Pidän edistymisenä sitä, että olen alkanut ärsyyntyä ja vittuuntua ystävääni. Olen vuosikaudet ollut kärsivällinen ja myötämielinen kuuntelija, ymmärtämättä kuinka väsynyt joskus olen tähän ihmiseen. Hän on uupunut, ehkä jopa lievästi masentunut, eikä hae itselleen apua. Se rasittaa. Koska aistin ja näen sen hänestä, ja se jos mikä on uuvuttavaa minullekin. On vapauttavaa ja ihanaa uskaltaa ärsyyntyä häneen, lykätä näkemistä silloin kun ei jaksa. Se on varmasti terveempää kuin olla yhteydessä vain ns.positiivisiin tunteisiin. Se lohkominen on raskasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti