menevä, täysin irrelevantti, jopa haitallinen. Haluan vetää kännit, haluan valvoa pitkään, haluan panna nyt heti enkä jutella ja tutustua, haluan syödä karkkia, haluan lähteä mieluummin ulos kuin lukea tenttiin. Se mitä tarvitsen voi olla jotain aivan muuta. Ja jotta voisi pitää omista todellisista tarpeista huolta, täytyisi olla sisäistettynä sellainen aikuinen, joka ottaa vastuuta ja kantaa näiden ratkaisevien valinnan hetkien yli. Se joka sanoo, että älä nyt revi niitä housuja jalasta välittömästi ja vaan nussi päivästä toiseen kun pitäisi oikeasti rakentaa yhteyttä, olla aito. Jep. Sellaista sanoisi aikuinen, joka toisaalta ymmärtää tarpeen miellyttää ja toteuttaa niin totuttuja strategioita, mutta sanoo silti että niistä huolimatta nyt tehdään näin. Minun itseni hyväksi. Sanoi se toinen ääni mitä tahansa.

Vielä hetken harrastan eskapismia. En jaksa täyttää velvollisuuksia. Aikuinen sanoo näin, aikuisen ääni. Toivu rauhassa, älä pakota itseäsi puolikuntoisena. Odota terapia, mieti sitten. Minulla tämän tasapainoilu oikean ymmärtämisen ja toisaalta loisivan oikeuttamisen välillä on hankalaa. Olen oppinut taidon isältä, joka oli valmis petaamaan tulevaisuuden täydellisesti meille lapsille. Hän ei pitänyt sovitusta kiinni, laski rimaa ja rikkoi sääntöjä. Antoi periksi. Niin minäkin teen nyt, jos vain mahdollista niin luistan velvollisuuksista. Aikuisen kasvattaminen sisälleen on haastavaa. Ei hirveästi kiinnostaisi sellainen kasvatustehtävä, vaikka olen jo jotain saanut aikaan.

Nukkumaan meneminen ei huvittaisi. Toisaalta, uni suo unohduksen. En onneksi kärsi piinaavista painajaisista kuten jos aiemmin. Nyt. Pitää mennä.

Aikaa, ymmärrystä, hyväksyntää, armahdusta

Olen itkenyt viime viikkoina enemmän kuin vuosiin. Varsinkin viime päivinä. Itken varsinkin iltaisin, kun alkaa ahdistaa. Masennus tuntuu minussa aamuisin, en jaksaisi ja haluaisi herätä. Masennusta tämä ei suoranaisesti siis ole, koska uuden päivän alku on periaatteessa ok. Mutta kun ilta lähestyy, aurinko laskee ja iltatoimien pitäisi alkaa. Valtava suru hiipii taas esiin, ja saa minut itkemään. Itkemään kaikkea, erityisesti kuitenkin surua ja kaipausta. Kaipaan erästä minulle tärkeää ihmistä, jonka olen menettänyt. Itken menetystä ja pelkoa siitä, että näin on aina. Olen yksin ja hylätty. Kukaan ei kohtaa minua.

Terapia on harventunut kahteen kertaa kuukaudessa Kelan tuen päättymisen vuoksi. Ei ole varaa useampaan kertaan, ellen sitten hetkittäin kävisi tiheämmin jos se terapeutille sopisi. En tiedä. Tällä hetkellä se voisi minua auttaa, uskaltaisin ehkä viedä sinne tärkeitä asioita. Suru vain vyöryy yli, toisaalta ymmärrän sen olevan hyvä asia. Surua on niin valtavasti, ja ehkä elämä helpottaisi jos sen antaisi tulla esiin, sietäisi sitä ja antaisi sen kulkea rinnalla kunnes se on haalistuu pois. Joku päivä voi vielä käydä niin.

Suren omaa näkymättömyyttäni. Sitä, kuinka olen jäänyt pienenä lapsena suurien asioiden, tapahtumien ja ihmisten varjoon. Joku sisaruksistani on tullut tarpeineen minun edelleni, joku seurakunta velvoitteineen ja hurmoskokouksineen on tullut minun edelleni, monia muita traagisia tapauksia on tullut ja tapahtunut ja minä olen jäänyt yksin. Aivan yksin. Kukaan ei ole kysynyt miten voin, mitä minulle kuuluu, kukaan ei ole nähnyt todellista minua. Olen oppinut olemaan sellainen kuin odotetaan, minä ajattelen ensin sitä mitä muut ajattelevat. En pysty olemaan oma itseni, koska olen haavoittuva, ja suojelen itseäni. En halua tulla hylätyksi. Kiellän tarpeeni läheisyyteen ja rakkauteen. Jos olisi edes tuolla sisimmässä tunne siitä, että olen arvokas ja hyväksytty, niin yksinäisyys olisi helpompi sietää. Ehkä. Kuvittelen kai, että ne ihmiset joilla ei ole vakavia hylkäämistraumoja, pystyvät elämään elämäänsä suhteellisen tyytyväisinä ja tapailemaan ihmisiä ja suhtautumaan eroihin eri tavalla, koska he  tuntevat ja kokevat että no vielä tulee joku muu. Elämä ei pääty tähän.

Minun elämäni päättyy, vaikka ei päätykään. Minä jään leijumaan johonkin välitilaan, ilman yhteyttä mihinkään tai kehenkään. Tämä elämä on kestämätöntä, sietämätöntä. Kiintymyssuhteessa traumatisoituminen on helvetti, joka vaikuttaa kaikkeen. Se luo vahvan valeminän, jonka paksun kuoren alla on niin paljon hallitsemattomia tunteita ettei tiedä miten niiden kanssa selviää. Ne tekevät sokeiksi. Ne saavat näkemään asioita, joita ei ole, ja yhtälailla ummistamaan silmät itsestäänselvältä.

Olen täysin neuvoton. En näe ulospääsyä ongelmistani. Terapiaa on mennyt jo neljä vuotta, ja syvimmät haavat ovat auki. Ne näyttäytyvät nyt. En kestäisi niitä, en niiden aiheuttamia seuraamuksia ja kipua. Olen aivan keinoton, näköalaton. En tiedä, miten terapia voisi auttaa tässä. Kuinka pitkään vielä tätä kaikkea tuskaa, häpeää, itsesyytöksiä, yksinäisyyttä? Terapia on ainoa, joka pitää minut tällä hetkellä pystyssä, vaikka en ole sinne vielä pystynyt kaikkea tätä tunnekuormaa viemään. Romahdan aina terapiakertojen välissä. Jos terapiaa ei olisi, en pysyisi hengissä. Siitä huolimatta, että terapeutti on minulle ristiriitainen henkilö, hän on tällä hetkellä ainoa jonka kohtaaminen kannattelee. En pystyisi elämään, jos ei olisi sitä mahdollisuutta. En jaksaisi. Minulla ei vielä riitä kykyä kuunnella ja ymmärtää itseäni, hyväksyä virheitäni.

Olen äärimmäisen ankara itselleni. Onko kyseessä kenties joku teini-ikäinen moodi, jonka täytyi olla täydellinen, joka ei saanut ajatella tai sanoa yhtäkään pahaa asiaa? Tai kaikki romahti. Nyt vaadin itseltäni pääni sisässä täydellisyyttä, virheettömyyttä. Sano oikeat asiat, sano oikeassa kohdassa tai kaikki katoaa. Mailma murenee, sinä katoat. Joudut kadotukseen.

Kuinka vaikea on armahtaa itseään, ymmärtää että olen rikkoutunut pienenä lapsena, traumatisoitunut niin monesta tekijästä, että minä en voikaan olla "normaali"? Minä en pysty kiintymään ja huolehtimaan kiintymykseni kohteesta kuten ei-traumatisoitunut, turvallisesti kiintynyt ihminen. Minun tarvitsee ja kuuluu takertua, se on ainoa hengissäselviämisen keino. Niin minä olen jäänyt henkiin, kyennyt jatkamaan.

Juuri nyt en pystyisi odottamaan, että saisin viedä nämä tunteet terapiaan. Juuri nyt esillä on se mikä kaipaisi työstämistä. Se tarvitsisi hyväksyntää ja armahdusta. Kaipaan edistymistä, toivoa paremmasta huomisesta. Tiedän, että nykyään minulla on edes hieman enemmän resursseja kuin joskus vuosia sitten, jolloin olin edellisen kerran huonossa kunnossa. Silloin dissosioin, koko ajan. Kun olin eronnut, olin niin rikki, että luulin tulevani hulluksi. En kyennyt tekemään töiden ja koulun jälkeen mitään muuta kuin istumaan kaikki illat sängyllä tärisemässä, sekoamassa. Meni vuosi, että aloin normalisoitua. En tajua miten olen jaksanut, miten en mennyt psykoosiin siitä. Se olisi ollut armeliaampaa.

Tiedän, ettei terapeutti voi pelastaa minua. Hän ei voi luvata, että kaikki kääntyy paremmaksi. Hän ei pysty tuomaan rakkautta elämääni, ei pitämään sitä siinä. Minä teen kaiken työn. Itse. Jos pystyn. Olen niin syvällä tässä suossa (sanoinko sen jo?), että olisin valmis lopettamaan elämäni jos se ei tuntuisi niin vieraalta vaihtoehdolta minulle. En pystyisi, en uskaltaisi. En tiedä miten.

Joskus haluaisin ajatella, että minussa on osia. Varmaan joku hylätty osa onkin. Sen ajatteleminen ja hyväksyminen helpottaa silloin, kun on vain vähän ahdistusta. Mutta silloin harvoin kun se on päällä, en kykene ottamaan siihen etäisyyttä. Se on koko todellisuus ja koko maailmani. Siitä tarvitsevuudesta ja kiintymyksen tarpeesta, takertumisesta seuraa ankara rankaiseva perfektionisti, joka ei myöskään päästä otteestaan. Se haukkuu, ivaa, syyllistää, nauraa, mitätöi, vähättelee... ... Sanoo että hullu, tyhmä, olet idiootti. Että koskaan onnistu, et osaa, et pysty. Teit väärin. Kaikki nauravat sinulle. Ylireagoit. Olet liian tunteellinen. Kaikki mitä teet on väärin.

Rankkaa on kuoren ja herkän sisimmän vuorottelu. Koska kun kuori on kova ja piikikäs, tiukasti kiinni saumoistaan, myös paine sen sisällä on suuri. Sitten kun sitä raottaa, kaikki tarvitsevuus ja menettämisen pelko vyöryvät kerralla ulos. Se on hallitsematonta, se sumentaa järjen. Kunka pystyisin ymmärtämään todella tunteen kanssa itseäni, armahtamaan ja hyväksymään itseni.

En tiedä mistä aloittaa terapiassa. En tiedä miten aika riittää mihinkään, mikä keino auttaisi käsittelemään tätä. Koko terapian ajan olen juossut karkuun näitä, nyt siihen pääsisi käsiksi, mutta kuinka ironista onkaan että käynnit vähenivät juuri. Aiemmin kävin kaksi kertaa viikossa kun ei ollut mitään asiaa juurikaan, nyt tuntuu että mieleni tekee hidasta kuolemaa. Ehkä pyydän käyntien tihentämistä ja revin ne rahat jostain selkänahasta, ihan mistä vain.

En ymmärrä miten olen selvinnyt aiemmista kriiseistä ilman terapiaa. En tajua.

Pelottava äiti

Nyt ehkä osaan pukea sanoiksi sen miksi äiti on ollut turvaton ja traumatisoiva hahmo. Olen jo aiemmin todennut hänen olleen/olevan arvaamaton (mikä kertoo hänen omasta traumataustastaan), mutta nyt aloin kaivella asiaa omien tunteideni kautta. Miksi alan dissosioida kun hän on tietynlaisessa tilassa? Hän muuttuu silmänräpäyksessä joksikin pelottavaksi olennoksi, johon ei saa enää mitään yhteyttä, hän vain raivoaa (turvaton tunne, pitää karata kauas pois). Ilmeisesti läsnä on niin paljon hänen omaa tuskaansa, loukatuksi ja hylätyksi tulemisen tunnettaan, että siitä täytyy paeta. Jos hän ei kestä, miten minä voisin kestää?

Äiti ei myöskään muista näitä tilanteita tai osaa yhdistellä niitä jälkikäteen. Hän elää aina yhtä moodia (mikä sekin kertoo traumatisoitumisesta). Hänen osiensa välissä ei ole sidettä, ei jatkuvuuden tunnetta. Häneen ei saa yhteyttä. Päätökset ovat äkkinäisiä, helposti tehtävissä ja helposti kumottavissa. Tämän näkökulman näin nyt; äiti ei ole voinut yhdistellä omia puoliaan eheäksi kokonaisuudeksi (kuten en minäkään kunnolla) ja hänen olemisensa on lopulta kuitenkin hyvin haurasta. Siihen tasaiseen olemiseen alkaa uskoa ja siihen haluaa uskoa niin kovasti, että sulkee ne muut muodot pois mielestään. Unohtaa, dissosioi, pyyhkii pois. Kunnes taas räjähtää. Kunnes äidille tulee taas joku kummallinen, ehkä jopa hieman hypomaaninen, jakso jossa hän touhuaa asioita. Masentuneena hän hääräsi kaikenlaista, koitti repiä itsensä niillä pois depressiosta. Teinhän itse samaa vielä jokunen vuosi sitten. Masennus kääntyi "energiaksi", joka oli oikeasti kaikkea muuta.

Aloin voida pahoin töissä. Tapasin niin kipeän ihmisen, että reagoin miettimällä omaa äitisuhdettani. Pelottaa, että muistan jotain. Tunnen jotain. Siksi kai valvon. Helle on pistänyt elimistön sekaisin, ja nyt varmaan alkaa myös taas ajanjakso jolloin en saa unta ennen aamuyötä.

Olisiko vammauttaneita muistoja helpompi työstää, jos olisi ollut tukevia ja suojaavia suhteita lapsuudessa? Selviäisikö traumoista yhtään paremmin? Nyt haluaisin pistää pään pilveen ja nukahtaa.

Yhteydet puuttuvat

Noita varjoja, joita olen joskus moodeiksi kai kutsunut, taitaa olla enemmän kuin yksi. Nyt eniten läsnä on varmaan teini-ikäisen minäni tunteet ja pelot. Ne poikkeavat taaperominän tunteista. Teini-ikäinen on huolissaan vanhemmistaan, heidän terveydestään ja henkisestä hyvinvoinnistaan. Se pelkää perheen ajautuvan erilleen ja hajoavan. Se pelkää maailmaa.

Taapero taas pelkää hylätyksi tulemista ja yksin jäämistä. Se tekee mitä vain, että kiintymyksen kohde ei jätä sitä. Se on avuton ja vetoava eikä pärjää yksin. Lopulta sen on kuitenkin kovetettava itsensä ja selvittävä itsenäisesti. 

Taaperon kohtaaman trauman ja tragedian myötä myöskään teini ei osannut tukeutua muihin ihmisiin. Taustalla oli kokemus siitä, että on kuitenkin jäävä yksin. Ennen teiniyttä teini oli saattanutkin luottaa isäänsä, mutta sitten isä meni ja muuttui: sairastui, tuli uskoon. Viimeisin luotettava ihminen jätti. Teinillä ei ollut ketään kelle kertoa suurimmat ja pelottavimmat tunteensa, jotka välillä rusensivat sen alleen. Teini oli täysin yksin, vaikka ympärillä oli ihmisiä ja monia aikuisia. Teini ei muista traumojaan kunnolla, se tietää niistä pieniä väläyksiä mutta ei uskalla muistaa ja tuntea. Teini on dissosioinut paljon, varmaan samanlaiseen tilaan kuin taapero aikoinaan; ei tunteita, vain reippautta ja autopilotilla kulkemista.

Dissotyyppi on kai sitten tästä kehkeytynyt moodi. Joka jolla ei ole tunteita, ei normaaleja reaktioita. Se vain esittää, se on pintaa. Se on reipas, iloinen, ystävällinen, struktuureja ylläpitävä. Se potkii eteenpäin. Dissotyypin alta pyrkii pintaan nuo aiemmat osat, ja vielä jotain muuta, kun ei tuo pinta pysy kauaa moitteettomana. Jostain syystä se ei jaksa paljoa. Tai jaksoihan se monta vuotta.

Sille en tiedä mikä tämä yksi varjo on. Se on hyvin vihainen, pohjaton ja uhkaava. Sillä on sisäistä tuhovoimaa, joka pahimmillaan on melkein katkonut ihmissuhteita mennessään. Se syö pois myös tervettä rakennusainetta, se kyseenalaistaa asiat. Ehkä raivo on sitten taistelua hylätyksitulemista vastaan. Ainakin silloin se yleensä näyttäytyy. Sitten on myös raivoon vastaava raivo. Joku joka on pettynyt raivoamiseen ja vihaan - se suuttuu sitä että kun toinen on suuttunut.

Olen joskus perehtynyt rakenteellisen dissosiaation teoriaan, ja jollain tavalla siinä on omiin kokemuksiini sopivia elementtejä. Hahmotan itseni erilaisina osina, vaikka aina tietoisuus niistä ei ole kovin vahva ja kyseenalaistan ne. Silloin kun on tasapainoinen olo. Mutta huijaan itseäni, sillä kun olen hetken aikaa tunteiden ja ajatusten kanssa, niin en enää voi asiaa kiistää.

Tiedän, että nämä pitäisi viedä terapiaan, ja olen joskus yrittänyt mutta siellä vallalla on joko dissosioiva tyyppi tai joku muu monista kulissimoodeista. Yksi on ollut sellainen täydellisyyteen ja virheettömyyteen pyrkivä yläluokkainen neiti-ihminen; kaikki piti olla virheetöntä tai sitten elämä särkyi. Tätä taipumusta esiintyi jo lapsena ja sitten teininä. Nyt se on luojan kiitos helpottanut, paitsi koulutöiden suhteen. Siinä se asettuu poikkiteloin edelleen. Kulissit kieltäytyvät tuomasta terapiaan näitä traumamoodeja.

Terapiassa taitaa olla vielä joku erityinen moodi esillä. Joku lukkomoodi. Se on käsittämättömän vahva. Sille on täysin mahdotonta itkeä tai tuntea terapiassa mitään. Se pelkää maailman hajoamista. Ja jollain tapaa koko systeemi on tuhoon tuomittu, sillä jos terapeutti koittaa lohduttaa tai rohkaista tai olla muuten empaattinen lukolleni, niin sitten kehiin astuu raivomoodit. Ne huutavat, että totta kai jokainen ansaitsee empatiaa ja jokaisella on oikeus omiin tunteisiin! Ne eivät pidä empatiasta varsinaisesti.. Vaikea selittää.

Itsensä kanssa työskentely on vaikeaa, kun on niin monta kehämäistä tunnetta ja toimintaa. Tähän menisi energiaa, jos vaan alkaisi työstää asiaa.

Mutta se positiivinen olo ja ajatus on ainakin nyt, että odotan seuraavaa terapiakertaa. Vaikka välillä olen niin vihoissani että vihaan koko terapeuttia.

Mietinnöissä

Minulla kulkee tuossa rinnalla joku varjo, josta en oikein ota selvää mikä se on. Ehkä se on kuin näkymätön Ninni, jonka läsnäolon voi aistia jostain. Vielä se ei puhu tai ole tullut näkyvämmäksi. Olen eristänyt pakokauhuni näkymättömäksi olennoksi, joka kuitenkin kulkee kannoillani. 

Tiedän, että pelkoni ja traumani ja kauhuni eivät ole lakanneet olemasta, ne ovat vain väistyneet. Lähemmäs pintaa niitä nostaa tietyt asiat: perheen kanssa tekemisissä oleminen, jotkut ihmiset jotka muistuttavat isästäni ja hänen heikkouksistaan sekä yksin oleminen. Nytkin yksin ollessani ja miettiessäni minua on alkanut oksettaa. Menen kohta terapiaan oksentamaan nämä kaikki pois.. jos uskallan. 

Kauhulla on ollut monta syytä. Kodin turvattomuus eli siis vanhempien turvattomuus. Salaisuudet. Vanhempien omat traumat. Olen joskus miettinyt, onko äidilleni tehty jotain pahaa sillä hänen käytöksensä voisi viitata johonkin sellaiseen. Äidin kyvyttömyys kasvattaa tyttäriään aikuiseksi, oudot kysymykset. Minä olen lapsena pelännyt jotain hirveästi kotonani. Pelottava henkilö tuskin on asunut samassa talossa, hän ei ehkä ole ollut edes hengissä. Mutta kuka hän on ollut, sitä en tiedä.

Nyt tuo kauhu ja hyytävä pelko seurailevat minua pienen matka päästä, ehkä tarkkeilevat milloin voisi iskeä. Nyt ette voi, on liikaa tekemistä. Mutta kun nämä pitäisi pystyä käsittelemään pois, terapia loppuu kohta ja ne ovat yhä edelleen siellä olemassa eikä niihin ole päästy käsiksi. Minä olen tullut tasapainoisemmaksi ja pärjäävämmäksi sillä, että olen pysytellyt kaukana perheestäni ja lapsuuden muistoistani. 

Mutta omaa perhettä en voi perustaa ennen kuin olen käsitellyt lapsuuden traumat, ne salaisuudet mitä siellä on ollut. 

Liialliset ärsykkeet iltaisin vievät perikaatoon - tai ainakin unettomuuslandiaan

Teen tässä juuri parhaillaan klassisia virheitä, eli minulla on televisio auki, kirjoitan blogia ja neulon käsityötä. Surffaan myös netissä uusia liikuntaharrastuksia etsien. Kello on kohta 23, olen ottanut Diapamin kun pelkään etten muuten rentoudu ennen yötä ja työaamua. Olen nukkunut monta yötä, luultavasti vähintään viikon, niin että herään kohta nukahtamisen jälkeen johonkin ja sitten havahdun vielä aamuyöstä myös hereille. Onneksi silti saan nukuttua ja se tuntuu siltä; pahimpia on ne yöt kun ei ole mukamas nukkunut yhtään. Silloin heräämisiä on varmaan niin paljon ja väärässä vaiheessa unta.

En ole viime aikoina ehtinyt kiinnittää huomiota mielen- ja kehontiloihin muuta kuin sen verran, että uni on hieman katkonaista ja keho on jännittynyt. Mieli myös laukkaa omina menojaan, ei kuitenkaan ylikierroksilla. Ilmassa on surua ja pelkoa, sen myönnän. Siitäkö johtuu vaikeus tavoittaa mielenrauhaa ja seesteisyyttä? 

Olen kehittänyt jälleen pari itseäni kannattelevaa etäihastusta. Joista btw tulen totta kai molemmat "menettämään". Pidän erikoisena sitä, että tarvitsen jonkun tällaisen etäisen ihailun kohteen, joka tekee elämästä mukamas elämän arvoisen. Itseäni varten en osaa elää. Yksi olennaisin ja pitkään minua vaivannut kysymy on ollut se, että "miksi minä tätä tekisin koska sillä ei ole kellekään mitään merkitystä?" Kukaan ei näe ja ole tietoinen siitä mitä harrastan tai teen tai mitä elämäni pitää sisällään. Minun maailmassani se tarkoittaa sitä, että jos kukaan ei näe, minua ei ole olemassa. En osaa asiaa paremmin selittää. Tiedän, että minun tulisi tehdä asiat itseäni varten; huolehtia itsestäni, harrastaa, matkustaa... Mutta jostain syystä se suuri kynnys on siinä, että ei ole ketään kelle niistä kertoa, ei ketään kuka peilaisi niitä takaisin. Ei ketään kehen "tehdä vaikutus". Miksi aikuisen ihmisen tulisi yrittää tehdä vaikutus muihin? En tiedä, tätä asiaa siksi niin paljon mietinkin. Mistä tämä tunne ja tarve on peräisin?

Sen verran olen viime päivinä taas pohtinut noita lapsuustraumojani, että en ehkä enää niin vimmatusti halua jotain selkeää diagnoosia tai syytä kaikelle. Muistan ja tunnen nyt sen miten olen ollut yksinäinen, surullinen ja kauhuissani ja ehkä jopa vihainen siitä, että isä ei ole antanut aikaa perheelle minun ollessa ala-/yläasteelainen. Sinne varmaan sijoittuu yksi olennainen kehitykseen vaikuttanut laiminlyönti. Kyllä lapsi (ainakin minä) kärsii siitä, että vanhempi ei anna huomiota vaan antaa sen täysin tuntemattomille ihmisille oman ja perheensä hyvinvoinnin uhraten, jopa henkensä uhalla. Täysin käsittämätön tilanne. Me, hänen perheensä, olisimme kaivanneet ja tarvineet ja ansainneet läsnäoloa, yhdessä tekemistä. 

Meidän perheessämme on ilmeisesti kuviteltu pelkän fyysisen läsnäolon riittävän. Kaikki ovat olleet omissa oloissaan. 

Ehkä tämä tästä taas. Olisipa parempia päiviä, niin jaksaisi sitten taas odottaa joulua. En aio mennä pitkäksi aikaa tapaaman ketään, eli suurimman osan vapaista vietän ihan kotona. Ratkaisin asian näin, koska minun ei ole pakko olla viikkoa vanhempieni nurkissa vaan aikuisena ihmisenä teen omat valinnat ja vierailuni kestää sen minkä haluan sen kestävän. Joten aion pyhittää sen kotona olemiseen suurimmalta osin. Helpottava päätös.