Puhelu isältä

Miten pienet asiat voivatkaan laukoa päälle oloja. Sain puhelun isältä, joka jälleen oli oma huokaileva itsensä, kaikkitietävä ja silti ei mitään tietävä, oikea takinkääntäjä. Keskustelu hänen kanssaan on välillä aika raskasta, koska hän saattaa muuttaa näkökulmaansa täysin sen mukaan, mitä tulkitsee toisen haluavan. Hän on aluksi hyvin ehdottomasti jotain mieltä, kunnes sanon vastapainoksi että onhan asiassa varmaan muitakin ulottuvuuksia, minkä hän mitä ilmeisimmin tulkitsee/kokee täysin päinvastaiseksi mielipiteeksi, ja yhtäkkiä hän hylkääkin aiemmin sanomansa täysin alkamalla mitätöidä niitä ja puhua niitä vastaan. Hän ei linkitä asioiden eri puolia päässään, eikä sano että aika mutkikas asia, onhan se noinkin, vaan hän valahtaa täysin toiseen moodiin. 

Miksi näin "pieni" asia saa minut ahdistumaan ja pois tolaltani? Se, että isäni on joustamaton ja minun kokemukseni mukaan yrittää mielistellä sen mukaan mitä toinen ihminen sanoo? Isäni mitätön piirre, jolla ei pitäisi olla merkitystä enää? Tämä piirteen muistaminen kolahtaa aina vain uudelleen puutteelliseen perusturvallisudentunteeseeni. Minun elämässäni ei ole ollut henkisesti sitä turvallista selustaa, mitä olisin ehdottomasti tarvinnut ja kaivannut. Isälläni on itsellään mitä ilmeisimmin (pahojakin) kiintymyssuhde- ja itseymmärryksen ongelmia. Ne kuvastuvat isästäni huokuvana epävarmuutena ja rajattomuutena. Ne piirteet tihkuvat esiin noissa keskusteluissa hänen kanssaan, kun hän ei pysty seisomaan omilla jaloillaan. Se palauttaa minut taas kokemaan yksinäisyyttä, epävarmuutta, pelkoa. 

Isä on ollut turvaton ja keinoton liittyen parisuhteeseensa, meihin lapsiin, koko perhesysteemiin sekä sosiaalisiin suhteisiin muiden ihmisten kanssa. Äidilleni hän ei ollut tasavertainen kumppani: hän pakeni parisuhteen vastuuta ja kommunikaatiota äitini kanssa, eikä ollut henkisissä asioissa lempeän jämäkkä meille lapsille. Kun olin pieni, hän otti meiltä lapsilta kyllä kiukun vastaan, siinä hän on aina ollut parempi kuin äitini, mutta hän ei kyennyt silti sietämään lasten vaatimuksia ja haluamisia ja olemaan jämäkkä ja pitämään rajoja. Hän myöntyi aina, antoi periksi tai vähintääkin "siimaa" sille, että antaisi periksi. Hän pelasi itselleen aikaa, ja pääsi hetkeksi pois itselleen ahdistavasta tilanteesta. Hän luisti yhteisestä rintamasta äidin kanssa, ei pitänyt lupauksia ja sopimuksia heidän "yhdessä" laatimistaan säännöistä. Hän liittoutui meidän lasten kanssa, ei hyväksynyt äidin tästä aiheutunutta kiukkua, vaan vetäytyi perheensä luota mieltään osoittaen - samalla kuitenkin väittäen ettei ollut vihainen eikä mitään ollut vialla. Hän siis petti meidän kaikkien luottamuksen: äidin ja lapsien, eikä kantanut vastuutaan kumpaankaan suuntaan. Isällä ei ollut selkärankaa olla tasavertainen kumppani äidilleni, vaikka sitten riidellä hänen kanssaan suoraan, tai mennä terapiaan, vaan hän lipesi joukoista. Äitini jäi yksin, ja oli siitä hyvin turhautunut ja vihainen. Äiti osoitti sen isälle, joka entisestään vetäytyi itseensä.  Isä pakeni seurakunnan toimintaan, mistä olen niin monta kertaa puhunutkin, sille hän osoitti uskollisuutta ja rakkautta, siellä hän vallitsi isäni kaipaama selkeys ja käsikirjoitus. Vikaa oli molemmissa, tiedän sen. Tuollainen dynamiikka on vahingollista koko perheelle. 

Toinen ongelmakohta tuli suhteessa elämään yleensäkin ja muihin ihmisiin. Isältä ei tullut ymmärrystä maallisen elämän ongelmiin ja sen monimutkaisille ilmiöille. Koska vanhempieni, erityisesti isäni mielestä maailmaa seurakunnan ja uskon ulkopuolella ei olisi kuulunut olla. Isän maailma oli hyvin pieni ja mustavalkoinen, ja hänen mielestään kenenkään ei olisi tarvinnut lähteä "maailmalle" tekemään mitään, olisi vain ollut hyvä olla syrjässä niin paljon kuin mahdollista. [Se on hänen perusasenteensa, joka ei muutu mihinkään, mutta toki hän sanallisella tasolla tässäkin asiassa vääntyy vaikka mille mutkalle jos me lapset puhumme muutoista ja opiskeluista jossain muualla: hän mielistelee ja myöntelee läpinäkyvästi, vaikka voimme aistia kaikesta että sanat ovat pahasti ristiriidassa hänen todellisen mielipiteensä kanssa.] Ja hän protestoi ja osoitti mieltään, omalla hiljaisella tavallaan, jos (kun) me lapset kuitenkin päätimme uskaltautua kurottamaan jonnekin hänen sietoalueensa ulkopuolelle. Sillä epäsuoralla tavalla hän osoitti, ja sai minut tuntemaan, että jos teimme vastoin hänen tahtoaan, ei hän ollutkaan enää tukena ja turvana näille pyrkimyksille. Isäni hävisi turvaamasta selustaani ja elämääni jos lähdin liian kauas. Hän halusi pysyä sillä mukavuusalueella, jossa hänellä oli hyvä olla, eikä hän tarjonnut meille apua itsenäistymiseen ja omien siipien kokeilemiseen. Sen sijaan hän varoitteli, heijasteli omia pelkojaan ja ahdistuksiaan meille. Isän ymmärrys, tuki ja rakkaus oli siis sittenkin rajallista, hänen vakuutteluistaan huolimatta. Tämä asetelma on saanut minut tuntemaan suurta syyllisyyttä siitä, että olen halunnut jotain muuta, ja että olen lähtenyt pois kotoa, pois isän käden ja katseen ulottuvilta. Olen tuntenut syyllisyyttä että hylkään hänet, teen hänelle pahan mielen, aiheuttanut huolta. Minun olisi siis pitänyt olla häntä varten, suojella häntä, vaikka todellisuudessa hänen olisi pitänyt auttaa minua turvallisesti maailmaan ja omaan elämään. Omista tunteistaan huolimatta.

Ymmärrän nyt olleeni itse maailmasta ja kokemuksista kiinnostunut lapsi; vilkas ja ulospäin suuntautunut, maailmalle haluava. Ja isäni mielestä se on ollut epäilyttävää, pahaa, jopa syntistä. Ja sen tunteen imaisin itseeni lapsena. Olen sen ajatuksen yli päässyt, lähdinhän pois kotoa heti lukion jälkeen, mutta mitään keinoja minulla ei ollut kohdata "maailmaa" ja ihmissuhteita. Erityisesti isän pelot muita ihmisiä ja ihmissuhteita kohtaan ja niiden välttely oli imeytynyt minuun todella syvälle. Vaikka en sitä tietoisesti huomannut. Mutta, kyllä vuodet ovat näyttäneet sen, että olen samastunut isään paljon, ottanut hänestä mallia, ja irtaantuminen hänestä on ollut vaikeaa. Omat vanhemmatkan kuuluisi "murhata" jollain tavalla omassa mielessään, että pääsisi heistä oikealla tavalla irti, heidän elämästään, heidän odotuksistaan ja kaitsemisestaan, jotta voisi elää omaa elämää. Isä on ollut niin kiltti, sääliä herättävä, ja hän on tätä puolta halunnut korostaa itsessään, jotta me emme olisi kohdistaneet häneen negatiivisia tunteita, koska niitä hän ei läheisriippuvaisena kestä, joten edelleen hän kummittelee mielessäni. Ja pohdin, miten saisin murhattua hänet mielessäni.

Minulla on ollut nuoruuteni ja aikuisikäni ajan tunne, että minulla ei itsellänikään ole selkärankaa ja jotain turvaa elämässä. Ei turvasatamaa. Vanhempani ovat vetäytyneet suojaamasta minua kumpikin omista syistään: isä halunnut suojella itseään ikäviltä tunteilta, äidistäni taas on huokunut halu saada meidät äkkiä pois kotoa, jotta hän pääsisi itse eroamaan isästäni. Luulen, että isälläni saattaa olla jokin sosiaalisten tilanteiden pelko, koska hän välttelee mahdollisimman pitkälle omien kuvioidensa ulkopuolelle lähtemistä, ihmisten tapaamista. Hän ihannoi askeettisuutta. Mutta eipä häntä terapiaankaan saa. Vain minä voin käydä terapiassa ja vaikuttaa siihen, miten käsittelen nämä kokemukseni.

[Olen aina voinut luottaa siihen, että fyysisesti minusta kyllä huolehditaan, ja että vanhempani olisivat pelastaneet minut lapsena "kiipelistä". Toki se on tuonut myös psyykkistä turvan tunnetta, esimerkkinä voin vertailla miten lapsuudenystäväni isä käyttäytyi minun ja kaverini ollessa jotain ala-asteikäisiä, perheen koira oli aggressiivinen vieraille ja meinasi käydä päälleni kun yritin lähteä kotiin. Perheen isä vain nauroi asialle ja lähti pois. Kaverini ei saanut pidettyä isoa koiraa aloillaan ja se pääsikin hyppimään ja näykkimään minua kun juoksin pihasta. Tuolloin olin täynnä vihaa sitä miestä kohtaan, ja ajattelin kuinka hyvät vanhemmat minulla on, minun isäni ei ikinä koskaan olisi toiminut noin! Minun isäni pelastaisi minut pulasta, suojelisi ja turvaisi.] 

Häpeä ja hajaannus

Alkuvuosi on mennyt minulla kohtalaisen rauhallisesti, mutta pari asiaa ovat saaneet paljon pahaa aikaiseksi. Olen yrittänyt opiskella ja tehdä töitä samaan aikaan. Opinnoissani joudun viemään töitäni muiden arvioitavaksi, mikä on paha. Olen itkenyt silmät päästäni siitä hyvästä, että joku minussa ei kestä painetta tulla nähdyksi ja arvostelluksi, vaikka kyseessä on seminaarityö ja lopputyö. Joudun laittamaan itseni alttiiksi muille ihmisille, ja samaa joudun tekemään töissä. Minun tulisi kyetä johonkin omana itsenäni, esitellä omia tutkimustuloksiani ja johtopäätöksiäni ja ideoitani muille. Se tuntuu mahdottomalta. Aiemmat opinnot olen sivuuttanut tyystin tyrkkäämällä ne jollekin vähät välittävälle sivupersoonalle, joka on mennyt rimaa hipoen kaikesta läpi (no välillä paremminkin kyllä), mutta nyt törmään pitkästä aikaa tähän ongelmaan ja ne ydinongelmani konkretisoituvat jälleen. Se kokemus, että minä en ole fiksu, en osaa, epäonnistun, olen paska. Todella paska. Siinäpä se. Joku ottaa nuo konkreettiset suoritukset hoidettavakseen, sysää tunteet syrjään, on vain pintaa palavereissa ja seminaareissa. Selviän dissosiaation avulla. Sitten, yksin kotona havahdun kamalaan häpeän tunteisiin, siihen tuntemukseen että nyt minä paljastun, nyt kaikki näkevät miten huono olen.

Herään yöllä painajaisiin, ja aamut ovat pahimpia. Silloin häpeä ja epäonnistumisen tunne ovat lähimpänä ja raaimmillaan, en ole saanut unenpöpperössä pystytettyä ja viritettyä vielä suojauksiani tarpeeksi ylös. Havahdun unesta voimakkaisiin tunteisiin, ja ajattelen etten jaksa. En jaksa tätä kaikkea yksin. En jaksa käydä läpi omia ongelmiani, kun pitäisi pystyä opiskelemaan ja tekemään töitä. Töissä olen jälleen pikku tyttö, joka on jätetty yksin selviytymään, olemaan osaavampi ja tekevämpi ja aikuisempi kuin onkaan - minulla ei ole kompetenssia tähän työhön. Tai sitten omat vaatimukseni ovat liian korkealla, ja voisin tehdä sen osaamisen rajoissa mitä minulla on. Huomaan vain lipsuvani omista henkilökohtaisista rajoistani, antaudun liiaksi mukaan tunteella työhöni, eläydyn ihmisten kertomaan ja uuvutan itseni. Kunpa uskoisin, että voin tehdä hyvää työtä olemalla myös hieman etäisempi ja rajaavampi. Näistä häpeän tunteet kumpuavatkin, siitä että annan itsestäni liikaa, yritän auttaa liikaa, kuten yritin tehdä äitini ja isänikin kanssa, mutta en osannut. Epäonnistumisesta seurasi pettymys ja häpeä. Äiti ei parantunutkaan, aikuiset nauroivat pikkuvanhalle minälle, yritin olla täydellinen mutta silti isä ei palannut kotiin.

Olen aika hajallaan tällä hetkellä, ja kestää pitkään että saan kasattua itseäni. Onneksi kohta on loma.

Kuinka suhtautua näennäisesti riittävän hyvään, joka ei kuitenkaan käytännössä riitä

Pää räjähtää ja samaan aikaan ei kuitenkaan. Tunteita ja muistoja on läsnä ja silti ei ole. Olen todella taitava olemaan irti arjesta ja tästä hetkestä, minä osaan sen. Minä haluaisin raivota ja itkeä, mutta siihen ei ole aikaa ja mahdollisuutta. Koitan vielä hetken pitää kaiken kasassa, kunnes tulee taas seinä vastaan ja romahdan. Kuten tapahtui kuusi vuotta sitten. Tuli stoppi. 

Joku minussa ei vieläkään ole varma ja vakuuttunut, että minulla ylipäänsä olisi mitä surra tai vihata. Sille osalle vaillejääminen ja laiminlyönnit ovat olleet normaaleja. Miten lapsena voi kaivata jotain mitä ei ole edes saanut, ja miten puhua tunteista ja kokemuksista, joille ei ole sanoja? Sille on ollut normaalia, että äiti on ailahtelevainen, dissosioiva, epävakaa, torjuva, omista tunteista ohjautuva, tunkeileva; isä taas on ollut poissa, ylistänyt miten usko on hänelle tärkeintä, maallinen (perhe siis) ei mitään. Todellisia tunteita on perheessäni vältelty ja torjuttu. Jokainen on niitä varmasti salassa muilta kantanut, mutta yksin.

Isäni soitti tänään, heräsin päiväunilta, ja hän pyysi anteeksi kun herätti. (Hänhän pyytelee aina kaikkea anteeksi, ainakin sellaista missä hän ei ole toiminut väärin.) Tiuskaisin takaisin, että no mistä sinä olisit voinut tietää minun nukkuvan ja olisin voinut olla vastaamatta. Sitten hän selitteli hyvin hämäräperäiseen, vihjailevaan tapaansa sisarusteni asioista ja ongelmista, joissa heitä oli taas autettu. Isälläni on todella omituinen tapa samaan aikaan olla tyytyväinen antamaansa apuun, mutta silti olla siitä jotain negatiivista mieltä. Kaksoissidosviestintää jälleen. Hän voi kertoa haluavansa auttaa lapsiaan rahallisesti, ja että antaisi suurinpiirtein kaiken omaisuutensa jos voisi, mutta sitten kun hän raha antaa huonosti toimeentuleville sisaruksilleni, siitä seuraa passiivis-aggressiivista hiljaisuutta, huokailua, merkitseviä katseita. Mikään en koskaan onnistu ja ole oikein.

Vaikka olemme onnistuneet erkaantumaan hänestä, suhteet ovat silti hämärät ja rajattomat, ainakin nuorempien sisarusteni kohdalla. Tuollainen passiivis-aggressiivinen, turvaton ja itseensä päin vetävän ihmisen kohdalla rajojen tulisi olla selkeät, mielestäni. Mutta sisarukseni menevät edelleen isän luokse kuin kotiinsa, milloin vain, jättävät lemmikkejä hänelle hoitoonsa, menevät hoitamaan hänen lemmikkejään, lainaavat (saavat) rahaa. Ehkä olen itse väärässä, ehkä onkin hyvä olla rennoissa väleissä vanhempiensa kanssa, mutta minulle tuo muistuttaa siitä miten sairaaloisen riippuvainen isä on ollut aina jostain; ensin seurakunnasta kun hän tuli uskoon, ja kun uskossa oleminen alkoi olla jo vähän vakaampaa ja kuherruskuukausi sen kanssa ohi, hänestä tuli riippuvainen perheestään. Hän elää muiden kautta, aina. Ja minä haluan paeta sitä, koska se tekee minut sairaaksi.

Terapiassa tulee olemaan todella vaikeaa käsitellä tätä ristiriitaista suhdetta isään. Hän on toisaalta todella rakas ja läheinen ja ihana, mutta samaan aikaan niin tukahduttava omine pelkoineen, että olen sisäistänyt hänen pelkonsa ja sitä kautta myös nuoruuteni ja aikuisuuteni alkutaival on ollut pilalla. Minä en ole tiennyt kuka olen ollut, ei ole ollut lupaa, olisin pettänyt isän olemalla jotain muuta kuin mitän hän odotti ja mihin hän minut kasvatti. 

Eilen ja tänään olin vapaa

Dissosiaatio on sulanut kevään aikana hiljalleen, mistä olen iloinen. Olen jossain määrin päässyt eteenpäin isäsuhteen työstämisessä: olen ymmärtänyt, että minun ei todelle ole tarve ja velvollisuus suojella häntä, ja myötäillä elämänvalinnoillani hänen toiveitaan, jotka taas kumpuavat hänen peloistaan. Ala, jota olen opiskellut, on suoraa seurausta kokemistani emotionaalisista laiminlyönneistä ja hengellisyyden nimissä tehdystä väkivallasta. Olen valinnut turvallisen ja työllistävän alan. Olen valinnut sen, koska en uskonut minusta olevan muuhun. Olen valinnut sen, koska koin velvollisuudekseni auttaa ihmisiä. Enää en ajattele ja koe samalla tavalla, ja uskallan irrottautua isästä.

Tämä on ollut tiedossani varmasti jo pitkään. Erona aiempaan on siinä, että nyt minulla on enemmän jaettua tietoisuutta eri dissosioituneiden osien välillä, ja pystyn liittämään traumakokemuksia todelliseen itseeni. Kykenen tuntemaan ja suremaan, ja muistamaan sen, kuljettamaan mukanani. Minä luotan itseeni ja selviytymiseen niin paljon, että tunnen muurien madaltuneen eri osien välillä. 

Otan myös omat tunteeni ja kokemukseni vakavammin. Pidän tunnemuistojani minulle totena. Minä olen ollut avuton ja kauhuissani vanhempieni ja muiden aikuisten hulluuden edessä, ja minä olen joutunut siinä tilassa uskomaan kaiken mitä he ovat sanoneet. Minä olen joutunut vääristelemään ja vääristymään, jotta en olisi hajonnut. Sillä on ollut valtaisa vaikutus minuun, ja minulla on kaikki oikeus nyt hoitaa itseäni ja tehdä kuntoutumiseni olosuhteet mahdollisimman hyväksi. Tutustua itseeni.

Olen onnellinen, huomasin sen eilen ja tänään. Kaikesta paskasta huolimatta olen onnellinen tässä hetkessä. Tiedän, että kun kesätyöni alkaa, energiavarastoni ovat taas lujilla, ja taantumusta voi tulla. Mutta tiedän olevani matkalal kohti parempaa, tämä on yksi elämänvaihe ennen valmistumista, ja sen jälkeen voin taas miettiä suunnitelmiani uusiksi.

Googlasin mielenkiinnosta erään henkilön, joka vaikutti hyvin voimakkaasti lapsuuteni seurakunnassa. Hän oli vankilassa istunut talous-, väkivalta- ja huumerikollinen, josta tuli jumalan armosta evankelista. Rikoksista hän ymmärtääkseni pysynyt erossa, mutta elämä vaikuttaa muuten olleen yhä edelleen repaleista ihmissuhdesotkujen ja muiden ongelmien muodossa. Mutta mitäpä sitä itseään tutkailemaan, eihän sellaiselle ole tarvetta, koska synnistähän kaikessa on kyse - ongelmia on koska ihminen on syntinen, ja synnistä pääsee kun pyytää niitä jumalalta anteeksi. Synti on samaan aikaan ihmisen sisällä ja ulkopuolella; se voi tulla ja mennä ja ihmisen pitää vain turvata jumalaan ja tehdä parannus. Ihmisessä itsessäänhän ei voi olla varsinaisesti kehitettävää ja parannettavaa koska tunteet on poissuljettu, niitä ei kuulu kuunnella koska ne ovat maallisia, saatanallisia. Ihminen on paha. Tätä samaa paskanjauhantaa löysin lehtijutusta kyseisestä evankelistasta. Jumala koettelee, ja on antanut vaikeuksia jotta hän ymmärtäisi elävänsä vain jumalan armon varassa. Niin. Tästä syystä en koskaan kykene olemaan isäni kanssa läheinen, koska hän on samanlainen hullu. Eikä se siitä muuksi muutu.

Tällaiset esimerkit auttavat minua ymmärtämään aina vain paremmin sitä, millaisen henkisen pahoinpitelyn kohteeksi olen joutunut. Tulen vihaamaan heitä loppuelämäni. 

Äitienpäivä

Tämän päivän herättämistä tunteista ja ajatuksista on kirjoitettu monissa seuraamissani blogeissa. Äitisuhteet ovat tunteita herättäviä monelle. Mitä minä tunnen äitiäni kohtaan? Useinkaan en mitään. En ajattele, en tunne. Lähetin kyllä kortin, johon kirjoitin jonkun fraasin. Äitienpäivä ei itsessään ole herättänyt minussa mitään, mutta eräs näihin päiviin yllättäen ajoittunut kuolemantapaus kylläkin. Äitini suhtautuminen ja viestintä nostattaa tunteita, ja mieleeni alkaa palailla ahdistus. Ei edelleenkään konkreettisia ja selkeitä muistoja, mutta turhautumista ja vihan tunteita. Äitini on komentelija ja tunteiden välttelijä. Hänen mielestään on turha surra asioita, joille ei voi mitään. Hänen mielestään jumalalla on suunnitelma, ja sen vuoksi ei ole tarpeen surra. 

Mitä siis tunnen äitiäni kohtaan? Syvää vihaa. Vihaa hänen vihastaan ja välinpitämättömyydestään. Vihaa hänen itsekkyydestään ja haluttomuudestaan ottaa vastaan minun tunteitani. Minä en ole saanut olla vihainen, äiti on suuttunut siitä. Hän on huutanut, menettänyt hermonsa, kiroillut, haukkunut. Se äiti on jättänyt minuun mielettömät määrät purkamatonta ja vastaanottamatonta raivoa ja painetta ja pelkoa siitä etten saa kokea negatiivisia tunteita. Silmieni edessä on kuva äidistä, joka vahingoniloisesti, sadistisesti ja ivallisesti hymyilee kun jouduin luopumaan lemmikistäni - äidin vaatimuksesta. Äitini oli monissa asioissa tyranni, mielivaltaisesti ja ennustamattomasti toimiva epävakaa hahmo. Ei turvallinen ja lämmin äiti. Jota hän silti oli kuitenkin välillä. Mikä lisää vihaani entisestään. Miksi hän ei voinut olla tasainen ja rauhallinen, miksi? Ristiriita on saanut tunteet dissosioitumaan omiin lokeroihinsa, ja normaalisti yritän pitää kaikki lokerot kaukana tietoisuudesta. 

Äitini petti luottamukseni monella tavalla. Syillä ei lopulta ole minun kannaltani väliä. Äidilläni olisi ollut mahdollisuus hankkia tietoa lapsen kehityksestä ja vanhemmuudesta, elettiin jo sen verran edistyksellistä aikaa, ja tietoa oli. Ehkä hän etsikin, en tiedä. Minua se ei kuitenkaan hyödytä. Se ei saa vihaani laantumaan, eikä mielestäni ole tarpeenkaan. Vaikka yrittäisin antaa äidille anteeksi, en pysty ohittamaan sitä millaisia kehitysvaiheita olen nuoruudessani joutunut "skippaamaan". Miten uskonto ja sen opit ovat menneet minun tarpeideni edelle. On täysin luonnotonta ja väkivaltaista erottaa lapsi tämän tunteista, ja ajatuksista ja seksuaalisuudesta, se mielipuolisuus altistaa dissosiaatiolle. Pois se kaikki minusta. 

Rakkaus lapseen ei riitä. Pitää olla myös ymmärrystä ja halua kyseenalaistaa omia näkemyksiään, ja ottaa oma lapsi tosissaan. Jos äiti tai isä ei voi välittää rakkauttaan lapselle, se on lapsen kannalta ihan turha, sillä ei ole mitään merkitystä miten paljon vanhempi sitä rakkautta oman mielensä sisällä tuntee. Sanat eivät ratkaise, tunne ja yhteys lapsen kanssa ratkaisee.

Meditatiivinen kävely

Kävelen iltaisin hieman auringonlaskun jälkeen pienen, noin 45 minuutin mittaisen lenkin. Kierrän läheisen järven ympäri, ihailen valoja hämärtyvässä illassa, kuuntelen ohikulkevien ihmisten keskustelua, haikailen ja hellittelen suloisia koiria puistossa. Olot ja tunteet tulevat ja menevät, enkä enää huolestu niistä. Iltakävelystä on tullut rauhallinen rutiini, jolloin voin olla läsnä.

Kävelen samaa reittiä, jota kävelin vuosi sitten. Vuosi sitten olin järkyttävän ahdistuksen vallassa. En voinut olla paikallani, kaipasin erästä ihmistä niin äärettömän paljon. Minä muserruin kaipuuni ja yksinjäämisen pelon alle, ja lähdin ulos vaeltelemaan kun en kyennyt kotona asettumaan. Yksinäisyys viilsi syvältä, ja ulkoillessani koin pimeän ja kylmän vastaavan myös sisäistä mieleni tilaa. Vaelsin yksin, kiersin järveä ympäri yhä uudelleen, ja samalla kaikki muut olivat tietämättömiä ahdingostani. Mutta minä selvisin vaikka vuosi siihen meni. Nyt olen onnellisempi, ja rauhallisempi, minä todella selvisin.

Miten suojelen itseäni

Olen opetellut pieniä asioita, joilla yritän tukea jo hieman vakautuneita rakenteitani. Tässä niistä yksi. Kiellän lempeästi, mutta tiukasti masokistista puoltani tutkimasta internetin ihmeellisestä maailmasta tiettyjä medioita ja stalkkaamasta tiettyjä ihmisiä. Minussa on sellainen puoli, joka kokee olevansa tosi paska ja huono, ja se haluaisi hieroa sitä tunnetta naamaani katselemalla kuvia eksieni nykyisistä tyttöystävistä ("Katso nyt miten upea, älykäs, hauska, hoikka, persoonallinen ja kaunis ja jotain ainutkertaista, jotain mitä -- (exä) on varmasti koko elämänsä odottanut, ja nyt se palvoo tuota naista, minä olin vain kertakäyttötavara, jonka saattoi hylätä, joku joka ei ollut koskaan riittävä") Se puoli on aina jäänyt toiseksi, se kantaa muistoa siitä että äiti ja isä valitsivat tärkeinä hetkinä jonkun muun kuin minut. Se muistaa sen miltä tuntuu kokea itsensä ei-halutuksi, hylätyksi, luuseriksi, mitättömäksi, merkityksettömäksi. En tahdo ruokkia tuota puolta yhtään enempää, vaikka ymmärränkin sen kokemusta. Samoin kiellän itseäni lukemasta ihmissuhde-, perhe-, deittailu- ja seksijuttuja, koska tiedän ahdistuvani niistä tällä hetkellä. Kiusauksia tulee välillä. Samalla tavalla kuin kaupan karkkihyllyn ohi kävellessä. Olen huomannut, että tiukka kielto auttaa minua näissä asioissa. Silloin ei yleensä tule neuvottelua, vaan uskon nykyään yllättävän kiltisti omia käskyjäni. Tuntuu hyvältä ajatella ja pystyä toteuttamaan omaa etuaan. 

Itku pitkästä ignoorauksesta

Olen mielestäni itkenyt tavallista useammin viime kuukausien aikana tai sitten en vain muista itkujani. Yleensä itken ja herkistyn kuitenkin hormoneiden myötävaikutuksesta, kun taas nyt olen havainnut itkeväni muutoinkin. Tänään oli erikoinen itku, ja luulen että sen itki joku muu. Joku vanha turhautuminen ja raivo. Minun teki mieli lyödä ja takoa jotain, ja nyrkit vain hamusivat ilmaa. Olisi tehnyt hyvää piestä tyyny tai jotain. Tavoitin myös jotain erikoista... jotain sen turhautumisen ja vihan takana. Luulen laukaisevan tekijän olleen siinä, että katsoin itseäni jumppatunnilla peilistä, ja todella näin itseni pitkästä aikaa. Katsoin itseäni, näin kaikki ne viat kehossani joista haukun itseäni, ja tunsin etten todella ansaitse sitä sättimistä ja kritiikkiä, miten voin arvostella ja julmasti rääkätä itseäni, kehoani ja mieltäni. 

Kotona itkin pitkään ja hartaasti miten paljon itsevihaa ja vihaa muita ihmisiä kohtaan olen tuntenut. Minua ei olisi saanut jättää ja hylätä ilman vastauksia, ei kukaan. Hylkääminen ilman selityksiä on vain ja ainoastaan väärin. En ole ansainnut sitä. Minä olen arvokas, ei minua saa sivuuttaa. Mikään ei oikeuta siihen. Vaikka minä olisin mokannut, se ei poista oikeuttani saada kunnioittavaa kohtelua, kenenkään mokat eivät poista oikeutta ja tarvetta tulla kohdatuksi ja kuulluksi. Emme ole virheettömiä. Tämän olisin halunnut joillekin exilleni sanoa. 

Vihasin myös isääni ja äitiäni. Isääni erityisesti. Mikään ei oikeuttanut hänen poissaoloaan ja perheensä hylkäämistä lapsuudessani. Ymmärrän inhimillisestä näkökulmasta miksi niin tapahtui, mutta se ei ollut oikein. Isän toiminta oli pelkuruutta, turhauttavaa ja vihastuttavaa. Kuin olisin taistellut näkymätöntä vastaan, sillä niin taistelinkin. Ja olematonta, sillä jumalaa ei ollut. Se oli isän puheissa ja toiminnassa, jumalaa itseään ei ollut. Miksi isä hylkää olemattoman takia lapsensa? En tiedä. Miksi yksinäisyys, hiljainen huone ja omiin ajatuksiin (=rukoukseen) vaipuminen on moninkertaisesti tärkeämpää ja houkuttelevampaa isälle, kun tulla perheen pariin tapaamaan puolisoaan ja lapsiaan, olemaan vierekkäin ja sylikkäin ja juttelemaan päivän kulusta... tutustumaan elämänsä tärkeisiin ihmisiin? En tiedä. Asia olisi ehkä helpompi ymmärtää itsellenikin, jos uskon tilalla olisi jotain todellisempaa, kuten ihminen. Jos isällä olisi ollut toinen nainen, tai alkoholi tai jokin muu helpommin ymmärrettävä addiktion kohde, olisin ehkä voinut jo aiemmin saada kiinni siitä miten väärin hän on toiminut. Pettäminen ja päihderiippuvuus ovat negatiivisia ja tuomittavia asioita, uskominen ei kai sitä ole, koska usko on moraalisesti ja terveydellisesti terveempi elämäntapa. 

Tai sitten en olisi yhtään sen paremmassa tilanteessa. Olisin yhtä pihalla kuin nytkin.

Mistä tässä on pohjimmiltaan kyse

Itsensä rakastamisessa, rakastumisen vaikeudessa, hylätyksi tulemisen pelossa, halussa paeta maailmaa ja todellisuutta... ... Suuria teemoja, joihin liittyy vaikeita piilotettuja muistoja ja tunteita. Nyt olen alkanut tuntea vihaa ja kiukkua. Olen kirjoittanut ja kirjoittanut vielä lisää päiväkirjaa, koonnut yhteen muistojani siltä ajalta, kun isäni tuli uskoon ja hän laiminlöi meitä, perhettään. Tuo elämänvaihe on ollut pahimmillaan noin ikävuosieni 8-16 välillä, luullakseni. Huomaan ymmärtäneeni sen, että minä ja perhe olisimme todella tarvinneet sen isän huomion ja tunteenpalon, jonka hän uhrasi ja antoi ulkopuolisille ja tuntemattomille ihmisille. Minä olen ollut siitä hemmetin vihainen nuorena, ja nyt olen alkanut kokea vihaa siitä laiminlyönnistä. Isä vähätteli itseään, omia tarpeitaan ja käytöksellään osoitti ettei myöskään meillä ollut hänelle merkitystä siinä elämäntilanteessa. Ja paradoksaalisesti, todellisuudessa ne olivat sitten kuitenkin juuri hänen tarpeensa ja tunteensa, jotka menivät kaiken edelle, vaikka hän itseään sanallisella tasolla väheksyikin ja mitätöi. Se kuului kunnon uskovan mantraan, "ihminen ei ole mitään".

Isä suorastaan asui viikonloput muualla. Hän teki käännytystyötä kaduilla, seurakunnan illoissa, toimi vapaaehtoisena, piti kahvilaa auki, huolehti juopoista ja narkkareista. Siellä hän asui, heidän kanssaan. Päivät nukkui ja rukoili. Hän oli niin valtaisan rakastunut jeesukseen ja uskoon ja siihen käännytystehtävään, jonka hän koki velvollisuudekseen suorittaa. Se oli hänen elämäntehtävänsä, ei perheestä huolehtiminen. Siltä se tuntui minusta, ja siltä se tuntuu edelleen. Usko oli isän elämässä etusijalla, se tuli aina ennen muita. Niin meille opetettiin, että kaikki maallinen tuli jäädä sen taakse. Jeesus saattoi tulla takaisin millä hetkellä hyvänsä, joten koko ajan oli oltava rukouksessa ja valmis jumalan valtakuntaa varten. Se uskomus oli hyvin konkreettinen, minä laskin pienenä ala-asteikäisenä miten voisi ehtiä pelastaa mahdollisimman monta ihmistä, ja surin sitä että jos aika loppuu sukulaisten kohdalla. Jospa en ehdikään saada mummua tai tätejä uskomaan, he menevät helvettiin. Minä koin olevani vastuussa asiasta.

Mutta se minusta. Isää kohtaan olen tuntenut kiukkua ja raivoa. Hänessä liikkui valtava määrä tunteita ja energiaa niihin aikoihin. Hän oli täynnä elämää ja tunnetta, aivan rakastunut ja hullaantunut ja olisi tehnyt mitä tahansa tekoja tärkeimmän eteen. Se on surullista, että kaikki tuo aika, energia ja rakkaus meni näille tuntemattomille ja jeesuksen palvomiseen. Siitä olen vihainen ja surullinen. Minä olisin tarvinnut ja kaivannut isän ihailevaa katsetta, yhteistä aikaa ja yhteisiä harrastuksia. Minä olisin halunnut nähdä isän ja äidin välillä sitä samaa hyvää ja innostunutta energiaa ja lämpöä mitä isästä huokui uskoon liittyen. Minusta tuntuu, että hän ikään kuin korvasi parisuhteen tuolla seurakuntatoiminnalla; kun parisuhteessa ei ollut lämpöä vaan se oli harmaa arkinen ja pakkoliitto, hän haki tunnetta muusta.  

Isäni oli kykenevä tuntemaan syviä tunteita, mutta harmillisesti ne hyvät tunteet eivät tulleet ilmi meitä kohtaan muutoin kun sanallisella tasolla. Mitä johtopäätöksiä lapsi siitä vetää, että isä on jatkuvasti poissa, ja kotona ollessaan haluaa koko ajan vetäytyä olemaan yksin ja rukoilemaan. Ja kunnon uskovaisen tavoin, myös silloin kun ei rukoile, on silti "oltava rukouksessa". Isä oli jatkuvasti poissa, vaikka olisi ollut fyysisesti läsnä. Kotona olemisen ilosta vei sen ilonkin lopulta se, kun kuuli isän korostavan jatkuvasti uskon ja jeesuksen tärkeyttä. Usko oli jotain minkä oli aina tultava ensin. Minä, sisaret ja äiti olisimme siis aina jossain jaetuilla jälkimmäisillä sijoilla, tältähän se tuntui. 

Tällainen vanhemman poissaolo on jättänyt valtaisan jäljen itsetuntooni ja kokemuksen, että minä en koskaan ole riittävä. Minua ei tulla valitsemaan ensimmäisenä, minä en ole sen arvoinen, että minun luokseni jäätäisiin ja minulle annettaisiin arvoa. Hengellisen väkivallan luonne on myös iskostanut minuun itserankaisumekanismin, jonka vuoksi minun on ollut vaikea kyseenalaistaa tätä uskomusta, koska uskovaiset eivät saaneet olla itsekkäitä. Itselleen haluaminen ja toivominen oli syntiä, omat tarpeet kuului kieltää. Siksi tällaiset ajatukset omien tarpeiden kunnioitamisesta, huomionkaipuusta ja muusta tuntuivat vääriltä ja itsekkäiltä. Niinpä minä kielsin ne, kielsin myös vihani. Se uskomus on istunut syvässä. Minä en ole vaatinut miehiltä kunnollista ja oikeaa kohtelua, olen ottanut vastaan mitä vain. Minä en ole uskaltanut sanoa mitä olisin tarvinnut, koska tuo tuhoisa mekanismi on vaikuttanut sisälläni. Syy on löydettävissä siis hyvin kaukaa.

Nyt voin huokaista. Olen nuo tunteeni tunnistanut, ymmärtänyt ja kokenut. En liiallisella ja ahdistavalla tavalla, mutta tuntenut kuitenkin. Se toivottavasti eheyttää, kun ymmärrän mistä tunteeni ovat peräisin, ja että tulevaisuudessa ei näin tarvitse olla. 

Katumus ja tulevaisuuteen suuntautuminen

Mietin tänään kuinka olin joskus ihastunut erääseen ihmiseen. En koskaan saanut kerrottua sitä hänelle suoraan, ja lopulta koko juttu meni peruuttamattomasti mönkään osittain kommunikaatio-ongelmien ja hänen kiinnostuksensa lopahdettua. Syytin itseäni pitkään osaamattomuudesta ja tyhmyydestä. Tunsin suurta syyllisyyttä siitä etten toiminut toisin. Suren sitä jollain tapaa edelleen koska kyseinen ihminen kosketti minua suuresti, ja jäin vaille vastauksia. En koskaan saanut tietää miten hän asiat koki. Nyt sanon itselleni, että minä olisin toiminut toisin ja oikein jos vain olisin suinkin pystynyt; minä halusin silloinkin toimia oikein ja seurata tunteitani, mutta en hylkäämisenpelossa uskaltanut. Minulla oli syyt miksi tein kuten tein. Yritän ymmärtää itseäni, ja ajatella myötätunnolla sitä kuinka peloissani ja lamaantunut olen ollut. En voinut sille mitään. 

Toivoisin hänen voivan vielä keskustella kanssani, mutta sitä mahdollisuutta tuskin saan. Jään ilman vastauksia, ja sen kanssa yritän elää. Yritän mennä eteenpäin, uskoa että tulevaisuus tuo rauhan ja hyväksynnän. Ehkä myös jotain suurta ja merkittävää. Ehkä en ollut aiemmin valmis ottamaan sitä vastaan.

Vihaamalla ei voita mitään

Olen tainnut fantasioida sellaisesta mahdottomasta asiasta kuin vanhempieni muuttaminen. Olen epätoivoisesti halunnut saada tasapainoisen, iloisen ja onnellisen perheen, vaikka eihän menneisyyttä voi muuttaa. Toki olen sen tiennyt, mutta sitoutumiseni menneisyyteen häpeän ja syyllisyyden kautta on ollut vahvaa. Häpeä lapsuudenperheestäni on ollut niin suurta, olen liittänyt itseni sitä kautta vahvasti vanhempiini ja heidän tekemisiinsä vaikka muutoin olen pyrkinyt erottautumaan heistä niin henkisellä, järjellisellä kuin aineellisellakin tasolla. 

Ehkä vuosien satossa olen alkanut irrottautua myös häpeästä, linkistä joka on kiinnittänyt minut lapsuuteen ja menneisyyteen. Samalla alkanut myös hyväksyä sitä, että isäni ja äiti eivät muutu ihmisinä. Heidän muuttumisensa olisi heidän omalla vastuullaan. Isäni tulee käyttämään omia passiivis-aggressiivisia mekanismejaan ja itsensämitätöintiä, enkä minä voi sille mitään. 

Minä olen minä. Minä olen kasvanut kyllä jossain perheessä, minussa on tietyt perityt geenit ja tietyt opitut tavat ja tietyt psyykkiset rakenteet, jotka ovat muovautuneet monien tekijöiden summana. Minä olen silti erillinen. Minulla on oikeus olla. Minun häpeäni ei ole se mitä vanhempani, erityisesti isäni tekee ja sanoo. Hänen sokeutensa ei ole minun häpeäni. Minulla on oma elämä, josta kantaa vastuuta ja omat tekoni, joita voin tarvittaessa jopa hävetä.

On helpottavaa päästää hiljalleen irti. Lapsuudesta ja nuoruudesta on kulunut paljon aikaa, ja välimatka alkaa tuoda helpotusta. Olen edelleen välillä vihainen ja surullinen. Siltä en voi välttyä eikä ole tarviskaan. Tunteet pursuavat ylitse niissä tilanteissa jotka muistuttavat lapsuuden vaillejäämisistä. Tunnen suurta surua, että olen kärsinyt ja kärsin edelleen tietyistä ajatus- ja kokemusrakennelmista, jotks tuottsvat tuskaa. Mutta haluan muuttaa niitä.

Ihanaa, että minulla on oma elämä. 

Läsnäolon pelottavuus

Koen tässä hetkessä eläväni kohtalaisen seesteistä vaihetta elämässäni. Mikään ei ole laukaissut traumamuistojani, eli en ole kokenut kovin intensiivisiä ihmissuhteita hetkeen. Tiedän tasapainon olevan hauras ja rikottavissa, mutta en murehdi sitä nyt. Toisaalta tiedän, että jos haluan joskus parisuhteen, minun on väistämättä lähestyttävä traumojani ja niihin liittyviä reaktioitani.

Kirjoitin viimeisimmästä episodista loppukesästä. Herkkänä ja vilkkaan mielikuvituksen omaavana ihmisenä minulle riittää jokin sanaton kemia sysäämään tunteeni vuoristoradalle. Koin tämän kyseisen ihmisen kanssa kemiaa ja jotain hyvää erilaisuudestamme huolimatta. Toisaalta se on eheyttävää. Ymmärtääkseeni toista ihmistä, ja pitääkseen hänestä ei tarvitse olla samanlainen, ei ihastunut eikä rakastunut eikä edes kiinnostunut romanttisessa mielessä. Ihminen voi tuntua jossain sielun sopukoissa, hänessä voi olla jotain tuttua ja viehättävää vaikka tietää sen yhteyden olevan jotain pelottavaa ja merkki ehkä jopa vaarasta. Trauma. Laiminlyönti. Tuossa ihmisessä on sitä jotain. Sitä ihmistä janoaa ja kaipaa, kuin kaipaisi osaa itsestään. Eheyttämisen lisäksi voi siis kokea myös yhtäaikaista hajautumisen tunnetta. Paradoksaalista. 

Tunnistin tässä ihmisessä jotain itseäni. Tai pikemminkin olin näkevinäni ja tulkitsin, koska en voi tietää pitikö kuvitelmani paikkansa. Joskus ajattelen, että voisin olla varmempi ja avoimempi omissa tuntemuksissani, ja kertoa niistä ihmisille. Avoimelle keskustelulle on yllättävän usein tilaa ja tilausta. Omia tuntemuksia, heijastuksia ja tulkintoja ei toki tarvitse eikä saakaan esittää totena, mutta niitä voi käyttää keskustelun avauksena. Olin aavistanut joitain asioita aivan oikein tämänkin ihmisen kanssa, mutta en koskaan ottanut niitä puheeksi. Joskus voisi luottaa intuitioonsa.

Kaipaan jotain hänessä. Kaipaan niitä hiljaisia hetkiä, kun on sanottu jotain olennaista ja ilmaistu pieni pala itseä, ja toinen on ottanut sen vastaan pelkästään hiljaisella hyväksyvällä katseella. "Minä tiedän". Ja kun sen jälkeen ei voi sanoa enää mitään, koska ei halua antaa itsestään enää yhtään enempää tuolle tuntemattomalle, joka lähtiessään veisi ne palaset mukanaan. Jonnekin maailman ääriin, josta häntä ei enää koskaan tavoita.

Läsnäolo ja yhteys, pelottavia asioita. 

Kuka muu muka

Olen joutumassa väistämättä tilanteeseen, jossa minun tulee tavata eräs minulle hyvin tuttu henkilö. Myönnyin yhteen juttuun miettimättä haluanko todella siihen tämän ihmisen kanssa, mutta koska a) tunnen hänet b) ei ollut muuta tekemistä (eipä joo). Menin kiltisti sanomaan, että kyllä se käy, tosi kiva.

Ei ole kiva. Minulla on huonoja kokemuksia tästä ihmisestä, mutta jotenkin olen ollut hänen karismansa pauloissa aiemmin etten tajunnut ettei hän ollut minulle millään tavalla hyväksi. Mutta näin olen entisessä elämässä toiminut, ja ilmeisesti toimin edelleen. En ole pitänyt itseäni niin paljoa arvossa, että olisin huolehtinut itsestäni. Annoin hänen kohdella minua tylysti, enkä saanut suutani auki puolustaakseni itseäni ja näkemyksiäni. 

En olisi oikeasti halunnut tätä, minulla olisi ollut mahdollisuus ohittaa koko juttu. Mutta jotenkin automaattisesti sanoin, että kyllä. Se nostattaa minussa suuttumusta ja turhautumista. Se muistuttaa etten aiemminkaan osannut asettaa rajoja tälle kyseiselle tyypille, vaan joustin ja olin vain "joo joo" kaikkeen mitä hän sanoi ja ehdotti. Vihaan sitä piirrettä itsessäni. Kun minä en osaa puolustautua ja pitää huolta. 

Kukaan muu ei kuitenkaan tee sitä minun puolestani. Minun tulisi kyetä tunnistamaan omat hyvin moninaiset tarpeeni ja syyt niiden taustalla, ja myös toimia sen mukaan. Ongelma onkin, että kun haluja ja tarpeita on niin ristiriitaisia. Yksi tarve on miellyttää muita, olla tuottamatta pettymyksiä, eripuraa, hämmennystä, nolostumista. Otan vastuuta sellaisesta mikä ei olisi minun vastuullani. 

Katsotaan miten käy.

Täällä ollaan

Hereillä klo neljä. Tiesin tämän kyllä jo kun asettauduin nukkumaan pari tuntia sitten. Nukuin pitkällisen odottelun jälkeen pinnallisesti ehkä kolme varttia kun havahduin tuttuihin kauhukuviin siitä kuinka asunnossani, tuossa sängyn vieressä seisoo joku. Mies. Tällä kertaa sain todellisuudesta otteen nopeasti, ehkä sen vuoksi etten ollut nukkunut syvää unta, eikä minun tarvinnut kokea sitä halvaannuttavaa pelon ja uhkan tunnetta kuin mitä yleensä niissä tilanteissa. Koko sen ajan mitä olen asunut yksin olen kokenut näitä kammottavia painajaisia, ainoastaan silloin kun olen asunut jonkun kanssa tämä kurja ilmiö ei ole ollut aktiivisena. En tiedä mistä se johtuu, en yleensä näe herkästi painajaisiakaan, tämä on oikeastaan ainoa muoto siitä, enkä uskoakseni silloinkaan (ehkä) näe unta aiheesta, havahdun kesken minkä tahansa unen siihen pelkotilaan.

Työt stressaavat. Ovat stressanneet jo useita viikkoja. Tekisi mieli sanoa, että minulla on liikaa töitä, mutta se ei pidä paikkaansa. En osaa vain organisoida niitä, enkä tee niitä tarpeeksi ahkerasti. En myöskään osaa rajata tehtäviäni, koska kilttinä miellyttäjänä pelkään mitä siitä seuraisi. En vain pysty. Eli ehkä minulla on liikaa töitä jossain mielessä. Pieni 8-vuotiaani herää sisimmässäni ja koittaa hoitaa hommat, mutta se hätääntyy koska ei aina hahmota kaikkea tarvittavaa (miten se voisikaan, kun minäkin olen välillä aivan pihalla) ja sitten nousee valtava häpeä siitä kuinka se on ylitarmokas ja pikkuvanha. Yrittää esittää enempää, suurempaa ja parempaa kuin onkaan. Jostain syystä se hävettää minua sanoinkuvaamattomalla tavalla. Minua hävettää jos teen virhearvioita enkä osaa. Pelkään, että joku suuttuu, turhautuu ja ivaa kun en selviydy.

Syksy tulee. Olen yksin. Ei se haittaa. En jaksaisikaan nyt mitään. Joku sanoi että pitää osata rakastaa ensin itseään ennen kuin voi rakastaa toista. Tavallaan totta. En ole rakastanut itseäni kovinkaan paljon kesän aikana. Tapasin ihmisen, joka säikäytti minut tunkeutumalla kuoreni läpi ja sen alle, enkä tiennyt mitä tehdä. Hädissäni tein sen mikä tuntui luontevimmalta eli pakenin. En halunnut viettää aikaani tässä maailmassa vaan mieluummin jossain ulottumattomissa. Se onnistui kunhan välttelin kaikkea mikä olisi kiinnittänyt nykyhetkeen ja tunteisiin. Siitämseurasi syömistä, tietokoneellaoloa, syömistä, pelaamista, vielä lisää netissä aikaa. Lopetan rutiinit kuin seinään. Toivon tämän ihmisen poistuvan, jotta saan rauhan huolehtia taas itsestäni. En muista milloin olisin edellisen kerran syönyt edes yhtä päivää asianmukaisesti. Myönnän, että minulla on ongelma syömisen kanssa, suurikin ongelma. Tunne-elämän ongelmat heijastuvat välittömästi suhteessani ruokaan, menetän otteeni siihen. Tiedän, että rutiinit ovat minulle hyväksi, nyt en vain jaksa noudattaa niitä. Tämä unettomuuskin liittyy tähän kokonaisuuteen. 

Silti jaksan toivoa syksyltä enemmän. Otan sen aidon positiivisesti vastaan. Enää en pelkää sitä, en masentumista. Saan olla luvan kanssa sisäänpäin kääntynyt epäsosiaalinen ja säälittävä ihmisraunio. Pyhitän tämän syksyn itselleni ja opinnoilleni. Tuntuu pahalle, mutta samaan aikaan hyvälle. Pahalta tuntuu siksi, että elämäni on aivan päinvastaista kuin olin joskus toivonut ja ajatellut, mutta hyväksi se kääntyy ehkä siinä mielessä, että ehkä tämä on kuitenkin enemmän aitoa minua, eikä suinkaan sitä aiempaa valeminääni. Minä en jaksa teeskennellä, minä en jaksa kiinnostua. Minä haluan vain olla.

Sosiaalisten tilanteiden pelko

Voi kamala. Aloitin jokasyksyisen sosiaalisten tilanteiden altistusharjoitteeni. Pähkäilen menenkö jollekin työväenopiston kurssille tai muuhun ryhmäharrastukseen. Tämä projekti on agendalla joka syksy. Näihin ryhmätoimintoihin liittyy minulla valtavat pelot ja tunnelataukset. Minulla on niistä kammottavia kokemuksia, luonnollisesti yliopiston massaluennot ja vieraat ihmiset ovat lisänneet katastrofin sävytteisiä tuntemuksia.

Olen harrastanut ryhmäliikuntaa ala-asteikäisenä. Olen ollut urheiluseurojen toiminnassa mukana. Olen käynyt harrastuksissa. Mikä minua sitten nykyään vaivaa, miksi en vain ole saanut jatkettua samaa rataa? Syitä on monia. Ei syitä sille miksi en ole mennyt vaan syitä sille miksi jo ajatuskin tuntuu pahalta. Koulukiusaaminen. Ei tarvinne selittää. Uskontopropaganda, jolla aivopestiin pelkäämään kaikkia ihmisiä ulkomaailmassa.

Edelleen aikuisena ihmisenä minä, tai joku minussa, pelkää sosiaalisia tilanteita kuin kuolemaa. Mutta dissosiaatio hoitaa homman. Jos on pakko. Jos paine käy liian suureksi. Jos en joku kerta selviäkään. Joku minussa muistaa miltä tuntuu mennä ahdistaviin ihmisjoukkoihin. En minä tiedä kuka muistaa. Se muisto vain on niin vahva, sen jonkun päässä ja muistikuvissa. Sen jonkun on oltava lapsimoodi, tietenkin. En ole niin tarkkaan analysoinut asiaa, koska välttelen tällaisia tilanteita nykyään. Siedätyshoitoa on käydä yliopistolla silloin tällöin, mutta en  pystyne menemään enää millekään kursseille. En halua pakottaa itseäni traumatisoitumaan uudelleen.

Se muisto on ikävä. Tunnen kehossani miten pakenen pääni sisällä. Minä koitan olla näkymätön. Minä koitan olla kuin en olisikaan. Minä niin toivoisin, että en olisi. Minä todella häviän eikä minua enää ole, tavallaan. Pystyn eläytymään olemattomuuteen niin vahvasti että todella kuvittelen ettei minua nähdä, eikä minuun kiinnitetä huomiota. Sellaiseen moodiin pelkään joutuvani edelleen kun ympärillä on ihmisiä. Ihminen voi olla terveellä tavalla ajatuksissaan ja omassa päässään muiden keskellä, mutta minä olin niin stressaantunut ja häpeilevä, että katosin. Eri asia.

Yritän lievittää ihmiskammoani käymällä kaupungilla ja istumalla kahviloissa, käymällä leffassa. Joissain olotiloissa se on hyvä asia, joissain huono. Minulla ei vielä ole niin hyvä itsetuntemus, että osaisin aina sanoa mikä minulle milloinkin on hyväksi.

Pinnassa

Tyhjyys ja ahdistus, tervetuloa. Elämässä ei ole mitään mieltä, se on osaltani ohi. Olen sisältä ihan tyhjä ja toivoton.

Mikä tähän johtaa, aina uudelleen? Inhoan herkkyyttäni, inhoan sitä etten jaksa hakeutua ihmisten seuraan, toisaalta viihdyn vain harvojen ja valittujen kanssa, muut lähinnä kuormittavat minua. Jospa löytäisin ihmisiä, joiden seurassa voisin olla rennosti, oma itseni, kokea hyväksyntää ja levollisuutta. Mutta heitä on harvassa. 

Herkkyys saa aikaan sen, että mikään asia, tapahtuma, tunne tai ihmissuhde ei ole yksinkertainen. Kaikki pitää prosessoida niin perusteellisesti ja syvällisesti, että sattuu. Ehkä koitan ennakoida ja ehkäistä kipua, johon suhteet lähes väistämättä johtavat. Jollain tavalla. 

Kun ihastun, alan pelätä. Alan raivota ja suojautua. Kiintymisen ja ihastumisen tunteet eivät ole minulle normaaleja, olen pyrkinyt välttämään niitä koko elämäni. Voin tuntea niitä ainoastaan etäältä. Olen myös tuominnut itseni tuntemisesta, olen tajunnut sen vasta hiljattain. Olen ollut itselleni vihainen siitä, että tunnen. Että olen heikko kun ihastun. Ja vielä sellaisiin joita en voi saada.

Ihastumisen myötä lapsuus nousee pintaan, totta kai, koska tutut tavat tuntea, reagoida ja toimia, nousevat esiin. En osaa vieläkään muuta. Pään sisällä on valtava lauma ääniä, jotka pyrkivät kumoamaan toisensa. Lopulta en tiedä enää mikä on totta, mihin luottaa, mitä aistin ja tunnen. Lopulta olen hiljaa. Ja sillä tavalla ei voi saada mitään. Mutta pelko toimia ja tehdä on liian suuri, traumaosa ottaa vallan. Järjellä ymmärrän, mutta sisin sanoo toista. 

Ehkä olisin onnellisimmillani yksin, kesäiltana meren rannalla auringonlaskua katsellen. Silloin maailmassani ei olisi muita ihmisiä, eikä äänet vaatisi minua suorittamaan elämää. 

The end

Tää oli tässä. Olen jälleen niin surullinen ja ahdistunut. Joku ääni huutaa ja kirkuu pään sisällä että mikään ei ole korjattavissa mikään ei ole korjattavissa. Ahdistun ihmisjoukoissa. Pelkään etten osaa käyttäytyä. Pelkään mokaavani. Pelkään tietämättömyyteni ja osaamattomuuteni paljastuvan. Heti kun tulee enemmän kuin viisi-kuusi ihmistä ja joukko hajoaa pienempiin osiin, jään väliin enkä tiedä keihin kuulun. Sulkeudun sisäiseen yksinäisyyteen. Mykkyyteen.

Kun kuuntelen muita ikäisiäni, olen kateellinen. Kateellinen nuoruudesta ja yhteisöllisyyden kokemuksista. Harvalle voisin kertoa mistä taustoista tulen ja millaista vinoutunutta aivopesua olen saanut osakseni. Toisaalta voisi olla eheyttävä kokemus jakaa itsestään jotain tämmöistä koska uskon tiettyjen ihmisten kykenevän sen tasaiseen empatiaan että he kunnioittaisivat ja hyväksyisivät minut, he tukisivat. Tulisin ymmärretyksi.

Olen vihainen etten ole saanut rohkaisua mennä muiden nuorten mukana, ulkomaailma on ollut niin demonisoitu ja minä olen varmasti ollut myös herkkä stressaantumaan sosiaalisuudesta ja olen sitten jännityksen myötä luovuttanut ja ollut vaatimatta pääsyä muiden ikäisteni seuraan. 

Minulla on jäänyt tärkeä vaihe kokonaan väliin. Se on elämättä. Nyt aikuisena kun muut perustavat jo perheitä, minä vain mietin millaisen elämän haluaisin millaisista pojista tykkään kuka minä olen. Kukaan ei ole edelleenkään elämässä sitä vaihetta kanssani nyt kun olen siihen vihdoin päässyt.

Kaiken lisäksi minulla on vahva tunne siitä että en ole yksin. Pääni sisällä. Käsittämättömät syyttelevät häpäisevät ja rankaisevat äänet huutavat minulle aina kun varovaisesti haaveilen tai toivon jotain. "Miksi menit idiootti kuvittelemaan että se voisi pitää sinusta? Siis aivan absurdia, katso nyt itseäsi vitun lehmä!" 

Tässä postauksessa ei ole järkeä. Minun piti kirjoittaa siitä miten vaikeaa ihastuminen ja siitä luopuminen on. Ja miten se pirstoo. Siitä tässä viikonlopussa on ollut kysymys. Masennuksesta. Ja siitä kun ahdistuu koska ikinä en onnistu enkä kelpaa. Vaikka ei se asia niin ole, ei se ole niin mustavalkoista. Olen vain rikki. Kaipaisin kuulluksi tulemista ja saada kuunnella toista. 

Vastavoimat

Olen maannut aamun sängyssä kykenemättä nousemaan ylös. Kävin eilen keskustelun entisen poikaystävän kanssa, puhuimme siitä miten hän ei pysty luottamaan minuun. Totesin etten luota itsekään itseeni. Haluaisin olla toisenlainen, luotettava. Ja minä olenkin, tiedän tuon olevan "vain" yhden ihmisen näkemys, tietenkin hänelle tosi ja osaltaan oikeutettu. 

Olen laittanut suuren siivun elämästäni ihmisiin, jotka eivät näe minua. He näkevät osan, pinnan, johon kyseinen ihminenkin ehkä aikoinaan ihastui, tai muutama muukin. Pinnallinen käytös ja luonne eivät kerro sisimmästä mitään. Sisimmässäni olen edelleen haavoilla -niin teatraaliselta kuin se kuulostaakin- menneisyydestä, lapsuudesta. Se näkyy ja tuntuu kaikessa, kunhan vaan saa tilaisuuden. Minua ei ole ollut, on ollut vain kuori. On ollut pakko olla koska muuten olisin tuhoutunut. Osasin kasvattaa kuoren. 

Nämä ihmiset eivät ole sitä nähneet ja ymmärtäneet. Ainakaan minulle ei ole tullut tunnetta, että he olisivat ymmärtäneet. Ja miten olisivatkaan koska en ole pystynyt sanallistamaan kokemuksiani. Heillä ei ole ollut myöskään mitään omaa kosketuspintaa siihen miltä tuntuu kasvaa ja elää niin vääristävässä maailmassa, miltä tuntuu kasvaa vinoon. Miltä tuntuu kun oma tahto ja persoona nitistetään, uhkaillaan ikuisella kadotuksella, asennetaan itsesensuuri-implantti päähän valvomaan jokaista ajatusta, henkäystä, tunnetta, ja tuntemaan niistä niin suurta syyllisyyttä että murskaantuu sen alle. He eivät tiedä miltä tuntuu inhota ja vihata itseään, omaa kehoaan, omaa mieltään, mitä on kokea itsensä pahaksi, syntiseksi ja kadotukseen joutuvaksi. He eivät tiedä miltä henkinen näivettyminen tuntuu. 

Eivätkä he tiedä miltä tuntuu taistella kahden maailman välillä. Tuntea syyllisyyttä ja kadotuksenpelkoa siitä että syvällä sisimmässään rohkenee epäillä, uskaltaa tunnustaa kaipaavansa ja tarvitsevansa muuta. Ja sen takia vajota masennukseen ja pelkoon. He eivät tiedä miltä tuntuu joutua yksin maailmaan, jossa kaikki pelottaa, ja jossa kuka tahansa voi tuntua vaaralliselta ihmiseltä. Kun omat vaistot eivät pelaa. Kun omaa arviointikykyä ei ole, ei ole kykyä nähdä toista ihmistä. Kun itseen ei voi luottaa. 

Lapsesta karismaatikot ja sekavat aikuiset olivat pelottavia. Kokoukset olivat pelottavia. Omat vanhemmat olivat pelottavia. Asiat olivat joko hyviä tai pahoja. Ihmiset olivat hyviä tai pahoja. Ja koska uskovaiset olivat meidän puolellamme, he olivat lähtökohtaisesti hyviä. Parannuksen tehneitä, uskonveljiä ja -sisaria. Aivan uudet ja vieraat ihmiset otettiin vastaan lämmöllä ja avoimuudella, tietämättä heistä mitään sen enempää ja tuntematta taustoja. Riitti että he jakoivat saman uskon. Se riitti yhdistämään. Lapsena minä koin ja opin ettei tätä saanut kyseenalaistaa, omaa arvioita ei saanut tehdä vaikka olisi tuntunut miltä. Siispä kovetin itseni. Olin rohkea, seurallinen ja iloinen seurakunnan ihmisille, vaikka luulen sen olleen vain kuoriminä. Jotain aitoa minua siinä varmasti oli, mutta lopulta kuitenkin sen oli puolustusmekanismi. Halusin saada hyväksyntää. 

Minä en osaa ajatella edelleenkään itse. Minä en luota omaan harkintakykyyni enkä sitä kautta itseenikään. Minun on vaikea tehdä päätöksiä. Minussa on niin syvälle juurrutettuna se tunne, etten minä osaa ajatella, harkita ja toimia. Minulle olisi helpointa itsekin uskoa vain pintaa, sillä pääsee vähemmällä. Helpointa olisi olla mustavalkoinen, kuten vanhempani, kuten seurakunta.

Laitan aina kaiken itseni viaksi. Pohdin eilistä keskustelua, ja otin syyt niskoilleni. Minä olen vaikea, minä olen epäluotettava, minä vaadin. Entiseni on näennäisesti joustava ihminen, mutta tunneasioissa hän on mustavalkoinen. Minulle ihmissuhteissa on olemassa harmaitakin värejä, asiat eivät ole joko niin tai sitten näin, mutta hän ei tähän pysty. Jos minulle joku ihminen on tärkeä, hän on sitä huolimatta siitä että ympärillä olevat sosiaaliset normit painostaisivat laittamaan ihmiset johonkin kategoriaan. Pohjimmiltani olen sitä mieltä, että tämä on minua, tämä on vahvuuteni. Minä näen sävyjä ja ulottuvuuksia elämässä. Se ei ole vaikeutta vaikka se voi olla monimutkaista jollekin. Hänelle se on vaikeutta, mutta se ei ole minun ongelmani eikä minun pitäisi antaa hänen tai kenenkään muunkaan määrittää miten itse koen asian. Nämä ihmiset voivat pitää mielipiteensä ja kokemusmaailmansa, mutta minä voin tehdä valinnan etteivät he ole osa elämääni. En kaipaa enää mustavalkoisia ihmisiä antamaan kuvaa mustavalkoisesta maailmasta. Se olisi liian helppo puolustusmekanismi. 

Miehet

Luin eräästä blogista miten naispuolinen henkilö oli päätynyt ihan tietoisesti valitsemaan terapeutikseen miehen. Jäin mietiskelemään terapeutin sukupuolen merkitystä. Tein itsekin kyllä aikanaan jollain tapaa tiedostetusti valinnan naisterapeutista, en edes harkinnut miestä. Silloin kai ajattelin, että naiselle pystyn puhumaan, miehelle puhuminen olisi omituista. En muista muuta. Oikeasti puhun miehille paljon helpommin asioistani, naispuoliset ystäväni ovat melko etäisiä minulle. Puhuin lapsuudessa ongelmistani isälle, en äidille. Ehkä sillä on ollut vaikutuksensa. Isäsuhde on aika ongelma, ja mietin olisiko sen käsittely helpompaa miesterapeutin kanssa. Suhde on ongelma siksi, että isä oli minulle läheisempi vanhempi, mutta hän myös hylkäsi ja vahingoitti syvästi. Hän valitsi uskon ennemmin kuin minut ja muut lapset. Olin silloin juuri tulossa murrosikään, ja isä hylkäsi perheensä. Tekee pahaa ajatella sitä miten kamalalta se on tuntunut. Nyt pelkään hylkäämistä niin paljon, että olen aivan lamaantunut miesten kanssa. Ehkä yksioikoista tulkintaa, mutta jotain perää siinä on. 

Olen palannut hengellisiin asioihin, tarkemmin sanottuna pohtimaan turvattoman uskonyhteisön vaikutuksia siihen mitä olen tänään. Olen suhtautunut erilaisten syndroomien, diagnoosien ja oireiden nimeämiseen vaihtelevasti, jossain kohtaa mielsin itseni vahvasti esimerkiksi epävakaan persoonallisuuden oirekuvan kautta, uskoin siihen ja tunsin helpotusta kun löytyi jokin minut "kiteyttävä" termi. Mutta se oli aikoinaan sitä tarvetta määritellä, löytää käsitteitä ja ilmaisuja itselleen koska ei ollut sellaisia saanut. Sitten unohdin asian, en kokenut sellaista enää tärkeäksi, menin elämässä eteenpäin ja omaan identiteettiin tuli muutakin kuin vain olla epävakaa. Kunnes löysin tämän, religious trauma syndrome- ajatuksen, ja tunsin uppoavani jonnekin mustaan aukkoon sen surun kanssa. En ota siihen kantaa onko asia tieteellisesti pätevä, aivan sama. Kokemuksesta tiedän, että noita asioita ei voi ymmärtää kukaan muu kuin saman kokenut. Toki samoja oireita voi tulla olipa aihe mikä tahansa, vanhemman päihteidenkäyttö tai väkivalta, joten samastumista voi kokea eri taustaisiinkin ihmisiin.

On vain todella hukassa oleva olo. Ja sille haluaisin ehkä löytää syyn, siksi kai tuo syndrooma nyt niin kolahtikin. Että siitä löytyisi jotain selittävää, en olisi ihan niin hukassa kun olisi jokin mihin ankkuroitua. Löytäisin kerrankin sanoja sille mitä olen ja miksi. Ennen kuin voisin alkaa olla minä ihan omana itsenäni. On ollut hirveän vaikea itsekään käsittää sitä minkä vuoksi koen asiat kuten koen, enkä ole varsinkaan menneisyydestäni puhunut ihmisille. En ole uhrannut ajatuksia sille mistä tulen, koska olenhan jo jättänyt sen taakseni. Mutta asia ei ole niin yksinkertainen. Näenhän sen tässäkin hetkessä. Minä olen menneisyyden jäänne, jonka katse olisi toivon mukaan kuitenkin tulevaisuudessa. Mutta ymmärtämättä mitä aiemmin tapahtui, en ymmärrä itseäni nytkään. Joten kiitos niille ihmisille, jotka ovat koonneet kirjoihin ja kansiin nämä kokemukset, nämä jotka kertovat juuri minusta. Lisäsin tuonne kirjojen puolelle Marlene Winellin kirjan Leaving the fold. Tiedän, että on niitä jotka jakavat kokemukseni, vaikka vanhempani eivät ole ymmärtäneetkään mitä vahinkoa ovat saaneet aikaiseksi. Vaikka isä on torjunutkin puheeksiottoyritykseni asian suhteen. Vanhempani surevat vain sitä etteivät voineet antaa meille ehjää kotia. Ehjempi se koti olisi ollut jos he olisivat eronneet jo aiemmin, ehkä he eivät olisi tulleet uskoonkaan. Olisivatko he olleet parempia vanhempia eronneina, en osaa sanoa.

Pakenen jälleen nukkumiseen. Haluaisin nukkua koko ajan. Silti nukkumaanmeno on vaikeaa, en haluaisi mennä sänkyyn kun joudun menemään sinne yksin. Otan siksi lääkkeitä, että tuntisin itseni uniseksi eikä tarvitsisi kestää sitä yksin omassa säälittävyydessään sängyssä lojumista. Jotenkin niin vaikeaa.

Ongelma

Mua ahdistaa suuret ihmisjoukot. Niiden ahdistavuus riippuu ihan päivästä ja mielentilasta ja tähtien asennosta, välillä viihdyn ja välillä en. Mutta ongelmia niihin liittyy. Onkohan se perinnöllistä? Voiko se olla ominaisuus, ihan geneettisestikin, että jotkut ahdistuvat laumassa? Haluavat erakoitua. Mut silti kaipaan toisten ihmisten seuraa, pidän bileistäkin ja siitä jos tehdään isossa porukassa jotain. Pidän tiimityöstä. Eli onko ratkaiseva tekijä se että mikä funtio sillä ihmismassan yhdessäololla on? Kai se on selvää, että se ratkaisee. Tai yksi vaihtoehtoinen teoria on se, että tiettyinä hetkinä sietokyky vain ylittyy ja kohtalaisen ihmisille herkistyneenä ihmisenä en haluaisi ja jaksaisi silloin ärsykkeitä yhtään enempää. 

Huomaan herkkyyteni ja peilaustaipumukseni esimerkiksi töissä. Muut eivät reagoi niin paljon toisiin, minä olen aina se joka koittaa isossakin porukassa olla kärryillä mitä tapahtuu, kuka tekee mitäkin, ja otan aina kontaktia kun jotain tapahtuu. Muut voivat kuunnella keskittyneesti esitelmää tai jotain tiimeissä puhuttavia asioita ja äänessä olevaa ihmistä, mutta minä keskityn ihmisiin ja reaktioihin. Se on ärsyttävää ja rasittavaa. Minä jotenkin automaattisesti huomioin jos joku tulee tai lähtee tai pudottaa tavaroita... Minä haen aina kontaktin ja reagoin. Jos joku antaa nonverbaalisella viestinnällä ymmärtää olevansa vaikka eri mieltä, niin erityisesti näihin negatiivisiin viesteihin kiinnitän huomiota, otan kontaktin ja olen henkisesti henkisesti tyhjiin imettävissä sille ihmiselle, minulta riittää huomiota ja ymmärrystä että hän on eri mieltä. Osoitan paljon myötätuntoa, ja ehkä koitan myös tasoitella ja pehmitellä, koska pelkään koflikteja.

Ääh, ikuisena kuuntelijana ja korvana. En jaksa.