Ärsyttää ja väsyttää, s*****a

Pidän edistymisenä sitä, että olen alkanut ärsyyntyä ja vittuuntua ystävääni. Olen vuosikaudet ollut kärsivällinen ja myötämielinen kuuntelija, ymmärtämättä kuinka väsynyt joskus olen tähän ihmiseen. Hän on uupunut, ehkä jopa lievästi masentunut, eikä hae itselleen apua. Se rasittaa. Koska aistin ja näen sen hänestä, ja se jos mikä on uuvuttavaa minullekin. On vapauttavaa ja ihanaa uskaltaa ärsyyntyä häneen, lykätä näkemistä silloin kun ei jaksa. Se on varmasti terveempää kuin olla yhteydessä vain ns.positiivisiin tunteisiin. Se lohkominen on raskasta.

Kasvurauha

Olen ollut hiljaa viikkoja. Välillä on ollut parempaa, välillä kamalampaa. Välillä oikein kamalaa. Mitään mullistavia ei ole tapahtunut, vaan vointi on parantunut vähitellen niin, että suurin osa ajasta on hyvää perusarkea. Sen tarkemmin en osaa sanoa. Muistini ei yllä kovin pitkälle. 

Kovasti haluaisin terapiassa päästä käsittelemään niitä syvimpiä juttuja, mutta nyt ei taida olla oikea aika. Törmäsin kauniiseen sanaan yhdessä tekstissä, ensireaktioni oli kuitenkin kiukku ja raivo siitä, että minulle ei ole lapsena suotu kasvurauhaa. Minulla ei ole ollut sitä henkisesti. Nyt aikuisena haluan antaa itselleni kasvurauhan, tehdä asioita itselleni hyvällä tavalla ja omaan tahtiini. 

"Ihmisen seksuaalinen kehitys pikkulapsesta murrosiän kautta kohti aikuisuutta on monivaiheinen matka. Keho, ymmärrys ja tunteet kehittyvät rinnakkain. Se, miten tämä matka sujuu, määrittää aikuisiässä suhdetta omaan kehoon, seksuaalisuuteen, parisuhteeseen ja kykyyn nauttia seksuaalisuudesta. Kaiken kehityksen kannalta tärkeintä ovat tunteet. Siksi tervettä tunnekehitystä pitää  suojata oikealla tiedolla, tolkullisilla malleilla ja tarjoamalla kehitystä tukeva kasvuympäristö sekä kasvurauhaa."

           Väestöliiton asiantuntijalääkäri, lastenpsykiatri Raisa Cacciatore. 

PS. Joku minussa on kuitenkin kamalan ahdistunut tällä hetkellä, koska toisella puolella maailmaa valittiin melkoinen antikristus presidentiksi. Se joku on vakuuttunut, että maailmanloppu on käsillä, ja nostelee päätään hetkittäin. Ärsyttää.

PS. Pelkään mennä töihin

Kerrottakoon jälkikirjoituksena edelliseen, että paha olo liittyy pitkälti työhöni. Teen jonkin verran töitä asiakkaiden kanssa, ja se saa minut välillä ahdistuneeksi. Jokin olo sisällä on hyvin pienessä ja ahtaassa tilassa vailla ulospääsyä. Se tuntuu pahalta, se kantaa muistoja. Asiakkaat triggeröivät niitä. Muistoja. Mutta en silti mene suunniltani. Vaikea selittää. Tunnen vain etten jaksaisi. 

Minulla on suunnitelmia

Jotain positiivistakin tapahtuu välillä, aivan huomaamatta. Olen tehnyt matkasuunnitelmia, aion toteuttaa jotain mistä en ole koskaan aiemmin edes oikestaan haaveillut. Matkustaa yksin. Nyt tuntuu, että aika on oikea. Mieli on rauhallinen, mutta silti odottava. Minä haluan hiljaisuuteen ja rauhaan, omien ajatusteni kanssa. 

Olen aina pitänyt matkustamisesta, koska vieraan kielen ja kulttuurin ympäröimänä, vierautta itse tuntevana, tunnen oloni jotenkin kotoisaksi. Kuin minua ei olisi. Minä vain havainnoisin ympäristöä, eikä kukaan näkisi minua. Aina vain parempi, jos en ymmärrä maan kieltä, koska siten muiden ihmisten puhe ja sisäinen elämä eivät kulkeudu minun aivoihini, vaan saan olla koskematon. Kieli on minulle tärkeä, myös siinä mielessä, että jos sitä ei ole, olen kuplassa. Kuvittelen olevani. Hyvällä tavalla. 

Haluan lähteä ihmisten keskelle eristyksiin. Sellainen elämäni on ollut, ja on edelleen. Katsotaan, mitä tapahtuu. Hetkittäin olo on alakuloinen, masentunut, ahdistunut, tuntuu etten kestä nykyistä elämääni. Mutta ennen lopullista romahdusta, haluan ainakin yrittää tehdä siitä paremman, totta ainakin joistain haaveista. 

Minun mörköni

Olen jännittänyt yhtä työjuttua jo varmaan kaksi kuukautta. Olen tiennyt ennalta varsin vähän koko tästä tapauksesta, käytännössä vain muutaman avainsanan. Ne sanat ovat kuitenkin riittäneet triggeröimään minussa sitä tietynlaista ahdistusta ja pelkoa. Siis vaikka tiedän periaatteessa, että vasta tavattuani nämä ihmiset voin tietää millainen tapaus on kyseessä. Mutta tietyt termit ovat saaneet minut suunniltani, ylikierroksille, vatvomaan asiaa kotonakin ja jopa unissani. Minun mörköni on herännyt, mutta se ei ole muisto kenestäkään ihmisestä tai mistään tapahtumasta, se ei ole selkeä muisto yhtään mistään... Eikä mörköni edes liity suoranaisesti tämän työasian teemoihin, muuten kuin että yhteisenä nimittäjänä on perheensisäiset ongelmat ja aikuisten valta lapsiin. Minun mörköni on sellainen josta pahuus huokuu näkymättömästi ja hiljaa, pieninä enteinä jostain kamalasta mitä voi tapahtua. Luulen sen muodostuneen omista peloistani ja kauhusekaisista odotuksistani.

Olen ollut kauhuissani lapsena. Omat vanhempani, erityisesti isä, ovat tuoneet sen kauhun kotiimme. Helvetin ja kadotuksen pelon, enkä ole päässyt sitä karkuun koskaan. Olen ymmärtänyt jollain tavalla kuinka missään ei ole ollut apua minulle, koska vanhemmat ovat rakentaneet vahvat kalterit minun ympärilleni uskottelemalla, että oma äiti ja isä ovat aina parhaita vanhempia omille lapsilleen. Olen ollut loukussa, ja siksi kai reagoinkin kyseiseen asiakastilanteeseen niin voimakkaasti, koska ne loukussaolemisen fiilikset heräsivät eloon.

Mörkö on varmaan hyvä sana sille tietylle tunteelle. En osaa sitä tyhjentävästi edes avata. Mörkö on ainakin sitä pahaenteistä pelkoa ja ahdistusta, jossa pelkään jotain näkymätöntä vihollista. Ehkä näkymätön vihollinen on ollut se ristiriita, mikä on ollut suhteessa vanhempiini. Kun samat ihmiset ovat aineellisen hyvinvoinnin ja turvan lähteitä, mutta henkisesti altistavat pohjattomalle kauhulle.

Tuntuu huojentavalta kokea aika vahvasti, että asia on näin. 

Itsepetos on hämmentävää

Uskomatonta kuinka ihminen voi sokeutua ja olla näkemättä tosiasioita. Miten ei voi nähdä omaa ja ympäristönsä rappeutumista ja ottaa vastuuta elämästään. Isäni on uskomaton, hän kykenee tähän. Hän voi elää lähestulkoon keskellä paskaa ja mädäntyviä roippeita, ja selittää kaiken olevan korjattavissa ja jos minä en saa täysin hajonnutta vessanpönttöä vetämään niin vika on minussa. 

Isäni on häiriintynyt. Todella. Minun lapsuuskotini on täydessä mätänemisen tilassa, samoin kuin muistonikin. 

Vituttaa

Inhottava olo. Kuvittelen jälleen kaikkien mahdollisten asioiden olevan minun vastuullani, ja mietin onko minulla oikeus rajata muita ihmisiä. Sanoa, että tämä on sellainen asia mitä en siedä, tämä asia ei kuulu tähän. Jostain minulla on sellainen olo, että pitäisi sietää vaan hiljaa niin ehkä asiat eivät olekaan niin pahoja.

Oliko se sitä, että seurakunnassa oli paljon omituisesti käyttäytyviä ihmisiä, jotka tuntuivat minusta inhottavilta, mutta joita ei vaan voinut sanoa vanhemmille, koska he kuitenkin pitivät niitä ihmisiä "hyvinä"? Vai onko tapahtunut vielä jotain enemmän, mitä en vain pysty muistamaan? Vai onko minulla vain syntyjään sellainen luonne, että erimielisyydet ja kinat ahdistaa, joten en halua niitä aiheuttaakaan...? 

En tiedä haluanko ottaa selvää. Ja miksi pitäisikään, ainakaan nyt? Ei minulla riitä rahkeet kaiken keskellä käsitellä enempää omia juttujani, ehkä joskus myöhemmin. Tällä hetkellä vain vituttaa, ja ahdistaa, enkä haluaisi tehdä mitään. En ainakaan mennä töihin. Siellä kaikki kaatuu päälle. 

Pärjäävä minä on alkanut murtua. En sano enää kaikkeen, että joo! Olen alkanut suhtautua varauksella siihen, että osaanko, jaksanko, pärjäänkö. Mutta miksi se pitää tapahtua uupumuksen kautta? Miksi mennä ponnistamaan pohjalta kun voisi uida pinnalla? 

Pieni saa vallan

Tänään on ollut lievää paniikinomaista hyppelyä moodista toiseen. Pienen ja vihaisen välillä. Hetkittäin olen pieni ja surkea, kohta vihainen ja kyllästynyt, kyyninen jopa. Ja tämä kaikki ahdistaa. Mutta en tunne kunnolla ahdistustakaan. Ei ole tilaisuutta ja aikaa. 

Tässäpä ne kolme keskeistä minuutta ovatkin: pikkuvanha suorittaja, panikoiva pieni ja vihainen varhaisteini. Niiden vuorottelua ens jaksaisi.

Kamaluutta

Olen aavistuksen harmaalla. En tiedä dissosioinko. Näin tänään oudon ihmisen, jouduin hetkeksi samaan seuraan hänen kanssaan. En ole mikään psykiatri tai alan ammattilainen muutenkaan, mutta hän vaikutti psykoottiselta. Se erikoislaatuinen katse, epäluuloisuus, kaikki mitä en vain osaa kuvailla ja pukea sanoiksi, sai minut virittäytymään ja ahdistumaan. 

Silloin minulla alkoi loksahdella palasia paikalleen. Olen kohdannut tuollaisia outoja ihmisiä aiemminkin. Pienenä lapsena herätyskokouksissa. Toisessa todellisuudessa eläviä ihmisiä, jotka eivät nähneet minua vaikka katsoivat. Mumisivat omiaan, aistivat omiaan. Se yhteyden katkeaminen ihmisiin oli murskaavaa pienelle lapselle. Kun kaikki muut menettivät kontrollin, itkivät, huusivat, kiljuivat, kierivät maassa. Minä yritin olla kuin en olisi ollutkaan. Olla kuin se kaikki olisi ollut normaalia, ja minua ei olisi... niin mitä? Pelottanut? Ahdistanut? En tiedä, en osaa sanoa. Ehkä jotain sellaista. Mutta en voinut antaa niiden tunteiden tulla. Koska jos olisin pelännyt tai ahdistunut, minä olisin joutunut hakemaan turvaa vanhemmista. Eikä heitä saanut häiritä. Koska heillä oli tärkeämpää tekemistä.

Ei ihme jos olen yksin. Yksin tässä maailmankaikkeudessa. Minut on vain jätetty. Menetän kosketuksen itseeni, ja jotain mystistä tapahtuu kun toinen ihminen "menettää mielensä". Kun ei olekaan sitä jaettua ymmärrystä tilanteesta. 

Pinnan alla olisi eri puolia, jotka tulisivat esiin jos tulisi tarpeeksi vahva triggeri. Ne tulisivat, tiedän sen. Pieni 8-vuotias, joka on vastuussa maailman pelastamisesta. Vielä pienempi, ehkä taapero, joka myös hajoaa yksin jäätyään. Oih, kamalaa. 

Kiukuttaa

Onko terapeutin todella pakko olla välillä vastakkaista mieltä? Minä haluan ja ansaitsen ihmisen, joka ymmärtää minua, eikä sano ikävältä tuntuvia asioita. Haluan olla omassa suossani rauhassa, ja mielestäni terapeutin pitäisi se hyväksyä ja silittää päätä.

Ärsyynnyin hirveästi kun terapeutti toi esille uusia näkökulmia. Pitkästä aikaa. Ehkä sitä ärtymyksen tunnetta pitäisi tarkkailla. En siinä hetkessä voinut ja halunnut, omalta kiukultani. Tuntui vain ettei hän ollut tarpeeksi myötätuntoinen, vaan ehdotti toista tulkintatapaa. Minä haluan velloa menneessä, minä haluan saada empatiaa siitä että olen ollut helvetin yksin koko elämäni, haluan puhua siitä, haluan että terapeutti ymmärtää sen. Haluan että hän kuulee ja näkee. En halua vielä alkaa uusiin näkökulmiin. Vaikka ymmärsinkin mitä hän tarkoitti, ja ehkä olen samaa mieltä. 

Olen niin yksin. 

Rauhaa ja rakkautta

Syksy tuo jotain harmonista tasapainoa minuun elooni ja olemiseeni. Vai onko se sittenkin työ, joka lomien jälkeen pitää minut vahvasti työminässä kiinni? Ehkä minun tulisi kelpuuttaa viimein se fakta, että minä olen itsekseni laiska ja löllyämiseen helposti sortuva, ja parhaat tehot saan irti kun jokin ulkopuolinen struktuuri tukee minua. Voisin tehdä tästä kaikesta ongelman, mutta en taida. Olipa syy mikä tahansa, ja vaikka kuinka joku minussa vaikertaa sen olen väärä ja huono motiivi, niin aivan sama. En halua antaa nyt perfektionistille valtaa tässä kohtaa. Olen liikaa kuunnellut perfektionistia joka on aina kritisoimassa ja etsimässä sitä mätää kohtaa kaikessa, enkä jaksa. 

Betrayal trauma

http://dynamic.uoregon.edu/jjf/defineBT.html

Elämä perustuu niin paljon luottamukseen ja muihin ihmisiin tukeutumiseen. Se on niin kovin vaikeaa. Minä en luota sisimmässäni mihinkään. En itseeni enkä muihin. Se surettaa. 

On ihan ok tuntea kielteisiä tunteita

On ihan ok sanoa, että vanhemmat eivät onnistuneet sisäistämään ja tyydyttämään tiettyjä emotionaalisia tarpeitani lapsena. On ihan ok todeta, että heidän käytöksensä ja toimintansa traumatisoi minua. Sekin on ok,  että huomaa heidän olevan edelleen pohjimmiltaan samanlaisia ihmisiä kuin aiemminkin, ja että minun on ok rajata heitä pois elämästäni niin fyysisesti kuin henkisestikin. Minä olen tässä nyt aikuisena, ja minä saan päättää elämästäni ja annanko heille anteeksi. Minun on oikeus olla myös vihainen ja katkera. Kyse on minun ainutlaatuisesta elämästäni ja sen laiminlyömisestä. Minä olen tehnyt mielestäni omilla resursseillani sen minkä olen pystynyt herättääkseni heidät näkemään minut ja minun syvimmät tarpeeni käytökseni ilmiasun takaa, mutta he eivät ole halunneet päästää näitä asioita tietoisuuteensa. Minulla on kaikki oikeus olla siitä heille suuttunut, ja he joutuvat kantamaan vastuun tekemisistään. Minä en enää halua olla se, joka taipuu ja joutuu lohkomaan itsestään tunteita, tarpeita ja osia pois heidän vuokseen. Hekään eivät ole tehneet sitä minun vuokseni.

Minun elämäni

Olen henkisesti todella väsynyt ja loppu. Luultavasti osasyy on fyysistenkin tarpeiden laiminlyönnissä (uni, ruoka, liikunta), mutta suuri syy on myös tuskallinen elämänvaihe. Henkiset perustarpeeni eivät tyydyty. Sen olen mystisellä tavalla onnistunut kieltämään, olen käyttänyt samaa strategiaa kuin vanhempanikin aikoinaan, en vain ole nähnyt ja ymmärtänyt että jotain perustavanlaatuista minulta uupuu, enkä täytä sitä puutetta millään muulla. Olen keskittynyt hokemaan itselleni kuinka hyvin asiani ja elämäni on, mitkä kaikki ovatkaan kohdallaan. Nyt ymmärrän, se on pakenemista, itsensä vakuuttelua ja lahjomista jotta voisi petollisesti nähdä asiat vain hyvinä. Ei tarvitsisi alkaa surra ja pelätä. Vanhempani ovat lähes hysteerisesti halunneet pitää huomion hyvässä, tämä on vielä ehkä enemmän äitini peruja kuin isän. Minä olen jatkanut samaa. Ei kipeiden asioiden olemassaolo kuitenkaan lakkaa vaikka niihin ei kiinnitä huomiota. Se mitä itselleen uskottelee ei ole välttämättä totuus. Minun totuuteni alkaa vähitellen valjeta. Millaista elämää haluan elää, ja ennen kaikkea, että haluan elää sen jonkun kanssa. Asia, jonka olen kieltänyt. 

Elämä tuntuu kuitenkin helpommalta kun purkaa ydinasioiden ympärille kutoutuneen tunnevyyhdin, ja suree oikeaa asiaa. Tai vihaa oikeaa kohdetta. 

Isävihaan jumittuminen

En saa unta. Olen niin uupunut henkisesti tämän hetkiseen elämäntilanteeseeni että en pysty levähtämään ja palautumaan. Uupumus siis tarkoittaa kai stressiä tai yliväsymystä ja jumiutumisen tunnetta. Haluaisin vain olla rauhassa ja käydä tunteitani läpi. En jaksaisi olla töissä. En jaksaisi opiskella. Toisaalta, ne voi nähdä myös myönteisinä asioina siinä mielessä, että ilman niitä hautautuisin omaan pieneen maailmaani kokonaan. Siihen harhakuvitelmaan jossa mikään ei kosketa. Tosimaailma asettaa minut silmäkkäin sen kanssa että minulla on käsittelemättömiä asioita itseni kanssa.

Haluaisi hakata jotain. Haluan raivota. En halua mennä isäni luokse vaikka hän sitä odottaa. Hän on sietämätön. Ehkä nämä tunteet on käytävä läpi nyt kun en murrosiässä voinut. En ole irtautunut isästä. Siihen irtautumiseen tarvitsen vihaa. Olen vain niin väsynyt olemaan tässä tilassa vuodesta toiseen, enkä tiedä miten pääsen eteenpäin. Mikään ei vie minua eteenpäin, en tiedä mikä tai miten saisin tämän etenemään. Vihani on kiinni jossain... Isässä. Miten kokea olevansa oikeutettu omaan elämään... Aivan omaan, itsekkääseen ja mielihyvähakuiseen elämään... 

Tiimalasi

Katson vierestä miten lämminhenkistä ja normaalia perhe-elämä voi olla. Kuinka lapset saavat olla teinejä, tuntea ja reagoida kuin murkkuikäisen kuuluukin. Miten vanhemmat antavat lasten kasvaa ja kehittyä, kokeilla siipiään. Olla persoonia, omilla tavoillaan, itseään varten, ei vanhempia tai jumalaa. Olen samaan aikaan onnellinen noiden nuorten puolesta ja samaan aikaan hurjan kateellinen. Lähtökohdat ovat heillä hyvin erilaiset kuin itselläni. Kyllä, olen kateellinen, myönnän. En saa ainutkertaista nuoruuttani takaisin, en saa turvallista lapsuutta. En vain saa. Se on elämän luonne. Minä synnyin väärään perheeseen ja sillä saletti. Minä en saa turvallista isää ja vakaata äitiä. Minulla ei ollut heitä nuoruudessa enkä saa heitä nytkään. 

Jumijumijumi

Työkaveri puhui siitä kuinka vanhemman tulee päästää irti lapsestaan, antaa mennä ja hellittää kontrolli. Vanhempi ei muuta voi, ja aina on riski, että lapselle käy jotain pahaa. Teki mieli kirkua ja heitellä tavaroita. En olisi halunnut ottaa vastaan tuota lausetta nyt. Toisaalta, se myös eheytti. Sain vahvistusta sille, että ongelma on ollut minun isälläni, ei minulla, olen vain saanut paskat ja kyvyttömät vanhemmat. Olen kurkkuani myöten täynnä isän lepertelyä siitä, miten hän meitä rakastaa ja miten hän haluaa meille vain parasta, ja tahtoo suojella koska sehän on vain luonnollista ja osoittaa sen miten hän välittää. Isä syyllisti ja syyllistää meitä erillistymisestä ja omasta elämästä. 

Tiedän kiertäväni kehää ja jauhvavani samaa asiaa, mutta näin minun on tehtävä. Minä en tiedä olenko vain päästäni umpihullu ja se paljon puhuttu "vaikea lapsi" niin kuin minun on annettu lapsuuteni ymmärtää - ehkä sukulaiset olivat oikeassa, minussa on joku ongelma, olen hankala ja luonnevikainen ja minun pitäisi vain lopettaa valittaminen ja unohtaa kaikki. Ehkä he ovat oikeassa. Minä itse aiheutan itselleni ongelmia ajattelemalla ja pyörimällä niissä, vaikka mitään todellisia ongelmia ei ole. Niin. Ehkä. En tiedä enää mikä on totta ja mikä ei. Missä menee kohtuus ja missä menee rajat. Minun ja muiden. 

Käynnistymisvaikeuksia

Tuntuu uskomattomalta kuinka syvään lamaan voin mennä kun olosuhteet ovat sen kannalta "optimaaliset". Vähäinen uni, epäsäännöllinen ateriarytmi ja hormonaaliset tekijät altistavat pahalle mielelle, mutta olisihan se kummallista joa pelkästään ne saisivat ihmisen näin pois tolaltaan... (?) En saanut aamulla ja päivällä mitään aikaiseksi. En mitään. Minun olisi kuulunut tehdä vaikka mitä, mutta en kyennyt kuin istumaan sohvalla. Ja kelaamaan asioita. Ne kelat pyörivät varmaan jo miljoonatta kertaa.

Paitsi. Nyt niissä on pidempi aikaulottuvuus. Minun tämän hetken suruni ovat myös menneisyyden suruja. Muistan kuinka ahdistunut, turhautunut ja surullinen teini olen ollut. Muistan sen omaleimaisen ahdistuksen tunteen liittyen kaikkeen. Kuinka olen pelännyt syntiä ja että perheemme hajoaa. Jostain syystä olen kai pohtinut sitäkin mahdollisuutta silloin, vaikka vanhempieni mukaan sen ei pitänyt olla mahdollista. Eroaminen. Sitä ei vain voinut tapahtua. Ei missään olosuhteissa. Sellainen toiminta ei ollut vaihtoehto. Mutta, minun on täytynyt aavistaa jotain jo silloin, sanat ja teot olivat niin ristiriidassa. Vanhempiani ei yhdistänyt kuin uskon ja lasten tuoma velvoite. 

Ei tarvitse ihmetellä miksi perhe-elämästä on jäänyt hieman vaisu kuva kaikkien niiden vuosien jälkeen. Eikä uskoa rakkauteen ole, kun sitä ei ole ollut. Olimme aika kaukana rakastavasta perheestä. Niin paljon vanhempien välinem kylmyys ja halveksunta vaikuttaa yleiseen ilmapiiriin. Minä olen paha koska minun vuokseni niiden tarvitsee olla yhdessä - pakkohan niiden on edes vähän vihata minua. Ja haaveilla elämästä ilman minua. Toinen työntää pois ja odottaa että lähden, toinen vetää kotiin eikä halua että lähden koska sitten tulee tyhjä pesä ja kulissi romahtaa - on tehtävä valintoja.

Tämän kaiken olen aavistanut, mutta en toki ole sitä ehkä osannut miettiä tietoisesti niin suoraviivaisesti. Olen vain ollut masentunut. Nyt, kun on tilaa ja etäisyyttä surra, olen sitä tehnyt, tänäänkin itkujen jälkeen tuntui paremmalta, joskin edelleen alakuloiselta ja toivottomalta. Pelkään tulevaa... Tai sitä että tulen olemaan aina yhtä tyhjä ja yksin.

Puhelu isältä

Miten pienet asiat voivatkaan laukoa päälle oloja. Sain puhelun isältä, joka jälleen oli oma huokaileva itsensä, kaikkitietävä ja silti ei mitään tietävä, oikea takinkääntäjä. Keskustelu hänen kanssaan on välillä aika raskasta, koska hän saattaa muuttaa näkökulmaansa täysin sen mukaan, mitä tulkitsee toisen haluavan. Hän on aluksi hyvin ehdottomasti jotain mieltä, kunnes sanon vastapainoksi että onhan asiassa varmaan muitakin ulottuvuuksia, minkä hän mitä ilmeisimmin tulkitsee/kokee täysin päinvastaiseksi mielipiteeksi, ja yhtäkkiä hän hylkääkin aiemmin sanomansa täysin alkamalla mitätöidä niitä ja puhua niitä vastaan. Hän ei linkitä asioiden eri puolia päässään, eikä sano että aika mutkikas asia, onhan se noinkin, vaan hän valahtaa täysin toiseen moodiin. 

Miksi näin "pieni" asia saa minut ahdistumaan ja pois tolaltani? Se, että isäni on joustamaton ja minun kokemukseni mukaan yrittää mielistellä sen mukaan mitä toinen ihminen sanoo? Isäni mitätön piirre, jolla ei pitäisi olla merkitystä enää? Tämä piirteen muistaminen kolahtaa aina vain uudelleen puutteelliseen perusturvallisudentunteeseeni. Minun elämässäni ei ole ollut henkisesti sitä turvallista selustaa, mitä olisin ehdottomasti tarvinnut ja kaivannut. Isälläni on itsellään mitä ilmeisimmin (pahojakin) kiintymyssuhde- ja itseymmärryksen ongelmia. Ne kuvastuvat isästäni huokuvana epävarmuutena ja rajattomuutena. Ne piirteet tihkuvat esiin noissa keskusteluissa hänen kanssaan, kun hän ei pysty seisomaan omilla jaloillaan. Se palauttaa minut taas kokemaan yksinäisyyttä, epävarmuutta, pelkoa. 

Isä on ollut turvaton ja keinoton liittyen parisuhteeseensa, meihin lapsiin, koko perhesysteemiin sekä sosiaalisiin suhteisiin muiden ihmisten kanssa. Äidilleni hän ei ollut tasavertainen kumppani: hän pakeni parisuhteen vastuuta ja kommunikaatiota äitini kanssa, eikä ollut henkisissä asioissa lempeän jämäkkä meille lapsille. Kun olin pieni, hän otti meiltä lapsilta kyllä kiukun vastaan, siinä hän on aina ollut parempi kuin äitini, mutta hän ei kyennyt silti sietämään lasten vaatimuksia ja haluamisia ja olemaan jämäkkä ja pitämään rajoja. Hän myöntyi aina, antoi periksi tai vähintääkin "siimaa" sille, että antaisi periksi. Hän pelasi itselleen aikaa, ja pääsi hetkeksi pois itselleen ahdistavasta tilanteesta. Hän luisti yhteisestä rintamasta äidin kanssa, ei pitänyt lupauksia ja sopimuksia heidän "yhdessä" laatimistaan säännöistä. Hän liittoutui meidän lasten kanssa, ei hyväksynyt äidin tästä aiheutunutta kiukkua, vaan vetäytyi perheensä luota mieltään osoittaen - samalla kuitenkin väittäen ettei ollut vihainen eikä mitään ollut vialla. Hän siis petti meidän kaikkien luottamuksen: äidin ja lapsien, eikä kantanut vastuutaan kumpaankaan suuntaan. Isällä ei ollut selkärankaa olla tasavertainen kumppani äidilleni, vaikka sitten riidellä hänen kanssaan suoraan, tai mennä terapiaan, vaan hän lipesi joukoista. Äitini jäi yksin, ja oli siitä hyvin turhautunut ja vihainen. Äiti osoitti sen isälle, joka entisestään vetäytyi itseensä.  Isä pakeni seurakunnan toimintaan, mistä olen niin monta kertaa puhunutkin, sille hän osoitti uskollisuutta ja rakkautta, siellä hän vallitsi isäni kaipaama selkeys ja käsikirjoitus. Vikaa oli molemmissa, tiedän sen. Tuollainen dynamiikka on vahingollista koko perheelle. 

Toinen ongelmakohta tuli suhteessa elämään yleensäkin ja muihin ihmisiin. Isältä ei tullut ymmärrystä maallisen elämän ongelmiin ja sen monimutkaisille ilmiöille. Koska vanhempieni, erityisesti isäni mielestä maailmaa seurakunnan ja uskon ulkopuolella ei olisi kuulunut olla. Isän maailma oli hyvin pieni ja mustavalkoinen, ja hänen mielestään kenenkään ei olisi tarvinnut lähteä "maailmalle" tekemään mitään, olisi vain ollut hyvä olla syrjässä niin paljon kuin mahdollista. [Se on hänen perusasenteensa, joka ei muutu mihinkään, mutta toki hän sanallisella tasolla tässäkin asiassa vääntyy vaikka mille mutkalle jos me lapset puhumme muutoista ja opiskeluista jossain muualla: hän mielistelee ja myöntelee läpinäkyvästi, vaikka voimme aistia kaikesta että sanat ovat pahasti ristiriidassa hänen todellisen mielipiteensä kanssa.] Ja hän protestoi ja osoitti mieltään, omalla hiljaisella tavallaan, jos (kun) me lapset kuitenkin päätimme uskaltautua kurottamaan jonnekin hänen sietoalueensa ulkopuolelle. Sillä epäsuoralla tavalla hän osoitti, ja sai minut tuntemaan, että jos teimme vastoin hänen tahtoaan, ei hän ollutkaan enää tukena ja turvana näille pyrkimyksille. Isäni hävisi turvaamasta selustaani ja elämääni jos lähdin liian kauas. Hän halusi pysyä sillä mukavuusalueella, jossa hänellä oli hyvä olla, eikä hän tarjonnut meille apua itsenäistymiseen ja omien siipien kokeilemiseen. Sen sijaan hän varoitteli, heijasteli omia pelkojaan ja ahdistuksiaan meille. Isän ymmärrys, tuki ja rakkaus oli siis sittenkin rajallista, hänen vakuutteluistaan huolimatta. Tämä asetelma on saanut minut tuntemaan suurta syyllisyyttä siitä, että olen halunnut jotain muuta, ja että olen lähtenyt pois kotoa, pois isän käden ja katseen ulottuvilta. Olen tuntenut syyllisyyttä että hylkään hänet, teen hänelle pahan mielen, aiheuttanut huolta. Minun olisi siis pitänyt olla häntä varten, suojella häntä, vaikka todellisuudessa hänen olisi pitänyt auttaa minua turvallisesti maailmaan ja omaan elämään. Omista tunteistaan huolimatta.

Ymmärrän nyt olleeni itse maailmasta ja kokemuksista kiinnostunut lapsi; vilkas ja ulospäin suuntautunut, maailmalle haluava. Ja isäni mielestä se on ollut epäilyttävää, pahaa, jopa syntistä. Ja sen tunteen imaisin itseeni lapsena. Olen sen ajatuksen yli päässyt, lähdinhän pois kotoa heti lukion jälkeen, mutta mitään keinoja minulla ei ollut kohdata "maailmaa" ja ihmissuhteita. Erityisesti isän pelot muita ihmisiä ja ihmissuhteita kohtaan ja niiden välttely oli imeytynyt minuun todella syvälle. Vaikka en sitä tietoisesti huomannut. Mutta, kyllä vuodet ovat näyttäneet sen, että olen samastunut isään paljon, ottanut hänestä mallia, ja irtaantuminen hänestä on ollut vaikeaa. Omat vanhemmatkan kuuluisi "murhata" jollain tavalla omassa mielessään, että pääsisi heistä oikealla tavalla irti, heidän elämästään, heidän odotuksistaan ja kaitsemisestaan, jotta voisi elää omaa elämää. Isä on ollut niin kiltti, sääliä herättävä, ja hän on tätä puolta halunnut korostaa itsessään, jotta me emme olisi kohdistaneet häneen negatiivisia tunteita, koska niitä hän ei läheisriippuvaisena kestä, joten edelleen hän kummittelee mielessäni. Ja pohdin, miten saisin murhattua hänet mielessäni.

Minulla on ollut nuoruuteni ja aikuisikäni ajan tunne, että minulla ei itsellänikään ole selkärankaa ja jotain turvaa elämässä. Ei turvasatamaa. Vanhempani ovat vetäytyneet suojaamasta minua kumpikin omista syistään: isä halunnut suojella itseään ikäviltä tunteilta, äidistäni taas on huokunut halu saada meidät äkkiä pois kotoa, jotta hän pääsisi itse eroamaan isästäni. Luulen, että isälläni saattaa olla jokin sosiaalisten tilanteiden pelko, koska hän välttelee mahdollisimman pitkälle omien kuvioidensa ulkopuolelle lähtemistä, ihmisten tapaamista. Hän ihannoi askeettisuutta. Mutta eipä häntä terapiaankaan saa. Vain minä voin käydä terapiassa ja vaikuttaa siihen, miten käsittelen nämä kokemukseni.

[Olen aina voinut luottaa siihen, että fyysisesti minusta kyllä huolehditaan, ja että vanhempani olisivat pelastaneet minut lapsena "kiipelistä". Toki se on tuonut myös psyykkistä turvan tunnetta, esimerkkinä voin vertailla miten lapsuudenystäväni isä käyttäytyi minun ja kaverini ollessa jotain ala-asteikäisiä, perheen koira oli aggressiivinen vieraille ja meinasi käydä päälleni kun yritin lähteä kotiin. Perheen isä vain nauroi asialle ja lähti pois. Kaverini ei saanut pidettyä isoa koiraa aloillaan ja se pääsikin hyppimään ja näykkimään minua kun juoksin pihasta. Tuolloin olin täynnä vihaa sitä miestä kohtaan, ja ajattelin kuinka hyvät vanhemmat minulla on, minun isäni ei ikinä koskaan olisi toiminut noin! Minun isäni pelastaisi minut pulasta, suojelisi ja turvaisi.] 

Alisuoriutuja

Kirjoitan seminaarityötä puhtaaksi. Olen lopen uupunut  ja kyllästynyt itseeni ja omiin pelkoihini siitä etten pärjäisi ja osaisi. Tuonkin työn olisin osannut tehdä niin paljon paremmin ja taidokkaammin, mutta nyt minulla on käsissäni pala paskaa. Minä pelkään niin paljon itseni ja omien ajatusteni näyttämistä, että olen koko prosessin ajan käynyt ohjauksisa ja seminaareissa esittämässä jotain pätevää opiskelijaa, jonka tärkein päämäärä on ollut pitää kulissia yllä. Se kulissiminä on tehnyt suurimman osan tästä työmäärästä (mikä ei kovin paljoa ole). Oikea, aito minä on ollut läsnä paljon vähemmän. Aito minä on tullut esiin kaikkien niiden tapaamisten jälkeen, kun kodin ovi on sulkeutunut perässäni, kotona aito minä on hävennyt niin paljon ja ahdistunut kaikesta, ettei se ole kyennyt... minä en ole kyennyt... tekemään mitään. Aukaisemaan tiedostoa, lukemaan tekstiä, lukemaan lähdeaineistoa, miettimään, pohtimaan. Minä olen yrittänyt pitää koko työtä mahdollisimman kaukana tietoisuudestani. Ja koska olen vältellyt työtä viimeiseen saakka, halunnut niiden ahdistavien tunteiden pysyvän mahdollisimman kaukana, on työkin jäänyt huonosti suunnitelluksi ja rakenne todella nurinkuriseksi. Nyt, prosessin keskivaiheen jälkeen, alan nähdä mitä kaikkea työ olisi vaatinut - aikaa, paneutumista, ajattelua, omaa näkökulmaani ja sen perustelua. Tästä olisi tullut hyvä työ, jos minä olisin uskaltanut antaa itsestäni jotain ja luottaa omaan näkemykseeni. Minä en ole kyennyt (tai halunnut), vaan laittanut pääni pensaaseen. 

Muistan kun tein tehtävään kuuluvaa haastattelua ja esitystä. Minä olin niin niin huonosti valmistautunut. Minulla oli aikomus lukea ohjeita ja materiaalia, ja tein aikataulunkin sitä varten. Jotta olisin valmis ja skarppina. Minä en jaksanut. En vain jaksanut. Nyt vasta olen alkanut miettiä miksi näin oli. Ajattelin ensin, että minulla kai oli jokin kevätmasennus, raskasta töissä, uusia juttuja. Näillä selityksillä yritin perustella ja selitellä aikaansaamattomuuttani. Kunnes aloin pohtia miksi tämä sama kuvio toistuu vuodesta toiseen, vaikka mitä tapahtuisi, vaikka en olisi töissä tai mitään, niin silti kaikki opiskeluun liittyvät tehtävät jäävät minulta tekemättä, sysään ne jonnekin kauas tulevaan, ja lopulta kun viimeinen mahdollinen hetki on käsillä, sutaisen ne ajattelemattomasti, dissosiatiivisen turtuneisuuden vallassa, ja koitan pitää häpeän tunnetta mahdollisimman loitolla itsestäni. Aloin ymmärtää asioiden yhteyksiä: koulutehtäväni eivät jää tekemättä sen vuoksi että minulla olisi masennus, ja jota hoitamalla suoriutuisin koulusta tuosta vaan. Ei, vaan asia on päinvastoin; ne koulutehtävät aiheuttavat minulle sen lamaantumisen ja sumuisen olon, koska niitä tehdessä minun pitäisi alkaa olla olemassa, paljastaa lahjani tai lahjattomuuteni opettajille ja muille opiskelijoille. Tuskastun alitajuisesti tästä niin paljon, että yritän elää elämääni niin kuin minulla ei mitään opiskelutehtäviä olisikaan. 

Pelkään niin paljon kaikkia sosiaalisia tilanteita, joissa minun pitäisi tehdä tai sanoa jotain eli tulla nähdyksi. Mutta menen niistä läpi tuon kulissin ja sosiaalisten taitojeni avulla. Kykenen vakuuttamaan ihmiset puhumastani, vaikka minulla ei olisi mitään sanottavaa. Seminaarin alkaessa olin pääasiassa tässä moodissa; energiani meni siihen, että esitin lukeneeni tekstit (en ollut lukenut), että minulla olisi jotain sanottavaa (ei ollut koska en ollut lukenut). Ongelmani on kai aina ollut se, että kotona vaivun johonkin tilaan, jossa en kykene ymmärtämään ajan kulumista ja ulkomaailma lakkaa olemasta - näin ollen en myöskään täysin käsitä tarvetta valmistautua ensi viikon tai huomisen tehtäviin ennalta. On varmasti ihan tärkeä havainto huomata, että oma tyylini suhtautua vaikeisiin tunteisiin on lamaantuminen, ja yritys olla kuin mitään ei olisi. Varmaan tyypillistä lapsen käytöstä, fantasiointia, todellisuuden kieltämistä. Näinhän meillä lapsuudenperheessä toimittiin, kiellettiin totuus. 

On taistelun takana rakentaa itselleen sitä selkärankaa, jonka turvin tarttua tekemättömiin töihin. Ja vanhemmoida itseään niiden pintaan nousevien vaikeiden tunteiden ja päässä jyskyttävien ajatusmallien suhteen. Minä vain yhä edelleenkin pelkään paljastaa itseni, tulla nähdyksi. 

Muistoja

Työasiat aktivoivat omia muistoja ja prosesseja. Ihmiset. Tarpeet. Vaillejäämiset. Mulla on tosi raskas taakka sydämessä. Luin potilaskertomuksiani yliopistoajalta. Muistan hämärästi millainen olen ollut. Minulla on ollut vahvasti joku persoona, johon en saa enää yhteyttä. Se kuori, suorittaja. Miten olen pärjännyt yksin, miten pelkäsin kaiken romahtavan jos olisin pysähtynyt, jäänyt sairauslomalle. Minä olisin tarvinnut jonkun huolehtimaan minusta, äidin, joka olisi rauhoittanut minua, saanut uskomaan että voin pysähtyä, huokaista, hoitaa itseäni, se on luvallista, ja sitten jatkaa matkaa kun olen valmis. Sellaista hellää, sallivaa ja lohduttavaa äidillisyyttä olen saanut osakseni vain harvoin. Piti olla reipas.

Häpeä ja hajaannus

Alkuvuosi on mennyt minulla kohtalaisen rauhallisesti, mutta pari asiaa ovat saaneet paljon pahaa aikaiseksi. Olen yrittänyt opiskella ja tehdä töitä samaan aikaan. Opinnoissani joudun viemään töitäni muiden arvioitavaksi, mikä on paha. Olen itkenyt silmät päästäni siitä hyvästä, että joku minussa ei kestä painetta tulla nähdyksi ja arvostelluksi, vaikka kyseessä on seminaarityö ja lopputyö. Joudun laittamaan itseni alttiiksi muille ihmisille, ja samaa joudun tekemään töissä. Minun tulisi kyetä johonkin omana itsenäni, esitellä omia tutkimustuloksiani ja johtopäätöksiäni ja ideoitani muille. Se tuntuu mahdottomalta. Aiemmat opinnot olen sivuuttanut tyystin tyrkkäämällä ne jollekin vähät välittävälle sivupersoonalle, joka on mennyt rimaa hipoen kaikesta läpi (no välillä paremminkin kyllä), mutta nyt törmään pitkästä aikaa tähän ongelmaan ja ne ydinongelmani konkretisoituvat jälleen. Se kokemus, että minä en ole fiksu, en osaa, epäonnistun, olen paska. Todella paska. Siinäpä se. Joku ottaa nuo konkreettiset suoritukset hoidettavakseen, sysää tunteet syrjään, on vain pintaa palavereissa ja seminaareissa. Selviän dissosiaation avulla. Sitten, yksin kotona havahdun kamalaan häpeän tunteisiin, siihen tuntemukseen että nyt minä paljastun, nyt kaikki näkevät miten huono olen.

Herään yöllä painajaisiin, ja aamut ovat pahimpia. Silloin häpeä ja epäonnistumisen tunne ovat lähimpänä ja raaimmillaan, en ole saanut unenpöpperössä pystytettyä ja viritettyä vielä suojauksiani tarpeeksi ylös. Havahdun unesta voimakkaisiin tunteisiin, ja ajattelen etten jaksa. En jaksa tätä kaikkea yksin. En jaksa käydä läpi omia ongelmiani, kun pitäisi pystyä opiskelemaan ja tekemään töitä. Töissä olen jälleen pikku tyttö, joka on jätetty yksin selviytymään, olemaan osaavampi ja tekevämpi ja aikuisempi kuin onkaan - minulla ei ole kompetenssia tähän työhön. Tai sitten omat vaatimukseni ovat liian korkealla, ja voisin tehdä sen osaamisen rajoissa mitä minulla on. Huomaan vain lipsuvani omista henkilökohtaisista rajoistani, antaudun liiaksi mukaan tunteella työhöni, eläydyn ihmisten kertomaan ja uuvutan itseni. Kunpa uskoisin, että voin tehdä hyvää työtä olemalla myös hieman etäisempi ja rajaavampi. Näistä häpeän tunteet kumpuavatkin, siitä että annan itsestäni liikaa, yritän auttaa liikaa, kuten yritin tehdä äitini ja isänikin kanssa, mutta en osannut. Epäonnistumisesta seurasi pettymys ja häpeä. Äiti ei parantunutkaan, aikuiset nauroivat pikkuvanhalle minälle, yritin olla täydellinen mutta silti isä ei palannut kotiin.

Olen aika hajallaan tällä hetkellä, ja kestää pitkään että saan kasattua itseäni. Onneksi kohta on loma.

Äidistä

Niinpä niin. Nyt jollain tapaa tuntuu todemmalta se, miten äkkipikainen ja tunneongelmainen äitini on ollut. Hän saattoi nostattaa seinän eteeni milloin vain halusi, asiasta kuin asiasta, ja siitä ei ollut keskusteleminen. En siis puhu normaalista lapselle rajojen laittamisesta, vaan kyseessä oli torjunta ja hylkääminen. Hän ei koskaan perustellut eikä kuunnellut perusteluja kun mielivaltaisesti sille päälle sattui. Hän kykenee asettumaan toisen ihmisen asemaan vain hyvin rajallisesti. Lapset olivat pieniä aikuisia, ja normaalit kehitysvaiheet ja -tehtävät oli kielletty. Kavereiden kanssa ei saanut mennä, diskoihin ei saanut mennä, seurustelusta ei puhuttu halaistua sanaa. Meidän oletettiin olevan lapsuudenkodissa kiltisti kunnes täyttäisimme 18, ja lähtisimme elämään omaa elämäämme. Äiti ei ole ollut kiinnostunut tutustumaan minuun, minä vain olen ollut siinä fyysisesti, ja äiti on suorittanut äidin rooliaan. Mikään syvempi ei ole tullut kyseeseen. Puitteet ok, lapsille pari kivaa harrastusta, ja meidän olisi pitänyt itse huolehtia lopusta. En tiedä miten kuvailisin sitä tyhjyyden kokemusta, joka minulla lapsuudestani on. Suhde isääni oli läheisempi ja lämpimämi, isä sentään yritti luoda kontaktia minuun, kuunnella, lohduttaa, ymmärtää ja selittää. Äiti ei. Äitiä ei saanut vastustaa ja kyseenalaistaa. Hänellä oli kaikkivaltiaan oikeus tehdä mitä hän halusi. Vain koska hän oli äiti. Hän oli kiva, huumorintajuinen ja viihdyttävää seuraa kunhan menin hänen ehdoillaan. Vähäkään negatiiviset tunteet tai haasteet taholtani hän jyräsi raivoamalla, taantumalla itse samaan murrosikäisen tilaan missä minä olin. Raivoamista, tavaroiden paiskomista, valittamista, syyllistämistä... kaikkeen siihen suhtauduin dissosiaatiolla - ensin sydämessä läikähti ikävästi, sitten ei tuntunut enää miltään, ja menin huoneeseeni. 

Äidiltäni olen perinyt tyhjyyden. Hänellä ei ole yksinkertaisesti riittänyt ymmärrystä sille, miltä minusta on tuntunut, mitä minun mielessäni on ehkä tapahtunut. Eikä hän ole halunnut kysyä, mutta silti hän on muka kuitenkin aina jotenkin automaattisesti tiennyt kaiken minusta. Oma tunnesuhteeni äitiini kiteytyy ehkä parhaiten kuvailuun, että äiti on kiinnostunut minusta vain hyvin omaehtoisesti ja omista tunteistaan ohjautuen, epäsensitiivisesti ja minun rajojani kunnioittamatta. Äiti ei kykene empaattisesti tulkitsemaan viestejäni, vaan hänellä on oikeus yrittää tunkeutua minun yksityiselle alueelleni asioihin, joista hän ei ole koskaan kanssani puhunut. Ja aivan samalla tavoin hän saattaa yhtäkkiä menettää kiinnostuksensa, ja antaa merkkejä siitä että ottaa etäisyyttä. Todellista vuorovaikutusta ja yhteyttä välillemme ei rakennu.

Epäsensitiivinen, tunkeileva, omiin tarkoitukseperiinsä käyttävä ja hylkäävä ovat siis sanoja, joilla kuvaisin miten koen äitini olleen minua kohtaan. Äiti ei vain ole tehnyt mitään ulkopuolisen silmin suurta vääryyttä, ei ainakaan niiden viiteryhmien mukaan mihin me lapsuudessani kuuluimme: seurakunta, suku. Kiintymyssuhteen laatu ei ollut ilmeisesti merkityksellinen, vaan silloin riitti että lapsiaan ei hakkaa ja hauku. Sinne juontuu minuun syvälle juurtunut käsitykseni ettei minulla ole oikeutta valittaa ja olla traumatisoitunut. 

Se käsitys ja tuntemus on niin vahva, että pidän niitä hetkittäin totuutena. Että minä en ole traumatisoitunut (koska enhän minä tunne mitään, minä vain märehdin näitä ja syyttelen vanhempiani). Minuun on upotettu niin syvälle se omien tunteiden mitätöiminen ja kyseenalaistaminen, että en pysty ilman terapeuttia niitä erottamaan. 

Kuinka suhtautua näennäisesti riittävän hyvään, joka ei kuitenkaan käytännössä riitä

Pää räjähtää ja samaan aikaan ei kuitenkaan. Tunteita ja muistoja on läsnä ja silti ei ole. Olen todella taitava olemaan irti arjesta ja tästä hetkestä, minä osaan sen. Minä haluaisin raivota ja itkeä, mutta siihen ei ole aikaa ja mahdollisuutta. Koitan vielä hetken pitää kaiken kasassa, kunnes tulee taas seinä vastaan ja romahdan. Kuten tapahtui kuusi vuotta sitten. Tuli stoppi. 

Joku minussa ei vieläkään ole varma ja vakuuttunut, että minulla ylipäänsä olisi mitä surra tai vihata. Sille osalle vaillejääminen ja laiminlyönnit ovat olleet normaaleja. Miten lapsena voi kaivata jotain mitä ei ole edes saanut, ja miten puhua tunteista ja kokemuksista, joille ei ole sanoja? Sille on ollut normaalia, että äiti on ailahtelevainen, dissosioiva, epävakaa, torjuva, omista tunteista ohjautuva, tunkeileva; isä taas on ollut poissa, ylistänyt miten usko on hänelle tärkeintä, maallinen (perhe siis) ei mitään. Todellisia tunteita on perheessäni vältelty ja torjuttu. Jokainen on niitä varmasti salassa muilta kantanut, mutta yksin.

Isäni soitti tänään, heräsin päiväunilta, ja hän pyysi anteeksi kun herätti. (Hänhän pyytelee aina kaikkea anteeksi, ainakin sellaista missä hän ei ole toiminut väärin.) Tiuskaisin takaisin, että no mistä sinä olisit voinut tietää minun nukkuvan ja olisin voinut olla vastaamatta. Sitten hän selitteli hyvin hämäräperäiseen, vihjailevaan tapaansa sisarusteni asioista ja ongelmista, joissa heitä oli taas autettu. Isälläni on todella omituinen tapa samaan aikaan olla tyytyväinen antamaansa apuun, mutta silti olla siitä jotain negatiivista mieltä. Kaksoissidosviestintää jälleen. Hän voi kertoa haluavansa auttaa lapsiaan rahallisesti, ja että antaisi suurinpiirtein kaiken omaisuutensa jos voisi, mutta sitten kun hän raha antaa huonosti toimeentuleville sisaruksilleni, siitä seuraa passiivis-aggressiivista hiljaisuutta, huokailua, merkitseviä katseita. Mikään en koskaan onnistu ja ole oikein.

Vaikka olemme onnistuneet erkaantumaan hänestä, suhteet ovat silti hämärät ja rajattomat, ainakin nuorempien sisarusteni kohdalla. Tuollainen passiivis-aggressiivinen, turvaton ja itseensä päin vetävän ihmisen kohdalla rajojen tulisi olla selkeät, mielestäni. Mutta sisarukseni menevät edelleen isän luokse kuin kotiinsa, milloin vain, jättävät lemmikkejä hänelle hoitoonsa, menevät hoitamaan hänen lemmikkejään, lainaavat (saavat) rahaa. Ehkä olen itse väärässä, ehkä onkin hyvä olla rennoissa väleissä vanhempiensa kanssa, mutta minulle tuo muistuttaa siitä miten sairaaloisen riippuvainen isä on ollut aina jostain; ensin seurakunnasta kun hän tuli uskoon, ja kun uskossa oleminen alkoi olla jo vähän vakaampaa ja kuherruskuukausi sen kanssa ohi, hänestä tuli riippuvainen perheestään. Hän elää muiden kautta, aina. Ja minä haluan paeta sitä, koska se tekee minut sairaaksi.

Terapiassa tulee olemaan todella vaikeaa käsitellä tätä ristiriitaista suhdetta isään. Hän on toisaalta todella rakas ja läheinen ja ihana, mutta samaan aikaan niin tukahduttava omine pelkoineen, että olen sisäistänyt hänen pelkonsa ja sitä kautta myös nuoruuteni ja aikuisuuteni alkutaival on ollut pilalla. Minä en ole tiennyt kuka olen ollut, ei ole ollut lupaa, olisin pettänyt isän olemalla jotain muuta kuin mitän hän odotti ja mihin hän minut kasvatti. 

Kurjuus

En ole jaksanut opiskella, enkä siivota, en myöskään pyykätä tai laittaa ruokaa. En ole jaksanut huolehtia itsestäni. Työ varmasti väsyttää, samoin helle, ja mielen keskeneräiset asiat. Tarvitsisin nyt kipeästi tiheämmin terapiaa, mutta varaa ei ole. Tuntuu niin paskamaiselta ja epäreilulta, että joudun opiskelemaan jotta valmistuisin joskus ja töitä elääkseni ja terapiaa löytääkseni itseni ja tasapainon - kaikkea tätä samaan aikaan!

Itkin tänään sitä epäoikeudenmukaisuutta, ja olisin halunnut että terapeutti olisi ollut kuulemassa. Vierelläni oli lapsuuden pelot, yksinäisyys, ulkopuolisuus. Todellisina tunteina, ei päällehyökyvinä ja vallanottavina, mutta aitoina ja sopivan välimatkan päässä tuntuvina. Dissosiaatio tuli väliin, mikä on hyvä. Minä olen joutunut omistamaan lapsuuteni muille ihmisille, opetellut uhrautumaan ja pitämään itseäni mitättömänä. Minä itkin sitä, että minä en ole koskaan saanut olla vapaa ja huoleton, vaan hartioitani ovat painaneet raskaat murheet. Kun katson muita ikäisiäni, he hankkivat lapsia, he haluavat sitoutua ja kantaa vastuuta pienokaisista. Minua ajatus oksettaa ja raivostuttaa: minunko pitäisi aina vaan edelleen huolehtia muista, asettaa muiden tarpeet omieni edelle, milloin joku välittää ja kantaa vastuuta minusta? Tunnen olevani osaksi edelleen menneisyydessä, koska joudun korjaamaan sen jälkiä nykyhetkessä. Millaista elämäni olisikaan, jos olisin saanut olla tavallinen lapsi tavallisessa tasapainoisessa ja järkevässä perheessä? Jossa vanhemmat olisivat rakastaneet toisiaan, ehkä olleet yhdessä, vaikka jossain kohtaa olisivat toki saattaneet erotakin, mutta kypsällä ja vastuutakantavalla tavalla, vanhempani olisivat ymmärtäneet millaisia henkisiä ja sosiaalisia kehitystehtäviä lapsien ja nuorien tulee saada ratkaista, miten heitä tulee kannustaa tulemaan siksi miksi haluavat tulla, ja kohtaamaan elämää... ... Minä olisin uskaltanut ehkä aiemmin olla minä. Mutta, onneksi uskallan olla edes nyt, eikä kuolinvuotella, voihan sen niinkin ajatella.

Eilen ja tänään olin vapaa

Dissosiaatio on sulanut kevään aikana hiljalleen, mistä olen iloinen. Olen jossain määrin päässyt eteenpäin isäsuhteen työstämisessä: olen ymmärtänyt, että minun ei todelle ole tarve ja velvollisuus suojella häntä, ja myötäillä elämänvalinnoillani hänen toiveitaan, jotka taas kumpuavat hänen peloistaan. Ala, jota olen opiskellut, on suoraa seurausta kokemistani emotionaalisista laiminlyönneistä ja hengellisyyden nimissä tehdystä väkivallasta. Olen valinnut turvallisen ja työllistävän alan. Olen valinnut sen, koska en uskonut minusta olevan muuhun. Olen valinnut sen, koska koin velvollisuudekseni auttaa ihmisiä. Enää en ajattele ja koe samalla tavalla, ja uskallan irrottautua isästä.

Tämä on ollut tiedossani varmasti jo pitkään. Erona aiempaan on siinä, että nyt minulla on enemmän jaettua tietoisuutta eri dissosioituneiden osien välillä, ja pystyn liittämään traumakokemuksia todelliseen itseeni. Kykenen tuntemaan ja suremaan, ja muistamaan sen, kuljettamaan mukanani. Minä luotan itseeni ja selviytymiseen niin paljon, että tunnen muurien madaltuneen eri osien välillä. 

Otan myös omat tunteeni ja kokemukseni vakavammin. Pidän tunnemuistojani minulle totena. Minä olen ollut avuton ja kauhuissani vanhempieni ja muiden aikuisten hulluuden edessä, ja minä olen joutunut siinä tilassa uskomaan kaiken mitä he ovat sanoneet. Minä olen joutunut vääristelemään ja vääristymään, jotta en olisi hajonnut. Sillä on ollut valtaisa vaikutus minuun, ja minulla on kaikki oikeus nyt hoitaa itseäni ja tehdä kuntoutumiseni olosuhteet mahdollisimman hyväksi. Tutustua itseeni.

Olen onnellinen, huomasin sen eilen ja tänään. Kaikesta paskasta huolimatta olen onnellinen tässä hetkessä. Tiedän, että kun kesätyöni alkaa, energiavarastoni ovat taas lujilla, ja taantumusta voi tulla. Mutta tiedän olevani matkalal kohti parempaa, tämä on yksi elämänvaihe ennen valmistumista, ja sen jälkeen voin taas miettiä suunnitelmiani uusiksi.

Googlasin mielenkiinnosta erään henkilön, joka vaikutti hyvin voimakkaasti lapsuuteni seurakunnassa. Hän oli vankilassa istunut talous-, väkivalta- ja huumerikollinen, josta tuli jumalan armosta evankelista. Rikoksista hän ymmärtääkseni pysynyt erossa, mutta elämä vaikuttaa muuten olleen yhä edelleen repaleista ihmissuhdesotkujen ja muiden ongelmien muodossa. Mutta mitäpä sitä itseään tutkailemaan, eihän sellaiselle ole tarvetta, koska synnistähän kaikessa on kyse - ongelmia on koska ihminen on syntinen, ja synnistä pääsee kun pyytää niitä jumalalta anteeksi. Synti on samaan aikaan ihmisen sisällä ja ulkopuolella; se voi tulla ja mennä ja ihmisen pitää vain turvata jumalaan ja tehdä parannus. Ihmisessä itsessäänhän ei voi olla varsinaisesti kehitettävää ja parannettavaa koska tunteet on poissuljettu, niitä ei kuulu kuunnella koska ne ovat maallisia, saatanallisia. Ihminen on paha. Tätä samaa paskanjauhantaa löysin lehtijutusta kyseisestä evankelistasta. Jumala koettelee, ja on antanut vaikeuksia jotta hän ymmärtäisi elävänsä vain jumalan armon varassa. Niin. Tästä syystä en koskaan kykene olemaan isäni kanssa läheinen, koska hän on samanlainen hullu. Eikä se siitä muuksi muutu.

Tällaiset esimerkit auttavat minua ymmärtämään aina vain paremmin sitä, millaisen henkisen pahoinpitelyn kohteeksi olen joutunut. Tulen vihaamaan heitä loppuelämäni. 

Äitienpäivä

Tämän päivän herättämistä tunteista ja ajatuksista on kirjoitettu monissa seuraamissani blogeissa. Äitisuhteet ovat tunteita herättäviä monelle. Mitä minä tunnen äitiäni kohtaan? Useinkaan en mitään. En ajattele, en tunne. Lähetin kyllä kortin, johon kirjoitin jonkun fraasin. Äitienpäivä ei itsessään ole herättänyt minussa mitään, mutta eräs näihin päiviin yllättäen ajoittunut kuolemantapaus kylläkin. Äitini suhtautuminen ja viestintä nostattaa tunteita, ja mieleeni alkaa palailla ahdistus. Ei edelleenkään konkreettisia ja selkeitä muistoja, mutta turhautumista ja vihan tunteita. Äitini on komentelija ja tunteiden välttelijä. Hänen mielestään on turha surra asioita, joille ei voi mitään. Hänen mielestään jumalalla on suunnitelma, ja sen vuoksi ei ole tarpeen surra. 

Mitä siis tunnen äitiäni kohtaan? Syvää vihaa. Vihaa hänen vihastaan ja välinpitämättömyydestään. Vihaa hänen itsekkyydestään ja haluttomuudestaan ottaa vastaan minun tunteitani. Minä en ole saanut olla vihainen, äiti on suuttunut siitä. Hän on huutanut, menettänyt hermonsa, kiroillut, haukkunut. Se äiti on jättänyt minuun mielettömät määrät purkamatonta ja vastaanottamatonta raivoa ja painetta ja pelkoa siitä etten saa kokea negatiivisia tunteita. Silmieni edessä on kuva äidistä, joka vahingoniloisesti, sadistisesti ja ivallisesti hymyilee kun jouduin luopumaan lemmikistäni - äidin vaatimuksesta. Äitini oli monissa asioissa tyranni, mielivaltaisesti ja ennustamattomasti toimiva epävakaa hahmo. Ei turvallinen ja lämmin äiti. Jota hän silti oli kuitenkin välillä. Mikä lisää vihaani entisestään. Miksi hän ei voinut olla tasainen ja rauhallinen, miksi? Ristiriita on saanut tunteet dissosioitumaan omiin lokeroihinsa, ja normaalisti yritän pitää kaikki lokerot kaukana tietoisuudesta. 

Äitini petti luottamukseni monella tavalla. Syillä ei lopulta ole minun kannaltani väliä. Äidilläni olisi ollut mahdollisuus hankkia tietoa lapsen kehityksestä ja vanhemmuudesta, elettiin jo sen verran edistyksellistä aikaa, ja tietoa oli. Ehkä hän etsikin, en tiedä. Minua se ei kuitenkaan hyödytä. Se ei saa vihaani laantumaan, eikä mielestäni ole tarpeenkaan. Vaikka yrittäisin antaa äidille anteeksi, en pysty ohittamaan sitä millaisia kehitysvaiheita olen nuoruudessani joutunut "skippaamaan". Miten uskonto ja sen opit ovat menneet minun tarpeideni edelle. On täysin luonnotonta ja väkivaltaista erottaa lapsi tämän tunteista, ja ajatuksista ja seksuaalisuudesta, se mielipuolisuus altistaa dissosiaatiolle. Pois se kaikki minusta. 

Rakkaus lapseen ei riitä. Pitää olla myös ymmärrystä ja halua kyseenalaistaa omia näkemyksiään, ja ottaa oma lapsi tosissaan. Jos äiti tai isä ei voi välittää rakkauttaan lapselle, se on lapsen kannalta ihan turha, sillä ei ole mitään merkitystä miten paljon vanhempi sitä rakkautta oman mielensä sisällä tuntee. Sanat eivät ratkaise, tunne ja yhteys lapsen kanssa ratkaisee.

Masennus

Energiatasot ovat olleet todella alhaiset viimeisen viikon ajan. Mikään ei ole huvittanut, mitään en ole juurikaan jaksanut. Olen nähnyt kavereita ja ulkoillut, mutta rutiinit ovat jääneet. Ei huvittaisi tehdä ruokaa, pestä pyykkiä, siivota kotona, eikä varsinkaan opiskella tai kouluttaa itseään. En jaksa ajatella. Tänään ymmärsin, että minussa on varmaan aina ollut masentunut osa, jo lapsuudesta. Se astuu aina välillä remmiin, ja nyt se on jälleen läsnä. 

Mutta silti olo on toiveikas, kyllä me selvitään. Tulevaisuus on osalle minusta toiveita ja innostusta herättävä, osa on kauhuissaan mitä aikuisuus tuo tullessaan. Aikuisuus. Kuinka paljon todella elänkään aikuisuutta mieleni sisällä, hyvä kysymys. En aina paljoakaan, vaikka olen tehnyt paljon aikuisjuttuja, mutta aikuinen mieleni ei ole ollut läsnä. Selitän itselleni, että on ihan ok suunnitella kesälomamatkaa kavereiden kanssa, ja on ihan sallittua ajatella itseään ja itseensä satsaamista, minulla voi olla hauskaa ja kivaa, itsenäni. 

Kaikkea ne fundamentalistipaskiaiset saavatkin aikaan. Jos joku maailmanlopun jälkeen palaisi helvetissä, toivoisin niiden olevan nämä sairaat idiootit mielenraiskaajat.

Minulla on kiireisiä ajatuksia

Oloni on jopa hieman omituinen. Johtuuko keväästä vai mistä, mutta energia ja ulospäinsuuntautuneisuus ahdistaa hetkittäin. Tarkemmin sanottuna, ne ahdistavat niinä hetkinä kun koen etten kykene rauhoittumaan, vaan ajatukset laukkaavat päässä ja mielikuvat hyrräävät omaa elämäänsä. On tuskaista olla elämänjanoinen. Mutta mieluummin näin kuin toisin. 

Hyvänen aika. Tämäkö on minua, tämä energia, iloisuus, vallattomuus, huolettomuus, vastuuntuntoisuus? Tällainenko minä olen? Tämä tuntuu ihanalta. Toivon ja odotan kesän tuovan hyvää tullessaan. Onnellisuutta, sitä kaipaan ja toivon, ja ainakin toistaiseksi näyttää lupaavalta.

Monta askelta eteenpäin

Halusin tulla sanomaan... Minä olen onnellinen, ja nautin tästä hetkestä. Olen aloittanut uuden harrastuksen ja nautin siitäkin. Tässä kohtaa elämässäni moni asia tuntuu hyvältä.  Ehkä tunteminen ja omien kokemusten "omistaminen" ovat avain läsnäoloon ja elämänsä hyväksymiseen sellaisena kuin se on. Järkiperäinen ja tapahtumakeskeinen ajattelu saavat vain kiertämään kehää ja kelaamaan historiaa aina uudelleen. Mutta mitään vastauksia se ei anna. 

Askel askeleelta enemmän sinuiksi menneisyyden kanssa, hyvällä tavalla. Haluan antaa eri äänille oikeuden kuitenkin sanoa sanottavansa, eivät ne ole mihinkään poistuneet. Ehkä lientyneet ja hiljentyneet, mutta sen vuoksi että olen kuunnellut niitä. Jokainen päivä ei ole täydellinen ja täynnä energiaa ja iloa, ei todellakaan. Keskeisimmät ongelmani, itsetuntemuksen ja itsetunnon vaillinaisuus ja pelko hylätyksi tulemisesta koska ei ole tarpeeksi erityinen ja ihana, kulkevat mukana, mutta niitä olen päässyt lähentymään ja tarkastelemaan jollain tapaa turvallisemmin. Se tuntuu hyvältä.

Olen rauhoittunut sisäisesti huomattavasti muutaman viime kuukauden aikana, ehkä se on levollisuutta itseni kanssa. Minusta on ihan kiva olla minä. Yritän korjata terapeutin tuella vinkahtaneita rakennelmia päässäni, ja ehkä joku päivä olen itse ehyempi ollakseni suhteessa. Tai ehyempi valitsemaan itse haluanko olla itsekseni. Itsensä tunteminen ja kuunteleminen on vaikeaa, minulle.

Sisäisesti seesteisemmästä olosta johtuen, olen uskaltanut vihdoinkin suuntautua turvallisesti ulospäin kotoa. En tiedä onko minuun iskemässä joku pakenevan nuoruuden ikävä ja vanhaksi tulemisen kammo, mutta enää en jaksaisi olla paikallani. Olen suuntautunut uusiin suunnitelmiin ja virikkeisiin. Minun, jonka pitäisi iän puolesta alkaa jo kiinnostua Kelan äitiyspakkauksista. Tiedän, ikä ei sulje pois omaa elämää ja kiinnostuksen kohteita, eikä saakaan. Myös parisuhteessa, vanhempana on hyvä olla omat harrastukset ja omat jutut, joita muut perheenjäsenet eivät ymmärrä. Mutta, minulla on tunne, että niin paljon on jäänyt kokematta ja elämättä, että en tästä hetkeen haluaisi edes mihinkään perheleikkiin alkaa. Tältä ainakin tällä hetkellä tuntuu, ja hyvä niin.

Meditatiivinen kävely

Kävelen iltaisin hieman auringonlaskun jälkeen pienen, noin 45 minuutin mittaisen lenkin. Kierrän läheisen järven ympäri, ihailen valoja hämärtyvässä illassa, kuuntelen ohikulkevien ihmisten keskustelua, haikailen ja hellittelen suloisia koiria puistossa. Olot ja tunteet tulevat ja menevät, enkä enää huolestu niistä. Iltakävelystä on tullut rauhallinen rutiini, jolloin voin olla läsnä.

Kävelen samaa reittiä, jota kävelin vuosi sitten. Vuosi sitten olin järkyttävän ahdistuksen vallassa. En voinut olla paikallani, kaipasin erästä ihmistä niin äärettömän paljon. Minä muserruin kaipuuni ja yksinjäämisen pelon alle, ja lähdin ulos vaeltelemaan kun en kyennyt kotona asettumaan. Yksinäisyys viilsi syvältä, ja ulkoillessani koin pimeän ja kylmän vastaavan myös sisäistä mieleni tilaa. Vaelsin yksin, kiersin järveä ympäri yhä uudelleen, ja samalla kaikki muut olivat tietämättömiä ahdingostani. Mutta minä selvisin vaikka vuosi siihen meni. Nyt olen onnellisempi, ja rauhallisempi, minä todella selvisin.

Miten suojelen itseäni

Olen opetellut pieniä asioita, joilla yritän tukea jo hieman vakautuneita rakenteitani. Tässä niistä yksi. Kiellän lempeästi, mutta tiukasti masokistista puoltani tutkimasta internetin ihmeellisestä maailmasta tiettyjä medioita ja stalkkaamasta tiettyjä ihmisiä. Minussa on sellainen puoli, joka kokee olevansa tosi paska ja huono, ja se haluaisi hieroa sitä tunnetta naamaani katselemalla kuvia eksieni nykyisistä tyttöystävistä ("Katso nyt miten upea, älykäs, hauska, hoikka, persoonallinen ja kaunis ja jotain ainutkertaista, jotain mitä -- (exä) on varmasti koko elämänsä odottanut, ja nyt se palvoo tuota naista, minä olin vain kertakäyttötavara, jonka saattoi hylätä, joku joka ei ollut koskaan riittävä") Se puoli on aina jäänyt toiseksi, se kantaa muistoa siitä että äiti ja isä valitsivat tärkeinä hetkinä jonkun muun kuin minut. Se muistaa sen miltä tuntuu kokea itsensä ei-halutuksi, hylätyksi, luuseriksi, mitättömäksi, merkityksettömäksi. En tahdo ruokkia tuota puolta yhtään enempää, vaikka ymmärränkin sen kokemusta. Samoin kiellän itseäni lukemasta ihmissuhde-, perhe-, deittailu- ja seksijuttuja, koska tiedän ahdistuvani niistä tällä hetkellä. Kiusauksia tulee välillä. Samalla tavalla kuin kaupan karkkihyllyn ohi kävellessä. Olen huomannut, että tiukka kielto auttaa minua näissä asioissa. Silloin ei yleensä tule neuvottelua, vaan uskon nykyään yllättävän kiltisti omia käskyjäni. Tuntuu hyvältä ajatella ja pystyä toteuttamaan omaa etuaan. 

Huomiot 1 ja 2

Huomio 1: Minua janottaa herkästi nykyisin. 

Huomio 2: Minulle tulee tarve saada raikasta ulkoilmaa. 

Nämä ovat merkkejä siitä, että yhteys kehooni alkaa heräillä. Aiemmin en ole juonut nesteitä tarpeeksi, nyt huomaan nopeasti jos en ole nesteyttänyt itseäni tarpeeksi. Osaan tunnistaa ja nimetä sen tunteen. Samoin ulkoilun kanssa. Olen aina aiemmin ajatellut, että ulkoilu tekisi hyvää ja ulkona kuuluisi käydä, mutta en ole tarvinnut sitä. Nyt havahdun raikkaan ilman kaipuuseen, se tuntuu kehossani, ja sohvalle jääminen ei tule siinä kohtaa enää kuuloonkaan. Väsymyksestä ja tietynlaisesti kiinnottomuudesta huolimatta, ulkoilun tarve ei jätä rauhaan ja uloslähtö on ainoa tapa hoitaa itseäni siinä kohaa. Se tuntuu minusta ihmeelliseltä. Minussa itsessäni syntyy halu johonkin. Ymmärrän milloin kehoni kertoo tarvitsevansa vettä, ruokaa ja tilaa hengittää. 

Haluaisin luottaa kehoni kykyyn kertoa tarpeistaan, tai ehkä ennemmin haluaisin luottaa mieleeni että se kuuntelee kehon viestejä herkemmin. Joskus mielikin tuntuu tai tulee näkyväksi kehossa. Tällä hetkellä suhtaudun rakastavasti ja lempeästi kehooni, siitä on ihana pitää huolta. Minusta tuntuu, että napaläski on hieman vähentynyt ihan sen seurauksena, että olen rennompi ja levollisempi. 

Päivät menevät tällä hetkellä rauhallisesti, ilman pingottamista. Huonoja päiviä on, jolloin ajatukset pyörivät ja pyörivät hieman lisää negatiivisissa asioissa, ja itken itsekseni, mutta se on toisaalta puhdistavaakin. Palaan sen jälkeen positiiviseen kierteeseen.

Unohdus

Unohdus ja tosiasioiden blokkaaminen on ärsyttävää. Teen sitä, kun en halua pysyä arjessa kiinni. Huomaan siirtäväni opintoja ja pakollisia juttuja, vaikka luentojen ja sosiaalisen tuen (taikka painostuksen, miten sen nyt milloinkin kokee) tsemppaamana kuvittelen aina saavani jotain aikaan. 

Yksin jäätyäni vain valun jonnekin omaan maailmaani, jossa perimmäisenä kokemuksena on oma huonouteni ja kelpaamattomuuteni. Minä en osaa, en tiedä, minä paljastun, minua arvostellaan, minä joudun kadotukseen. Tämä on se keskeinen sanoma, jonka olen sisäistänyt itseeni.

Ja niitä nyt pitäisi työstää, kun ne tunteet ovat käsillä eri tavalla kuin aiemmin. Olen tiedollisella ja älyllisellä tasolla tiennyt ja osannut sanoittaa nämä asiat ehkä pitkäänkin, mutta tunnetasolla ne ovat tulleet lähemmäksi vain hetkittäin vahvojen triggereiden jälkeen. Sitten ne ovat kadonneet takaisin sinne omaan poteroonsa tavoitamattomiin. Nyt eri "poterot" ovat lähentyneet toisiaan niin, että pystyn paremmin näitä käsittelemään. Eli toisin sanoen, tunnen tunteita jollain tapaa joustavammin, tässä hetkessä läsnäolevammin. En tiedä kauanko tämä tunne kantaa, mutta olen aidosti tyytyväinen ja onnellinen siitä, että olen alkanut lähentyä itseäni, olla kokonaisempi.

Itku pitkästä ignoorauksesta

Olen mielestäni itkenyt tavallista useammin viime kuukausien aikana tai sitten en vain muista itkujani. Yleensä itken ja herkistyn kuitenkin hormoneiden myötävaikutuksesta, kun taas nyt olen havainnut itkeväni muutoinkin. Tänään oli erikoinen itku, ja luulen että sen itki joku muu. Joku vanha turhautuminen ja raivo. Minun teki mieli lyödä ja takoa jotain, ja nyrkit vain hamusivat ilmaa. Olisi tehnyt hyvää piestä tyyny tai jotain. Tavoitin myös jotain erikoista... jotain sen turhautumisen ja vihan takana. Luulen laukaisevan tekijän olleen siinä, että katsoin itseäni jumppatunnilla peilistä, ja todella näin itseni pitkästä aikaa. Katsoin itseäni, näin kaikki ne viat kehossani joista haukun itseäni, ja tunsin etten todella ansaitse sitä sättimistä ja kritiikkiä, miten voin arvostella ja julmasti rääkätä itseäni, kehoani ja mieltäni. 

Kotona itkin pitkään ja hartaasti miten paljon itsevihaa ja vihaa muita ihmisiä kohtaan olen tuntenut. Minua ei olisi saanut jättää ja hylätä ilman vastauksia, ei kukaan. Hylkääminen ilman selityksiä on vain ja ainoastaan väärin. En ole ansainnut sitä. Minä olen arvokas, ei minua saa sivuuttaa. Mikään ei oikeuta siihen. Vaikka minä olisin mokannut, se ei poista oikeuttani saada kunnioittavaa kohtelua, kenenkään mokat eivät poista oikeutta ja tarvetta tulla kohdatuksi ja kuulluksi. Emme ole virheettömiä. Tämän olisin halunnut joillekin exilleni sanoa. 

Vihasin myös isääni ja äitiäni. Isääni erityisesti. Mikään ei oikeuttanut hänen poissaoloaan ja perheensä hylkäämistä lapsuudessani. Ymmärrän inhimillisestä näkökulmasta miksi niin tapahtui, mutta se ei ollut oikein. Isän toiminta oli pelkuruutta, turhauttavaa ja vihastuttavaa. Kuin olisin taistellut näkymätöntä vastaan, sillä niin taistelinkin. Ja olematonta, sillä jumalaa ei ollut. Se oli isän puheissa ja toiminnassa, jumalaa itseään ei ollut. Miksi isä hylkää olemattoman takia lapsensa? En tiedä. Miksi yksinäisyys, hiljainen huone ja omiin ajatuksiin (=rukoukseen) vaipuminen on moninkertaisesti tärkeämpää ja houkuttelevampaa isälle, kun tulla perheen pariin tapaamaan puolisoaan ja lapsiaan, olemaan vierekkäin ja sylikkäin ja juttelemaan päivän kulusta... tutustumaan elämänsä tärkeisiin ihmisiin? En tiedä. Asia olisi ehkä helpompi ymmärtää itsellenikin, jos uskon tilalla olisi jotain todellisempaa, kuten ihminen. Jos isällä olisi ollut toinen nainen, tai alkoholi tai jokin muu helpommin ymmärrettävä addiktion kohde, olisin ehkä voinut jo aiemmin saada kiinni siitä miten väärin hän on toiminut. Pettäminen ja päihderiippuvuus ovat negatiivisia ja tuomittavia asioita, uskominen ei kai sitä ole, koska usko on moraalisesti ja terveydellisesti terveempi elämäntapa. 

Tai sitten en olisi yhtään sen paremmassa tilanteessa. Olisin yhtä pihalla kuin nytkin.

Työstöä

Nyt tiedän miksi kaipaan taukoa kirjoittamisesta. Kirjoittaessani ulkoistan itseni, en tunnista enää kirjoittamaani. Olen pyöritellyt sanoja aivan liikaa elämäni aikana, luottanut siihen, että puhuminen, käsitteet ja sanallistaminen auttavat minut ylös kuopasta. Olen pystynyt purkamaan traumojani pinnallisesti sanoiksi, mutta en silti ole päässyt käsittelemään niitä - tunteiden kanssa. Välillä muistoja ja osia on noussut pintaan, mutta ne ovat sukeltaneet takaisin tavoittamattomiin. Tiedän niiden olemassaolosta, mutta en saa niitä sulamaan itseeni. En puhumalla, on uskallettava tuntea, käydä läpi mitä kamaluuksia on tapahtunut. 

Huomasin joutuvani edelleen työstämään ajatustani siitä, ettei minulla olisi mitään oikeutta valittaa ja velloa traumoissani. Tai oikeastaan, mitä edes tiedän traumoista oikeisiin traumoihin verrattuna? Kävin työnohjaajan luona, ja puhuimme asiakastapauksista, ja vedin oman puheosuuteni ihan varmoin ammattilaisen ottein, mutta heti kun suljin suuni, pääni täyttyi omilla jutuillani enkä pystynyt oikein seuraamaan keskustelua. Aloin ahdistua ja painua kasaan, huono omatunto itsesyytöksineen valtasi mielen. Mitä syitä minulla muka on vatvoa ja märehtiä ongelmiani, minulla on niin saamarin monta asiaa hyvin, ellei jopa täydellisesti tässä elämässäni, että on todella supernoloa ja epäkiitollista heittäytyä itsesääliin ja uhriutua. Sitten jostain nappasin kiinni siitä, että tämä ei ole minun kokemukseni, tämä on minulle syötettyä lapsuuskodin propagandapaskaa, minä en itse ajattele näin. Minä olen yksilö, minulla on oikeus omassa henkilökohtaisessa elämässäni käsitellä asioitani omissa mittasuhteissani. Ja kyllä, minulle on tapahtunut pahoja asioita, se että vanhempani ja heidän vanhempansa ovat mieltäneet hyvän elämän edellytykseksi vain aineelliset asiat, ei tarkoita että asia todellakaan olisi niin. 

Yritin terapiassa puhua dissosiaatiosta. Että en tiedä kuinka vahvana se minulla oikeasti on. On niin paljon ajanjaksoja, joita en muista. Ehkä kyseessä on kuitenkin ennemmin torjunta, kuin puhdas dissosiaatio, paitsi kiintymyssuhteeseen liittyvissä asioissa tunteet ja muistot olen todennäköisesti lohkonut pois. Niitä en tavoita paitsi kun jokin sopiva ärsyke ne laukaisee. Kuten ihastuminen ja kiintyminen. Sitten onkin sellainen sirkus päällä, että en epäile hetkeäkään ettenkö olisi traumatisoitunut. 

Noihin juttuihin koitan päästä käsiksi rauhoittumalla ja antamalla tunteiden tulla... 

Kun vain saisi nukkua joidenkin asioiden ohi

Päässä jyskyttää. Alan tajuta, että mun nuoruuteni oli tässä. En jaksa olla varsinaisesti katkera, mutta hirveän surullinen olen. Itkettää pirusti, tosi moni asia. Eniten itkettää se, että olen ollut niin peloissani ja surullinen aina. Pelko on väistynyt ehkä enemmän kuin suru. Nyt, kun olen alkanut vähitellen tehdä asioita mistä saattaisin nauttia (ja nautinkin), ja haaveilla valmistumisesta, koen surun valtaavan alaa. Minä olen joutunut niin kauan pitämään pimennossa itseäni, ajattelemaan etten ole tarpeeksi ja etten kelpaa. Nyt teen töitä noiden ajatusten ja tunteiden kanssa, koitan onkia esille sen mistä kaikki on saanut alkunsa. Nyt aikaa on ehkä kulunut sen verran, että voin käydä niitä läpi tunnetasolla. Asiapitoisen kuoren läpi on porauduttu hitaasti, mutta onneksi se on tuottanut tulosta. Mitä ilmeisemmin dissosiaatio ja muut puolustuskeinot ovat tähän saakka pitäneet huolen siitä, että olen siirtänyt tunteeni muualle. Jokainen "osa" on kantanut omaa taakkaansa ja keinoaan selvitä. (Minullahan ei ole mitään dissosiaatiohäiriötä diagnosoitu, mutta tunnistan hyvin vahvat tunnetilan ja vireystason vaihtelut itselleni ominaisiksi, ne tulevat esiin tietynlaisissa ongelmatilanteissa. Jälkikäteen on ollut vaikea muistaa yksityiskohtia tapahtuneista, en pysty palauttamaan mieleeni tunnetta tai sen intensiteettiä - saatan vain todeta olleeni todella surullinen tai kauhuissani, mutta tuntuu kuin se ei olisi tapahtunut minulle. Epävakaa diagnoosi on olemassa. Vaikka se ei kuvaa minua täysin.)

Suren ja pelkään edelleen vaikka olen samanaikaisesti vapautuneempi ja onnellisempi kuin vuosiin. Olen onnellinen kun olen uskaltanut alkaa toteuttaa itseäni, pitämään itsestäni huolta, tiedostamaan rohkeasti millainen olen ja mitä tarvitsen. En ole varma pystynkö kaikkea noudattamaan, vanhat tavat vievät helposti mukanaan. Sorrun vanhoihin virheisiin. Mutta askel kerrallaan. Suurin suruni ja pelkoni on että jos en kohtaakaan ihmisiä, joiden kanssa tuntea ja kokea yhteyttä ja ymmärrystä ja tykkäämistä. Molemminpuolisesti. Että joudun jatkamaan tätä vaellusta pimeässä.

Olen valvonut koko yön. Tänään olisi paljon velvoitteita, joista mietin että voisinko perua ne. Olisin vain koko päivän itsekseni rauhassa kotona. Lähden kohta aamukahville johonkin ensimmäisenä vastaantulevaan paikkaan, joka suvaitsee avata ovensa aikaisin. 

Tällä hetkellä minulla on fiilis, että taidan pitää blogista taukoa, tai ainakin käydä harvemmin postailemassa. En tiedä, onhan näitä kausia ollut ennenkin. Koen vain, että nyt minua itseäni hyödyttää enemmän sisäänpäin käpertyminen näissä asioissa. Varmasti tulen kuulumisia taas jossain kohtaa kirjoittamaan.

Kun ihminen ei ole sitä miltä näyttää

Oma viimeaikainen levollisuuden tunteeni on auttanut päästämään irti myös vanhempiin ja lapsuuteen liittyvistä tunnekoukuista. En katso niin paljoa taaksepäin elämässäni, päinvastoin. Osaan tarvittaessa analysoida tunteitani ja reaktioitani hyvinkin tarkkaan, ja ymmärrän osan tulevan menneisyydestä. Oma arvottomuus ja kelpaamattomuus ovat kuitenkin niitä tunteita, joiden käsitteleminen on haastavaa, samoin vihan tunteet. Oma arvo, tarpeet ja tunteiden tärkeys ovat olleet hankalasti opittavia asioita lapsuudenperheessäni, ja näissä asioissa joudun palaamaan yhä edelleen isäni opetuksiin.

Isäni on päällisin puolin mukava, rauhallinen ja auttavainen ihminen. Hän on myös kovin kiltti. Hän oli lapsuudessani "suosikkivanhempi", koska ei suuttunut, oli pitkäpinnainen ja neuvotteli meidän lasten kanssa. (Vasta aikuisena olen ymmärtänyt, että isä neuvotteli liikaa ja antoi liikaa periksi, se oli hänen rajattomuuttaan.) Voisi luulla, että elämä sellaisen ihmisen kanssa on mutkatonta ja seesteistä. Tällaisen mielikuvan myös isä itse on halunnut luoda. Pinnan alla meillä kaikilla on kuitenkin muitakin tunteita ja myös tarpeita. Isäni kieltää ne. Hänellä ei ole muita tunteita eikä omia tarpeita. Ja tosiasiassa, juuri tällaisen epäsuoran ihmisen kanssa on vaikea elää. Isäni sanoo ajattelevansa aina muita ennen itseään. Hän sanoo ettei hän tarvitse esimerkiksi monipuolista ruokaa ja uusia vaatteita. Hän ei tarvitse siistiä kotia. Hän ei tarvitse materiaa. Hän ei tarvitse mitään. Jokin tässä hänen viestissään on saanut minut vihaiseksi niin kauan kuin muistan. Suuren turhautumisen valtaan. Mutta miksi, isähän on ollut kiltti, auttanut lapsiaan ja myös perheen ulkopuolisia, antanut omastaan, ollut epäitsekäs? Kuinka sellaiselle ihmisille voisi tai edes saisi suuttua? Jotain vikaa täytyy olla jos hyvälle ja kunnolliselle ihmiselle suuttuu...! Kesti pitkään ymmärtää, että tällä itsensävähättelypuheella isä oikeastaan tekee itsestään numeron ja erityisen. Hänen epäitsekkyytensä on tiedostamaton strategia saada huomiota. Altruisminsa kautta hän on jotain suurta, koska noudattaa ihailemiaan elämänarvoja. Itsehän hän ei tätä toki myönnä eikä tunnista. Mutta silti hän jaksaa sitä korostaa, vaikka tasapainoisella tavalla vaatimaton ihminen toteaisi vain ettei halua, ja sillä hyvä. Alitajuisesti huomionhakuinen ihminen haluaa sanallisella tasolla antaa ymmärtää olevansa vaatimaton ja epäitsekäs, mutta paradoksaalisesti kiertää puheet aina uudelleen ja uudelleen itseensä. Tällaisen ihmisen sanat ja toiminnan merkitys ovat syvästi ristiriidassa keskenään.

Isäni vastustaa asioita passiivisesti, jolloin häntä on vaikea vastuuttaa toiminnasta. Koska isä ei myönnä omaa vihaansa, hän sälyttää sen muille kannettavaksi. Näennäinen kiltteys ja omin tarpeiden kieltäminen ovat strategioita välttää vihaa muiden taholta ja estää vihan tunteiden herääminen isässä itsessään. Hänen vihaenergiansa ei tule ilmaistuksia hänessä itsessään, vaan hän välttelee sitä, mikä saa vihan tulemaan lopulta ilmi kuitenkin ihmisissä hänen ympärillään. Isä viivyttelee, murehtii, vatvoo, pitää mykkäkoulua sen sijaan että kertoisi tarpeistaan ja tunteistaan. Negatiivisiakaan tunteita hänellä ei ole, hän ei joko tunnista tai myönnä niitä.

Olen ollut varmaan "aina" sitä mieltä, että uskonto on palvellut isäni tarvetta paeta normaalia elämää, sen haasteita ja tunteita. Lainaan tähän kohtaan Tommy Hellstenia, koska hän kiteyttää sairaan uskonnollisuuden luonteen hyvin, ja tavalla joka kertoo sen mistä olen itse lapsuuteni joutunut kärsimään. Hellsten kirjoittaa kirjassaan Virtahepo olohuoneessa, että uskonto on vahvuuteen sairastumista. Se pitää heikkouden loitolla ja vapauttaa ihmisen tutkimasta omaa itseään ja omaa tunne-elämäänsä. Riippuvuutta ja sairautta uskominen on silloin kun se estää omien tunteiden ja tarpeiden nousemisen tietoisuuteen ja käsittelyyn. Se sulkee pois sen mikä on inhimillistä. Realiteetit muodostavat uhkan ja niitä torjutaan jumalan ja helvetin pelolla. Uskominen ja tiukat normit antavat pienen ja tiiviin, valmiiksi pureskellun maailman, jossa on turvallista koska kaikki on hallittavissa (kaikki on jonkun kaikkitietävän ja -osaavan hallinnassa) Ihmiset ovat kuitenkin emotionaalisesti eksyksissä ja heidän inhimilliset tarpeensa ovat tyydyttymättömiä.

Isäni kanssa ei pääse koskaan keskustelemaan oikeista asioista, koska hän tuntuu puhuvan aivan omalla merkkijärjestelmällään. Hän uskoo sokeasti. Olen siitä surullinen, koska muutoin hän on ihan fiksu ja miellyttävä ihminen. Hän on ollut minulle hyvin tärkeä ja läheinen lapsuudessa, joten uskoontulo ja hylkääminen ovat olleet minulle järkytys. Olen joutunut sopeutumaan siihen, että usko tuli ennen minua ja perhettä. 

Mistä tässä on pohjimmiltaan kyse

Itsensä rakastamisessa, rakastumisen vaikeudessa, hylätyksi tulemisen pelossa, halussa paeta maailmaa ja todellisuutta... ... Suuria teemoja, joihin liittyy vaikeita piilotettuja muistoja ja tunteita. Nyt olen alkanut tuntea vihaa ja kiukkua. Olen kirjoittanut ja kirjoittanut vielä lisää päiväkirjaa, koonnut yhteen muistojani siltä ajalta, kun isäni tuli uskoon ja hän laiminlöi meitä, perhettään. Tuo elämänvaihe on ollut pahimmillaan noin ikävuosieni 8-16 välillä, luullakseni. Huomaan ymmärtäneeni sen, että minä ja perhe olisimme todella tarvinneet sen isän huomion ja tunteenpalon, jonka hän uhrasi ja antoi ulkopuolisille ja tuntemattomille ihmisille. Minä olen ollut siitä hemmetin vihainen nuorena, ja nyt olen alkanut kokea vihaa siitä laiminlyönnistä. Isä vähätteli itseään, omia tarpeitaan ja käytöksellään osoitti ettei myöskään meillä ollut hänelle merkitystä siinä elämäntilanteessa. Ja paradoksaalisesti, todellisuudessa ne olivat sitten kuitenkin juuri hänen tarpeensa ja tunteensa, jotka menivät kaiken edelle, vaikka hän itseään sanallisella tasolla väheksyikin ja mitätöi. Se kuului kunnon uskovan mantraan, "ihminen ei ole mitään".

Isä suorastaan asui viikonloput muualla. Hän teki käännytystyötä kaduilla, seurakunnan illoissa, toimi vapaaehtoisena, piti kahvilaa auki, huolehti juopoista ja narkkareista. Siellä hän asui, heidän kanssaan. Päivät nukkui ja rukoili. Hän oli niin valtaisan rakastunut jeesukseen ja uskoon ja siihen käännytystehtävään, jonka hän koki velvollisuudekseen suorittaa. Se oli hänen elämäntehtävänsä, ei perheestä huolehtiminen. Siltä se tuntui minusta, ja siltä se tuntuu edelleen. Usko oli isän elämässä etusijalla, se tuli aina ennen muita. Niin meille opetettiin, että kaikki maallinen tuli jäädä sen taakse. Jeesus saattoi tulla takaisin millä hetkellä hyvänsä, joten koko ajan oli oltava rukouksessa ja valmis jumalan valtakuntaa varten. Se uskomus oli hyvin konkreettinen, minä laskin pienenä ala-asteikäisenä miten voisi ehtiä pelastaa mahdollisimman monta ihmistä, ja surin sitä että jos aika loppuu sukulaisten kohdalla. Jospa en ehdikään saada mummua tai tätejä uskomaan, he menevät helvettiin. Minä koin olevani vastuussa asiasta.

Mutta se minusta. Isää kohtaan olen tuntenut kiukkua ja raivoa. Hänessä liikkui valtava määrä tunteita ja energiaa niihin aikoihin. Hän oli täynnä elämää ja tunnetta, aivan rakastunut ja hullaantunut ja olisi tehnyt mitä tahansa tekoja tärkeimmän eteen. Se on surullista, että kaikki tuo aika, energia ja rakkaus meni näille tuntemattomille ja jeesuksen palvomiseen. Siitä olen vihainen ja surullinen. Minä olisin tarvinnut ja kaivannut isän ihailevaa katsetta, yhteistä aikaa ja yhteisiä harrastuksia. Minä olisin halunnut nähdä isän ja äidin välillä sitä samaa hyvää ja innostunutta energiaa ja lämpöä mitä isästä huokui uskoon liittyen. Minusta tuntuu, että hän ikään kuin korvasi parisuhteen tuolla seurakuntatoiminnalla; kun parisuhteessa ei ollut lämpöä vaan se oli harmaa arkinen ja pakkoliitto, hän haki tunnetta muusta.  

Isäni oli kykenevä tuntemaan syviä tunteita, mutta harmillisesti ne hyvät tunteet eivät tulleet ilmi meitä kohtaan muutoin kun sanallisella tasolla. Mitä johtopäätöksiä lapsi siitä vetää, että isä on jatkuvasti poissa, ja kotona ollessaan haluaa koko ajan vetäytyä olemaan yksin ja rukoilemaan. Ja kunnon uskovaisen tavoin, myös silloin kun ei rukoile, on silti "oltava rukouksessa". Isä oli jatkuvasti poissa, vaikka olisi ollut fyysisesti läsnä. Kotona olemisen ilosta vei sen ilonkin lopulta se, kun kuuli isän korostavan jatkuvasti uskon ja jeesuksen tärkeyttä. Usko oli jotain minkä oli aina tultava ensin. Minä, sisaret ja äiti olisimme siis aina jossain jaetuilla jälkimmäisillä sijoilla, tältähän se tuntui. 

Tällainen vanhemman poissaolo on jättänyt valtaisan jäljen itsetuntooni ja kokemuksen, että minä en koskaan ole riittävä. Minua ei tulla valitsemaan ensimmäisenä, minä en ole sen arvoinen, että minun luokseni jäätäisiin ja minulle annettaisiin arvoa. Hengellisen väkivallan luonne on myös iskostanut minuun itserankaisumekanismin, jonka vuoksi minun on ollut vaikea kyseenalaistaa tätä uskomusta, koska uskovaiset eivät saaneet olla itsekkäitä. Itselleen haluaminen ja toivominen oli syntiä, omat tarpeet kuului kieltää. Siksi tällaiset ajatukset omien tarpeiden kunnioitamisesta, huomionkaipuusta ja muusta tuntuivat vääriltä ja itsekkäiltä. Niinpä minä kielsin ne, kielsin myös vihani. Se uskomus on istunut syvässä. Minä en ole vaatinut miehiltä kunnollista ja oikeaa kohtelua, olen ottanut vastaan mitä vain. Minä en ole uskaltanut sanoa mitä olisin tarvinnut, koska tuo tuhoisa mekanismi on vaikuttanut sisälläni. Syy on löydettävissä siis hyvin kaukaa.

Nyt voin huokaista. Olen nuo tunteeni tunnistanut, ymmärtänyt ja kokenut. En liiallisella ja ahdistavalla tavalla, mutta tuntenut kuitenkin. Se toivottavasti eheyttää, kun ymmärrän mistä tunteeni ovat peräisin, ja että tulevaisuudessa ei näin tarvitse olla. 

Hyvää aikaa vanhempien kanssa - sitä on ollut

Ymmärsin yhtäkkiä, että minullahan on ollut paljon huolenpitoa ja rakkautta elämässäni. Minulla on aina ollut välittävät ja rakastavat vanhemmat vaikka minusta olisi tuntunut miltä. Olen sen tiennyt koko ajan, ja paljon siitä kirjoittanut miten sanallisesti vanhemmat ovat tunteitaan tunnustaneet, mutta epäonnistuneet aika rankastikin tietyissä vanhempien ja perheen kasvu- ja kehitystehtävissä. Nyt olen pitkästä aikaa yhteydessä tähän vanhemmista lämpimästi ajattelevaan puoleeni. Ja yritän ottaa siitä kaiken irti.

Sanoinpa mitä tahansa, tiedän vanhempieni haluavan minulle ja sisaruksilleni vain parasta, joskus omalla kömpelöllä tyylillään. Minä en ole tämän "sairaampi" johtuen juuri tietystä perusturvasta lapsena. Kuitenkin samanaikaisesti toisenlaisesta turvattomuudesta johtuen olen traumatisoitunut, ja ne traumat todennäköisesti ovat ohjailleet elämääni. Olen jäänyt yksin, ihmisiä on kadonnut, kuollut, sairastunut. Minä pelkään katoamista, kiintyminen on sen vuoksi vaarallista. Se on tällä hetkellä ehkä selkein kipupisteeni, joka vaikeuttaa elämistä. Kuten myös oma kelpaamattomuuden tunteeni. Koen olevani huono ja tyhmä.

Sellaisena hetkenä keksin yhtäkkiä ajatella mitä isäni sanoisi jos kuulisi ajatukseni. Hän sanoisi hetkeäkään epäröimättä, että olen mitä ihanin ja kaunein tyttö, joka on fiksu ja ajattelevainen joka ansaitsee tulla kohdelluksi kauniisti juuri omana itsenään. Ymmärrän nyt kuinka paljon minun on pitänyt ladata kaikkea negatiivista ja pahaa isäni niskaan jotta voisin pitää itseni kaukana hänestä ja suojautua. Olen kärsinyt elämäni suurimmat kivut isäni vuoksi (hän ei voinut asiaan vaikuttaa, hän sairastui), enkä haluaisi sellaista enää kokea. Haluan nyt pitää mielessäni isän lempeyden, kun kykenen ja uskallan sen tunnistaa ja tunnustaa. Hetken kuluttua joudun sen taas kieltämään itseltäni, koska en kestä näitä tunteita. Dissosiaatio on ihmeellinen, niin yhtäkkinen. 

Katumus ja tulevaisuuteen suuntautuminen

Mietin tänään kuinka olin joskus ihastunut erääseen ihmiseen. En koskaan saanut kerrottua sitä hänelle suoraan, ja lopulta koko juttu meni peruuttamattomasti mönkään osittain kommunikaatio-ongelmien ja hänen kiinnostuksensa lopahdettua. Syytin itseäni pitkään osaamattomuudesta ja tyhmyydestä. Tunsin suurta syyllisyyttä siitä etten toiminut toisin. Suren sitä jollain tapaa edelleen koska kyseinen ihminen kosketti minua suuresti, ja jäin vaille vastauksia. En koskaan saanut tietää miten hän asiat koki. Nyt sanon itselleni, että minä olisin toiminut toisin ja oikein jos vain olisin suinkin pystynyt; minä halusin silloinkin toimia oikein ja seurata tunteitani, mutta en hylkäämisenpelossa uskaltanut. Minulla oli syyt miksi tein kuten tein. Yritän ymmärtää itseäni, ja ajatella myötätunnolla sitä kuinka peloissani ja lamaantunut olen ollut. En voinut sille mitään. 

Toivoisin hänen voivan vielä keskustella kanssani, mutta sitä mahdollisuutta tuskin saan. Jään ilman vastauksia, ja sen kanssa yritän elää. Yritän mennä eteenpäin, uskoa että tulevaisuus tuo rauhan ja hyväksynnän. Ehkä myös jotain suurta ja merkittävää. Ehkä en ollut aiemmin valmis ottamaan sitä vastaan.

Valvotuttaa

Vuorokausirytmini on sekaisin. On välinpitämätön olo, ja toivon sen menevän ohi. Suvantovaiheita ilmaantuu aina hetkellisesti, niiden käsitteleminen on välillä haastavaa kun moodi pääsee pyörähtämään kunnolla päälle. Tarkoituksena on viedä terapiaan nämä pienet kiusankappaleeni, ja ehkä jopa nimetä heidät, jotta saisin heihin keskusteluyhteyden paremmin. Jotta ymmärtäisin selkeämmin, että kyseessä on minun sisäiset ääneni, ei muiden ihmisten mielipiteet tai ajatukset. 

Olen tyytyväinen ja turvassa kunhan ajatukseni ja tunteeni pysyvät kasassa tässä hetkessä. Hairahdukset tuovat tuskaa. Mitä luultavimmin minun tämän hetkisen elämäntilanteeni tarkoitus ja ainoa mielekäs tavoite on pyrkiä tekemään sovinto itseni kanssa, oppia tuntemaan ja kuuntelemaan itseäni. Tulla minuksi. Kun minä opin rakastamaan ja kunnioittamaan itseäni, asiat ovat hyvin ja muukin elämä järjestyy kyllä. Ja oikeastaan, en edes vielä tiedä millä tavalla toivon sen järjestyvän, senkin selvittäminen kuuluu tulevaisuuteen. 

Tämä on minua

Toki olen tämän aiemminkin todennut, mutta elämänpiirin pienenä pitäminen on auttanut minua välttelemään tunteiden kohtaamista. En ole harrastanut mitään, en tutustunut kovinkaan paljoa uusiin ihmisiin, en ole etsinyt itseäni kiinnostavia aktiviteetteja. Pelkoni on ollut, etten kestäisi hyvänolon ja voimautumisen tunteita, jotka itsensä toteuttamisesta voi saada. Pelkään edelleen nautinnon ja omien rajojen rikkomisen vyöryttävän mieleeni yksityiskohtaisesti ajat, jotka olen menettänyt ahdistukselle, häpeälle ja pelolle. En haluaisi ja jaksaisi surra, mutta ehkä asia nyt vain on niin etten kuitenkaan ole surrut tarpeeksi. Vieläkään. Tekemättömyys toimii defenssinä.

Ahdistun katsoessani teini-ikäisiä tai nuoria aikuisia ja heidän huolettomuuttaan elämän suhteen. Minä en ole koskaan saanut olla huoleton ja vapautunut. Minä en ole saanut kokea, nähdä ja tehdä virheitä sillä vanhempien taakka ja synnintunto ovat seuranneet minua. Itken koska olen niin kateellinen heille, jotka ovat voineet lähteä maailmalle pelkäämättä elämää, puhtaasti oma nautinto ensisijalla kaikessa. 

En minä sitä sure etten saanut toteuttaa haaveitani kielikurssista tai vaihto-opiskeluvuodesta lukiossa tai yliopistossa. Suren yhä hiljaa itsekseni sitä pelkoa, jonka vanhemmat -tai oikeastaan mitä suurimmassa määrin isä- ja uskonto minuun juurruttivat. Vanhempien näkökulmasta asia oli yksinkertainen: kun asuin heidän kattonsa alla heidän rahoillaan, elin myös heidän sääntöjensä mukaan, mutta omille muutettuani olisin saanut tehdä mitä huvittaa; "mennä mailmaan", bilettää, matkustella, hankkia kaikkea mitä omilla rahoillani olisin halunnut ja kyennyt. Nyt ymmärrän, että vanhempani olivat yksinkertaisia ja heidän ohjeensa olivat yksinkertaisia. Ilman itsevarmuutta, itsetuntemusta ja luottamusta elämään ei tehdä mitään noista. Silloin pelätään vieraita ihmisiä, omia tunteita, katastrofeja ja halutaan sulkeutua piiloon kaikelta pahalta. Silloin ei olla emansipoituneita maailmanmatkaajia. Silloin ollaan masentuneita, ahdistuneita, lamaantuneita, voimattomia mielenterveyspotilaita. 

Suru on ollut uuden vuoden aikana läsnä jälleen. Hetkellisesti. Arki kantaa kuitenkin, ja hetkeen kiinnittyminen. Surua on kuitenkin kunnioitettava, sille on annettava aikaa ja tilaa, mutta sen ei saa antaa määrittää elämää. Minä en voi mitään menneisyydelleni, se on osa minua, niin epäreilulta kun tietyt tapahtumat ja kokemukset tuntuvat. Mutta, ne voivat tehdä minusta ehkä vahvemman.

Tervetuloa uusi vuosi 2016, olen odottanut sinua. Odotan, toivon ja uskon sinun tuovan mukanasi minulle hyviä ja onnellisia asioita. On ilo kyetä sanomaan, että odotan tulevaa avoimin ja rauhallisin mielin.