Aloitin blogin vuosi sitten ja aika on mennyt hurjan nopeaa. Olin silloin juuri eronnut ja lopettamassa lyhytpsykoterapiaani. Tiesin, että voisin hakea Kelan tukemaan pitkään terapiaan ja se helpotti kovasti. Aloin uskoa siihen että kyllä asiat ja elämäni voivat vielä järjestyä.
Niin ne ovat järjestyneetkin. En enää ole samalla tavalla ihmeissäni jokaisesta aamusta ja päivästä jolloin ei satu tai masenna; en ole ollut masentunut enää tänä vuonna joten voisin sanoa että minulla on se sama perustila joka päivä.(Siis sen masentuneisuuden suhteen) Ahdistusta on edelleen. Voin olla hetkittäin vittuuntunut ja paniikissakin ja kauhulla repostan sitä tänne blogiin, mutta masentunutta mielialaa ei ihan oikeasti ole niitä pieniä suvantoja lukuunottamatta.
Vuoden aikana on tapahtunut pään sisällä paljon. Ehkä tärkeimmät asiat joita olen pohtinut ja oppinut: vastuunottaminen omasta elämästä ja tekemisistä sekä onnellisuus. On mahdollista oppia reagoimaan pahaan oloon jollain tapaa rakentavasti ja hyvin. On oikeus olla onnellinen ja "tarttua hetkeen". Arjestakin on mahdollista nauttia, jopa niistä jutuista jotka tuntuvat ensin ikäviltä. Jos vain keskittyy siihen hetkeen eikä anna mielensä vaeltaa jossain muussa.
Mutta minun tarvitsee päästä pois täältä missä nyt olen. On pakko päästä takaisin omaan elämään ja tärkeisiin ihmissuhteisiin. Nyt on huono vaihe viettää aikaa lapsuudenkodissa eikä pää kestä sitä. Täällä masentuisin, näiden ihmisten seurassa masentuisin. Ahdistuisin ja sitten alkaisin taas skitsoilla sisimmässäni. Päässä olisi taas monia eri ääniä jotka kävisivät vuorokeskustelua huutamalla, haukkumalla, lyömällä, ivaamalla, satuttamalla ja syyllistämällä toisiaan. Olisin vuoronperään jokainen niistä. Sitten ei voisi enää käydä missään, ei voisi puhua kellekään. Olisi vain istuttava yksin omassa huoneessaan koska olisi pakko hiljentää ristiriitaiset tunteet, reaktiot ja äänet.
Kotiin, omaan kotiin :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti