En saa mitään aikaiseksi. En kerrassaan mitään. Opiskelujutut ovat kerääntyneet valtavaksi pinoksi, jossa on sekä isoa että pientä sälää hoidettavaksi. Ahdistaa. Sen lisäksi on kaikkea muuta kasaantunut pään päälle painoksi, ihmissuhdehässäkät ja ahdistavia ajatuksia.
Nyt olen jotenkin varma siitä tulkinnasta, että hidastelen opinnoissani koska kuvittelen sen jotenkin hidastavan myös ajankulua. Koska tahtoisin noin 10-15 vuotta takaisinkelausta, on tilanne ihan absurdi. Oma sisäinen kelloni kulkee hyvin hidastetusti, olen valmis asioihin paljon myöhemmin kuin huomaan muiden olevan. Tai sitten tämä on vain illuusio: muut kiirehtivät elämänsä tärkeisiin päämääriins nuorina, jopa liian nuorina ja tietämättöminä. En osaa sanoa, se on varmasti niin yksilökohtaista. Minä joka tapauksessa jarruttelen, kapinoin aikaa vastaan koska edelleen suren oman lapsuuden ja teinivuosien kokemusten menettämistä. Olen koko elämäni ollut ulkopuolinen - perheessä, koulussa jne. Vaikka ympärillä on ollut ihmisiä, en ole osannut ottaa kontaktia ja jäänyt yksin. Nyt minusta alkaa vihdoin tuntua siltä, että olen kosketuksissa toisten ihmisten ja omien tunteideni kanssa. Minä uskallan rakentaa ystävyyssuhteita ja uskallan myös uskoa niiden - tai ainakin joidenkin niistä - kestävän pitkään. Ne eivät ole vain ohimenevä vaihe.
Huomaan myös karttavani nykyään tietynlaisia ihmisiä; oman ikäisiäni, joilla on asiat "täydellisesti". Tunnistan nämä ihmiset aika helposti, ja en hakeudu heidänlaistensa seuraan vaikka toki tiedän, että pikaisella tulkinnalla voi syyllistyä pahaan virhearvioon. Enkä edes jaksa nyt miettiä tai luetella mikä kaikki näissä ihmisissä on pielessä ja miksi he ärsyttävät minua. Ärsyyntyminen kertoo minusta itsestäni, ei heistä. Mua minua vituttaa silti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti