Voi kamala. Aloitin jokasyksyisen sosiaalisten tilanteiden altistusharjoitteeni. Pähkäilen menenkö jollekin työväenopiston kurssille tai muuhun ryhmäharrastukseen. Tämä projekti on agendalla joka syksy. Näihin ryhmätoimintoihin liittyy minulla valtavat pelot ja tunnelataukset. Minulla on niistä kammottavia kokemuksia, luonnollisesti yliopiston massaluennot ja vieraat ihmiset ovat lisänneet katastrofin sävytteisiä tuntemuksia.
Olen harrastanut ryhmäliikuntaa ala-asteikäisenä. Olen ollut urheiluseurojen toiminnassa mukana. Olen käynyt harrastuksissa. Mikä minua sitten nykyään vaivaa, miksi en vain ole saanut jatkettua samaa rataa? Syitä on monia. Ei syitä sille miksi en ole mennyt vaan syitä sille miksi jo ajatuskin tuntuu pahalta. Koulukiusaaminen. Ei tarvinne selittää. Uskontopropaganda, jolla aivopestiin pelkäämään kaikkia ihmisiä ulkomaailmassa.
Edelleen aikuisena ihmisenä minä, tai joku minussa, pelkää sosiaalisia tilanteita kuin kuolemaa. Mutta dissosiaatio hoitaa homman. Jos on pakko. Jos paine käy liian suureksi. Jos en joku kerta selviäkään. Joku minussa muistaa miltä tuntuu mennä ahdistaviin ihmisjoukkoihin. En minä tiedä kuka muistaa. Se muisto vain on niin vahva, sen jonkun päässä ja muistikuvissa. Sen jonkun on oltava lapsimoodi, tietenkin. En ole niin tarkkaan analysoinut asiaa, koska välttelen tällaisia tilanteita nykyään. Siedätyshoitoa on käydä yliopistolla silloin tällöin, mutta en pystyne menemään enää millekään kursseille. En halua pakottaa itseäni traumatisoitumaan uudelleen.
Se muisto on ikävä. Tunnen kehossani miten pakenen pääni sisällä. Minä koitan olla näkymätön. Minä koitan olla kuin en olisikaan. Minä niin toivoisin, että en olisi. Minä todella häviän eikä minua enää ole, tavallaan. Pystyn eläytymään olemattomuuteen niin vahvasti että todella kuvittelen ettei minua nähdä, eikä minuun kiinnitetä huomiota. Sellaiseen moodiin pelkään joutuvani edelleen kun ympärillä on ihmisiä. Ihminen voi olla terveellä tavalla ajatuksissaan ja omassa päässään muiden keskellä, mutta minä olin niin stressaantunut ja häpeilevä, että katosin. Eri asia.
Yritän lievittää ihmiskammoani käymällä kaupungilla ja istumalla kahviloissa, käymällä leffassa. Joissain olotiloissa se on hyvä asia, joissain huono. Minulla ei vielä ole niin hyvä itsetuntemus, että osaisin aina sanoa mikä minulle milloinkin on hyväksi.
Olen harrastanut ryhmäliikuntaa ala-asteikäisenä. Olen ollut urheiluseurojen toiminnassa mukana. Olen käynyt harrastuksissa. Mikä minua sitten nykyään vaivaa, miksi en vain ole saanut jatkettua samaa rataa? Syitä on monia. Ei syitä sille miksi en ole mennyt vaan syitä sille miksi jo ajatuskin tuntuu pahalta. Koulukiusaaminen. Ei tarvinne selittää. Uskontopropaganda, jolla aivopestiin pelkäämään kaikkia ihmisiä ulkomaailmassa.
Edelleen aikuisena ihmisenä minä, tai joku minussa, pelkää sosiaalisia tilanteita kuin kuolemaa. Mutta dissosiaatio hoitaa homman. Jos on pakko. Jos paine käy liian suureksi. Jos en joku kerta selviäkään. Joku minussa muistaa miltä tuntuu mennä ahdistaviin ihmisjoukkoihin. En minä tiedä kuka muistaa. Se muisto vain on niin vahva, sen jonkun päässä ja muistikuvissa. Sen jonkun on oltava lapsimoodi, tietenkin. En ole niin tarkkaan analysoinut asiaa, koska välttelen tällaisia tilanteita nykyään. Siedätyshoitoa on käydä yliopistolla silloin tällöin, mutta en pystyne menemään enää millekään kursseille. En halua pakottaa itseäni traumatisoitumaan uudelleen.
Se muisto on ikävä. Tunnen kehossani miten pakenen pääni sisällä. Minä koitan olla näkymätön. Minä koitan olla kuin en olisikaan. Minä niin toivoisin, että en olisi. Minä todella häviän eikä minua enää ole, tavallaan. Pystyn eläytymään olemattomuuteen niin vahvasti että todella kuvittelen ettei minua nähdä, eikä minuun kiinnitetä huomiota. Sellaiseen moodiin pelkään joutuvani edelleen kun ympärillä on ihmisiä. Ihminen voi olla terveellä tavalla ajatuksissaan ja omassa päässään muiden keskellä, mutta minä olin niin stressaantunut ja häpeilevä, että katosin. Eri asia.
Yritän lievittää ihmiskammoani käymällä kaupungilla ja istumalla kahviloissa, käymällä leffassa. Joissain olotiloissa se on hyvä asia, joissain huono. Minulla ei vielä ole niin hyvä itsetuntemus, että osaisin aina sanoa mikä minulle milloinkin on hyväksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti