Tänään heräsin klo 12.00 nähtyäni viimeiseksi ihmeellisen todentuntuisen unen tuttavastani - hän valitti ettei rakasta lastaan eikä ole kiintynyt siihen mitenkään ja miten synnytyksestä toipuminen on niin raskasta hänelle. Well my friend, olisiko kannattanut pohtia asioita hieman kriittisemmin ennen kuin siihen lapsentekoon alkoi, eikä vain kapeakatseisesti uskoa siihen äitimyyttiin - joskus sieltä oman takertuvan ja pakonomaisen lapsentekotarpeen takaa voi löytyä sellaista materiaalia joka vaatisi työstämistä ennen lapsen saantia. Mutta, tuo olikin vain uni. Ei oikeasti edes kiinnosta tietää miten ko. tyypillä mukulansa kanssa menee.
Olen siivonnut vaatekaapin, suunnitellut opintoja ja sitten vain löhönnyt päivän. Eipä muuta. En ole ollut kiinnostunut oikein mistään, ja tuntuu että passivoidun yksinäni. En tiedä ketä kysyisin ulos - tai tietäisin mutta en usko että hänelle olisi nyt sopinut. Joten ei ketään, ketä pyytää. Terapiassakin aloin jutella taas viime minuuteilla niistä tärkeistä aiheista, joiden uskon olevan avain -ainakin tämän hetken- ongelmiin. Voi vittu kun sitä on vain kerran viikossa. Anteeksi ruma sana, se ei jotenkin nyt istu tähän tekstiin.
Tämä on tätä syksyä. Luopumista kaikesta. Kesästä, valosta, ulkoilusta, koko vuodestakin hiljalleen. Vuosi 2012 menee kohti loppua vaikka vastahan se tuntui alkaneen. Muistan viime uuden vuoden niin hyvin. Ehkä tässä on ahdistavaa se, että tiedän voivani päättää elämäni suunnasta tälläkin hetkellä. En ehkä voi valita olosuhteita aivan vapaasti, mutta voin valita ihmissuhteissani ja suhtautumistavassani. Mitä odotan huomiselta ja tulevaisuudelta, mitä kohti lähden?
Olen kuulostellut musiikkia, Christina Perrin Jar of heartsia kun se jotenkin sopi tunnelmaltaan iltaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti