... tai sitten vain jossain päin ankeaa talvista Suomea. Ikävä kyllä. Jonnekin lämpimään olisi kiva lähteä, nauttimaan vaan olemisesta. Täällä kotona on aika kurjaa tällä hetkellä.
Valvon jälleen. Olen saanut jokin aika sitten uudet lääkkeet, mutta en ole testannut niitä vielä kun en ole muka päässyt apteekkiin. Outoa käytöstä minulta, mutta ehkä olen oikeasti ollut niin kiireinen.
Nyt pitäisi alkaa täytellä kolmannen vuoden terapiahakemusta. Tai nyt ja nyt, jos sen saan tämän kuukauden aikana jätettyä niin oikein hyvä. Se on sitten viimeinen kun kolmas terapiavuosi lähtee maaliskuussa. Uskomatonta, että kohta tulee kaksi vuotta terapian aloittamisesta. On aika vaikea muodostaa jotain kuvaa ja käsitystä siitä, jotain on tapahtunut, mutta en osaa ainakaan yhtäkkiä eritellä että mitä. En löydä sanoja.
Sain taas psykiatrilta masennusdiagnoosin, eli pisteet heilahtivat sinne keskivaikean puolelle. Tiedostan olleeni nyt muutaman viikon alakuloinen ja aamuisin... no, masentuneisuuteen taipuvainen. En tiedä tuleeko se diagnoosiksi B-lausuntoon, vai tuleeko sinne kenties vielä ihan jotain muuta. Epävakaisuus ei sieltä varmastikaan lähde mihinkään.
Nyt tällä nimenomaisella hetkellä olen kuitenkin ihan rauhallinen ja levollinen. Jotkin palikat löysivät ainakin hetkeksi paikkansa, mutta silti uni ei tule. Mietin sellaistakin vaihtoehtoa, että onko tämä valvominen jotain takauman tyyppistä; odotan isää kotiin sen reissuilta enkä nukahda ennen kuin kello menee jo aamuyötä. Nukun katkonaisesti nykyisin ja herään sekaviin olotiloihin.
Edelleenkään ei pihauksen pihausta isästä. Löydän aika paljon kiellettyjä ja piilotettuja vihan tunteita sitä ihmistä kohtaan; huoli ja suru ovat olleet enemmän pinnalla vaikka oikeasti hän on herättänyt valtavasti turhautumaa ja kiukkua käytöksellään. Jotain mitä hän on kaikin keinoin pyrkinyt välttämään olemalla kiva ja kiltti ja joustava. Kaikesta voi aina neuvotella. Ihminen, joka ei kestä rajoja eikä siis rakkauttakaan. Ei kestä lapsen turhautumista ja suuttumista, vaan ne on selitetty aina jostain ulkopuolisesta tekijästä lähtöisiksi, kuten ystävät tai huono koulupäivä. Koskaan ei käynyt mielessä, että hän voisi olla oikea vittupää. Näitä vanhempia riittää; "Kaikkemme olemme tehneet ja tässäkö kiitos!" Kyllä, tässä. Ja aika kauniissa käärepaperissa vielä kaiken lisäksi.
Se on jännä paradoksi, mutta mitä enemmän ihminen yrittää olla jotain eikä hänellä ole siihen kykyjä, niin sen kauemmaksi hän ajautuu tavoitteestaan. Vanhempani yrittivät kai tehdä kaiken niin oikein ja hyvin ja ajattelivat olevansa niin turvallisia ja rakastavia että antaisivat meille hyvän lapsuuden. He olivat täysin sokeita sille, mitä me olisimme tarvinneet ja siten kasvatus ohjautui kai ennemmin heidän omista kokemuksistaan käsin. He kasvattivat meitä yrittäen vastata tosi asiallisesti omiin vaillejäämisen tunteisiinsa. He halusivat vanhemmat, jotka eivät juo - he eivät juoneet. Mutta olivat muutoin saavuttamattomissa. Eivätkö he kestäneet lapsiperheen arkea? Sitä, että omat lapset toivat esiin traumat, joita piti paeta? Siksikö he hakeutuivat uskonnon pariin, hakemaan vanhempia joita heillä ei ollut antamassa heille niitä eväitä joilla taas omat lapsensa kasvattaa... Usko ja seurakunnan struktuuri antoivat ne vastaukset tarpeeksi yksinkertaisina.
Alkaa nyt jo itseäkin kyllästyttää tämä samassa asiassa möyhiminen. Ensi viikolla ehkä jo jotain toisenlaista. Kai näitä asioita on käytävä kuitenkin päässään ja terapiassa läpi niin pitkään, että ne lukkiutuneet tunteet on saanut purettua... Jippii.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti