Kyllä sinua rakastan, mutta...

Mietin aiemmin tällä viikolla miten lapsuudenperheessä harrastettiin kaksoissidosviestintää. En ole ehkä aiemmin sitä sanaa osannut käyttää, mutta sitähän se oli: vanhemmpat sanoivat rakastavansa meitä lapsia, mutta samalla antoivat ymmärtää kuinka se sama rakkaus aiheutti heille pelkoja ja ahdistusta - sekä pakon olla yhdessä ihmisen kanssa, jota ei rakastanut. Isäni kertoi suoraankin joskus halunneensa vain lähteä ja jättää kaikki. En osaa sanoa minkä ikäinen tuon kuullessani olin, mutta se ahdisti minua. Olisin toivonut vanhempien joko olleen paljastamatta ajatuksiaan toisistaan tai sitten rehellisesti eronneen kun perhe kerran niin ahdisti. Vanhempani eivät saaneet iloa toistensa kanssa olemisesta, me niin kovin rakkaat ja toivotut lapset olimme lopulta lukinneet heidän saman katon alle ja kahlinneet toisiinsa. Meidän vuoksemme piti asua yhdessä ja pyörittää arkea. Ilman meitä he olisivat varmasti eronneet. En vieläkään ymmärrä miksi he halusivat sanoa meille, että eivät rakasta toisiaan, mutta rakastavat meitä. He eivät koskaan olleet lähekkäin, eivät halanneet tai suudelleet. 

Olen surullinen ja vihainen yhtä aikaa. Pettynytkin. Kun olen kokenut sen välinpitämättömyyden ja etäisyyden mitä vanhempien välillä oli, enkä saanut heiltä huomiota ja tukea kasvaessani, tunnen olevani arvoton ja epäviehättävä. Minussa ei ole kerrassaan mitään mikä jaksaisi ylläpitää kenekään kiinnostusta paria tapaamiskertaa pitemmälle. Koen olevani tyhjä sisältä, vailla tarkoitusta ja merkitystä. Hapuilen elämässä ilman päämäärää ja suuria tavoitteita. Olisin tyytyväinen muutoin, ei mielestäni elämän tarvitse ollakaan mitään juuri arkea kummenpaa, mutta se tyhjyys ja kokemus siitä ettei ole arvokas. Ne ovat suuria ongelmia, enkä tiedä kuinka pitkän terapian tarvitsen niiden eheyttämiseen. 

Mene suoraan vankilaan...

Viikon loppupuolella kävin läpi hetkellisesti täydellisen romahduksen. Sellaista ei todellakaan ollut näköpiirissä, vaikka ei syksy nyt mitenkään suoranaisesti valoisakaan ole ollut. Eräänä iltana vain tuntui kuin olisi välähtänyt se kuuluisa salama kirkkaalta taivaalta, ja tuntui että asioita alkoi täysin yllättäen pirstoutua päässäni. Olen yrittänyt vaivalla kasata tiettyjä onnellisuuden illuusioita ja mielikuvia, mutta yön pimeydessä ne alkoivat yksitellen poksahdella rikki. Tunsin kaiken vyöryvän ylivoimaisena ylitseni, koin olevani niin surkea ja menetetty tapaus, joka ei koskaan tule olemaan hyväksytty ja rakastettu. Sillä hetkellä, tai oikeastaan noin pariin päivään, oli vaikea nähdä valoa yhtään missään.

Minä ja maailma ei edelleenkään pelata yhteen. Se käy tuollaisina hetkinä selväksi. Olen pohtinut olisiko kyseessä jokin traumatisoitumiseen liittyvä takauma, jossa olen niin sekaisin kun en tiedä kuka olen ja epäilen ettei elämästäni tule mitään. Sellaista sekavan teinin pelkoa siitä, että joutuu helvettiin kun hylkää uskon. Hylkäämällä uskon hylkää myös kaiken tietämänsä hyvän, ja ottaa vastaan maailman jossa ihmiset ovat pettureita, hyväksikäyttäjiä, armottomia ja julmia. Maailma, jossa kukaan ei rakasta minua.

Hetkellisestä romahduksesta huolimatta, viikonloppu on ollut nousujohteista. (Muuta suuntaa ei kyllä olisi ollutkaan, mutta onneksi en jäänyt siihen murheeseen ja toivottomuuteen kiinni.) Arki tuntuu ihan kohtalaiselta, ja koitan mennä päivä kerrallaan. Olen voimaantunut uudesta harrastuksestani niin, että haluaisin kokeilla jotain lisää. Sille en varmaan mitään voi, että katseeni kääntyy välillä väkisinkin menneisyyteen, ja suren sitä suuresti. Myös tulevaisuus pelottaa, en osaa suhtautua siihen luottavaisesti ja avoimin mielin. Harvoin siteeraan raamattua, mutta tässä yhteydessä: suurin niistä on rakkaus. Mitä on elämä ilman rakkautta? Niinpä. Minulle se ei ole elämisen arvoista. Muut ihmiset, harrastukset, opiskelut. Mikään ei koskaan täytä sitä tyhjiötä. Enkä haluaisi elää tyhjää, merkityksetöntä elämää.

Annan anteeksi

Uusi lähestymistapa tunnekoukkuihin ja urautuneisiin ajatuksiin. Joka ilta nukkumaan mennessä lausun ääneen anteeksiannon minua jollain tapaa loukanneille ihmisille. Olipa heidän loukkauksensa ollut tahallinen tai tahaton. Samoin annan anteeksi itselleni, ainakin sanallisesti. Toimii, vaikka aluksi pöljältä tuntuikin. Tällä tavoin koen kuitenkin olevani oikeutettu omiin tunteisiini, ja käsittelen asian siltä päivältä. Olen valinnut kaksi sellaista henkilöä, jotka ovat eniten mielessäni tällä hetkellä. Heidän ajattelemisensa syö paljon aikaani ja energiaani. Ehkä vapaudun heidän ajattelustaan ja armahdan oman mieleni tällä tavoin, antamalla anteeksi. Hyväksymällä, että he loukkasivat ja siitä huolimatta minun täytyy mennä eteenpäin eikä märehtiä omissa ajatuksissani ja jossitteluissani aivan kuin pääni sisällä korjaisin asiat. Enää ei ole mitään korjattavaa, se on hyväksyttävä.

Aloin kunnolliseksi ihmiseksi

Siirsin palkasta osan säästöön. Join vain kaakaon valkosuklaalla ja söin muutoin terveellisesti. Makasin sohvalla vain neljä tuntia. Jatkoin gradun kirjoittamista. Lähetin viestejä ystäville. 

Olisi ollut taas miljoona syytä tehdä nämä asiat toisin. Olisin voinut ajatella, että tällä alipalkkauksella aivan sama mihin vähäiset roponi menevät, menkööt sitten viinaan yhdellä kertaa. Sama kaikki-tai-ei-mitään- ajattelu pätisi syömiseenkin: pilasin jo päivän herkulla ja oikeastaan koko viikonkin, kaupasta saa hyllymetreittäin suklaata joten sinne siis. Opiskelu ei kannata enää kun kaikki on jo vituillaan, unohdan gradun taas ja jatkan makaamista. Sohva on pehmeä, niin minäkin. Ystävätkään eivät oikeastaan välitä, niillä on kaikilla jo perheet.

Voisi kuvitella, että tässä iässä osaisi jo tunnistaa omat tyhmät ajatusvirheensä. No eipä kyllä oikeastaan. On vaikea erottaa omaa sisäistä tunnetilaa todellisuudesta, siis realiteeteistä ja kohtuudesta. Päästän helposti pelot ja katastrofiajattelun valloilleen. Yksi yleisimmistä vääristymistäni on se, että "tiedän" ihmisten "tietävän" millainen luuseri olen. He voivat nähdä, kuulla tai lähestulkoon haistaa sen minusta. Ihmiset huomaavat miten epäkiinnostava, epätoivoinen, epävarma, tyhmä ja kaksinaamainen olen. Siinäpä lyhyt kuvaus minusta muiden ihmisten silmin.

Mutta koska aloin tänään kunnon ihmiseksi, lopetan tämän vellomisen. Ainakin hetkeksi. Olisipa energiaa työstää näitä ajattelunvääristymiä joka päivä, mutta kaikki turruttava tuntuu vetävän työpäivän jälkeen puoleensa. Mutta onneksi on kuitenkin tällaisia päiviä edes joskus, kuten tänään. Peli ei ole menetetty.