Voi myötähäpeää

Ihan vain turha ja järjetön huomio, mutta häpesin vaan niin kovasti naistoimittajia, jotka tekivät tyhmiä kysymyksiä Jari Litmasesta kertovan dokkarin ensi-illassa. Katselin Iltalehden sivuilta videopätkää, jossa hyeenalaumallinen naispuolisia "toimittajia" "haastatteli" urheilumaailman ihmisiä, ja ei kiesus sitä ei kestänyt katsoa. "Voi kun on söpö nimi, mistä keksitte, ei oo ihan perinteinen, saatteko nukkua, onko rauhallinen lapsi, miten kotona menee, Islaksiko kutsutaan" niin, näitä ilmeisesti äiti-ihmisiä kiehtoi kovasti Jari Kurrin perheen tuorein jäsen. Vittu mitä idiootteja. Christian Ruuttun haastattelusta taas paistoi selkeästi läpi, että mistään ei mitään ymmärretty mutta kun jossain on kuultu jotain jääkiekosta niin heitetään sitte kehiin kysymyksiä, joihin haastateltava joutuu aina jotain korjaamaan. Määäää en kestä. Olenko siis maininnut, että en voi sietää tyhmiä ihmisiä?

Pienet on ärsytykset taas täälläkin. Olen saanut runsaasti ruokaa tänään sekä sosiaalista kanssakäymistä, joten mikä voisi enää parantaa oloa? Periaatteessa ei mikään. Ahistelee välillä, mutta siedettävästi. Terapiaa olisi taas kiva saada. 

No mutta eipä tässä ole juuri sen enempää sanottavaa.

Koukussa

Kyllä nyt tulee tosi tärkee olo ja tuntee olevansa tuottava kansalainen kun makaa päivän sohvalla pulla suussa katsoen samalla Juttaa ja sen superdieettejä. Laatua. Sekä minä että ohjelma. Olen ihan koukussa. Kun saan kaikki netissä olevat jaksot katsottua aion siirtyä ahmimaan Kuumempi kuin tyttäreni- maratonia. Jaa niin mikä elämä, mitkä ystävät, mitkä harrastukset... No onhan tämä harrastus.

Tuli taas huomattua seminaariesseetä kirjoitellessa miten sitä on tavallaan niin herkkä kritiikille. Olen tehnyt ihan keskinkertaisen räpellyksen, ja mielelläni otin palautetta vastaan. Ongelmaksi muodostuu se, että alan epäillä itseäni, omaa älyäni ja hoksaamistani. En osaa käyttää sellaisia termejä ja teorioita kuin muut. Unohdan kaiken oppimani, ei mikään pysy päässä... En tiedä onko minulla vain huono itsetunto, jota voisi periaatteessa koittaa vahvistaa, vai onko kyseessä todella syvälle juurtunut persoonallisuusongelma ja kokemus itsestä oikeasti ääliönä ja tyhmänä. Alan helposti tulkitsemaan toisten ihmisten sanomisia negatiivisesti ja sitten ei enää tee hirveästi mieli olla keskustelussa mukana.

Onhan tuota asiaa käsitelty terapiassa. Nimittäin vaativuutta itseä kohtaan. Toisaalta en todellakaan ole perfektionisti ja ylisuorittaja, joka piiskaa itsestään täydellisen suorituksen. Minä luovutan, se sopii paremmin.

Ehkä minut on tarkoitettu makoilemaan koko elämäni sohvalla laatusarjojen suurkuluttajana. Tilaan herkut netistä suoraan kotiovelle kannettuna. Yhteiskunnan marginaali - täältä tullaan.

Sunnuntaikrapula

Eipä ole se hehkein olo tänään(kään). Ei kiinteetä ruokaa yli vuorokauteen, ihan vaan nestedieetillä olen.. Se jatkuu kyllä jaffalinjalla jo nyt, pakko jos meinaa olla aamulla skarppina töissä. Morkkis on ollut ystäväni tän päivän, välillä olen maanut taju kankaalla välillä koittanu opiskella. Laattailu on sitten tuonut mukavaa vaihtelua tähän hereilläoloon. Ja niin... ei kannata oksentaa ulos niitä punaisia burana-capseja, voi jeesus sitä kipua ja poltetta minkä se lius sai aikaan. Parein vain nukkua muutama tunti niin heti helpottaa ja sittenkin välttää liikkumasta yli 5 cm suuntaan tai toiseen. Silmiä ei kannata liikuttaa milliäkään.

Näistä krapulanpotemisohjeista sitten taas johonkin toiseen aiheeseen. Olen aika varma, että haluaisin kokeilla jotain toista terapeuttia. Mielessäni kummittelee edelleen eräs naisterapeutti, jolle soitin terapeuttia hakiessani. Hän on erikoistunut epävakaisiin potilaisiin. Jota minä en siis perinteisessä mielessä ole, vaikka monet ongelmakohdat täsmäävätkin. Tämä on tätä... Olen aiemminkin miettinyt asiaa. Mutta pitänee antaa vielä mahdollisuus tälle nykyiselle, kunhan päästään taas siihen kahden käynnin normaaliin rytmiin. Siitä minulla ei ole kyllä kovin pitkältä aikaa kokemusta, kun työt ovat aina rikkoneet kuvion.

Mutta kun toisaalta tiedän, että tässä nykyisessä terapiasuhteessa näkyy nimenomaan se dynamiikka joka on vallinnut minun ja vanhempieni välillä, ja vallitsee edelleen. Puhumattomuus, epäluottamus, etäisyys. En koskaan puhu asioista suoraan, tunteita on vaikea tavoittaa. Ensin läpisen hyvänpäiväntuttujen juttuja 30 minuuttia, sitten vilkaisen kelloa ja tajuan että olisi aika sanoa jotain todella tärkeää. En vain osaa mennä suoraan asiaan, koska minusta tuntuu että toista osapuolta pitää valmistella ja pehmitellä ja puhua kaikkea kivaa.

Olen myös hannkiutunut vaikeisiin tilanteisiin muiden ihmissuhteideni kanssa. Pää on ihan sekaisin mitä minun kuuluu tehdä ja sanoa, toisaalta tiedän mutta pahalta tuntuu. Pitänee jälleen uskoa siihen, että puhumalla asiat selviää jotenkin. Voihan sitä sanoa että haluaisin puhua tällaisesta aiheesta mutta en tiedä miten osaisin pukea kaikki tunteet ja ajatukset sanoiksi kun ne ovat niin hajallaan ja vaihtelevia.

Lueskelen taas jotain epävakailukirjallisuutta. Pitää joku päivä kirjoitella sieltä pari osuvaa pointtia. Nyt mä pistän pään tyynyyn, makaan 45 minuuttia valveilla, nousen syömään/juomaan/tietokoneelle, valvon pitkään ja menen ihan törkeän väsyneenä töihin.

Jar of hearts

Tänään heräsin klo 12.00 nähtyäni viimeiseksi ihmeellisen todentuntuisen unen tuttavastani - hän valitti ettei rakasta lastaan eikä ole kiintynyt siihen mitenkään ja miten synnytyksestä toipuminen on niin raskasta hänelle. Well my friend, olisiko kannattanut pohtia asioita hieman kriittisemmin ennen kuin siihen lapsentekoon alkoi, eikä vain kapeakatseisesti uskoa siihen äitimyyttiin - joskus sieltä oman takertuvan ja pakonomaisen lapsentekotarpeen takaa voi löytyä sellaista materiaalia joka vaatisi työstämistä ennen lapsen saantia. Mutta, tuo olikin vain uni. Ei oikeasti edes kiinnosta tietää miten ko. tyypillä mukulansa kanssa menee. 

Olen siivonnut vaatekaapin, suunnitellut opintoja ja sitten vain löhönnyt päivän. Eipä muuta. En ole ollut kiinnostunut oikein mistään, ja tuntuu että passivoidun yksinäni. En tiedä ketä kysyisin ulos - tai tietäisin mutta en usko että hänelle olisi nyt sopinut. Joten ei ketään, ketä pyytää. Terapiassakin aloin jutella taas viime minuuteilla niistä tärkeistä aiheista, joiden uskon olevan avain -ainakin tämän hetken- ongelmiin. Voi vittu kun sitä on vain kerran viikossa. Anteeksi ruma sana, se ei jotenkin nyt istu tähän tekstiin.

Tämä on tätä syksyä. Luopumista kaikesta. Kesästä, valosta, ulkoilusta, koko vuodestakin hiljalleen. Vuosi 2012 menee kohti loppua vaikka vastahan se tuntui alkaneen. Muistan viime uuden vuoden niin hyvin. Ehkä tässä on ahdistavaa se, että tiedän voivani päättää elämäni suunnasta tälläkin hetkellä. En ehkä voi valita olosuhteita aivan vapaasti, mutta voin valita ihmissuhteissani ja suhtautumistavassani. Mitä odotan huomiselta ja tulevaisuudelta, mitä kohti lähden?

Olen kuulostellut musiikkia, Christina Perrin Jar of heartsia kun se jotenkin sopi tunnelmaltaan iltaan.

Riippuu kuvakulmasta

Nyt on mussuteltu ja nassuteltu sikapaljon sikahyviä herkkuja; sipsejä, pullaa, suklaata. Yök. Jännittävää, että niitä ei tehnyt edes mieli mutta yritin hakea niistä lohtua tyhjyyden tunteeseen. Vanha tapa, joka ei ole enää pitkään aikaan saanut minua tuntemaan mitään miellyttäviä olotiloja. Pitäisi vaan luopua siitä. 

Masua ja reittä kyllä löytyy noiden mässäilyaikojen johdosta. Tänään onnistuin ottamaan itsestäni kuvia, joista voisi joku vieras voisi luulla että olenkin ihan missinmitoissa. Pitää vain osata huijata.

Onkohan niin myös sisäisten ongelmien suhteen? Kuvakulmasta  riippuen asiat ja ongelmat näyttäytyvät erilaisina; välillä voi huijata itsensä ajattelemaan, että kaikki on hienosti. Kunnes elämään tuleekin joku toinen peili, arvaamattomasta suunnasta ja silloin kaikki kauheus paljastuu. Itsestään voi kantaa mielessään hyvin kapeaa, virheellistä kuvaa. Usein se kuva on pikemminkin se millaisena haluaisi nähdä itsensä, ei se millainen todellisuudessa on. 

Minulla on elämässäni eräs peili, joka auttaa näkemään itseni hyvin selvästi. Realistisesti. Vailla draamaa, vailla suuria tunteita. Sen peilin avulla ymmärrän, että asiat vain ovat näin. Se ei kerro mitä minun tulisi tai ei tulisi tehdä. Voin tarkastella minuuttani sitä kautta, ja päättää itse. 

Joskus toivon, että joku tunne tulisi ja päättäisi puolestani. Sen olen "vanhemmiten" oppinut, että asioita ei kukaan kuitenkaan päätä puolesta. Eri vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia on punnittava, ja silti se oikea ratkaisu voi olla täysin epäselvä. On tehtävä valintoja, joille ei ole selkeää ja muut poissulkevaa tunnetta perustana. 

Porinaa

Ah, mikä syysilta. Kynttilät, ahdistus, yksinäisyys, kirjat, siivoton kämppä. Päivän vitamiiniporetablettini porisee vesilasissa, uskon vitamiinien voimaan. Taisin aamulla nakata yhden lasin jo nassuun, ja otan nyt vaarallisen yliannostuksen uskaltautumalla juomaan toisen. Se on hyvää, melkein kuin Jaffaa joisi.

Olen jättänyt kaikki pillerit pois mitä vielä tuossa vuosi sitten söin. Mielialalääkkeet jäivät tasan vuosi sitten ja rauhoittaviin en ole tarvinut uutta reseptiä sitten vuodenvaihteen jälkeen. Jaa että meneekö hyvin? Liiankin. Aivan liikaa tässä ehtii jo keskittyä tavallisten ihmisten tavallisiin ongelmiin. Raha-asioihin, asumiskuvioihin. Ihmissuhteisiin. Masentuneena sai mönkiä omassa pilkkopimeässä maailmassaan kun ei paljo jaksanu mitään miettiä. Silloin tuntui, että onpa raskasta. No nyt se vasta raskasta onkin! Pitäis tiskata, pestä pyykkii, siivota muutoinkin, vaihtaa asuntoa, vekslata opintojen kans, tehdä sitä ja tätä. Nyt ei ole enää mitään syytä olla luistamatta näistä. Tiedän, että selviydyn niistä ja se vituttaa.

Olen nyt paljon yksin kun työt loppuivat ja mies on maailmalla. Käyn kavereiden kanssa jonkin verran ulkona, mutta tänään todellisuus iski vasten kasvoja; liikaa vapaa-aikaa, liikaa hiljaisuutta, liikaa olemista. Nyt en haluaisi joutua kahden ajatusteni kanssa. Odotan terapiaa, että pääsisin puhumaan jollekin. Kamalaa tämä yksin oleminen, ennen rakastin sitä.

Yritän jatkaa menestyksekästä yliopistouraani. 

2. Kor. 4:8-9

Löytyihän se, kun kunnolla työpäivän avartamilla silmillä katseli. Eli löysin sen raamatun kohdan, jota jostain syystä eilen kaihosin saada lukea. Eli toinen kirje korinttilaisille, neljäs luku, 8-9 jae.

"Me olemme kaikin tavoin ahtaalla mutta emme umpikujassa / neuvottomia mutta emme toivottomia / vainottuja mutta emme hylättyjä / maahan lyötyjä mutta emme tuhottuja." 2. Kor. 4:8-9

Jostan syystä tuo kohta on minulle lohdullinen, aivan sama vaikka se on raamatusta. Kirjasta, jolla minuakin mukulana lyötiin päähän. Se on kauniisti ja toiveikkaasti sanottu. Siihen haluan uskoa ja käyttää sitä mottonani.

Tälle päivää on tullut tehtyä liikaa asioita. Olen laittanut aivan liian monelle ihmisille viestiä, miettinyt mitä heille kuuluu ja uskallanko ja voinko olla yhteydessä. Tietyllä tapaa jännitän aina yhteyksien pitämistä, olen todella huono siinä. 

Nytkin jännitän, että mitä kukakin vastaa ja millä aikataululla. Vois vain relata ja katsoa sitten kun jotain tulee. On hiukan maaninen olo, ei osaisi rauhoittua. Jossain vaiheessa olen todennäköisesti ollut hiukan hypomaaninen, oireilu oli bipon tyyppistä. Nyt olen vain tasaisen rauhallinen, oma itseni.

Asia josta olen jo paljon jauhanut: olen toipunut masennuksesta. Sitä ei ole jäljellä. Voisin pitää bileet sille. Itse asiassa, niin taidan tehdä. Pitää laittaa ylös. Sitä kannattaa juhlia. Mutta sen jälkeen olen uuden ongelman edessä; pitäisi puida sitä mistä masennus johtui ja mikä vuosien saatossa johti masennukseen ja ahdistukseen.

Minua nyt ottaa silleen akateemisen sivistyneesti hiukan päähän se, että en pääse lähelle omia kokemuksia, tunteita ja muistoja. Jotta voisin muistaa miltä joskus on tuntunut, jotta ne asiat tuntuisivat tosilta että tiedän niiden tapahtuneen ja olleen syitä olotilaani. Koska jos ne tuntuvat vierailta, niin... eihän siinä ole mitään järkeä! Se on sama kuin kantaisi vettä kaivoon, ei se siellä pysy. Jos ei voi kokea sitä omaksi ja aidoksi tunteeksi, ja hyväksyä sitä, niin turhaa kai siellä terapiassa ramppaa...

Ehkä tässä kohtaa myönnämme, minä ja monta muuta persoonaani, että niitä tunteita on tukahdutettu. Ne ovat pelottavia. Niiden on vaikea antaa tulla, ainakaan terapeutin nähden. Kerran olen kyynelehtinyt, eli sillä tavalla hienostuneesti. Liikuttunut, herkistynyt. En kaatanut maailmantuskaani, traumojani, kuiluunputoamisen ja tuhoutumisen pelkojani terapeutille. Mutta se tuntuu siltä kuin hajoaisin sisään päin, romahtaisin. Siitä ei kuulu mitään ääntä, ehkä pieni huokaus ja henkäys kun sydän hajoaa tai jotain murtuu.

