Don't tell me that it's over

Elämään kuuluu surullisia ja iloisia asioita. Yhtä aikaa. Yhtä aikaa voi rakastaa ja haluta pois. Voi haluta rakkauden loppuvan. Miksi läheisyyttä ja kiintymystä pitää paeta? Miksi on niin vaikea asettua johonkin luottamukselliseen, turvalliseen ja vakaaseen ihmissuhteeseen? Jossa asiat toimivat. Tai toimivat ja toimivat... minä en toimi. 

Minulla on pelko siitä, että tulen äitini kaltaiseksi. Ja että suhteestani tulisi samanlainen kuin vanhemmillani. Ahdistava vankila, joka myrkyttää kaiken. Minulla on vahvasti sellainen olo, että minut on todella myrkytetty lapsuuden kotini ilmapiirillä. Me lapset olemme olleet syyllisiä siihen, että vanhemmat joutuvat sietämään toisiaan ja elämään yhdessä. En tahdo ottaa sitä riskiä, että pilaan ainakin kaksi elämää sillä, että minä olen häiriintynyt. Asiat menevät parempaan suuntaan, mutta voi kestää pitkään ennen kuin olen rakentanut itselleni terveemmän ja vahvemman minuuden ja elämän. 

Toistuva masennus. Niin. Olen ennemmin pienessä paniikissa kuin masentunut. Imen itseeni taas hieman liikaa toisten ihmisten tunteita ja reaktioita. Jos joku muu on stressaantunut ja purkaa sitä minuun (tai erittää sitä jollain tapaa ympäristöönsä), minä poksahdan. Vaikka se ei liittyisi ihan oikeasti minuun mitenkään. Sisältä kaihertaa. Minä pieni ilmapuntari. Olenko joutunut lapsena olemaan sitä, tilanteiden tulkitsija ja ilmapiirin aistija? On täytynyt lepytellä ja lohduttaa aikuisia. Minä huomaan kaiken. Liian tuskallisia asioita en huomaa, menetän muistini. 

Onko se välttelevän kiintymyssuhdemallin merkki, jos kaipaa ihmistä silloin kun tämä on poissa, mutta kun hän on läsnä, on pakko paeta kauemmas? Että voi rakastaa vain etäältä? Kun rakas ihminen on paikalla, pitää väistää katsetta kun kiukuttaa ja sitten esittää tasapainoista. En keksi syytä sille, miksi asia on näin.

Nyt olisi syytä saada unta. Yritän kokeilla pitkästä aikaa kirjanlukumetodia. Ainakin viime kesänä se toimi. Tietokoneelta lukeminen ei toimi :)

Uneton Seattlessa

... tai sitten vain jossain päin ankeaa talvista Suomea. Ikävä kyllä. Jonnekin lämpimään olisi kiva lähteä, nauttimaan vaan olemisesta. Täällä kotona on aika kurjaa tällä hetkellä. 

Valvon jälleen. Olen saanut jokin aika sitten uudet lääkkeet, mutta en ole testannut niitä vielä kun en ole muka päässyt apteekkiin. Outoa käytöstä minulta, mutta ehkä olen oikeasti ollut niin kiireinen. 

Nyt pitäisi alkaa täytellä kolmannen vuoden terapiahakemusta. Tai nyt ja nyt, jos sen saan tämän kuukauden aikana jätettyä niin oikein hyvä. Se on sitten viimeinen kun kolmas terapiavuosi lähtee maaliskuussa. Uskomatonta, että kohta tulee kaksi vuotta terapian aloittamisesta. On aika vaikea muodostaa jotain kuvaa ja käsitystä siitä, jotain on tapahtunut, mutta en osaa ainakaan yhtäkkiä eritellä että mitä. En löydä sanoja. 

Sain taas psykiatrilta masennusdiagnoosin, eli pisteet heilahtivat sinne keskivaikean puolelle. Tiedostan olleeni nyt muutaman viikon alakuloinen ja aamuisin... no, masentuneisuuteen taipuvainen. En tiedä tuleeko se diagnoosiksi B-lausuntoon, vai tuleeko sinne kenties vielä ihan jotain muuta. Epävakaisuus ei sieltä varmastikaan lähde mihinkään.

Nyt tällä nimenomaisella hetkellä olen kuitenkin ihan rauhallinen ja levollinen. Jotkin palikat löysivät ainakin hetkeksi paikkansa, mutta silti uni ei tule. Mietin sellaistakin vaihtoehtoa, että onko tämä valvominen jotain takauman tyyppistä; odotan isää kotiin sen reissuilta enkä nukahda ennen kuin kello menee jo aamuyötä. Nukun katkonaisesti nykyisin ja herään sekaviin olotiloihin. 

Edelleenkään ei pihauksen pihausta isästä. Löydän aika paljon kiellettyjä ja piilotettuja vihan tunteita sitä ihmistä kohtaan; huoli ja suru ovat olleet enemmän pinnalla vaikka oikeasti hän on herättänyt valtavasti turhautumaa ja kiukkua käytöksellään. Jotain mitä hän on kaikin keinoin pyrkinyt välttämään olemalla kiva ja kiltti ja joustava. Kaikesta voi aina neuvotella. Ihminen, joka ei kestä rajoja eikä siis rakkauttakaan. Ei kestä lapsen turhautumista ja suuttumista, vaan ne on selitetty aina jostain ulkopuolisesta tekijästä lähtöisiksi, kuten ystävät tai huono koulupäivä. Koskaan ei käynyt mielessä, että hän voisi olla oikea vittupää. Näitä vanhempia riittää; "Kaikkemme olemme tehneet ja tässäkö kiitos!" Kyllä, tässä. Ja aika kauniissa käärepaperissa vielä kaiken lisäksi. 

Se on jännä paradoksi, mutta mitä enemmän ihminen yrittää olla jotain eikä hänellä ole siihen kykyjä, niin sen kauemmaksi hän ajautuu tavoitteestaan. Vanhempani yrittivät kai tehdä kaiken niin oikein ja hyvin ja ajattelivat olevansa niin turvallisia ja rakastavia että antaisivat meille hyvän lapsuuden. He olivat täysin sokeita sille, mitä me olisimme tarvinneet ja siten kasvatus ohjautui kai ennemmin heidän omista kokemuksistaan käsin. He kasvattivat meitä yrittäen vastata tosi asiallisesti omiin vaillejäämisen tunteisiinsa. He halusivat vanhemmat, jotka eivät juo - he eivät juoneet. Mutta olivat muutoin saavuttamattomissa. Eivätkö he kestäneet lapsiperheen arkea? Sitä, että omat lapset toivat esiin traumat, joita piti paeta? Siksikö he hakeutuivat uskonnon pariin, hakemaan vanhempia joita heillä ei ollut antamassa heille niitä eväitä joilla taas omat lapsensa kasvattaa... Usko ja seurakunnan struktuuri antoivat ne vastaukset tarpeeksi yksinkertaisina.

Alkaa nyt jo itseäkin kyllästyttää tämä samassa asiassa möyhiminen. Ensi viikolla ehkä jo jotain toisenlaista. Kai näitä asioita on käytävä kuitenkin päässään ja terapiassa läpi niin pitkään, että ne lukkiutuneet tunteet on saanut purettua... Jippii.

Vanhempien ehdoilla

Näin se vuosi rullaa eteenpäin ja tuntuu, että sitä olisi mennyt jo paljon pitemmästi kuin yhdeksän päivää. Asiat on karanneet taas pariksi päiväksi pois hyppysistä, ja tuntuu vaikealta tarttua taas niihin. Päivärutiinini menevät helposti sekaisin jos on vähäkään poikkeavaa ohjelmaa. Opiskeluissa olisi kovasti tekemistä, alkaa jo hiukan pelottaa seminaaritöiden palautukset.

Nyt on ollut onneksi hyvin hiljaista isäni suunnalta. Olen oikein tyytyväinen. Ensi kerralla kun menen käymään synnyinpaikkakunnallani, voi olla etten ehdi häntä tapaamaan. En siis toisin sanoen aio järjestää sitä aikaa. Tämä on sen vuoksi, että säästän itseäni ja protestoin hänen holhoavaa ja kietoutunutta tyyliään olla aikuisten lastensa vanhempi. Jotenkin hänen vittumaiset ja haitalliset tapansa ovat jääneet aina äitini avoimesti aggressiivisen tyylin varjoon, koska isä on niin rauhallinen ja kiltti. Ja totta kai kritisoi sitä, että kun naiset mieluummin haluavat jonkun juopon eikä sitä "kunnollista ja perheestään välittävää" miestä. Tähän on paha sanoa mitään, kun jos yrittää selittää että se riippuu silti siitä mitä se "kiltteys" ja "kunnollisuus" on, jos on sellainen tossukka joka ei osaa sanoa ja tehdä mitään eikä olla oma itsenäinen persoonansa, niin ei sellainen kyllä paljoa houkuttele. Minä miellän kiltin ihmisen sellaiseksi, joka on huomaavainen ja sillä on palikat päässään kohdillaan. Mutta nämä katkeroituvat ja riippuvaiset, itsensä kiltiksi mieltävät ihmiset ovat haastavia. 

En ihmettele, että passiivisiin ihmisiin menee hermot. Kuten isään. Aina pitää vastustaa kaikkea, mitään ei saa muuttaa, mitään ei saa laittaa pois, mihinkään ei ihmiset saa kehittyä ja muuttua. Ne uhkaavat hänen haurasta henkistä tasapainoaan. Hän pitäisi lapsensa mieluummin narun päässä, omassa näköpiirissään. Omia tarpeitaan palvelemassa, tekemässä hänen maailmastaan tarpeeksi pienen ymmärrettäväksi. Vain oma koti ja lapset. Lapset eivät saa kasvaa ja aikuistua eikä lähteä maailmalle, koska se saa hänet ahdistumaan niistä kaikista vaaroista, joihin hän ei voi vaikuttaa. Se muistuttaa häntä omasta haavoittuvuudesta.

On erittäin mukava olla lapsi, joka on haluttu helpottamaan aikuisen ahdistusta. Minä en saa olla minä, koska minulla on tarkoitus, ja se on olla vanhempia varten ja heidän ehdoillaan. Kaikki on pidetty tiukasti kotiin sidottuina, peloteltu maailman kauhuilla.

Isän on aika itsenäistyä, minä olen tehnyt sitä jo vuosia hiljalleen. Ajatuksen ja tunteen tasolla olen toki kiinni vanhemmissa, koska terapia on vielä keskeneräinen. Eihän se itsensä kanssa työskentely koskaan ole varsinaisesti valmista, mutta parempaan päin ollaan menossa. 

Kiitokset Minervalle kun lähestyit minua tunnustuksella! Minervan oma blogi on nimeltään Dating mr. D. Tuossa joskus lokakuulla (?) laitoin tunnustuksia eteenpäin, nyt taidan passata koska en ole oikein ajan kanssa ehtinyt uusiin blogeihin tutustua. Mutta laitetaan kuva vielä tähän, kun se on niin ihana ja jaetaan sitä eteenpäin kunhan ehditään :)

Jassoo, mitäs tänään. Terapiaa. Vähemmän ahdistusta kuin eilen. Ai niin, yöllä ajatukset nyrjähtivät aika pahasti, tuli sellainen nyt-mä-sitten-sekoan- tunne. Aika veikeä oikeastaan, ei pelottava. Eli tällä hetkellä uutena kokemuksena on ajatusten poikkoilu ja nopea "rullaaminen", järjettömät mielleyhtymät, oudot ajatukset. Tai paremminkin tunnen itseni todella oudoksi. Yöllä sitten jo hieman väsyneenä mulle tuli sellainen hetki, jolloin tunsin olevani niin kummallinen, vieras itselleni ja outo, että ajattelin seuraavan askeleen olevan luonnollisesti sekoaminen, jotkut harhat. Tämä on koettu ennenkin, muutama vuosi sitten pelkäsin tosissani psykoosin puhkeamista kun oireet sopivat niin hyvin sellaisiin ensi- tai esioireisiin. Niin ei käynyt, olen säästynyt psykoosilta. Tämä voi olla ihan tavallista dissosiaatiota. Palataan asiaan psykiatrin kanssa ensi viikolla, eiköhän siitä saa aineksia taas B-lausuntoon Kelaa varten. "Tarttis kolmannen vuoden, tiedätsä?".

Vittu, rauhoittavat on loppu. Onpa tietysti kun söin niitä joka päivä tuossa kuukausi sitten. En ole jaksanut tai ehtinyt viedä reseptiä uusittavaksi, ja ajattelin että kyllähän mä nyt kestän ihan ok, kun saan olla kotona rauhassa. Ai. Ai. Ai.

Tänään olen kuunnellut Husky Rescuen New light of tomorrow'ta. Siinä on jotain samaa surumielisyyttä ja soundia kuin eräässä kappaleessa, jonka kuulin lapsena. Se kappale edusti minulle... noh, joitain hämmentäviä ja kipeitä asioita. Tiettyä ihmistä, ja sitä kautta jotain vaiettua perhesalaisuutta.  Että jännät fiilikset tulee.

Uutta vuotta

Niin se vuosi vaihtui, kuuluu varmaan toivottaa hyvää uutta vuotta 2013. Itseäni ei jaksanut hirveästi kiinnostaa mitä vuodenvaihteessa tapahtui vai tapahtuiko mitään. Tuntui ihan ok:lta saada uusi kalenteri, tuntuu edes hieman siltä että voi koittaa tehdä jotain paremmin tänä vuonna. Muutoin en jaksa enää - tai ainakaan nyt, tällä kertaa - ajatella vuosia. Samankaltaisia päiviä ja samaa elämää, ei mitään uusia alkuja.  Aiemmin hahmotin elämäni hyvinkin vahvasti sykleissä tai jaksoissa. En nähnyt elämääni kokonaisvaltaisesti. Aina alkoi "uusi elämä", laihdutuskuuri tai muutoin vaan parempana ihmisenä olo. Nyt tiedän jo sen, että tämä on yksi ainoa elämä ja jokainen päivä on olennainen, sitä ei saa takaisin.

Tänä aamuna (klo 13) mietin, että tätäkö se masennus oli. Ei minkäänlaista halua nousta ylös ja on aivan voimaton olo. Päivällä mietin asiaa vielä lisää, ja huomasin että tämä viikko on oikeastaan ollut vähän alakuloinen ja masentava. Tai siis olen tuntenut niin vaikka periaatteessa kaikki on ok. Mutta jälleen olen saanut tehdä töitä sen eteen, että asiat hoituvat. Kaupassakäynti, tiskaus, pyykinpesu. En ole halunnut lähteä minnekään enkä nähdä ihmisiä. Hetki sitten käytyäni kaupassa tuntui taas siltä, että en kehtaa näyttäytyä julkisella paikalla. Aivan kuin minulla ei olisi siihen yhtälainen oikeus kuin kaikilla muillakin, ei minun tarvitse hävetä itseäni.

En häpeäkään, mutta en koe oikeutta olla olemassa. (Eli kai se kuitenkin on häpeää?) En jaksa olla olemassa tällaisina hetkinä, se on raskasta. Ajatukset pyörivät hirveää vauhtia aivan kummallisissa asioissa, sellaisissakin joilla ei ole minulle mitään merkitystä. Jumitin hetken - tai oikeastaan ajatus palasi aina uudelleen ja uudelleen - yhteen juorulehden uutiseen, jossa ihmiset heittävät lokaa toistensa niskaan niinkin vakavasta aiheesta kuin väkivalta - oliko sitä vai eikö sitä nyt ollut, rakastaako vai eikö rakasta. Saan tuollaisista asioista vain lisää bensaa omien ongelmieni vatvomiseen, koska olen ihan hämmentynyt siitä miten ihmiset ajattelevat sen mikä on totta ja mikä valetta. Ei se ole neuvoteltavissa oleva asia onko joku lyönyt enkä ymmärrä miten jotkut voivat valehdella asiasta. Eli yleistän tuollaiset kuulemani tai lukemani asiat koskemaan koko maailmaa ja minun henkilökohtaista maailmaani, ja se on merkki siitä että pitää tehdä asialle jotain.

Sitä on vaikea selittää miksi niin tapahtuu. Miksi ahdistun tai edes jään miettimään asioita, jotka eivät ole millään tavalla minuun liittyviä. Ehkä sillä on jotain tekemistä sen kanssa, että minä en muutoinkaan aina tiedä mikä on totta, hetkittäin todellisuus sumenee vaikka jokin osa minusta tietää miten asiat oikeasti ovat tai miten niiden pitäisi olla. Jotenkin olen onnistunut hämärtämään rajoja itseni ja muiden suhteen ja sitten kun kohtaan saman ilmiön jossain (töissä, lööpeissä), en enää osaa pitää sitä erillään itsestäni.

Jollain tapaa ajatus on siis harhautunut ja monet asiat vain työntyvät mieleen lupaa kysymättä. Ainoa mitä olen kyennyt tekemään on ollut pelien pelaaminen ja netissä pyöriminen. Aivan liian monta vahvaa tunnetta on ollut heräämässä, enkä halua sitä. Toisaalta tiedän, mitä minun pitää asioille tehdä, ja toivon ettei mikään sekoita minua pyrkimyksissäni.

Ensimmäisen maailman ongelmia. Ihanaa itseensä käpertymistä. Minun sukupolvellani on aikaa ja rahaa pyöriä kärsimyksissä, epäoikeudenmukaisuudessa. Vanhempieni sukupolvi taas on vielä paahtanut duunia heti nuoresta ihan eri tahtiin, silloin ongelmat on ratkaistu työnteolla. Joten helppohan heidän on heittää, että ota itteäs likka niskasta kiinni äläkä märise. Niin, osaltaan he ovat oikeassa, jossain kohtaa niin on tehtävä. Tein itsekin tänään sen valinnan, että jätin soittamatta ystävälleni vaikka tiesin että se saisi ajatukseni pois ikävistä asioista - ainakin hetkeksi. Olisin saanut puhua jonkun kanssa ja nauraa. Mutta valitsin toisin. Olen kai päättänyt olla tällä hetkellä katkera ja vihainen, ja koska minulla on sitä aikaa ja rahaa niin jatkan samalla linjalla.

Terapiaa alkaa taas joulutauon jälkeen. Katsotaan mitä saadaan aikaiseksi.