Itkettää

Olen viettänyt päivän tekemättä mitään, en saanut tehtyä opiskelujuttuja, joihin kyllä oli hetkellisesti motivaatiota. Tuli vain niin levoton olo kun yritin aloittaa, ja itkuhan se siellä jossain pinnan alla piilotteli. Nyt on menny pari tuntia erilaisissa hajatelmissa, enkä tiedä mikä tämän varsinaisesti aiheuttaa tai mistä kumpuaa. Nyt haluaisin hakea suklaata kaupasta ja makustella sitä, että tuntuisi hyvältä ja saisin jostain kivaa oloa. 

Hetkellisesti tunteet toivat häivähdyksen menneisyyttä lähemmäs muistamista. Jotain tunteita olen tuntenut lapsena ja nyt niissä oli sama sävy. Ehkä avuttomuus ja yksinäisyys? Kaipasin taas jotain "turvaihmistä" elämääni, joka ei jättäisi minua - se on lapsuuden toiveeni ja tarpeeni, nyt aikuisena on ihan päinvastainen sillä en halua kenenkään haluavan minuun sitoutumista. Monimutkaista.

Olen viime aikoina miettinyt sitä mistä se oikea onnellisuus tulee. Minä olen aina uskonut, että ulkonäöstä. Olen onnellinen sitten kun painoindeksini on 18. Tästä harhasta on vaikea päästä irti. Haluaisin todella laihtua, koska en pidä ulkonäöstäni ja sitä mitä se edustaa, mutta mitä luultavimmin pudottaakseni painoani minun pitäisi olla armollinen itselleni ja ymmärtää miksi olen tällainen kuin olen... Sitten ehkä osaisin korjata syömisiäni (joka kyllä on suurimman osan aikaa ihan normaalia ja terveellistä) ja saada iloa liikkumisesta. Ruumiillisuus on vaikea homma, minulle. Tällä hetkellä se ei ole ainakaan nautinnon lähde. Tilanne vaihtelee niin paljon, viikosta toiseen... En tiedä miten asian ratkaisen, tästä ei ole terapiassakaan puhuttu koska aihe on minulle niin vaikea.

Nyt haluaisin vain... En tiedä mitä. Ei oikein haluta mikään. No se suklaa, mutta ei sekään sitten ihan niin tosissaan, että lähtisin sitä ostamaan. En tiedä mihin kulutan aikani, en haluaisi enää istua itkemässäkään ja miettimässä murheellisia asioita. Vaikea elämä. Typerä päivä.

Tunteet ovat pahasta?

Joskus olen hetkellisesti pohtinut sitä, minkälaiseksi ajattelijaksi psykoterapiassa oppii. Ainakin terapiassa käyneiden ihmisten puhetavoissa huomaa jossain kohtaa muutoksen; puhutaan tunteista ja ajattelusta eri tavalla, ehkä enemmän kuin normaalisti.

En ole ennen terapiaa edes ajatellut, että tunteet olisivat tärkeitä. Mielestäni tunteista puhutaan vähättelevästi, ja ainakin minun kasvuympäristöni on antanut ymmärtää, että niihin ei pidä hirveästi luottaa tai ainakaan niiden mukaan ei pidä mennä. Ymmärrän sen, että hetkellisten tunnepuuskien ja ailahtelujen tahtiin ei ehkä kannata tanssia, mutta pitäisikö kuitenkin suomalaisessakin, järkeä korostavassa kasvatusilmapiirissä ja -perinteissä pohtia ihmisten yksilöllisyyttä ja tunteiden muodostumista? Ehkä puutteellisesta tunnekasvatuksesta johtuen tunteet koetaankin arvaamattomina ja järjen "vastakohtina", jolloin entisestään pyritään järkevään kasvatukseen ja järkevään käytökseen. "Eihän tuollainen ole sopivaa, eihän tuossa ole mitään järkeä!" Niin montaa kertaa kuultu. Asioista vaietaan, koska ne ovat liian vaikeita käsiteltäväksi. Eikä siihen ole aiemmilla sukupolvilla ollutkaan aikaa, ymmärrän sen, että sotia ja epävakaita oloja kokeneilla ihmisillä on ollut traumoja - ainakin nykyajan näkökulmasta eli se mikä heillä on ollut osa arkea niin on meille nyt trauma. En tietenkään väitä, että he eivät olisi kärsineet kuolemasta ja sairaudesta ja sotaterrorista, mutta kuolema on ollut eri tavalla heille läsnä, koko ajan. Toisaalta niin on ollut syntymäkin. Yhtä lailla silloin äidit ovat kärsineet lapsiensa kuolemista, mutta ei ole ollut mahdollisuutta jäädä tekemään surutyötä. 

Eipä ihme jos meille on on kasvatusperinteenä tullut ajatus, että tunteissa ei sovi velloa - sellainen toimintatapa on palvellut varmasti parhaiten aikoinaan ihmisiä. Duunit on ollut pakko hoitaa, että saa ruokaa pöytään ja katon pään päälle, koska elämä on ollut kiinni tismalleen siitä mitä itse teet - näin maatalousyhteiskunnassa. Samalla myös olo on ehkä aikaa myöten helpottanut, ja kyllähän omia tunteita voi purkaa jollain toiminnallisella tavalla - ei se ole sen huonompaa kuin sanallinenkaan surutyö. 

Jossain kohtaa vain olisi ehkä silti fiksuinta oppia muodostamaan myös sanoja omille tunteilleen, ja miettiä mistä ne tunteet ovat peräisin. Mistä kertoo se, että tässä tilanteessa tunnen näin ja tuollaisissa paikoissa reagoin aina noin... Jos joku tunnetila pelottaa ja uskoo sen olevan liian voimakas itse yksin kohdattavaksi, niin aina pitäisi voida tukeutua johonkin toiseen ihmiseen, vaikka sitten ammattiapuun tarvittaessa. Minusta on ollut ihmeellistä se, että ystävien kanssa keskustelu on helpottanut oloa ja että olen löytänyt tapoja, jotka lievittävät masennusta ja ahdistusta. Pitkä tie kyllä on edelleen kuljettavana, mutta uskon että se on oikea.

Välillä olen tätä mieltä, välillä hieman toista. En oikein ole keksinyt mitään kultaista keskitietä, kaikki on joko hattaraa tai sitten oksennusta. Hmm... haluaisin varmaan uskoa sellaiseen semihyvään arkeen, että se on mahdollista ilman ääripäitä. Että voisin synkälläkin hetkellä nähdä jotain hyvää asioissa, enkä vain tuntisi olevani helvetin porteilla pääsemättä sieltä koskaan pois - niissäkin tilanteissa voi ehkä harjoittelun myötä oppia tunteista ja reaktioistaa; minusta ehkä tuntuu tältä ja kiukuttaa, ketuttaa ja ahdistaa mutta se menee ohi. 

Tällasta tänään. Tämäkin energia olisi ehkä "kuulunut" sijoittaa opiskelutehtäviin, mutta ei se nyt vaan sopinut suunnitelmiin :)

Viikonloppuna

Nyt on hetkellisesti terapiatauko, ja viimeisin kerta oli erikoinen. Puhuimme terapeutin kanssa katsekontaktin puutteesta - en ole koko kaksivuotisen terapian aikana katsonut häntä silmiin kuin alku- ja loppukättelyn yhteydessä, muut kerrat näiden lisäksi voi laskea yhden käden sormilla. Aiheesta puhuminen kai otti voimille, koska jossain kohtaa rupesin voimaan huonosti. Terapeutti kysyi olenko ok, jolloin jouduin sanomaan, että minulla sumenee silmissä niin kuin pyörtyisin ja sormia alkaa kihelmöidä. Hän koitti "napata" minut nykyhetkeen etten vaan vajoaisi (....niin vajoaisin mihin...?) mutta ravistelin itse itseni takaisin normaalitilaan, koska en kyennyt katsekontaktiin.

Tilannetta oli edeltänyt voimakas tunnelataus, olisin halunnut itkeä ja suupielet nykivät pahaenteisesti, mutta en uskaltanut antaa tulla. On se vaan jännä. Ehkä puhumme asiasta vielä niin että minun ei tarvitse ottaa katsekontaktia, vaan etenemme turvallisin lyhyin askelin.

En tiedä mitä tuossa tilanteessa oli tapahtumassa. Ehkä pitää kysyä terapeutilta. Olen istunnoissa niin vahvasti suojamuurin takana, että tunteet eivät ole pinnassa. Käsittelen niitä hyvin järkiperäisesti. Mutta jotain ehkä tajusin - minä olen tunteva ihminen oikeasti, minun täytyy kuunnella omia tunteitani. Siksipä tiedän ehkä nyt miten toimin vaikeiden ihmisten kanssa. Kuten terapeutti sanoi - minun tulisi arvostaa itseäni ja selvittää erinäiset "keskeneräiset" ihmissuhteet ihan itseni vuoksi. Selvittämättömät tilanteet vievät energiaani ja saavat voimaan huonosti. Minulla on oikeus siihen, että tiedän.

Pinnan alla on paljon niitä tunteita. Niitä pelottavia. Ehkä pitäisi kysyä terapeutilta, että mitä se sitten konkreettisesti tekee jos alan itkeä. Itkeekö sen muut potilaat paljon? Minua vain pelottaa se, että niiden pelottavien itkujen ja tunteiden ahdistavuus, että se palaa. Vaikka tavallaan tiedän, että eivät ne palaisi kuin hetkeksi. 

En tiedä. Nyt on olo, että voin tehdä elämälleni jotain. Pelottaa sekin. 

Ryhtiliike jostain ja jotenkin

On todella epäenerginen olo. Pienikin fyysinen rasitus rasittaa liikaa, en tiedä johtuuko siitä että olen syönyt vain huonoja hiilareita suklaan ja roskaruoan muodossa, todennäköisesti. Energiapiikit tulee ja menee, ja sitten makaan sohvalla taivastelemassa uupumustani. Luulen, että minulla on ollut viime viikot paljon asioita tehtävänä ja mielessä, mutta en nyt muista mitä kaikkea. Elän hetkessä, mutta huonolla tavalla. Poistan muististani kaiken.

Kevätkin saattaa toki väsyttää, kun keho on vielä talvihorroksessa ja tavallaan mieli tekisi ulos ja puuhaamaan juttuja, mutta vielä ei ole siihen täysin valmis. Toisaalta tässä on ollut juttuja, jotka ovat rassanneet myös mieltä, ja ehkä sekin haluaisi hieman lomaa. Toisaalta sitten ei halua. En tiedä.

Olen tässä pohtinut, että koitanko "ratkaista" erästä ihmissuhdetta ja sen ongelmia vai tyytyisinkö vain tylsästi nykytilaan. Nykytila on ok, mutta pitkään jatkuneena se vie sitä energiaa ja hermoja. Kaikkien kanssa on vaikea tulla toimeen, tässä yksi esimerkki siitä että aina ei oikein mene yksiin ajatukset siitä miten sosiaalisissa tilanteissa käyttäydytään. Mietin mihin kohtaan vedän omat rajat näissä tilanteissa kun tapaamme. Ehkä pohdin vielä hetken, en osaa olla vielä täysin varma häiritseekö tämän ihmisen käytös minua vai ei. Siis niin paljon, että siitä kannattaisi käydä huomauttelemaan...

Nyt on pakko alkaa tehdä jotain kotitöitä. Ne ovat aika hyvä mittari sille, että kuinka paljon jaksan. Hoidan kotia aika hyvin silloin kun on hyvä fiilis ja energiaa (vaikka olisi kiirekin), mutta nyt pyykit ja tiskit ovat jääneet viikoksi hoitamatta ja mitään tavaroita en ole ehtiny laitella omille paikoilleen. Inhoan epäjärjestystä ja sotkua. Tiskit saa piiloon veden ja vaahtokasan alle hetkeksi tarvittaessa, mutta jos kämpän yleisilme muistuttaa enemmän kaatopaikkaa kuin kotia, niin sitten ahdistaa. En ole siivoton ihminen, ollut ikinä. Joten nyt on ylittynyt joku raja minullakin, ja olinpa väsynyt tai en niin koitan parantaa mielialaa laittamalla kodin nätiksi.

Aurinko paistaa muttei tähän risukasaan

Tämän hetken tuntemukseni ovat vitutus ja ärsytys. Monet asiat vaivaavat ja painavat mieltä tuottaen stressiä. Terapeutti ei oikein ymmärrä reaktioitani ja lähtee hakemaan selitystä väärästä suunnasta, siis minun mielestäni. Olen itse tietoinen pitkästä aikaa tästä äkkinäisestä ja mustavalkoisesta reagointitavastani, mutta en saa yksin siitä otetta. Minulla vain naksahtaa joku viha-moodi päälle, joka pitää sisällään tietenkin vihamielisyyttä, muiden syyttelyä ja vähättelyä. Se on selkeä defenssi, jonka luulen tulevan esiin tilanteissa, joissa avuton lapsi-minä muistuttaa olemassaolostaan. Olenhan joutunut esittämään vahvaa, vastuuntuntoista ja pärjäävää niin pienestä, joten kontrolloin avuttomuutta ja heikoutta kohdistamalla siihen suuttumusta ja vihaa, jopa ympäristössäni. Muiden ihmisten heikkous saa minut suuttumaan, ja huudan sille omalle heikolle minälleni, että saatanan nössö ei tässä ole ennenkään pillitetty. Olen sisäistänyt siis vanhempien asenteen osaksi persoonaani ja pystyn nyt itse "säätelemään" itseäni eli pitämään avuttomuuden tunteen poissa itsestäni. 

Yritän välttää tilanteita, joissa saisin raivareita ja ahdistuskohtauksia. Siksi joudun vetäytymään pois ihmiskontakteista ja niistä mahdollisista konflikteista, joita niissä saattaa tulla. Olen välillä todella mustavalkoinen ihminen, välillä pehmittelen ja mielistelen liikaa, jotta umpikujaan ei ajauduttaisi. Tätä terapeuttini ei ole ehkä ymmärtänyt. Vieläkään tämä problematiikka ei ole ratkennut.

Terapeuttini kehotti epäsuorasti haistattamaan paskat opinnoille jos ne eivät motivoi. Ei nyt ehkä ihan näillä sanoilla eikä tällä merkityksellä, mutta hän totesi, että voi olla ihan realismia, etten saa opinnoistani irti sitä mitä haluaisin - silloin ehkä kannattaa mennä siitä mistä aita on matalin, kerätä vain opintopisteet ja valmistua. Tietoa voi hankkia muualtakin. 

No juuri niin. Nyt kun tässä on vielä se ongelma, etten tiedä haluanko tehdä näitä hommia. Olen aina välillä sitä mieltä, että kyllä tahdon, mutta nyt yhä enenevässä määrin kallistun sille kannalle etten oikeasti halua. Olen hakeutunut alalle aikoinaan vääristä syistä - omista parantumisentarpeista lähtien, halusin ratkaista jonkun konfliktin sisälläni. Nyt ne alkavat pikkuisen aueta, ja olen huomannut että aiemmin minut on pakotettu ajattelemaan, että ansaitsen oman olemassaoloni vain olemalla avuksi ja hyödyksi muille ihmisille. Väsyin siihen, ja ongelmat kasaantuivat. Nyt olen niin väsynyt taas tähän, että haluaisin vain pitää breikkiä kaikesta. Liikaa vaatimuksia.

Kyllä tästä taas yli mennään, ja nytkin jo hieman helpottaa. Vitutukset ovat ohimeneviä, mutta silti olen vakavissani miettinyt, että mikä ammatti ja työ olisi minulle paras. Toisaalta tunnen edelleen kovaa maailmantuskaa, ja mieti sitä että eikö ihmisten olisi tarkoitus auttaa toisia - tee muille mitä toivoisit itsellesi tehtävän. Alan vain olla niin sekaisin kaikesta tästä yliopistohässäkästä, minun historiallani ei tee hyvää jatkuva kyseenalaistaminen ja asioiden pohtiminen liian suuressa mittakaavassa. En kykene ymmärtämään ja sulattamaan asioita, koska tämä pelasta maailma- syndrooma on ollut niin läsnä lapsuudenkodissa. Herätystä on rukoiltu koko maailmalle ja koko ajan on puhuttu siitä miten paljon on tehtävää, että mahdollisimman moni ennätettäisiin pelastaa jumalan valtakuntaan ennen tempausta. Great deal. Nyt en tiedä mihin vetää rajat - aina voisi tehdä ja jaksaa enemmän. Lopetanko työt tälle päivälle? No mutta tuossa olisi vielä yksi perhe, jolle tehdä sitä ja tätä, tuossa vielä muutama odottaisi soittoa. 

Laitan oven kiinni, sulkeudun pois maailmasa. Omalla kotisohvalla ei ole muita, ei ketään vaatimassa mitään. Olen muuten hyvin iloinen omasta kodistani. Tämä ei ole ehkä ihannekotini, mutta nykyisin olen tohkeissani aina vuokranmaksupäivänä - kotini on jokaisen euron arvoinen! Täällä on hiljaista, rauhallista, saan olla missä ja miten haluan - minun ei tarvitse olla ahdistunut omassa kodissani. Käytän nyt samoja argumentteja mitä omat vanhempani käyttivät aikoinaan, mutta sillä erolla, että nyt kodissani on todella turvallista olla. Olen onnellinen, että olen päässyt vanhemmistani eroon. Vihdoinkin saan olla minä omassa kodissani. Puolustin myös oikeutta omaan elämääni, kun isä soitteli ja kysyi menenkö pääsiäiseksi synnyinkaupunkiini. Sanoin, että en ole tulossa, vastahan siellä olin ja haluan olla omassa kodissani lomalla. Hän oli ihmeissään, koska hänellä on oletus että menen lomilla käymään siellä, koska muulloin en juuri kerkeä. Ehkä ensi kerralla sanon, että ai miksi minun pitäisi käyttää lyhyet lomani siellä reissaamiseen? Tulisi hän tänne koska on juuri päässyt eläkkeelle! Hänellähän ei ole muuta kuin aikaa. 

Nyt olen valmis sulkeutumaan tältä päivältä. Ehkä vain muutamaksi tunniksi tai sitten pariksi päiväksi, nyt olisi taas kiireitä opintojen suhteen. Ahdistaa.

Mitäpä sitä sitten enää...

Olen ollut viikonlopun ihan törkeän väsynyt, enkä ole tehnyt mitään kotona saati sitten kodin ulkopuolella. Kodin vanki koko viikonlopun, ainoastaan tietokone ja kirja turvanani vaikka olisin halunnut nähdä kavereitakin. Olen mennyt unilääkkeistä ihan tokkuraan, enkä pääse ylös. Nukun nyt kohtalaisesti tai ainakin nukahdan ajoissa, mutta seuraava päivä on sumuista.

Tänään on ollut aika toivoton olo. Näköalaton. Itkin hetken, enkä saanut tunteista selvää. Itkinkö exän perään - aivoni alkavat taas tehdä sitä samaa vanhaa, eli haaveilen siitä mikä ei kuitenkaan käytännössä toimi. Mun pitää vaan palauttaa itseni raa'asti sen faktan ääreen, että minusta ei siihen ole. Mihinkään suhteeseen. 

Tässä olisi nyt käsillä montakin tärkeää aihetta terapiaan, mutta silti niitä on vaikea viedä sinne. Joku suojelija moodi minussa hämmentää edelleen tätä soppaa - ehkä se on sisäistetty vanhempien ääni, joka hokee että kaikki on hyvin ja ettei minulla ole mitään syytä olla onneton. Aina jos koitan puhua jostain tunteesta ja kokea sitä, alan epäillä sen todenperäisyyttä. Minulle on erityisen tärkeä tietää mitä on tapahtunut, siis tosiasioita ja kylmiä faktoja. Aivan kuin niiden perusteella voisin päättää omat tunteeni.

Olen joutunut luopumaan yhdestä kiintymykseni kohteesta. En mene enää paniikkiin, mutta joku kuilu aukeaa välillä sisimmässä. Olen hukassa ja avuton. Minä en tiedä mitä tehdä ja miten olla. Tavallaan se nollapiste on välillä helpottava, koska tyhjyys tekee tunteiden kokemisen helpommaksi, tai pystyn aistimaan paremmin sellaisessa tilassa, kun pää on tyhjentynyt muusta. Millään ei ole väliä, ei ole kiire  minnekään.

Välillä taas on. Kiukustun siitä, kun minuun kohdistetaan vaatimuksia, joihin en halua vastata. Opiskeluvaatimukset ovat ylimitoitettuja, minun on vaikea paneutua niihin. Alan vastustella, enkä tiedä miksi. Ehkä tulen epätoivoiseksi kun näen muiden osaavan, pystyvän ja jaksavan tehdä asioita. Ehkä minä en halua luopua sairaan identiteetistäni vielä tai olen vain hankala ihminen. Löydän syyn aina toisista ja haluan päästä itse helpolla.

No, nyt ehkä paneudun hetkeksi katselemaan Da Vinci- koodia, sitten kömmin sänkyyn lukemaan kirjaa ja koitan nukahtaa jossain kohtaa  - vaikka maanantaita vasten yöt ovat usein kurjia. Uusi paska viikko, mutta toisaalta sen jälkeen on lomaa.

Vanha ystäväni

Mitähän sinulle on tapahtunu? En ole kuullut sinusta yli kuukauteen vaikka olen lähettänyt sinulle postia. Viimeiset vuodet yhteydenpitomme on ollut takkuilevaa, välillä on ollut pitkiä aikoja ihan hiljaista. Toissavuonna taisi mennä peräti koko kesä ettemme olleet missään yhteydessä. Jollain tapaa minä olen vihainen, koska menet kauemmas minusta. Olet hankkinut talon ja sen kaiken keskiluokkaisen elämän parisuhteineen ja ulkomaanmatkoineen. Sinusta on tullut aivan toisenlainen - arvosi ja mielipiteesi elämästä ovat muuttuneet. Enää et jaksa käydä baareissa ja shoppailla, nyt puhut mieluummin pienen toimiston juoruista. Minulla olisi hieman ikävä vanhaa sinua, mutta yritän parhaani jotta voisin sopeutua siihen että sinäkin muutut. Kuten me kaikki.

Tuntuu todella erikoiselta kun ihmiset muovautuvat uusiin muotoihin koko elämänsä ajan. Olenhan itsekin nyt jotenkin erilainen kuin vuosi sitten, jotain olennaista on tapahtunut. Vuodet vain tuntuvat menevän niin äkkiä, ja jos jonkun kanssa ei ehdi olla tekemisissä, niin sen muutoksen missaa. Sama asia konkreettisemmin on lasten kasvamisen kohdalla. Kestää hetki tajua, että joku pieni nyytti onkin nyt eskarissa - ja erityisen hämmentävää se on kun ihminen alkaa saavuttaa murrosiän... 

Olen mietinyt parisuhteitani aina välillä, eksäni ovat käyneet ajatuksissani ja olen tuntenut silloin outoja fiiliksiä. Esimerkiksi sellaisen, että alan tuntea itseni todella vieraaksi kun mietin muistoja jostain tietystä entisestäni. Ne eivät kuulu minulle, en pysty paikantamaan itseäni enää hänen kotiinsa ja niihin tilanteisiin. Olenko ollut tyystin joku toinen ihminen tuolloin? En tavoita tunteita ja ajatuksia sen ajan arjesta. Nyt minua ahdistaa ja yököttää muistot, että olen viettänyt aikaa hänen kanssaan seurustelumielessä. Emme varsinaisesti seurustelleet koskaan, olimme vain paljon yhdessä. Mietin suhteen kohtaloa paljon sinä aikana ja koin että jättäminen on vaikeaa, mutta olen niin helpottunut ettei minun tarvitse palata siihen. Miten olen voinut olla ihmisen kanssa, josta en ole ollut kiinnostunut? Mikä tarve minulla tuolloin on ollut? En juuri nyt osaa nimetä sitä. Tällä hetkellä eräs työvoitto elämässäni on se, että en enää koskaan ala suhteeseen, jos en todella ole ihastunut ja kiinnostunut. Ei kiitos "puolivillaisille" suhteille. Voiko noin sanoa? Tässä kohdassa minun ei kannata tehdä kompromisseja. En voi enää suostua olemaan jonkun kanssa sen vuoksi, että ainakin se toinen välittää ja on turvallinen. Lesson number one.

Nälkiintyminen

Olen ollut tosi tyytyväinen syömisiini viime aikoina - suht laadukasta ravintoa ja sopivia määriä. Ei herkkuja. Tänään söin vähän herkkuja, mutta ei tullut morkkis koska uskon että huomenna taas palaan normaaliin säännölliseen ateriarytmiin; syön oikeasti aamupalan ja lämpimän aterian. Sitten ei edes tee mieli herkkuja. Tänäänkään ei tehnyt hirveästi, mutta päätin kokeilla miltä tuntuu kun vanhojen tapojen orjuuttamana ostaa herkkuja kun on paha olla. Noh, pasta ja tonnikala eivät pitäneet nälkää eikä jätski joten nyt maha kurnii. Ilmeisesti ei tarpeeksi proteiinia tälle päivälle. Aamulla rahkapurkki nassuun vaikka väkisin. Hassua sinällään, että minä tykkään rahkasta jollain tapaa. Sellainen 200-250 g annos pitää nälän loitolla monta monta tuntia. Jätskinkin nautin hitaasti mutustelemalla, ja kyllä siitä mielihyvää sai. 

Jotenkin sain opiskelujuttujakin eteneen vielä illasta. En tiedä miksi tämä päivä on ollut tällainen. Olen saanut aikaiseksi enemmän kuin moniin viikkoihin yhteensä (siis viittaan tuohon opiskeluun). Joskus olen olevinani kiinnittänyt huomiota siihen, että myöhään illalla ottaessani rauhoittavia, niin seuraava päivä tuntuu jotenkin seesteiseltä. Käytän bentsoa kohtuullisia annoksia (minuun ne purevat edelleen parin vuoden jälkeenkin hyvin enkä käytä niitä joka päivä). Joten luulisi, että määrä kehossa ei olisi enää hääppöinen kellonympäryksen jälkeen, mutta who knows... Se voi olla korvienvälistäkin. Mutta jotenkin olen rauhallinen ja hötkyilemätön sellaisina päivinä, ei kiinnosta ihmiset vaan ihan pelkästään oma napa. Nyt tein yhtä oppimisesseetä, kun oli tylsää illalla. Ja vaikka en kirjoittanut edes sivua, niin tuli kiva olo kun sain tartuttua aiheeseen (jota olen karttanut pari kuukautta). Eli ei alkoholia vaan rauhoittavia opiskelutehtäviä varten. Ehkä yritän viellää jonkun yön opiskelutehtävien parissa, se olisi jotenkin huvittavaa ja boheemia - en ole koskaan ollut "niitä ihmisiä", jotka paahtavat yöllä tehtäviä ja lukevat tentteihin. Valvon kyllä öitä, mutta sitten se on jotain tällaista koneella näpertämistä. Käytäntö on osoittanut, että jos saan tenttikirjan yhdeksi päiväksi ja yöksi, niin en todella saa sitä luettua siinä yhdellä rykäyksellä kuten jotkut. Ehkä heidän opiskelu- ja lukutekniikkansa ovat kehittyneempiä... 

Mietin terapiaakin. Luin blogia jossa käsiteltiin katsekontaktia terapian aikana. Minulle tuli ajatus, että jospa uskaltautuisin itsekin ottamaan katsokontaktin terapeuttiini - aihettahan on sivuttu muutamia kertoja, mutta mitenkään suuri issue se ei ole ollut. Voisiko se viedä terapiaa eteenpäin? Miksi pelkään sitä? En ehkä pelkää, mutta se tuntuu epänormaalilta. En halua huomata, että terapeutti todella näkee ja huomioi minut ja on siinä vain minua varten. Nämä ovat aika tuhoisi ydinuskomuksia ja skeemoja itsestä; en ole huomion arvoinen, kukaan ei voi olla minua varten. Tai ehkä minä pelkään myös terapeutin puolesta - jos alan itkeä, niin miten hän suhtautuu. Tuleeko hänelle vaivaantunut olo, hän ei tiedä miten reagoida. Jos hän lohduttaa, niin en tiedä mitä sanoa. Miten hän edes voisi lohduttaa, ei hän voi tulla halaamaan ja antamaan nessua... Ehkä tuosta aiheesta on syytä puhua ensi kerralla, tänään on nimittäin kaksi vuotta siitä kun aloitin terapian. Vai oliko se huomenna?

Odottelen päätöstä kolmannesta vuodesta. Nyt on pakko ajatella, että kyllä minä voin jotain enemmän tehdä parantumiseni eteen, täytyy vaan "ottaa härkää sarvista", koska nyt minun pitäisi pystyä siihen. En vain tahdo, koska olen hemmoteltu kakara, joka odottaa kaiken valmiina lautasella ilman että tarvitsee itse tehdä mitään epämieluista.

Jotain hyvääkin

Olen päivän aikana selvitellyt raha-asioitani ja opiskellut. Olen tällä viikolla opiskellut poikkeuksellisen paljon, jos noin keskimääräiseen panokseeni vertaa... Olen myös katsellut telkkua ja katsoin myös Arto Halosen dokumentin Sinivalkoinen valhe. Tenttikirjoista taas olen oppinut kyseenalaistamaan kaiken, kaikki on vain sosiaalisen elämän ja kulttuurin tuotosta, konstruktiota. Minua vain ärsyttää jotkut kurssit ja niiden sisältö, onneksi ne loppuvat.

Olen myös ehtinyt miettiä eilistä. Vieläkään en tajua, että en näe minua jättänyttä ihmistä enää. Ehkä en koskaan. Hänen jättämisensä oli sitä, että hän päätti häipyä haluamatta olla tekemisissä kanssani. Hänellä oli hyvät syyt, sitä en kiellä. Ymmärrän häntä ja tulen asian kanssa toimeen; kuten sanoinkin hänelle ettei minulla varmaan enää mikään traumaosa tähän reagoi vaikka helvetin paskalta tuntuukin.

Häilyn varmaan tälläkin hetkellä kahden ääripään välillä; yritän vakuuttaa itselleni, että jokainen ihminen on arvokas ja jokaisella elämällä on merkitys (vaikkei sosio-ekonomisessa rankkauksessa yhteiskunnan kermaa olisikaan), mutta joku laittaa vastaan. Mitä merkitystä millään tekemisellä noin isommin ajatellen on? Kaikki tämä on kuitenkin harhaa, miksi tehdä ihmisestä väkisin joku muita eläimiä ylempi otus, jossa elämä on moraalisesti arvokasta. En ymmärrä. Ihme apinalaji tämäkin.

Eilinen on sumua

Minut "jätettiin" taas. En pääse nyt yhtään jyvälle siitä, että mitä tunnen. Itkin koko illan siihen saakka kunnes otin rauhoittavia pari kappaletta. Nyt on edelleen sellainen pieni pölly päässä, on tosi hiljainen olo. Ei kankea tai hidas, mutta ehkä turta. En tiedä tapahtuiko tuo eilinen todella. Kyllä se tapahtui, muistan keskustelun, mutta tunteisiin en pääse käsiksi. Tiedän, että itkin, mutta en tiedä mitä ne tunteet olivat. Surua? Kaipausta? Luopumisen tuskaa? Pelkoa? Ehkä kaikkia.

Mietin, että onko hyvä ottaa rauhoittavia, koska silloin minua alkaa vain väsyttää, suorastaan unettaa ja tunteet salpautuvat. En tiedä mitä mieleni oikeasti haluaisi sanoa. Ajattelin asiaa todella tuosta näkökulmasta hetken, mutta sitten jotenkin vain koin, että en kestä sitä mustaa aukkoa joka ennen tunteiden tulemista on. Tavallaan olen jotenkin tyhjä, kehoni reagoi (tässä tapauksessa itkemällä), mutta mitää psyykkista tunnetta en tavoita. Tiedän vain, että minusta tuntuu pahalta. Se on yksi möykky. Sitten on se epävarmuus, että iskeekö joku tunne yhtäkkiä kuin salama kirkkaalta taivaalta - en tiedä onko se vaikeampi kestää kuin se että ei tiedä tuleeko se. Ehkä sama tunne oli lapsuudessa, kun tunsi sen pelottavan ilmapiirin - "kohta tapahtuu jotain pahaa", vaikka koskaan ei tapahtunut. 

Minä pystyn kannattelemaan itseäni. Se tunnetila mihin pystyn virittäytymään on valtava syyllisyys. Se tuntuu viiltävänä tunteena jossain pallean kohdalla, ja haluaisin taipua kaksinkerroin ja hakata päätäni seinään, jotta kamalta ajatukset loppuisivat. Silti pystyn kannattelemaan itseäni. Se on uutta ja merkittävää.

Rakastaminen ei ole elämän vaikein asia ja tehtävä. Vaikeinta on antaa anteeksi itselleen, että on tehnyt väärin rakastamaansa ihmistä kohtaan.

Syyllisyys hoitamattomista asioista

Viime yö ja tämä päivä ovat olleet hieman erilaisia noin fiiliksiensä puolesta. Valvoin viime yönä paljon, välillä kävin ehkä unessa kunnes aamusta nukuin parisen tuntia putkeen. Mulla alkoi pulpahdella mieleen kaikkia asioita, joita en ole hoitanut tai olen hoitanut huonosti ja alkoi vituttaa, surettaa ja hajottaa se ajattelu. Miten raha-asiat ovat perseellään, vaikka olen niitä koittanut hoitaa ja aina ne silti menee solmuun... Pitäisi maksaa opintotukia takaisin 15 %:n korolla kun en niitä ajoissa palauttanut enkä nyt tietenkään saa niitä enää takaisin käyttööni kun menevät perinnän kautta. Hienoa, ei lohduta että aika moni muukin joutuu niin tekemään. Sama on kai ensi vuonna, vaikka muka seurasinkin tulorajojani. En sitten tarpeeksi tiiviisti ja joka kuukausi vaikka pitäisi. Vittu että olen tyhmä ja idiootti!!! 

Tällaisissa tilanteissa tulee kamala raivo itseä kohtaan, tekisi mieli hakea syyllinen muualta. Mielellään vanhemmista. Heitä olen tottunut syyttämään asioista. Minullahan on tämä pohjaton tunne siitä, että minua kohdellaan epäoikeudenmukaisesti enkä saa mitä tarvitsen. Olen varmaan aina ollut hirveän kateellinen sisaruksilleni ja olen ollut aina omimassa heiltä kaiken - usein olen siinä heitä vanhempana onnistunutkin. Taustalla on inhottava tunne siitä, että minua ei ymmärretä ja minä en saa mitään, minä joudun vain luopumaan. Tämä kai on aiheutunut siitä, että olen joutunut olemaan "itsenäinen" ja "omatoiminen" liian varhain, pienempi sisarukseni on saanut kaiken huomion ja hoidon. Eli minut on pakolla itsenäistytetty joskus kaksi vuotiaana - sisarus vei vanhemmat minulta. Sitten isä on yrittänyt jossain kohtaa paikkailla huonoa omatuntoaan antamalla periksi asioissa ja ollut sellainen "curling-vanhempi", mikä ei ole helpottanut asiaa..

Sitten kun tullaan aikuisena tällaisiin tilanteisiin missä minun pitäisi kantaa vastuuta omasta elämästä, olen joskus vaikeuksissa. Minua vain kiukuttaa ne kaikki aikuisen elämän vaatimukset, ja tekisi mieli kirkua että tämä ei ole oikein että minua vaaditaan elämään näin - miksi pitää olla rajoituksia ja vaateita! En ymmärrä.

Noh, sitten kun pääsin tästä hetkeksi yli, niin tuli joku outo mielikuva äidistä. Ensimmäinen muistikuva jossa hän on käynyt fyysisesti käsiksi minuun. Toki kyseessä on ollut "vain normaali kasvatustoimenpide" eli tukistaminen. Äiti on saanut raivarin, aivan yllättäen ilman ennakkovaroituksia tarrannut raivoissaan hiuksiin kiinni - hän on ravistellut ihan tosissaan hetken aikaa ja sitten olen paiskautunut maahan itkemään. En tiedä, pitääkö tuo kuinka tarkasti paikkansa, joku osa minusta uskoo että niin on voinut käydä, mutta tuntuu että ei niin tapahtunut minulle. Siksi, sen tunteen puuttumisen vuoksi, epäilen mielikuvan todenperäisyyttä.

Minä voin selittää sen järjellä, että pienelle lapselle on traumaattista jos vanhemman toimintaa ei voi ennustaa ja hän käy käsiksi hiuskarvaankin. Meillä tuo tukistaminen on ollut voimakeino kasvatuksessa, samoin kuin piiskaaminen. Piiskaamista tosin on käytetty aika harvoin, en muista kuin yhden tilanteen selkeästi. Se ei ollut niin paha varmaan kuin tuo hiuksista repiminen. Se ei ollut pieni tukistus, vaan koko ruumista ravistavaa ja raastavaa repimistä. En tiedä minkä ikäinen olen ollut. Se ei tunnu tapahtuneen minulle. 

Tiedänhän minä, että äitini on aina ollut "temperamenttin" kuumakalle, joka suuttuu sekunneissa. Se varsinainen raivo todella puhkeaa ihan silmänräpäyksessä, lyö yhtäkkiä silmille kuin salama. Kireyttä on aistittavissa jo ennalta, ja olenhan sen tiennyt mihin tilanne johtaa kun olen jatkanut vain jankuttamista asioista. Mutta kun äidillä ei ole ollut pinnaa selittää asioita pitkälle, validoida tunteita. 

Tänään sitten olin aamulla hieman pökerryksissä kun olin yön miettinyt näitä asioita, ja sitten alkoi vituttaa kun en jaksanut mennä yhdelle kurssille ja tuntui että luennoitsija syyllisti minua siitä. Miksi selittelen poisjääntejäni; miksi en vain sano että en pääse, onko korvaavia tehtäviä. Vittuako se niille kuuluu miten opintoni suoritan. Ei tuo opetuksen laatu laitoksellamme ole edes niin hyvää, että viitsisi hirveästi edes käydä kursseilla. Onneksi nyt loppuu kurssit, saa tehdä vain kirjatenttejä.

No, pitää tässä miettiä vaikkapa kauppaanlähtöä. Ostaisi kilon suklaata ja makaisi sohvalla loppuviikon.

Tehokasta välttelyä

Heräsin tuossa kello yhdeltä, kropan käynnistämiseen meni noin tunti, ja sen jälkeen olen siivonnut kämppää lähes kirjaimellisesti lattiasta kattoon. Ikkunat jäivät pakkasesta johtuen vielä pesemättä ja kylppäri, kun sen viikolla siivosin. 

Oikeasti minun piti tehdä niitä koulutöitä. Mutta mulla on joku sellainen moodi päällä, että pelkkä tehtävälistan katsominenkin saa pienen paniikin aikaiseksi. Liitän mielessäni kaikkiin opintoihini vain negatiivisia tunteita ja mielikuvia. Mietittiin tätä hieman terapeutin kanssa, ja todettiin että ilmeisesti olen tällä hetkellä vain niin suurten pettymysten ja häpeän tunteiden vallassa, ja nämä tunteet siirtyvät myös opiskeluun.

Kunpa tuo terapeutti antaisi jonkun avaimen tähän prosessiini - en liiku mihinkään siinä. Aina kun päästään käsittelemään niitä lapsimoodin asioita, kuoletan tunteet jotenkin tai dissosioin. En ymmärrä miten voin olla näin sitkeästi asioiden tunnetason käsittelyä vastaan. Enkö vain luota terapeuttiin vai mistä kiikastaa. No enhän minä luota kehenkään, joten miksi siis hän olisi poikkeus? En osaa antaa omien tunteiden tulla esiin toisen läsnäollessa.

Nyt kai sitten vain leffaa lauantai-illan kunniaksi, ja pitää huomenna miettiä uusia sotasuunnitelmia kun ei pääse enää siivoamaankaan. Sitä laatua tuli tälle päivää jo ihan tarpeeksi... Pitää kehittää uusia tapoja lintsata, jospa menen lenkille sitten... ... ... ... 

Dopingia koulutöitä varten

Kun istun koneen ääreen, ja tarkoitus on saada aikaiseksi tekstiä, iskee ajatuslama. Nyt päätin toteuttaa viikonloppuna seuraavan idean: haen viinipullon kaupasta ja kirjoitan kaikki rästissä olevat koulujutut pois alta. Alkoholi rentouttaa ja se jos mikä on tärkeintä minulle, jos meinaan saada itsesensuurin hetkeksi löystymään. Nyt en saa aikaiseksi mitään, kirjoittelen vain tänne. Miksi on niin vaikea antaa ajatuksen lentää sosiaalipsykologian luentopäiväkirjan aiheissa, vaikka luennot ovat mielenkiintoisia? En osaa sanoa, ehkä se on sitä ahdistusta ja kapinaa.

Haluaisin todellakin palata ajassa taaksepäin, aloittaa vaikka yliopisto-opinnot alusta. Saisin niistä nyt paljon enemmän irti. En vain ymmärrä miksi olen jo silloin parikymppisenä tuntenut oloni niin uupuneeksi ja vanhaksi - nyt kun katson uusia opiskelijoita, monet ovat niin nuoria ja lapsellisia. Minä olen saman ikäisenä tuntenut kuin minut olisi sullottu tiimalasiin ja minä valuisin kohti pohjaa pystymättä tekemään mitään. Olen käynyt luennoilla ja kursseilla, mutta en ole pystynyt rauhottumaan ja asettumaan aloilleni tuolloin - on ollut hyvin levoton sisäisesti ja pelännyt... kuin aika loppuisi. Miksi ja mihin se olisi muka loppunut? En tiedä. 

Nyt kai olisi elämässä joku tsäänssi alkaa tekeen jotain itselle merkityksellistä. En vain uskalla, ihan vielä. Mutta minä todella voisin tehdä tästä elämästä oman elämäni, en kenenkään muun. Jos vain voisin elää oman pääni sisällä, nähdä elämä omasta perspektiivistäni ja kehostani käsin. Tässä minä lötkötän sohvalla läppäri sylissä ja TV auki ja luulisi sen olevan ainoa missä ajatukseni ovat, mutta ajatukseni ovat muualla - niitä on jakaantuneena omiin ylioppilasjuhliini, ensimmäiseen kesään ensimmmäisen poikaystävän kanssa ja suhteesta eroamiseen -- Niin, miksi muuten itse asiassa mietin ensimmäistä poikaystävääni? Hän nousee ajatuksissani aina välillä esiin, en tiedä miksi en osaa kuopata sitä suhdetta kokonaan. Olisiko se suhde järkyttänyt henkistä tasapainoani sen verran, että se tuo nytkin mieleen jotain ikäviä muistoja jostain kauempaa...

En tiedä, en jaksa miettiä. Itsensä muuttaminen on vaikeaa, kuten Matti ja Susannakin ovat huomanneet. 

Laiskottelua ja velttoilua

En saa mitään aikaiseksi. En kerrassaan mitään. Opiskelujutut ovat kerääntyneet valtavaksi pinoksi, jossa on sekä isoa että pientä sälää hoidettavaksi. Ahdistaa. Sen lisäksi on kaikkea muuta kasaantunut pään päälle painoksi, ihmissuhdehässäkät ja ahdistavia ajatuksia.

Nyt olen jotenkin varma siitä tulkinnasta, että hidastelen opinnoissani koska kuvittelen sen jotenkin hidastavan myös ajankulua. Koska tahtoisin noin 10-15 vuotta takaisinkelausta, on tilanne ihan absurdi. Oma sisäinen kelloni kulkee hyvin hidastetusti, olen valmis asioihin paljon myöhemmin kuin huomaan muiden olevan. Tai sitten tämä on vain illuusio: muut kiirehtivät elämänsä tärkeisiin päämääriins nuorina, jopa liian nuorina ja tietämättöminä. En osaa sanoa, se on varmasti niin yksilökohtaista. Minä joka tapauksessa jarruttelen, kapinoin aikaa vastaan koska edelleen suren oman lapsuuden ja teinivuosien kokemusten menettämistä. Olen koko elämäni ollut ulkopuolinen - perheessä, koulussa jne. Vaikka ympärillä on ollut ihmisiä, en ole osannut ottaa kontaktia ja jäänyt yksin. Nyt minusta alkaa vihdoin tuntua siltä, että olen kosketuksissa toisten ihmisten ja omien tunteideni kanssa. Minä uskallan rakentaa ystävyyssuhteita ja uskallan myös uskoa niiden - tai ainakin joidenkin niistä - kestävän pitkään. Ne eivät ole vain ohimenevä vaihe.

Huomaan myös karttavani nykyään tietynlaisia ihmisiä; oman ikäisiäni, joilla on asiat "täydellisesti". Tunnistan nämä ihmiset aika helposti, ja en hakeudu heidänlaistensa seuraan vaikka toki tiedän, että pikaisella tulkinnalla voi syyllistyä pahaan virhearvioon. Enkä edes jaksa nyt miettiä tai luetella mikä kaikki näissä ihmisissä on pielessä ja miksi he ärsyttävät minua. Ärsyyntyminen kertoo minusta itsestäni, ei heistä. Mua minua vituttaa silti.

Häpeähäkki

Yhtäkkiä minulla jysähti tajuntaan järjetön häpeä itsestä. Se iski lähes välittömästi äskeisen postauksen jälkeen, ehkäpä siksi että mietin omaa kelpaamattomuuden tunnetta. Jostain syvältä se kaivautui taas esiin, luin vanhoja koulutehtäviäni ja kirjoituksiani mistä seurasi valtaisi häpeä siitä millainen tyhmä, laiska, naiivi, taitamaton ja lapsellinen olen ollut. En ole osannut kirjoittaa mitään, en osaa tuoda ajatuksiani esille. Jälkikäteen se paljastuu miten huono olenkaan. Ja nyt kaikki ne tekstit ja tuotokset ovat joidenkin ihmisten saatavilla! Häpeän itsessäni kaikkea. 

Olen joskus lukenut kirjan nimeltä Häpeähäkki. Mielestäni termi on oivallinen kuvaamaan tätä tunnetta; on oman häpeänsä vanki. Sitä ei pääse pakenemaan mitenkään. Terapeutti on välillä kysynyt, että häpeänkö itseäni. Se on ollut yksi niistä harvoista kysymyksistä joihin olen pystynyt vastaamaan empimättä: kyllä ja paljon, niin kauan kuin muistan. En tiedä miksi terapeuttini ei kuitenkaan lähde selvittämään tuota asiaa, minä en itse jaksa ja osaa ohjata itseäni! Toivoisin hänen kahden vuoden terapian jälkeen tuntevan minua sen verran, että hän tietäisi minun olevan kykenemätön kertomaan mitään oma-aloitteisesti - en ole sen arvoinen, että voisin puhua omista tunteistani ja kokemuksistani. Hänen tulisi kysyä, minun olisi helppo vastata.

Minua nukuttaa ja tiedän, että pitäisi mennä nukkumaan. Mutta joku tunne sanoo, että ei; valvo. Pysy hereillä, niin ei tarvitse tuntea sitä aamuista lamaannusta.

Hetken vain kesti...

...minun kirjoitustaukoni. Tuli mieleen jotain sanottavaa ja pohdittavaa. Ei mitään erityistä, mutta jotain. Terapeuttini koittaa takoa päähäni sitä, että minun olisi syytä ottaa asioita enemmän puheeksi seurustelusuhteissa. En uskalla ottaa asioita esille, vaikka ne veisivätkin minulta yöunet. Miksi pelottaa puhua toiselle ihmiselle omista ajatuksista ja tunteista? Eikö jokaisella ole oikeus omiin kokemuksiin eikä niiden pitäisi olla millään tavalla hävettäviä tai piiloteltavia? Nyt vain huomaan selvästi sen, että en pysty keskustelemaan mitä haluan tapailulta, sillä pelkään hylätyksi tulemista niin paljon. Pelkään, että jos asiasta puhutaan, säikytän toisen osapuolen tiehensä enkä taida haluta sitä vielä.

Mietin mielessäni valmiiksi mitä haluan sanoa, mutta todellisessa tilanteessa sanat juuttuvat kurkkuun. On muodostunut jo jokin sanaton sopimus siitä millä ehdoilla tämä suhde pelaa - minun on vaikea lähteä sitä muuttamaan. Täytyisi vain kerätä rohkeutta, pistää silmät kiinni ja sukeltaa pää edellä. Katsoa mitä tapahtuu, miten toinen reagoi. Olen vain itse niin hakoteilla omien tunteiden halujen ja toiveiden kanssa, että jos toinen vastaa kysymykseen hyökkäävällä tyylillä, menen ihan sekaisin sellaisesta. Hyvä on, hän ehkä puolustaa itseään kun tullaan hänelle vaikeisiin aiheisiin, mutta silti minulla olisi oikeus tietää... Mutta minä vain hämmennyn siitä toisen taholta tulevasta torjunnasta, alan epäillä omaa oikeuttani haluta ja tarvita vastauksia. 

Pitääkö minun opettaa tämä(kin) ihminen puhumaan? Sitä välillä mietin. Itse osaan puhua, mutta en uskalla.

Tökkivä viikon aloitus

Elämässä on vallalla nyt kyllä sellainen paikoillaan junnauksen aikakausi. Siis toki merkittäviä asioita on tapahtunut viimeisten kuukausien aikana, ja olen oppinut käsittelemään tunteita eri tavalla. Haluaisin vain jonkun sysäyksen kohti vielä jotain... uudempaa ja merkittävämpää muutosta. Olisi mukava tehdä jotain itselle täysin uutta ja vierasta. Ei sen varman tarvitsisi olla juuri sen kummempaa kuin että lähtisin huovutuskurssille työväenopistoon tai menisin johonkin uuden oppiaineen luennolle. Mutta jotenkin siinä liikuttaisiin taas mukavuusalueen rajoilla, enkä tiedä uskaltaisinko sittenkään... ... ... Edelleen minua pelottaa joutu vieraisiin tilanteisiin, joissa minulla ei ole valmista sabluunaa miten toimia. Haluan pitäytyä tutussa ja turvallisessa. 

Terapia on ollut mitään sanomatonta. En vain keksi miten pääsisin tuosta pelkästä ajatusten pyörittelystä eteenpäin. Pää tyhjenee oikeastaan joka kerta kun menen terapiakäynnille, haluaisin mieluiten puida jotain 20 vuotta vanhoja juttuja ja kokemuksia tapahtumatasolla. Mutta kun en minä muista miltä ne tuntuivat. Terapeuttikin on aika voimaton ja keinoton kun ei mitään "läpimurtoa" tapahdu. 

Mietin paljon ihmissuhteita, erityisesti tapailua ja seurustelua. Kaverisuhteisiin olen onnistunut luomaan jotain pysyvämpää, ja on ollut ilo huomata että välimatka ei kuihduta oikeaa ystävyyttä. Mutta miehet, niistä en ymmärrä mitään. Vai pitäisikö oppia ymmärtämään ensin itseään; omia tunteita, tarpeita, motiiveja ja haaveita. Ehkä sitten voi miettiä sitä, että onnistuuko niiden yhdistäminen jonkun kanssa. Tällä hetkellä olen kai ihan tyytyväinen nykyiseen tilanteeseen.

Noh, ehkäpä pidän hieman taukoa tänne kirjoittelussa taas, kun ei ole oikein mitään sanottavaa. Mietin usein mikä tämän blogin funktio on. Minä tarvitsisin jotain hyviä perusteluja sille, miksi juuri minä voisin kirjoitella omia juttujani internetin ihmeellisessä maailmassa... Vaikka luen itse mielelläni muiden, minulle tuntemattomien blogeja. En tiedä, kaipaan oikeutusta kaikelle tekemälleni välillä. Kaiken pitäisi olla mietittyä ja merkityksellistä. Voi huokaus... 

Unelias

Nukahtamisongelmat ovat jokseenkin kokonaan poistuneet, enää ei tarvitse valvoa aamuyöhön. Se on hyvä se, nukahtaminen ei sinällään pelota. Olen vain ollut torstaista saakka todella väsynyt. Tänä aamuna ei ollut sitä masennustunnetta, en tiedä voiko sillä olla jotain tekemistä sen kanssa että viime yönä nukuin noin 11 tuntia ja aiemmin olen joutunut nousemaan 8 tunnin yöunilla? Liian vähäinen uni masentaa minua, ei ole kauhean yllättävää :) Keho on jäykkä ja hidas, se on ihan selkeä tunne. Mieli on turta.

Kävin eilen keskustelun eksäni kanssa ja puhuimme tästä meidän tilanteestamme. Olo on yhtäaikaa surullinen ja helpottunut. Nyt molemmat ovat tilanteen tasalla, mikä on reilua. Jospa se tästä mieliala paranisi ajan kanssa, kun alkaa tottua toisenlaiseen elämään - tämä muutosvaihe on uuvuttava, kun arki muuttuu ja myös ajattelutavan on muututtava - enää ei ole meitä, toki toivon että joku päivä voi olla "meidän ystävyytemme"- ajattelua. Pääni vaan tuntuu fyysisestikin painavan tällä hetkellä niin paljon, että en ehkä jaksa analysoida tunteitani ja prosessia.

Tämä sunnuntai on ollut todellinen löhöilyjen löhöily päivä. Aivot ovat ihan sumeat, no katsoin kyllä yhden mielenkiintoisen dokumentin että vähän tuli virtaa ja liikettä korvien väliin. Nyt sitten odottelen iltaa, että voisin katsoa elokuvaa ja maata hieman lisää. Ehkä pitäisi kipaista hetkeksi ulos raikkaaseen ilmaan, niin unen laatu voisi olla ehkä parempi eikä tarvitsisi koisia kellon ympäri... ??? Jotenkin minulla on tunne siitä, että nuo aamuiset masentuneisuuskohtaukset liittyvät juuri siihen unen laatuun ja määrään. Tai ehkä unien sisältöön? Unissan on kyllä toistunut joitain teemoja ja ihmisiä, jotka ovat palauttaneet mieleen masennuksen tunteita ja ajatuskuvioita.

Aamulamaannus

Miksipä muuksi voisin nykyisiä aamufiiliksiäni kuvailla kuin hitaiksi ja lamaantuneiksi. Tuijotan hetken jonnekin kaukaisuuteen ja mieli on vaan niin tyhjä. Ei sillä hyvällä, kirkkaalla tavalla, vaan aivan kuin se olisi imaistu tyhjäksi. Minulla on yleensäkin elämään sellainen periaatteellinen hälläväliä- asenne, elämä on järjetöntä kun tarkasti miettii ynnä muuta, mutta tämä ei ole rationaalinen johtopäätös ja maailmankuva - se on tunne siitä että millään ei ole väliä. Minä en jaksa välittää. Minä en jaksa nousta. Minä en halua nousta. Kunnes nousen ja odotan taas uutta päivää ihan hyvällä mielellä. Tällä hetkellä minulla ei ole varsinaista stressiä mistään vaikka tosi monta hommaa on hoidettavana.

En ole ajatellut sitä mahdollisuutta, että masentuisin taas uudelleen. Vaikka psykiatri onkin arvioinut, että minulla on toistuva masennus. Ja tiedänhän sen itsekin - niitä masennusjaksoja on ollut ja mennyt. Mutta jotenkin ajattelin, että nyt se loppuisi. En oikeasti pelkää sellaista masennusta kuin pari vuotta sitten oli, mutta tänään mietin hetken sitäkin että masentuneisuutta voi hyvin todennäköisesti ilmetä nyt kun elämässäni alkaa olla suuria muutoksia. Alan olla kohta valmistumisvaiheessa, pitäisi miettiä töihin siirtymistä ja mahdollista maiseman vaihtoa. Seurustelukuviot ovat aika kirjavat ja repaleiset tällä hetkellä, enkä usko että tulen nyt rakentamaan mitään pysyvää ihmissuhdetta hetkeen. En vain ole valmis. 

Silti mietin sitä, että haluaisin olla onnellinen jonkun kanssa. En kenen tahansa tietenkään, en ole sellainen tyttö. Olen yrittänyt rakentaa seurustelusuhteita, mutta olenko tehnyt niin väärien ihmisten kanssa? Tuota olen miettinyt, ja tullut kuitenkin aina siihen lopputulokseen, että niissä elämäntilanteissa olen tehnyt oikeat päätökset mitä olen sillä kapasiteetilla voinut. En ole osannut toimia toisin. Kun mietin vuosi sitten päättynyttä suhdettani, huomaan tarvinneeni siinä kohtaa jonkun joka välittää ja rakastaa kyseenalaistamatta mitään minussa ja on järjettömän rakastunut ja halunnut minut elämänsä naisena. Uskomatonta. Edelleen ihollani menee pieniä väristyksiä kun mietin sitä latausta joka asian suhteen siinä miehessä oli. Ja miten hän kärsi kun jätin hänet. Tämä ei ole mitään oman itseni jalustalle nostamista, vaan niin älytöntä kuin se onkin, hän rakasti syvästi. Minun on vaikea ymmärtää sitä. 

Entäs tämä viimeisin, jonka kanssa yritin ollakin yhdessä syksyllä jollain tapaa? Hän toivoi myös suuria asioita meiltä - tai olisi ehkä toivonut jos olisi uskaltanut. En ole varma hänen tunteistaan tai niiden syvyydestä, mutta uskon että hän edelleen välittää minusta. Minä välitän hänestä, ja ensimmäistä kertaa koko aikuisikäni aikana tunnen, että en ole tässä suhteessa kiintymystraumojeni sokaisema vaan minä tunnen itseni ja tuon ihmisen, ja sitä kautta tiedän että hän on jotain sellaista mikä ei lähde minusta koskaan pois. Vaikka meistä ei paria tullutkaan, vaan jouduin luopumaan siitä haaveesta. En vaan pysty ja jaksa. On kuitenkin helpottava antaa itselleen lupa välittää siitä huolimatta, että ei ole yhdessä. Hänelle se voi olla tuskallista, mutta hän tehköön omat valintansa.