Se on pelottavaa. Enkä tiedä onko terapeuttini se oikea käsittelemään asiaa. Tahtoisin kokeilla jotain muuta. Ehkä yritän ottaa asian puheeksi ensin hänen kanssaan... koska hän on pitkään alalla toiminut, joten uskon hänen osaavan ottaa sanomiseni ja tunteeni asiallisesti, koska minä ne myös asiallisesti ilmaisen. On ollut ihanaa tämä 1 ½ vuotta olla jonkun järkevän ja suhteellisuudentajuisen ja normaalin ihmisen vastaanotolla. Hän normalisoi minulle asioita, kertoo mikä on asianmukaista reagointia. Huomaan käyttäväni sitä tyyliä jo itse töissä. Olen kerrassaan tasapainoinen ja uskottava. 

Olen palannut tämän blogin kuosissa siihen mistä lähdin. Tämä vaaleanpunainen unelma on kerrassaann söpö. Hain jotain syksyistä, haikeaa. Mutta minulle on avautunut nyt elämässäni jotain uutta, sellaista mille olen pitkään sulkenut silmäni. Haaveilen mahdottomasta, mutta annan itseni haaveilla. Olen herkkis, romantikko vaikka sitä ei kukaan usko. 

Olisin halunnut

tehdä jotain minulle epätyypillistä. Olisin halunnut siteerata raamatusta erästä kohtaa, mutta en nyt sitä löydä mistään. Kyllä, minulla on olemassa pitkä litannia lainauksia ko. kirjasta, joskus vuosia vuosia sitten koin niistä löytyvän helpotusta. 

Kuten löytyikin. Ei sillä tavalla kuin mitä päähäni oli yritetty tuputtaa ja tolkuttaa, mutta jollain lempeällä ja anteeksiantavalla, armahtavalla tavalla niistä välittyi viesti, että ehkä asiat ovat jonkun minua suuremman kädessä ja ettei minun tarvitse huolehtia.

No niin, sitten päästään taas lähemmäs todellista minua. En usko sillä tavalla kuin "uskovaiset" uskoo. Sain tietyistä viisauksista ja kauniista sanoista itselle lohtua, koska vaikka en usko persoonallisen jumalan olevan niiden taustalla, tulin kasvokkain sen tosiasian kanssa, että on niin paljon asioita joihin en vain voi vaikuttaa. Minun siis täytyy jollain tasolla antaa niiden olla, olla murehtimatta turhaa. Ehkä joku siis sanoisi, että antaa herran haltuun tai olla jonkun suuremman johdateltava.

Asiat menevät omalla painollaan, kun kuuntelee omaa sydäntään ja miettii mitä se sanoo ja miksi. Huomaan nyt miten onnekas olen tavallaan; minulla ei ole (oikeaa) parisuhdetta eikä lapsia. Se pelottaa, etten ole saanut sitä mikä mielletään normiksi ja onnen edellytykseksi. Mutta olen halunnut kääntää sen toisin päin; olen onnekas että minulla on mahdollisuus ja tilaa käsitellä omia ongelmiani, ilman että siinä  rinnalla olisi viattomia ihmisiä jotka kärsisivät. Minulla on mahdollisuus panostaa vain itseeni, siihen että löydän oman tieni, joka tuntuu hyvälle ja oikealle. Kun katson läheisiäni, joilla on perhe; he ovat paljon kovemmalla kaikkien velvollisuuksien ja odotusten ristipaineissa. Eivät he ole sen parempia, onnellisempia ja ongelmattomampia ihmisiä. Lasten- ja parisuhteenhoidon keskellä heillä on vielä omat henkilökohtaiset ongelmansa, jotka he joutuvat työntämän syrjään. Niiden käsittely saa odottaa, joskus jopa monia vuosia.

Vaikka haaveilen perheidyllistä, tiedostan sen pohjaavan pitkälti perhe- ja äitimyyttiin. En minä omia ongelmiani pääsisi karkuun vaikka tekisin 10 lasta. Olen oikeutettu tervehdyttämään itseni nyt, olen sen velkaa "tuleville lapsilleni". Eli jos joskus olisin vanhempi, haluaisin tehdä sen onnellisena ja tasapainoisena. Etteivät oma lapsuustraumat vaikuttaisi niin paljoa, vaan osaisin rakastaa omia lapsiani vailla pelkoa.