Puhelu isältä

Miten pienet asiat voivatkaan laukoa päälle oloja. Sain puhelun isältä, joka jälleen oli oma huokaileva itsensä, kaikkitietävä ja silti ei mitään tietävä, oikea takinkääntäjä. Keskustelu hänen kanssaan on välillä aika raskasta, koska hän saattaa muuttaa näkökulmaansa täysin sen mukaan, mitä tulkitsee toisen haluavan. Hän on aluksi hyvin ehdottomasti jotain mieltä, kunnes sanon vastapainoksi että onhan asiassa varmaan muitakin ulottuvuuksia, minkä hän mitä ilmeisimmin tulkitsee/kokee täysin päinvastaiseksi mielipiteeksi, ja yhtäkkiä hän hylkääkin aiemmin sanomansa täysin alkamalla mitätöidä niitä ja puhua niitä vastaan. Hän ei linkitä asioiden eri puolia päässään, eikä sano että aika mutkikas asia, onhan se noinkin, vaan hän valahtaa täysin toiseen moodiin. 

Miksi näin "pieni" asia saa minut ahdistumaan ja pois tolaltani? Se, että isäni on joustamaton ja minun kokemukseni mukaan yrittää mielistellä sen mukaan mitä toinen ihminen sanoo? Isäni mitätön piirre, jolla ei pitäisi olla merkitystä enää? Tämä piirteen muistaminen kolahtaa aina vain uudelleen puutteelliseen perusturvallisudentunteeseeni. Minun elämässäni ei ole ollut henkisesti sitä turvallista selustaa, mitä olisin ehdottomasti tarvinnut ja kaivannut. Isälläni on itsellään mitä ilmeisimmin (pahojakin) kiintymyssuhde- ja itseymmärryksen ongelmia. Ne kuvastuvat isästäni huokuvana epävarmuutena ja rajattomuutena. Ne piirteet tihkuvat esiin noissa keskusteluissa hänen kanssaan, kun hän ei pysty seisomaan omilla jaloillaan. Se palauttaa minut taas kokemaan yksinäisyyttä, epävarmuutta, pelkoa. 

Isä on ollut turvaton ja keinoton liittyen parisuhteeseensa, meihin lapsiin, koko perhesysteemiin sekä sosiaalisiin suhteisiin muiden ihmisten kanssa. Äidilleni hän ei ollut tasavertainen kumppani: hän pakeni parisuhteen vastuuta ja kommunikaatiota äitini kanssa, eikä ollut henkisissä asioissa lempeän jämäkkä meille lapsille. Kun olin pieni, hän otti meiltä lapsilta kyllä kiukun vastaan, siinä hän on aina ollut parempi kuin äitini, mutta hän ei kyennyt silti sietämään lasten vaatimuksia ja haluamisia ja olemaan jämäkkä ja pitämään rajoja. Hän myöntyi aina, antoi periksi tai vähintääkin "siimaa" sille, että antaisi periksi. Hän pelasi itselleen aikaa, ja pääsi hetkeksi pois itselleen ahdistavasta tilanteesta. Hän luisti yhteisestä rintamasta äidin kanssa, ei pitänyt lupauksia ja sopimuksia heidän "yhdessä" laatimistaan säännöistä. Hän liittoutui meidän lasten kanssa, ei hyväksynyt äidin tästä aiheutunutta kiukkua, vaan vetäytyi perheensä luota mieltään osoittaen - samalla kuitenkin väittäen ettei ollut vihainen eikä mitään ollut vialla. Hän siis petti meidän kaikkien luottamuksen: äidin ja lapsien, eikä kantanut vastuutaan kumpaankaan suuntaan. Isällä ei ollut selkärankaa olla tasavertainen kumppani äidilleni, vaikka sitten riidellä hänen kanssaan suoraan, tai mennä terapiaan, vaan hän lipesi joukoista. Äitini jäi yksin, ja oli siitä hyvin turhautunut ja vihainen. Äiti osoitti sen isälle, joka entisestään vetäytyi itseensä.  Isä pakeni seurakunnan toimintaan, mistä olen niin monta kertaa puhunutkin, sille hän osoitti uskollisuutta ja rakkautta, siellä hän vallitsi isäni kaipaama selkeys ja käsikirjoitus. Vikaa oli molemmissa, tiedän sen. Tuollainen dynamiikka on vahingollista koko perheelle. 

Toinen ongelmakohta tuli suhteessa elämään yleensäkin ja muihin ihmisiin. Isältä ei tullut ymmärrystä maallisen elämän ongelmiin ja sen monimutkaisille ilmiöille. Koska vanhempieni, erityisesti isäni mielestä maailmaa seurakunnan ja uskon ulkopuolella ei olisi kuulunut olla. Isän maailma oli hyvin pieni ja mustavalkoinen, ja hänen mielestään kenenkään ei olisi tarvinnut lähteä "maailmalle" tekemään mitään, olisi vain ollut hyvä olla syrjässä niin paljon kuin mahdollista. [Se on hänen perusasenteensa, joka ei muutu mihinkään, mutta toki hän sanallisella tasolla tässäkin asiassa vääntyy vaikka mille mutkalle jos me lapset puhumme muutoista ja opiskeluista jossain muualla: hän mielistelee ja myöntelee läpinäkyvästi, vaikka voimme aistia kaikesta että sanat ovat pahasti ristiriidassa hänen todellisen mielipiteensä kanssa.] Ja hän protestoi ja osoitti mieltään, omalla hiljaisella tavallaan, jos (kun) me lapset kuitenkin päätimme uskaltautua kurottamaan jonnekin hänen sietoalueensa ulkopuolelle. Sillä epäsuoralla tavalla hän osoitti, ja sai minut tuntemaan, että jos teimme vastoin hänen tahtoaan, ei hän ollutkaan enää tukena ja turvana näille pyrkimyksille. Isäni hävisi turvaamasta selustaani ja elämääni jos lähdin liian kauas. Hän halusi pysyä sillä mukavuusalueella, jossa hänellä oli hyvä olla, eikä hän tarjonnut meille apua itsenäistymiseen ja omien siipien kokeilemiseen. Sen sijaan hän varoitteli, heijasteli omia pelkojaan ja ahdistuksiaan meille. Isän ymmärrys, tuki ja rakkaus oli siis sittenkin rajallista, hänen vakuutteluistaan huolimatta. Tämä asetelma on saanut minut tuntemaan suurta syyllisyyttä siitä, että olen halunnut jotain muuta, ja että olen lähtenyt pois kotoa, pois isän käden ja katseen ulottuvilta. Olen tuntenut syyllisyyttä että hylkään hänet, teen hänelle pahan mielen, aiheuttanut huolta. Minun olisi siis pitänyt olla häntä varten, suojella häntä, vaikka todellisuudessa hänen olisi pitänyt auttaa minua turvallisesti maailmaan ja omaan elämään. Omista tunteistaan huolimatta.

Ymmärrän nyt olleeni itse maailmasta ja kokemuksista kiinnostunut lapsi; vilkas ja ulospäin suuntautunut, maailmalle haluava. Ja isäni mielestä se on ollut epäilyttävää, pahaa, jopa syntistä. Ja sen tunteen imaisin itseeni lapsena. Olen sen ajatuksen yli päässyt, lähdinhän pois kotoa heti lukion jälkeen, mutta mitään keinoja minulla ei ollut kohdata "maailmaa" ja ihmissuhteita. Erityisesti isän pelot muita ihmisiä ja ihmissuhteita kohtaan ja niiden välttely oli imeytynyt minuun todella syvälle. Vaikka en sitä tietoisesti huomannut. Mutta, kyllä vuodet ovat näyttäneet sen, että olen samastunut isään paljon, ottanut hänestä mallia, ja irtaantuminen hänestä on ollut vaikeaa. Omat vanhemmatkan kuuluisi "murhata" jollain tavalla omassa mielessään, että pääsisi heistä oikealla tavalla irti, heidän elämästään, heidän odotuksistaan ja kaitsemisestaan, jotta voisi elää omaa elämää. Isä on ollut niin kiltti, sääliä herättävä, ja hän on tätä puolta halunnut korostaa itsessään, jotta me emme olisi kohdistaneet häneen negatiivisia tunteita, koska niitä hän ei läheisriippuvaisena kestä, joten edelleen hän kummittelee mielessäni. Ja pohdin, miten saisin murhattua hänet mielessäni.

Minulla on ollut nuoruuteni ja aikuisikäni ajan tunne, että minulla ei itsellänikään ole selkärankaa ja jotain turvaa elämässä. Ei turvasatamaa. Vanhempani ovat vetäytyneet suojaamasta minua kumpikin omista syistään: isä halunnut suojella itseään ikäviltä tunteilta, äidistäni taas on huokunut halu saada meidät äkkiä pois kotoa, jotta hän pääsisi itse eroamaan isästäni. Luulen, että isälläni saattaa olla jokin sosiaalisten tilanteiden pelko, koska hän välttelee mahdollisimman pitkälle omien kuvioidensa ulkopuolelle lähtemistä, ihmisten tapaamista. Hän ihannoi askeettisuutta. Mutta eipä häntä terapiaankaan saa. Vain minä voin käydä terapiassa ja vaikuttaa siihen, miten käsittelen nämä kokemukseni.

[Olen aina voinut luottaa siihen, että fyysisesti minusta kyllä huolehditaan, ja että vanhempani olisivat pelastaneet minut lapsena "kiipelistä". Toki se on tuonut myös psyykkistä turvan tunnetta, esimerkkinä voin vertailla miten lapsuudenystäväni isä käyttäytyi minun ja kaverini ollessa jotain ala-asteikäisiä, perheen koira oli aggressiivinen vieraille ja meinasi käydä päälleni kun yritin lähteä kotiin. Perheen isä vain nauroi asialle ja lähti pois. Kaverini ei saanut pidettyä isoa koiraa aloillaan ja se pääsikin hyppimään ja näykkimään minua kun juoksin pihasta. Tuolloin olin täynnä vihaa sitä miestä kohtaan, ja ajattelin kuinka hyvät vanhemmat minulla on, minun isäni ei ikinä koskaan olisi toiminut noin! Minun isäni pelastaisi minut pulasta, suojelisi ja turvaisi.] 

Kuinka suhtautua näennäisesti riittävän hyvään, joka ei kuitenkaan käytännössä riitä

Pää räjähtää ja samaan aikaan ei kuitenkaan. Tunteita ja muistoja on läsnä ja silti ei ole. Olen todella taitava olemaan irti arjesta ja tästä hetkestä, minä osaan sen. Minä haluaisin raivota ja itkeä, mutta siihen ei ole aikaa ja mahdollisuutta. Koitan vielä hetken pitää kaiken kasassa, kunnes tulee taas seinä vastaan ja romahdan. Kuten tapahtui kuusi vuotta sitten. Tuli stoppi. 

Joku minussa ei vieläkään ole varma ja vakuuttunut, että minulla ylipäänsä olisi mitä surra tai vihata. Sille osalle vaillejääminen ja laiminlyönnit ovat olleet normaaleja. Miten lapsena voi kaivata jotain mitä ei ole edes saanut, ja miten puhua tunteista ja kokemuksista, joille ei ole sanoja? Sille on ollut normaalia, että äiti on ailahtelevainen, dissosioiva, epävakaa, torjuva, omista tunteista ohjautuva, tunkeileva; isä taas on ollut poissa, ylistänyt miten usko on hänelle tärkeintä, maallinen (perhe siis) ei mitään. Todellisia tunteita on perheessäni vältelty ja torjuttu. Jokainen on niitä varmasti salassa muilta kantanut, mutta yksin.

Isäni soitti tänään, heräsin päiväunilta, ja hän pyysi anteeksi kun herätti. (Hänhän pyytelee aina kaikkea anteeksi, ainakin sellaista missä hän ei ole toiminut väärin.) Tiuskaisin takaisin, että no mistä sinä olisit voinut tietää minun nukkuvan ja olisin voinut olla vastaamatta. Sitten hän selitteli hyvin hämäräperäiseen, vihjailevaan tapaansa sisarusteni asioista ja ongelmista, joissa heitä oli taas autettu. Isälläni on todella omituinen tapa samaan aikaan olla tyytyväinen antamaansa apuun, mutta silti olla siitä jotain negatiivista mieltä. Kaksoissidosviestintää jälleen. Hän voi kertoa haluavansa auttaa lapsiaan rahallisesti, ja että antaisi suurinpiirtein kaiken omaisuutensa jos voisi, mutta sitten kun hän raha antaa huonosti toimeentuleville sisaruksilleni, siitä seuraa passiivis-aggressiivista hiljaisuutta, huokailua, merkitseviä katseita. Mikään en koskaan onnistu ja ole oikein.

Vaikka olemme onnistuneet erkaantumaan hänestä, suhteet ovat silti hämärät ja rajattomat, ainakin nuorempien sisarusteni kohdalla. Tuollainen passiivis-aggressiivinen, turvaton ja itseensä päin vetävän ihmisen kohdalla rajojen tulisi olla selkeät, mielestäni. Mutta sisarukseni menevät edelleen isän luokse kuin kotiinsa, milloin vain, jättävät lemmikkejä hänelle hoitoonsa, menevät hoitamaan hänen lemmikkejään, lainaavat (saavat) rahaa. Ehkä olen itse väärässä, ehkä onkin hyvä olla rennoissa väleissä vanhempiensa kanssa, mutta minulle tuo muistuttaa siitä miten sairaaloisen riippuvainen isä on ollut aina jostain; ensin seurakunnasta kun hän tuli uskoon, ja kun uskossa oleminen alkoi olla jo vähän vakaampaa ja kuherruskuukausi sen kanssa ohi, hänestä tuli riippuvainen perheestään. Hän elää muiden kautta, aina. Ja minä haluan paeta sitä, koska se tekee minut sairaaksi.

Terapiassa tulee olemaan todella vaikeaa käsitellä tätä ristiriitaista suhdetta isään. Hän on toisaalta todella rakas ja läheinen ja ihana, mutta samaan aikaan niin tukahduttava omine pelkoineen, että olen sisäistänyt hänen pelkonsa ja sitä kautta myös nuoruuteni ja aikuisuuteni alkutaival on ollut pilalla. Minä en ole tiennyt kuka olen ollut, ei ole ollut lupaa, olisin pettänyt isän olemalla jotain muuta kuin mitän hän odotti ja mihin hän minut kasvatti. 

Itku pitkästä ignoorauksesta

Olen mielestäni itkenyt tavallista useammin viime kuukausien aikana tai sitten en vain muista itkujani. Yleensä itken ja herkistyn kuitenkin hormoneiden myötävaikutuksesta, kun taas nyt olen havainnut itkeväni muutoinkin. Tänään oli erikoinen itku, ja luulen että sen itki joku muu. Joku vanha turhautuminen ja raivo. Minun teki mieli lyödä ja takoa jotain, ja nyrkit vain hamusivat ilmaa. Olisi tehnyt hyvää piestä tyyny tai jotain. Tavoitin myös jotain erikoista... jotain sen turhautumisen ja vihan takana. Luulen laukaisevan tekijän olleen siinä, että katsoin itseäni jumppatunnilla peilistä, ja todella näin itseni pitkästä aikaa. Katsoin itseäni, näin kaikki ne viat kehossani joista haukun itseäni, ja tunsin etten todella ansaitse sitä sättimistä ja kritiikkiä, miten voin arvostella ja julmasti rääkätä itseäni, kehoani ja mieltäni. 

Kotona itkin pitkään ja hartaasti miten paljon itsevihaa ja vihaa muita ihmisiä kohtaan olen tuntenut. Minua ei olisi saanut jättää ja hylätä ilman vastauksia, ei kukaan. Hylkääminen ilman selityksiä on vain ja ainoastaan väärin. En ole ansainnut sitä. Minä olen arvokas, ei minua saa sivuuttaa. Mikään ei oikeuta siihen. Vaikka minä olisin mokannut, se ei poista oikeuttani saada kunnioittavaa kohtelua, kenenkään mokat eivät poista oikeutta ja tarvetta tulla kohdatuksi ja kuulluksi. Emme ole virheettömiä. Tämän olisin halunnut joillekin exilleni sanoa. 

Vihasin myös isääni ja äitiäni. Isääni erityisesti. Mikään ei oikeuttanut hänen poissaoloaan ja perheensä hylkäämistä lapsuudessani. Ymmärrän inhimillisestä näkökulmasta miksi niin tapahtui, mutta se ei ollut oikein. Isän toiminta oli pelkuruutta, turhauttavaa ja vihastuttavaa. Kuin olisin taistellut näkymätöntä vastaan, sillä niin taistelinkin. Ja olematonta, sillä jumalaa ei ollut. Se oli isän puheissa ja toiminnassa, jumalaa itseään ei ollut. Miksi isä hylkää olemattoman takia lapsensa? En tiedä. Miksi yksinäisyys, hiljainen huone ja omiin ajatuksiin (=rukoukseen) vaipuminen on moninkertaisesti tärkeämpää ja houkuttelevampaa isälle, kun tulla perheen pariin tapaamaan puolisoaan ja lapsiaan, olemaan vierekkäin ja sylikkäin ja juttelemaan päivän kulusta... tutustumaan elämänsä tärkeisiin ihmisiin? En tiedä. Asia olisi ehkä helpompi ymmärtää itsellenikin, jos uskon tilalla olisi jotain todellisempaa, kuten ihminen. Jos isällä olisi ollut toinen nainen, tai alkoholi tai jokin muu helpommin ymmärrettävä addiktion kohde, olisin ehkä voinut jo aiemmin saada kiinni siitä miten väärin hän on toiminut. Pettäminen ja päihderiippuvuus ovat negatiivisia ja tuomittavia asioita, uskominen ei kai sitä ole, koska usko on moraalisesti ja terveydellisesti terveempi elämäntapa. 

Tai sitten en olisi yhtään sen paremmassa tilanteessa. Olisin yhtä pihalla kuin nytkin.

Kun ihminen ei ole sitä miltä näyttää

Oma viimeaikainen levollisuuden tunteeni on auttanut päästämään irti myös vanhempiin ja lapsuuteen liittyvistä tunnekoukuista. En katso niin paljoa taaksepäin elämässäni, päinvastoin. Osaan tarvittaessa analysoida tunteitani ja reaktioitani hyvinkin tarkkaan, ja ymmärrän osan tulevan menneisyydestä. Oma arvottomuus ja kelpaamattomuus ovat kuitenkin niitä tunteita, joiden käsitteleminen on haastavaa, samoin vihan tunteet. Oma arvo, tarpeet ja tunteiden tärkeys ovat olleet hankalasti opittavia asioita lapsuudenperheessäni, ja näissä asioissa joudun palaamaan yhä edelleen isäni opetuksiin.

Isäni on päällisin puolin mukava, rauhallinen ja auttavainen ihminen. Hän on myös kovin kiltti. Hän oli lapsuudessani "suosikkivanhempi", koska ei suuttunut, oli pitkäpinnainen ja neuvotteli meidän lasten kanssa. (Vasta aikuisena olen ymmärtänyt, että isä neuvotteli liikaa ja antoi liikaa periksi, se oli hänen rajattomuuttaan.) Voisi luulla, että elämä sellaisen ihmisen kanssa on mutkatonta ja seesteistä. Tällaisen mielikuvan myös isä itse on halunnut luoda. Pinnan alla meillä kaikilla on kuitenkin muitakin tunteita ja myös tarpeita. Isäni kieltää ne. Hänellä ei ole muita tunteita eikä omia tarpeita. Ja tosiasiassa, juuri tällaisen epäsuoran ihmisen kanssa on vaikea elää. Isäni sanoo ajattelevansa aina muita ennen itseään. Hän sanoo ettei hän tarvitse esimerkiksi monipuolista ruokaa ja uusia vaatteita. Hän ei tarvitse siistiä kotia. Hän ei tarvitse materiaa. Hän ei tarvitse mitään. Jokin tässä hänen viestissään on saanut minut vihaiseksi niin kauan kuin muistan. Suuren turhautumisen valtaan. Mutta miksi, isähän on ollut kiltti, auttanut lapsiaan ja myös perheen ulkopuolisia, antanut omastaan, ollut epäitsekäs? Kuinka sellaiselle ihmisille voisi tai edes saisi suuttua? Jotain vikaa täytyy olla jos hyvälle ja kunnolliselle ihmiselle suuttuu...! Kesti pitkään ymmärtää, että tällä itsensävähättelypuheella isä oikeastaan tekee itsestään numeron ja erityisen. Hänen epäitsekkyytensä on tiedostamaton strategia saada huomiota. Altruisminsa kautta hän on jotain suurta, koska noudattaa ihailemiaan elämänarvoja. Itsehän hän ei tätä toki myönnä eikä tunnista. Mutta silti hän jaksaa sitä korostaa, vaikka tasapainoisella tavalla vaatimaton ihminen toteaisi vain ettei halua, ja sillä hyvä. Alitajuisesti huomionhakuinen ihminen haluaa sanallisella tasolla antaa ymmärtää olevansa vaatimaton ja epäitsekäs, mutta paradoksaalisesti kiertää puheet aina uudelleen ja uudelleen itseensä. Tällaisen ihmisen sanat ja toiminnan merkitys ovat syvästi ristiriidassa keskenään.

Isäni vastustaa asioita passiivisesti, jolloin häntä on vaikea vastuuttaa toiminnasta. Koska isä ei myönnä omaa vihaansa, hän sälyttää sen muille kannettavaksi. Näennäinen kiltteys ja omin tarpeiden kieltäminen ovat strategioita välttää vihaa muiden taholta ja estää vihan tunteiden herääminen isässä itsessään. Hänen vihaenergiansa ei tule ilmaistuksia hänessä itsessään, vaan hän välttelee sitä, mikä saa vihan tulemaan lopulta ilmi kuitenkin ihmisissä hänen ympärillään. Isä viivyttelee, murehtii, vatvoo, pitää mykkäkoulua sen sijaan että kertoisi tarpeistaan ja tunteistaan. Negatiivisiakaan tunteita hänellä ei ole, hän ei joko tunnista tai myönnä niitä.

Olen ollut varmaan "aina" sitä mieltä, että uskonto on palvellut isäni tarvetta paeta normaalia elämää, sen haasteita ja tunteita. Lainaan tähän kohtaan Tommy Hellstenia, koska hän kiteyttää sairaan uskonnollisuuden luonteen hyvin, ja tavalla joka kertoo sen mistä olen itse lapsuuteni joutunut kärsimään. Hellsten kirjoittaa kirjassaan Virtahepo olohuoneessa, että uskonto on vahvuuteen sairastumista. Se pitää heikkouden loitolla ja vapauttaa ihmisen tutkimasta omaa itseään ja omaa tunne-elämäänsä. Riippuvuutta ja sairautta uskominen on silloin kun se estää omien tunteiden ja tarpeiden nousemisen tietoisuuteen ja käsittelyyn. Se sulkee pois sen mikä on inhimillistä. Realiteetit muodostavat uhkan ja niitä torjutaan jumalan ja helvetin pelolla. Uskominen ja tiukat normit antavat pienen ja tiiviin, valmiiksi pureskellun maailman, jossa on turvallista koska kaikki on hallittavissa (kaikki on jonkun kaikkitietävän ja -osaavan hallinnassa) Ihmiset ovat kuitenkin emotionaalisesti eksyksissä ja heidän inhimilliset tarpeensa ovat tyydyttymättömiä.

Isäni kanssa ei pääse koskaan keskustelemaan oikeista asioista, koska hän tuntuu puhuvan aivan omalla merkkijärjestelmällään. Hän uskoo sokeasti. Olen siitä surullinen, koska muutoin hän on ihan fiksu ja miellyttävä ihminen. Hän on ollut minulle hyvin tärkeä ja läheinen lapsuudessa, joten uskoontulo ja hylkääminen ovat olleet minulle järkytys. Olen joutunut sopeutumaan siihen, että usko tuli ennen minua ja perhettä. 

niin paljon

Vihaa. Minussa on täytynyt olla niin paljon vihaa. Ja muistankin sen. Passiivis-aggressiivisen ja kaiken kieltävän vanhempien lapset tuntevat ihan varmasti vihaa. Tuntevat sitä kaikkien muidenkin puolesta. Tuntee sen oman vihansa poisheijastavan vanhemman vihat.

Mutta se oli kiellettyä se. Vanhemmat eivät ottaneet minua tosissaan. Paiskasivat aina pois, vähättelivät. Viha kohdistui äitiin, joka torjui. Julmasti omasta ylemmyydestään nauttien. Tämä kaksinapainen asetelma kääntyi niin. Viha ja raivo kohdennettiin temperamentiltaan erilaiseen äitiin. Isä oli niin kiltti ja hyvis, ettei sille temppuiltu. Tätä asiaa olen vatvonut sata kertaa. 

Nyt tunnen isää kohtaan vihaa senkin edestä. Ei kiinnosta koko ihminen. Se vielä jotenkin menisi, josa hän ymmärtäisi oman ajattelunsa virhekohdat, mutta sitä ei tule tapahtumaan. Hänellä on oma sokea ja pimeä totuutensa, joka menee aina lapsien edelle. Vaikka meidän piti olla hänelle tärkeintä ja rakkainta maailmassa.