Vuosi sitten

Aloitin blogin vuosi sitten ja aika on mennyt hurjan nopeaa. Olin silloin juuri eronnut ja lopettamassa lyhytpsykoterapiaani. Tiesin, että voisin hakea Kelan tukemaan pitkään terapiaan ja se helpotti kovasti. Aloin uskoa siihen että kyllä asiat ja elämäni voivat vielä järjestyä. 

Niin ne ovat järjestyneetkin. En enää ole samalla tavalla ihmeissäni jokaisesta aamusta ja päivästä jolloin ei satu tai masenna; en ole ollut masentunut enää tänä vuonna joten voisin sanoa että minulla on se sama perustila joka päivä.(Siis sen masentuneisuuden suhteen) Ahdistusta on edelleen. Voin olla hetkittäin vittuuntunut ja paniikissakin ja kauhulla repostan sitä tänne blogiin, mutta masentunutta mielialaa ei ihan oikeasti ole niitä pieniä suvantoja lukuunottamatta.

Vuoden aikana on tapahtunut pään sisällä paljon. Ehkä tärkeimmät asiat joita olen pohtinut ja oppinut: vastuunottaminen omasta elämästä ja tekemisistä sekä onnellisuus. On mahdollista oppia reagoimaan pahaan oloon jollain tapaa rakentavasti ja hyvin. On oikeus olla onnellinen ja "tarttua hetkeen". Arjestakin on mahdollista nauttia, jopa niistä jutuista jotka tuntuvat ensin ikäviltä. Jos vain keskittyy siihen hetkeen eikä anna mielensä vaeltaa jossain muussa.

Mutta minun tarvitsee päästä pois täältä missä nyt olen. On pakko päästä takaisin omaan elämään ja tärkeisiin ihmissuhteisiin. Nyt on huono vaihe viettää aikaa lapsuudenkodissa eikä pää kestä sitä. Täällä masentuisin, näiden ihmisten seurassa masentuisin. Ahdistuisin ja sitten alkaisin taas skitsoilla sisimmässäni. Päässä olisi taas monia eri ääniä jotka kävisivät vuorokeskustelua huutamalla, haukkumalla, lyömällä, ivaamalla, satuttamalla ja syyllistämällä toisiaan. Olisin vuoronperään jokainen niistä. Sitten ei voisi enää käydä missään, ei voisi puhua kellekään. Olisi vain istuttava yksin omassa huoneessaan koska olisi pakko hiljentää ristiriitaiset tunteet, reaktiot ja äänet.

Kotiin, omaan kotiin :)

Blääh blääh

Ei kestä pää ajatella toisia ihmisiä. Mikä siinä oikein on, että tulee huono omatunto kaikesta. Niin paljon, että lopulta palaa sulake ja alan dissosioida ja ylikompensoida. Patologista surua, surua vuodesta vittu perkele toiseen. Kyllä, siitä kierteestä ei pääse irti. Aina lähtee pohja alta pois, juuri kun luuli päässeensä sinuiksi asioiden kanssa niin alkaa uusi kierros.

En enää edes jaksa yrittää selittää itsellenikään miksi olen outo. Sairas ja outo. Miksi unohdin ottaa tarvittavat mukaan, voi hyvänen aika.. Rauhoittavia olisi tarvinnut jo useamman kerran takaamaan onnen tunteen. Olen käyttänyt niitä viimeksi ehkä syyskuussa, joten ei tullut sitten varmaan mieleen pakata niitä mukaan tänne helvetin käärmeenpesään matkustamista varten. Olen ihan tolpillani, ei paniikkikohtauksia vain halu turruttaa itsensä, uinua jossain pumpulissa. En kestä tätä kahtiajakoa, välillä vihaan täällä kaikkea mutta sitten taas onkin jotain kivaa ja tunnen helvetillistä syyllisyyttä siitä miten olen ajatellut vanhemmistani ja kaikesta pahaa. Kaksi ääripäätä, en muistanut että tämä oli näin rankkaa.

Pääsen kuitenkin kohta pois, omaan elämääni ja kotiin. Pääsen paijaamaan ja paijattavaksi. Voin olla taas iloinen.

Kohta alkaa kilahdella

Päässä alkaa kohta kuulua helinää, huminaa, kuohuntaa ja jyrinää jos en pääse pois tästä vitun perheestä ja olotilasta. Joululoma on ollut siinä rajoilla että kestänkö tätä. Aikuisten oikeasti jos yrittäisin kestäisin varmasti, mutta minusta tulee ihan yhtä naurettavan lyhytpinnainen ja epäjärjestynyt ihminen kuin kaikki muutkin hullut tässä yhteenliittymässä jota perheeksi kutsutaan.

Ensinnäkin: kommunikointi tapahtuu - jos sitä tapahtuu - "jäkättämällä", vittuilemalla, tiuskimalla tai sitten syyllistävällä äänensävyllä. Tähän saakka varmasti puolet viestinnästä on ollut jollain tavalla todella negatiivista ja elämä on ollut aivan sekavaa. Vanhemmat eivät ole sekaisin oikeasti, täällä vain on läsnä se kaikki epäluottamus ja epäloogisuus, negatiivisuus ja murjottaminen joka teki lapsuukodissa asumisen traumaattiseksi.

Esimerkki vanhempien keskinäisistä väleistä: äiti lähtee käymään jossain omilla menoillaan, isä jää vahtimaan lasta, lapsi loukkaa itsensä -> isä murjottaa äidille ja pistää tämän menoilla käymisen syyksi että on tapahtunut haaveri. Eikä edes lohduta lasta vaan istuu katsomassa tv:tä kun äiti tulee takaisin ja lapsi itkee yksin huoneessa kasvot veressä.

Paniikki. Kaikista pienistäkin asioista saadaan paniikki ja kohtaus. Asioihin ei suhtauduta sillä tavoin, että kyllä tämä on hoidettavissa, ei hätää. Isän pitää alkaa pienistäkin jutuista vouhkasta ja stressata sekä tietenkin aloittaa se jo hyvissä ajoin jos vaikka pitää jotain tehdä. Minun tekisi mieleni kirkua, että älä saatana tule siihen hermostuttamaan ihmisiä ja painu vittuun siitä. Tunnistan omanneeni täsmälleen näitä hänen piirteitään muuttaessani pois kotoa lukion jälkeen: ainainen paniikki kaikkeen tekemiseen ja ulkomaailmaan liittyvää kohtaan, jatkuva epäluulo. Elämään ei voinut suhtautua sillä tavoin että katsotaan mitä tulee vastaan, vaan kaikkea piti jännittää, kavereiden saamista ja muutoinkin ihmisiin tutustumista. 

Ei ei jaksa. Sisaruksista on tullut myös ... meistä kaikista on tullut levottomia ja kykenemättömiä asettumaan aloilleen rakentamaan elämäänsä. Jokaisella on oma pakokeinonsa tästä maailmasta.

Keskipäivän haltija

Olen "aina" sanonut etten halua lapsia. Silti olen aina myös arvostellut kärkkäästi vanhempia - niin omia kuin vieraitakin. Aivan liian monet huonot ihmiset tekevät lapsia, joko tyhmyyttään ja vahingossa tai muutoin vain. Tätä faktaa ei vaan saa sanoa ääneen. Koska lapsi on kyseenalaistamaton oikeus kaikille - myös kelle tahansa idiootille ja lajinsa häpäisevälle yksilölle. Lapsia vain tehdään, omaa vanhemmuutta näennäisesti pohditaan mutta ei tehdä sitä mitä olisi jo alunperinkin pitänyt tehdä: pohtia omia motiiveja haluta lapsia.

Lapsista vapaat ihmiset vanhemmat tyrmäävät sanomalla, että vain vanhemmat voivat ymmärtää näitä asioita eikä muilla ole oikeutta arvostella vanhempia. Huomatkaa ilmaus lapsista vapaa - joku käyttäköön sanaa lapseton. Minä arvostelen omia vanhempiani estoitta, siitä huolimatta että he ovat tehneet monia asioita hyvin. Mutta en voi valehdella siitä tosiasiasta että he ovat osaltaan edesauttaneet minun elämäni vaikeuksia. Osan he ovat varmasti tehneet silkkaa naiiviuttaan (kuten varmasti useimmat äidit ja isät) ja osan taas voimatta omille luonteilleen mitään. 

Miksi innostuin aiheesta joulupäivänä? Luin Julia Franckin kirjan Keskipäivän haltija. Se kertoo saksalaisesta Helenestä, joka toisen maailmansodan jälkeen jättää n.7-8 vuotiaan poikansa juna-asemalle palaamatta koskaan hakemaan tätä. Kirja kertoo Helenen tarinaa lapsuudesta aikuisuuteen saakka. Kirja kertoo ihmissuhteiden vääristyneestä dynamiikasta: miten Helenen ja hänen siskonsa Marthan äiti on mielisairas jäätyään suremaan kuolleita poikiaan, isä palvoo vain puolisoaan ja henkisen väkivallan ja yksinäisyyden seurauksena (?) Helene ja Martha ajautuvat turvautumaan toisiinsa ja heidän keskinäinen suhteensa saa myös seksuaalisia sävyjä. Kirja on minun makuuni sävyltään ummehtunut, henkilöihin ei pääse syvälle. Jollain tapaa he jäävät etäisiksi, ja huomasin joutuvani täydentämään lukemaani omassa päässäni enemmän mitä yleensä kaunokirjallisilta teoksilta toivon. Toivon tunteilla mässäilyä, niissä uimista ja sukeltelemista. Värikästä kuvailua. Mutta onko lapsen kauhu juuri tätä mistä kirjassa puhuttiin: eleetöntä, mykkää kauhua? Aikuisen silmittömän raivon alle jäämistä ja tuhoutumisen pelkoa?

Tällä hetkellä omasta elämästäni ovat kaikonneet ihmiset joille voisin asioistani uskoutua. Toisaalta ei heitä ole koko elämäni aikana ollut kuin muutama. Olen miettinyt sitä tulenko koskaan toipumaan kokonaan ehjäksi ihmiseksi niin että sekoamisen tunteet jäisivät pois. Eihän sitä toki kukaan huomaa jos poistun itsestäni, kauas jonnekin tavoittamattomiin. Se on pelottava tunne, ja kertoo siitä että jotain on vakavasti vialla. Ihmisen ei kuulu enää aikuisiällä dissosioida sillä tavoin. Nuoruudessa sitä tapahtuu ihan ei-patologisillekin yksilöille eikä tee kenestäkään sairasta. Ajattelin jo eilen että ilmoitan psykiatrille olevani sairausloman tarpeessa sillä pelkään romahtavani kasaan vielä joskus. Opiskelun vaativuus ja kasvavat paineet stressaavat eikä se tee hyvää. Toisaalta tiedän keinot millä voisin hillitä ja hallita stressiä. Ottamalla rennosti ja vähentämällä niitä tavotteita joita olen itselleni asettanut. Toisaalta Kela kyselee opintosuoritusten perään. Vituttaa.

Vielä pari vuotta sitten... ei anteeksi vaan vielä hieman kauempana menneisyydessä... ehkä kolme vuotta sitten olin varma etten tule elämään kovin paljoa yli 30-vuotiaaksi. En nähnyt itselleni tulevaisuutta, olin valmis myöntämään häviöni ja sen että minulla ei ollut voimia haluta elää. Kaksi vuotta sitten en enää tiennyt miten elää edes siinä hetkessä. On mielenkiintoista miten ihmisen muistista voi pyyhkiytyä asioita pois. Kuulen niin usein tarinoita ja tapahtumia ensimmäisiltä yliopistovuosiltani jotka ovat aivan vieraita. Muistan vain välähdyksiä sieltä täältä. En tunnista itseäni muiden kertomuksista, en tiedä kuka olen ollut. Olen elänyt suurimman osan aikaa syvässä uupumuksessa ja dissosiaatiossa, jolloin tapahtumia ei pysty painamaan mieleensä. Niitä ei voi palauttaa muistiin, ei ilman apukeinoja. Tämä blogi on osa omaa surutyötäni sen suhteen että olen menettänyt paljon asioita, ja tiedän että tässä maailmassa on myös muita - liikaa - ihmisiä jotka ovat kokeneet saman. Jos kokemuksien pukeminen sanoiksi jotain auttaa, se on hyvä. Yksinäisyys on paha helvetti, se on hylkäämistä ja jättämistä. Jos tietää jonkun kokeneen saman, se auttaa oman elämänsä kestämisessä. Jännää, en tiedä mistä se johtuu.

Joululomalle

Viimeinen terapiakerta ennen kuin joululoma alkoi: Totesin, että en ole taaskaan edennyt opinnoissani syyslukukauden aikana kuten olisin toivonut, etenen etanan vauhtia. Olen kuluttanut itseni loppuun työllä, jota tein ensimmäiset opiskeluvuodet. Ensimmäinen vuosi, 60 op ja 3-6 päivää viikossa töitä. Ei ehkä äärimmäisyyttä jollekin, mutta miksi äärimmäisyyttä pitäisi ihannoidakaan? Täysipäiväisen opiskelun ohella  tuollainen työssäkäynti on aivan liikaa. Nyt on aika hengähtää, ja terapeuttini "antoi luvan" vain olla. Masennuksen ja uupumisen jälkeen on helppo uupua uudelleen.

Elämä tuntuu tällä hetkellä hieman tyhjältä. Pienen pieniä epävakailuja ja kiinnihitsaamisia tapahtuu arjessa, ja jälleen se yksi: dissosiaatio. Tunteet turtuvat ja kaikkoavat, minä olen vain kuori. En tiedä miten voisin elää läheisessä ihmissuhteessa normaalisti. Voinko elää sellaisessa ollenkaan, en tiedä. Huolehdin aiemmin liikaa huomisesta, nyt en yhtään. Mutta miten voisi osata olla huoleton oikealla, vastuuntuntoisella tavalla?

Kirjoittelen tänne välillä varmasti aivan mitä sattuu. Yhtenä hetkenä ajattelen yhtä, toisena toista. Pystyn siis pomppimaan eri moodeissa luontevasti. Saatan unohtaa mitä olen jostain aiheesta X ajatellut muutama viikko sitten; näen siinä vain tietyt puolet jotka ovat peräisin sen hetken tuntemuksista. Minun on välillä vaikea pitää kiinni sovitusta, enkä osaa olla kovin "suoraselkäinen". Nyt olen kyllä omasta mielestä parantanut tässä asiassa suoriutumista, pääsen sovittuina aikoina tapaamisiin, en peru juttuja viime hetkellä. Häpeän sitä millainen olen, ja kiukustun itselleni kun en saa hoidettua asioita oikeina aikoina ja sen jälkeen minulle onkin aivan sama miten asiat menevät. Hetken verran. Muistan pikku tyttönä pakkomielteeni siihen miten soittoläksyt piti osata soittaa täydellisesti. Jos tein virheen -vaikka 5 sivuisen kappaleen viimeisellä rivillä- se piti aloittaa alusta. Kyllä vain. Turhauduin muuten niin että en saanut happea. Aikuisena tämä ihmeellinen epäolennaisuuksiin takertuminen näkyy siinä että hion typeriä yksityiskohtia jotka ovat sillä hetkellä tärkeitä ja unohdan muun. Enää ei tarkkuus ja kärsivällisyys riitä alkaa sitten korjaamaan mokia vaan annan asian olla, eipä se niin tärkeää olekaan.

Joulusta en jaksa niin välittää tänä(kään) vuonna. Se tarkoittaa kyllä lomaa, löhöämistä ja syömistä. Eli sitä samaa mitä "normi" elämäni muutenkin tarjoaa minulle :) Olen jo haudannut haaveeni siitä, että isän kanssa voisi olla välitöntä ja mukavaa, koska hermostun hänen persoonaansa niin herkästi. Enkä osaa sille tehdä itse mitään. Siis reaktioilleni. Joulu menköön kuten menee, yritän peittää turhautumiseni. On kuitenkin kiva antaa lahjoja perheelle ja varmaan myös saadakin niitä itse.

Toivotan hyvää joulua sitä kaipaaville ja muille totean että yrittäkää kestää ;)

Aika kuluu ja hirviöt mönkivät uniin

Minulle puhkeaa kohta ikäkriisi. Yritän elää ikäiseni elämää samalla kun käsittelen mielessäni elämätöntä ja ulkopuolista nuoruutta. Ahdistusta en enää siitä asiasta koe, mutta paljon surua kylläkin. Olen tajunnut että tämä on ainutkertainen elämäni, koko ajan taakse jää päiviä joita ei saa takaisin. Siinä ei olisi mitään vikaa, jos olisi päässyt alunperin sen elämän kelkkaan, mutta tässä tilanteessa. Koen tulevani jatkuvasti jälkijunassa kaiken suhteen.

Näen unia asioista, joita minun pitäisi alkaa ehkä kohta tehdä. Minun pitäisi valmistua ja vakiintua. En tiedä mitä minun elämäni sisältö tulee olemaan kun saan paperit käteeni. Opiskeluyhteisö jää taakse ja kuinka moni ystävä todella jää elämääni. En tiedä miten ihmiset selviävät elämän siirtymävaiheista - itse ainakin olen niissä hirvittävän huono. Pohdin juuri eilen sitä, että minulle ongelmat tulevat nimenomaan näissä siirtymäkohdissa eli silloin kun olen vaihtanut koulua ja/tai muuttanut. Masennus iskee kun elämän struktuurit ovat kadonneet.

Tänä vuonna olen kovasti opetellut sitä miten eletään hetkessä, ja unohdetaan energiaa vievät turhat asiat. Nyt olisi kuitenkin taas aika miettiä ehkä hieman laajemmin ja kauaskantoisemmin mitä elämältään haluaa ja tehdä päätöksiä sen suhteen. Pelkään vaan tekeväni päätöksiä joita kadun.