Näin se vuosi rullaa eteenpäin ja tuntuu, että sitä olisi mennyt jo paljon pitemmästi kuin yhdeksän päivää. Asiat on karanneet taas pariksi päiväksi pois hyppysistä, ja tuntuu vaikealta tarttua taas niihin. Päivärutiinini menevät helposti sekaisin jos on vähäkään poikkeavaa ohjelmaa. Opiskeluissa olisi kovasti tekemistä, alkaa jo hiukan pelottaa seminaaritöiden palautukset.
Nyt on ollut onneksi hyvin hiljaista isäni suunnalta. Olen oikein tyytyväinen. Ensi kerralla kun menen käymään synnyinpaikkakunnallani, voi olla etten ehdi häntä tapaamaan. En siis toisin sanoen aio järjestää sitä aikaa. Tämä on sen vuoksi, että säästän itseäni ja protestoin hänen holhoavaa ja kietoutunutta tyyliään olla aikuisten lastensa vanhempi. Jotenkin hänen vittumaiset ja haitalliset tapansa ovat jääneet aina äitini avoimesti aggressiivisen tyylin varjoon, koska isä on niin rauhallinen ja kiltti. Ja totta kai kritisoi sitä, että kun naiset mieluummin haluavat jonkun juopon eikä sitä "kunnollista ja perheestään välittävää" miestä. Tähän on paha sanoa mitään, kun jos yrittää selittää että se riippuu silti siitä mitä se "kiltteys" ja "kunnollisuus" on, jos on sellainen tossukka joka ei osaa sanoa ja tehdä mitään eikä olla oma itsenäinen persoonansa, niin ei sellainen kyllä paljoa houkuttele. Minä miellän kiltin ihmisen sellaiseksi, joka on huomaavainen ja sillä on palikat päässään kohdillaan. Mutta nämä katkeroituvat ja riippuvaiset, itsensä kiltiksi mieltävät ihmiset ovat haastavia.
En ihmettele, että passiivisiin ihmisiin menee hermot. Kuten isään. Aina pitää vastustaa kaikkea, mitään ei saa muuttaa, mitään ei saa laittaa pois, mihinkään ei ihmiset saa kehittyä ja muuttua. Ne uhkaavat hänen haurasta henkistä tasapainoaan. Hän pitäisi lapsensa mieluummin narun päässä, omassa näköpiirissään. Omia tarpeitaan palvelemassa, tekemässä hänen maailmastaan tarpeeksi pienen ymmärrettäväksi. Vain oma koti ja lapset. Lapset eivät saa kasvaa ja aikuistua eikä lähteä maailmalle, koska se saa hänet ahdistumaan niistä kaikista vaaroista, joihin hän ei voi vaikuttaa. Se muistuttaa häntä omasta haavoittuvuudesta.
On erittäin mukava olla lapsi, joka on haluttu helpottamaan aikuisen ahdistusta. Minä en saa olla minä, koska minulla on tarkoitus, ja se on olla vanhempia varten ja heidän ehdoillaan. Kaikki on pidetty tiukasti kotiin sidottuina, peloteltu maailman kauhuilla.
Isän on aika itsenäistyä, minä olen tehnyt sitä jo vuosia hiljalleen. Ajatuksen ja tunteen tasolla olen toki kiinni vanhemmissa, koska terapia on vielä keskeneräinen. Eihän se itsensä kanssa työskentely koskaan ole varsinaisesti valmista, mutta parempaan päin ollaan menossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti